Lue keskustelun säännöt.
Ilmiö: kolme-nelikymppiset ovat järkyttyneitä vanhempiensa sairastumisesta ja kuolemasta
27.12.2025 |
Olen ihan hämmentynyt, kun olen törmännyt tähän ilmiöön ikätoverieni (kolme-nelikymppiset) keskuudessa. Meillä on monilla 65-80 v ikäisiä vanhempia, monilla meistä aikuisista lapsista on omia lapsia (vauvaiästä pikkukoululaisiin).
Nyt kun vanhempiemme ikäpolvi on alkanut ikääntyä ja heille on tullut kaikenlaista kremppaa, syöpää ja muuta, ovat ikätoverini tästä ihan järkyttyneitä. He sanovat, etteivät ole yhtään varautuneet siihen, että oma vanhempi saattaa sairastua ja kuolla. Osa on ihan shokissa, jos +70 v ikäiselle vanhemmalle on tullut syöpä, johon voi kuolla. Moni myös kommentoi, että kokee vanhempansa elämän jääneen ihan kesken ja vanhempansa kuolleen nuorena, jos vanhempi on kuollut 70-80 v iässä.
Onko tuttavapiiriini sattunut jotenkin poikkeuksellisia ihmisiä vai mistä ihmeestä on kyse? Itselleni on ihan luonnollinen asia, että ihmiset ikääntyvät, sairastuvat ja kuolevat. Eikä mielestäni kahdeksaa kymppiä lähestyvä ole nuorena kuollut, vaan jo melko korkeassa iässä.
Kommentit (426)
Olen järkyttynyt että kommentttini poistettiin tai ei edes annettu vastata. poistoon siis koko keskustelu. en järkyty MUUTEN mistään kun kuolema tulee jokaiselle.
hautajaisista hautajaisiin..on ihmisen tie..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ystäväni meni ihan hysteeriseksi, kun kuuli, että iäkäs äitinsä on joutunut sairaalaan. Ymmärrän toki valtavan huolen, mutta hän oli niin tolaltaan, että mietin jo pitääkö hänet toimittaa psykiatrisen päivystykseen järkytyksensä vuoksi. Minulta ovat molemmat vanhemmat kuolleet, joten järkytyin jotenkin hänen reaktiostaan. Ehkä taustalla on tilanne, että on vielä henkisesti niin kiinni vanhenmissaan, että taantuu lapsen tasolle, kun jotain tällaista käy. Enkä tosiaan puhu nyt siitä, että ei olisi surua, vaan juuri tuota elämän järisyttävää järkytystä.
Miten sinun vanhempiesi kuole tähän liittyy?
No siten, että he ovat kuolleet ja surin sitä aikanaan ja joskus vieläkin. Se, että iäkäs ihminen joutuu sairaalaan, ei siis kuole, ja siitä seuraa hermoromahdus. Kyllä s
Itsellä vastaavanlainen tapaus lähipiirissä: toinen iäkkäistä vanhemmista soitti aikuiselle tyttärelleen, että isä 80 v. on sairaalassa (ei kuollut, eikä ollut kuolemassa) ja tämä tytär meni asiasta aivan shokkiin.
Voi hyvänen aika, saahan sitä järkyttyä ja surrakin jos oma vanhempi kuolee. Oli ikä mikä hyvänsä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En osaa järkyttyä enää mistään, kun toinen vanhemmistani kuoli äkillisesti kun olin lapsi.
Osa järkyttyy 5-kymppisenä isoäidin kuolemasta.
Minä menetin lapsena toisen vanhempani mutta isovanhemman sairaalaan joutuminen nyt kolmekymppisenä järkyttää.
Järkyttää?
Kuulostaa siltä, ettei omalle kohdallesi ole vielä sattunut sitä, että joku läheinen sairastuu tai kuolee. Tottakai se järkyttää, kun se tulee omalle kohdalle, se on ihan luonnollista! Ihmisillä kun on tunteet.
Kyllähän KAIKKI ymmärtävät, että omatkin vanhemmat voivat sairastua ja kuolevat jossain vaiheesa varmasti. Vanhemman kuolema on kuitenkin iso juttu. Ymmärrät sitten, kun se tulee omalle kohdalle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vanhemmankin ihmisen kuolema voi olla yllättävä ja äkillinen. Se voi olla hyvin traaginen ja suru voi olla kaikennielevän suuri, jos on ollut hyvin läheinen vanhempansa kanssa.
Ei kyse ole mistään kyvyttömyydestä hyväksyä vanhenemista ja kuolemaa, vaan rakkaudesta ja surusta. Läheisen ihmisen menettäminen on todella kauheaa, kaikki eivät sitä tosin koskaan tule kokemaan, koska heillä ei ole ketään niin läheistä ihmissuhdetta.
Juuri näin.
Varmaan kaikki tietävät, että 70-vuotias on vanha, mutta jos hän on ollut läheinen ja pidetty, hänen poismenoaan suree.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhemmankin ihmisen kuolema voi olla yllättävä ja äkillinen. Se voi olla hyvin traaginen ja suru voi olla kaikennielevän suuri, jos on ollut hyvin läheinen vanhempansa kanssa.
Ei kyse ole mistään kyvyttömyydestä hyväksyä vanhenemista ja kuolemaa, vaan rakkaudesta ja surusta. Läheisen ihmisen menettäminen on todella kauheaa, kaikki eivät sitä tosin koskaan tule kokemaan, koska heillä ei ole ketään niin läheistä ihmissuhdetta.
Juuri näin.
Varmaan kaikki tietävät, että 70-vuotias on vanha, mutta jos hän on ollut läheinen ja pidetty, hänen poismenoaan suree.
Suru on eri asia kuin järkytys.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nykyään monet elävät yli 90-vuotiaiksi. Tietysti 70-vuotiaana kuollut tuntuu siihen verrattuna aikaisin kuolleelta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhemmankin ihmisen kuolema voi olla yllättävä ja äkillinen. Se voi olla hyvin traaginen ja suru voi olla kaikennielevän suuri, jos on ollut hyvin läheinen vanhempansa kanssa.
Ei kyse ole mistään kyvyttömyydestä hyväksyä vanhenemista ja kuolemaa, vaan rakkaudesta ja surusta. Läheisen ihmisen menettäminen on todella kauheaa, kaikki eivät sitä tosin koskaan tule kokemaan, koska heillä ei ole ketään niin läheistä ihmissuhdetta.
Juuri näin.
Varmaan kaikki tietävät, että 70-vuotias on vanha, mutta jos hän on ollut läheinen ja pidetty, hänen poismenoaan suree.
Suru on eri asia kuin järkytys.
On ihan normaalia tuntea surua ja sitä esiintyy eri muodoissa. Ap taisi puhua ilmiöstä, jossa se suru on jotain joka vie pohjan elämältä ja sen kanssa ei pystytä elämään. Ennen liikuttiin surupuvussa jonkin aikaa, mikä antoi tilaa surevalle. Tai itkettiin porukalla. Nykyään ei ole tilaa surulle tai kuolemalle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap:lla on ehkä vähän poikkeavasti kehittynyt tunnemaailma... Tavanomaisesti ihmiset surevat kahdeksankymppisinäkin kuolleita vanhempiaan ja näiden syöpä tms. on shokki. Se shokkireaktio ja suru ei ole psykologisesti poikkeavaa vaan nimenomaan tavanomaista. Poikkeavaa on, jos shokkireaktiota ei tule.
Kyllä silloin on päässä vikaa, jos yli kasikymppisen vanhemman kuolemasta tulee shokki. Kunnon hyvinvointiyhteiskunnan vaahtonallekarkki vauhdissa.
No ei. Et ilmeisesti ihan tiedä, mikä on shokki. Shokkivaihe yksinkertaisesti on kriisin ensimmäinen vaihe.
Vierailija kirjoitti:
Itse en ymmärrä sitä, että pieniä lapsia ei haluta viedä hautajaisiin, kun he saattavat siitä järkyttyä. Ei mikään ihme, että ihmiset eivät ymmärrä kuolemaa, jos sitä ei pystytä yhdessä käsittelemään. Sitten kun ekat hautajaiset ovatkin vanhempien hautajaiset, siinä vasta järkyttyykin.
Miten joku voi alapeukuttaa tätä? Ei ihme, että nuoret ahdistuvat kaikesta, kun kaikki epämiellyttävä siivotaan pois silmistä ja mielestä. Hirveä karhunpalvelus lapselle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin? Jotkut ovat surullisia iäkkään lemmikin kuolemastakin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhemmankin ihmisen kuolema voi olla yllättävä ja äkillinen. Se voi olla hyvin traaginen ja suru voi olla kaikennielevän suuri, jos on ollut hyvin läheinen vanhempansa kanssa.
Ei kyse ole mistään kyvyttömyydestä hyväksyä vanhenemista ja kuolemaa, vaan rakkaudesta ja surusta. Läheisen ihmisen menettäminen on todella kauheaa, kaikki eivät sitä tosin koskaan tule kokemaan, koska heillä ei ole ketään niin läheistä ihmissuhdetta.
Juuri näin.
Varmaan kaikki tietävät, että 70-vuotias on vanha, mutta jos hän on ollut läheinen ja pidetty, hänen poismenoaan suree.
Suru on eri asia kuin järkytys.
Voi jessus. Kaikki jotka ovat vähääkään psykologian alkeita edes lukeneet, tietävät suruprosessin alkuvaiheeseen kuuluvan järkytyksen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"The trouble is, you think you have time" -Buddha
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhemmankin ihmisen kuolema voi olla yllättävä ja äkillinen. Se voi olla hyvin traaginen ja suru voi olla kaikennielevän suuri, jos on ollut hyvin läheinen vanhempansa kanssa.
Ei kyse ole mistään kyvyttömyydestä hyväksyä vanhenemista ja kuolemaa, vaan rakkaudesta ja surusta. Läheisen ihmisen menettäminen on todella kauheaa, kaikki eivät sitä tosin koskaan tule kokemaan, koska heillä ei ole ketään niin läheistä ihmissuhdetta.
Juuri näin.
Varmaan kaikki tietävät, että 70-vuotias on vanha, mutta jos hän on ollut läheinen ja pidetty, hänen poismenoaan suree.
Suru on eri asia kuin järkytys.
Voi jessus. Kaikki jotka ovat vähääkään psykologian alkeita edes luke
Voi jestas, ei suru ole mikään tietyllä tavalla suoritettava prosessi.
Ihan turhaa sitä on yrittää vertailla listä kukakin järkyttyy tai ei, jokainen tilanne on yksilöllinen ja siihen vaikuttaa monet tekijät.
Isäni kuoli ollessani teini, ja äitini kuoli kun olin 30. Kyllä surin
Vierailija kirjoitti:
Minun suhtautumiseni kuolemaan muuttui, kun ystäväni kuoli onnettomuudessa ollessani 18-vuotias. Olimme juuri päättäneet ylioppilaskirjoitukset ja elämä oli edessä, maailma avoinna. Niin vain se kaunis kevät muuttui suureksi suruksi.
Ehkä nämä ihmiset, jotka noin ajattelevat, eivät ole todella tavanneet kuolemaa. Ystäväni äkillisen kuoleman jälkeen hyväksyin sen, että aika voi tulla koska vain, kenelle vain. Ei se aina katso ikää eikä rakkaasi säästy.
Minä olen nyt kolmekymppinen ja vanhempani kuusikymppisiä. He ovat jo tehneet järjestelyitä kanssani, jos he yllättäen menevät huonoon kuntoon. Minusta se on hyvää ennakointia, sillä elämä on arvaamaton. Tavallaan kaunista, että jotkut meistä ovat kulkeneet nelikymppiseksi asti ilman kunnon kosketusta kuolemaan.
Menetin teininä samanikäiset serkkuni onnettomuudessa, mutta kyllä silti se, että yhdeksänkymppinen isovanhempani kuoli äkilliseen sairaskohtaukseen ollessani aikuinen oli järkyttävää. Eivät nuo sulje toisiaan pois mitenkään.
Kyllä minulle tuli shokkina 90-vuotiaan mummoni kuolema. Hän oli vanhuudestaan ja krempoistaan huolimatta pirteä, elämässä kiinni ja minulle niin läheinen, että kuolema tuli järkytyksenä. Olin odottanut pitkiä jäähyväisiä, että mummon kunto heikkenisi pikkuhiljaa ja näkisin hänet viimeisen kerran sairaalassa, en ravintolan pöydässä kuten sitten kävi. Toisaalta olen onnellinen, että hän sai äkkilähdön eikä pitkää hiipumista.
Toisaalta taas alle 70-vuotiaan äitini kuoleman osasin hyväksyä paremmin, hän oli sairas ja väsynyt, eikä enää oma itsensä. Suru oli hänenkin kohdallaan valtava ja mietin paljon sitä, että kuinka paljon meillä olisi vielä voinut olla koettavaa, jos hän olisi saanut olla terve.
Minusta on aika ilkeää moittia ihmisiä siitä, että kuolema on heille kova pala. Onhan se ihan kamalaa menettää läheisiä. Enkä minäkään ollut kokenut kuolemaa ennen kuin nyt melkein 35-vuotiaana.
Kyllä varmasti jokainen tietää että ihminen vanhana kuolee, mutta silti on aivan normaalia olla järkyttynyt ja surullinen kun se osuuoman vanhemman tai isovanhemman kohdalle. Oma äitini täyttää ensi vuonna 80 ja on todella hyvässä kunnossa ikäisekseen. mummoni eli 95- vuotiaaksi kuten moni muukin suvussa. Eli 80- vuotiaalla voi ihan hyvin olla vielä 15 elinvuotta edessä. Onhan se surullosta, jos niitä ei sitten tulekaan.