Ilmiö: kolme-nelikymppiset ovat järkyttyneitä vanhempiensa sairastumisesta ja kuolemasta

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä ketju on hyvä esimerkki siitä, että suurin osa porukasta ei ymmärrä lukemaansa, vaan joka toisessa viestissä huudetaan, miten ap kieltää ihmisiä suremasta. Koita siinä sitten käydä keskustelua.

 

Kyse on mielestäni siitä, että ap ei ymmärrä asian luonnetta, koska ei ole vielä sitä omakohtaisesti kokenut. 

En ole ap, mutta olen kokenut vanhempani äkillisen kuoleman, hän oli silloin viisikymppinen. Jouduin silloin käsittelemään asian, että kuka vaan voi kuolla koska vaan. Olen pohtinut samaa kuin ap, miten viisikymppinen kaverini on kriisissä siitä, että hänen 80-vuotiaat vanhempansa ovat alkaneet olla vanhoja ja sairaita. Suree todella paljon tätä ja pelkää heidän kuolemaansa. Vähän vaikeaa suhtautua vaikka ymmärränkin. Mietin, että hänen elämänsä on muuten ollut niin onnellista ja kriisitöntä, että nyt on vasta tullut aika miettiä näitä asioita, mitkä moni joutuu käsittelemään paljon aiemmin.

Minä olen kyllä nyt enemmän järkyttynyt taas eilisen jälkeen vanhempani elämästä kuin kuolemasta. 

Itse olen kokenut ensimmäisen kuoleman, kun pikkusiskoni kuoli 1 1/2-vuotiaana olin itse 3 1/2 -vuotias.  Perheemme ei oikein koskaan selvinnyt tästä surusta. Isäni kuoli 60-vuotiaana, kun oli itse 29-vuotias. Ihan lähti äkkiseltään saappaat jalassa. Äitini kuoli 73-vuotiaana liikenneonnettomuuden jälkeen. Olin itse silloin 49-vuotias. Oli se silti aikamoinen yllätys sekin. Kyllähän sitä ajatteli, että ainakin 80-vuotiaaksi voisi elää, koska isäni äiti eli 85-vuotiaaksi ja äitini äiti 80-vuotiaaksi.  Isosiskoni kuoli juuri 65-vuotiaana. Minä olen 62-vuotias.  Perheestämme ei enää ole jäljellä muita. 

Olen kyllä välillä ihmetellyt, kun joillakin on kuollut iäkkäitä isovanhempia ja sekin on ollut heille kova isku, mutta jos ei ole kokenut paljon läheisten kuolemia, voi heidän menettäminen olla vaikeaa.  Olen myös seurannut, että lapsuuden kavereillani on vielä vanhempia elossa tai/ja he ovat eläneet paljon pidempään kuin minun. 

Kuolema osuu monille kohdalle suht myöhään ensimmäisen kerran. Kuolema on ollut ennen enemmän läsnä, näkyvillä ja normaalia. Lapsia tehtiin nuorempina, kuvioissa on ollut vanhemmat, isovanhemmat ja monesti isoisovanhemmat, muitakin sukulaisia, joskus jopa asuttu samassa talossa tai tilalla. Kotona kuoltiin useammin, kotona myös synnytettiin ja lapsikuolleisuus oli suurempaa. Lapsiakin kuoli kotiin.

Itse olen juuri noin 40v, teininä ensimmäisiä hautajaisia, isomummot ja -ukki. Sitten myöhemmin muita sukulaisia, ukki, appi, eno jne. Eri ikäisiä ja eri syistä kuolleita. Isovanhempia vielä elossa, vanhemmat, anoppi, tätejä, setiä. Luulen että osaan selviytyä kuoleman kohtaamisesta vaikka se aina on surullista.

Alkuperäinen aihe liittyy varmasti siihen kuinka paljon kuolemaa ja menetyksiä on elämänsä aikana kohdannut. 
Oma isäni kuoli kun olin 7v, isä 31. Sai vakavan syövän ja kuoli. Tätini kuoli alle 40v syöpään kun olin 3v. Mummo kuoli 60-vuotiaana kun olin 14v. Eikä tässä ollut edes kaikki. 
Kun on niin paljon sairautta ja kuolemaa kohdannut jo nuorena, sitä ei enää hätkähdä. Ennemmin se on ihme jos ihmiset elää terveenä ja onnellisina ja saavat viettää pitkän eläkkeen yhdessä! Ja kuolevat vasta 80+ vuotiaana. Se on ihme. 

Olen itsekin huomannut tämän ilmiön että keski-ikäiset menevät aivan pois tolaltaan jos isovanhemmat tai omat vanhemmat sairastuu tai kuolee. Yleensä he ovat eläneet turvallisen elämän jossa ei ole koskaan tapahtunut mitään pahaa, ja kun tulee ensimmäinen luonnollinen tapahtuma jossa jollekin käy jotain, niin koko elämä järkkyy. 

Meille paljon kokeneille tämä on helpompaa, mutta elämä ei toki muuten sitä ole ollut. Terapiaa on tarvittu. 

Vierailija kirjoitti:

Itse olen kokenut ensimmäisen kuoleman, kun pikkusiskoni kuoli 1 1/2-vuotiaana olin itse 3 1/2 -vuotias.  Perheemme ei oikein koskaan selvinnyt tästä surusta. Isäni kuoli 60-vuotiaana, kun oli itse 29-vuotias. Ihan lähti äkkiseltään saappaat jalassa. Äitini kuoli 73-vuotiaana liikenneonnettomuuden jälkeen. Olin itse silloin 49-vuotias. Oli se silti aikamoinen yllätys sekin. Kyllähän sitä ajatteli, että ainakin 80-vuotiaaksi voisi elää, koska isäni äiti eli 85-vuotiaaksi ja äitini äiti 80-vuotiaaksi.  Isosiskoni kuoli juuri 65-vuotiaana. Minä olen 62-vuotias.  Perheestämme ei enää ole jäljellä muita. 

 

Olen kyllä välillä ihmetellyt, kun joillakin on kuollut iäkkäitä isovanhempia ja sekin on ollut heille kova isku, mutta jos ei ole kokenut paljon läheisten kuolemia, voi heidän menettäminen olla vaikeaa.  Olen myös seurannut, että lapsuuden kavereillani on vielä vanhempia elossa tai/ja he ovat eläneet pa

Vielä lisään, että on minulla isän vanhin sisko (isääni vanhempi)vielä elossa. Hän on 95-vuotias ja edelleen asustelee kotona ja on suhteellisen hyvässä kunnossa. Niin ne toiset elää pitkään.