Lue keskustelun säännöt.
Ilmiö: kolme-nelikymppiset ovat järkyttyneitä vanhempiensa sairastumisesta ja kuolemasta
27.12.2025 |
Olen ihan hämmentynyt, kun olen törmännyt tähän ilmiöön ikätoverieni (kolme-nelikymppiset) keskuudessa. Meillä on monilla 65-80 v ikäisiä vanhempia, monilla meistä aikuisista lapsista on omia lapsia (vauvaiästä pikkukoululaisiin).
Nyt kun vanhempiemme ikäpolvi on alkanut ikääntyä ja heille on tullut kaikenlaista kremppaa, syöpää ja muuta, ovat ikätoverini tästä ihan järkyttyneitä. He sanovat, etteivät ole yhtään varautuneet siihen, että oma vanhempi saattaa sairastua ja kuolla. Osa on ihan shokissa, jos +70 v ikäiselle vanhemmalle on tullut syöpä, johon voi kuolla. Moni myös kommentoi, että kokee vanhempansa elämän jääneen ihan kesken ja vanhempansa kuolleen nuorena, jos vanhempi on kuollut 70-80 v iässä.
Onko tuttavapiiriini sattunut jotenkin poikkeuksellisia ihmisiä vai mistä ihmeestä on kyse? Itselleni on ihan luonnollinen asia, että ihmiset ikääntyvät, sairastuvat ja kuolevat. Eikä mielestäni kahdeksaa kymppiä lähestyvä ole nuorena kuollut, vaan jo melko korkeassa iässä.
Kommentit (426)
Olin 36 v. kun toinen vanhempani kuoli 74 vuotiaana ja olin 41 v. kun toinen vanhempani kuoli 76 vuotiaana. Outoa kun joidenkin vanhemmat elää lähes 100 vuotiaaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ystäväni meni ihan hysteeriseksi, kun kuuli, että iäkäs äitinsä on joutunut sairaalaan. Ymmärrän toki valtavan huolen, mutta hän oli niin tolaltaan, että mietin jo pitääkö hänet toimittaa psykiatrisen päivystykseen järkytyksensä vuoksi. Minulta ovat molemmat vanhemmat kuolleet, joten järkytyin jotenkin hänen reaktiostaan. Ehkä taustalla on tilanne, että on vielä henkisesti niin kiinni vanhenmissaan, että taantuu lapsen tasolle, kun jotain tällaista käy. Enkä tosiaan puhu nyt siitä, että ei olisi surua, vaan juuri tuota elämän järisyttävää järkytystä.
Vierailija kirjoitti:
Ystäväni meni ihan hysteeriseksi, kun kuuli, että iäkäs äitinsä on joutunut sairaalaan. Ymmärrän toki valtavan huolen, mutta hän oli niin tolaltaan, että mietin jo pitääkö hänet toimittaa psykiatrisen päivystykseen järkytyksensä vuoksi. Minulta ovat molemmat vanhemmat kuolleet, joten järkytyin jotenkin hänen reaktiostaan. Ehkä taustalla on tilanne, että on vielä henkisesti niin kiinni vanhenmissaan, että taantuu lapsen tasolle, kun jotain tällaista käy. Enkä tosiaan puhu nyt siitä, että ei olisi surua, vaan juuri tuota elämän järisyttävää järkytystä.
Ja sinä järkytyit hänen järkytyksestään.
Järkyttää aloituksen käsitys. Tottakai nuoret aikuiset ja keski-ikäset järkyttyivät jos äiti kuolee. Osalla ei muita läheisiä, ei lapsia ja ei rahaa, ei eläkettä. Ennen ihmiset eläneet iäkkääksi, ei kuolleet tällä tavalla ja raihnaistuneet.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä täysjärkisen 4- kymppisen pitää ymmärtää ettei sen vanhemmat elä ikuisesti.
näinpä. huomasitko että sait 14 alapeukutusta? aikamoista. no siinähän sitten järkyttyvät.
t. hautajaisista hautajaisiin.
Mitä kiukuttelet?
Kiukuttelen? hyväksyn tosiasiat. En oikein ymmärrä kommenttiasi? Laitoin nimimerkikseni hautajaisista hautajaisiin..näin se menee.???
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ystäväni meni ihan hysteeriseksi, kun kuuli, että iäkäs äitinsä on joutunut sairaalaan. Ymmärrän toki valtavan huolen, mutta hän oli niin tolaltaan, että mietin jo pitääkö hänet toimittaa psykiatrisen päivystykseen järkytyksensä vuoksi. Minulta ovat molemmat vanhemmat kuolleet, joten järkytyin jotenkin hänen reaktiostaan. Ehkä taustalla on tilanne, että on vielä henkisesti niin kiinni vanhenmissaan, että taantuu lapsen tasolle, kun jotain tällaista käy. Enkä tosiaan puhu nyt siitä, että ei olisi surua, vaan juuri tuota elämän järisyttävää järkytystä.
Miten sinun vanhempiesi kuole tähän liittyy?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ystäväni meni ihan hysteeriseksi, kun kuuli, että iäkäs äitinsä on joutunut sairaalaan. Ymmärrän toki valtavan huolen, mutta hän oli niin tolaltaan, että mietin jo pitääkö hänet toimittaa psykiatrisen päivystykseen järkytyksensä vuoksi. Minulta ovat molemmat vanhemmat kuolleet, joten järkytyin jotenkin hänen reaktiostaan. Ehkä taustalla on tilanne, että on vielä henkisesti niin kiinni vanhenmissaan, että taantuu lapsen tasolle, kun jotain tällaista käy. Enkä tosiaan puhu nyt siitä, että ei olisi surua, vaan juuri tuota elämän järisyttävää järkytystä.
Ja sinä järkytyit hänen järkytyksestään.
Kyllä järkytyin. En tietenkään sitä hänelle kertonut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä täysjärkisen 4- kymppisen pitää ymmärtää ettei sen vanhemmat elä ikuisesti.
näinpä. huomasitko että sait 14 alapeukutusta? aikamoista. no siinähän sitten järkyttyvät.
t. hautajaisista hautajaisiin.
Mitä kiukuttelet?
Kiukuttelen? hyväksyn tosiasiat. En oikein ymmärrä kommenttiasi? Laitoin nimimerkikseni hautajaisista hautajaisiin..näin se menee.???
Ilmeisesti pahoitat mielesi siitä kun toiset ihmiset järkyttyvät läheistensä kuolemasta. Miksi ihmeessä reagoit noin?
En osaa järkyttyä enää mistään, kun toinen vanhemmistani kuoli äkillisesti kun olin lapsi.
Osa järkyttyy 5-kymppisenä isoäidin kuolemasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En osaa järkyttyä enää mistään, kun toinen vanhemmistani kuoli äkillisesti kun olin lapsi.
Osa järkyttyy 5-kymppisenä isoäidin kuolemasta.
Eihän noita voi verrata. Yleensä muuten nuori ikä suojaa.
Ei mua tuommoiset ihmetytä, kun kyseessä omat vanhemmat. Tottakai se järkyttää. Aika monelle tulee myös järkytyksenä oma vanhenemisensa luultavasti? Mun melkeinpä 70v äitini just yks päivä sanoi mulle, että herranen aika ei hän mitenkään voi olla 70 vuotias pian. Totta se on, kun muistan että siitä oli vaan hetki kun viettiin hänen 50 v synttäreitä. Ja sama juttu ittellä edessä että 20 vuotta sujahtaa tuosta noin!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ystäväni meni ihan hysteeriseksi, kun kuuli, että iäkäs äitinsä on joutunut sairaalaan. Ymmärrän toki valtavan huolen, mutta hän oli niin tolaltaan, että mietin jo pitääkö hänet toimittaa psykiatrisen päivystykseen järkytyksensä vuoksi. Minulta ovat molemmat vanhemmat kuolleet, joten järkytyin jotenkin hänen reaktiostaan. Ehkä taustalla on tilanne, että on vielä henkisesti niin kiinni vanhenmissaan, että taantuu lapsen tasolle, kun jotain tällaista käy. Enkä tosiaan puhu nyt siitä, että ei olisi surua, vaan juuri tuota elämän järisyttävää järkytystä.
Miten sinun vanhempiesi kuole tähän liittyy?
No siten, että he ovat kuolleet ja surin sitä aikanaan ja joskus vieläkin. Se, että iäkäs ihminen joutuu sairaalaan, ei siis kuole, ja siitä seuraa hermoromahdus. Kyllä se minusta kertoo siitä, että elämää ja vanhenemista ja kuolemaa ei hyväksy.
Vierailija kirjoitti:
En osaa järkyttyä enää mistään, kun toinen vanhemmistani kuoli äkillisesti kun olin lapsi.
Osa järkyttyy 5-kymppisenä isoäidin kuolemasta.
Minä menetin lapsena toisen vanhempani mutta isovanhemman sairaalaan joutuminen nyt kolmekymppisenä järkyttää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En osaa järkyttyä enää mistään, kun toinen vanhemmistani kuoli äkillisesti kun olin lapsi.
Osa järkyttyy 5-kymppisenä isoäidin kuolemasta.
Eihän noita voi verrata. Yleensä muuten nuori ikä suojaa.
Siis mitä ei voi verrata? Eihän tässä vertailtukaan, vaan aloittaja ihmetteli kun osa keski-ikäisistä menee tolaltaan kuolemasta. No, niin menee osa myöhäiskeski-ikäisistäkin, ja se kyllä todellakin ihmetyttää, että millaisessa kuplassa sitä on saanutkaan elää.
Isovanhempani ja sen ikäiset sukulaiset elivät yhdeksänkymppisiksi ja ylikin. Ei ollut syöpää. Tekivät fyysistä työtä, itse laittoivat ruokansa alusta asti, elivät niukasti, mutta onnellisena.
Nykyään kaikki on myrkkyä: ruoka, vaatteet, lääkkeet, asuinympäristö, ihmissuhteista puhumattakaan. Suurin osa elää yltäkylläisyydessä, työ harvemmin vaatii fyysisiä ponnisteluja, kaiken maailman koneet ja laitteet tekevät asioita puolestamme. Silti moni on onneton, sairastuu ja kuolee aiemmin.
Minun suhtautumiseni kuolemaan muuttui, kun ystäväni kuoli onnettomuudessa ollessani 18-vuotias. Olimme juuri päättäneet ylioppilaskirjoitukset ja elämä oli edessä, maailma avoinna. Niin vain se kaunis kevät muuttui suureksi suruksi.
Ehkä nämä ihmiset, jotka noin ajattelevat, eivät ole todella tavanneet kuolemaa. Ystäväni äkillisen kuoleman jälkeen hyväksyin sen, että aika voi tulla koska vain, kenelle vain. Ei se aina katso ikää eikä rakkaasi säästy.
Minä olen nyt kolmekymppinen ja vanhempani kuusikymppisiä. He ovat jo tehneet järjestelyitä kanssani, jos he yllättäen menevät huonoon kuntoon. Minusta se on hyvää ennakointia, sillä elämä on arvaamaton. Tavallaan kaunista, että jotkut meistä ovat kulkeneet nelikymppiseksi asti ilman kunnon kosketusta kuolemaan.
Aloittaja hyvä. Ihmiset ovat aina surreet vanhempiensa kuolemaa. Ero on siinä, että sinä olet nyt sen ikäinen, joille tätä tapahtuu. Siksi sinun ystäväsi kertovat surustaan sinulle. Ennen olit sillä lailla nuorempi, ettet joutunut vertaistueksi juuri tämän asian surijoille. Maailma ei ole muuttunut eikä juuri nykyisissä aikuisissa ole mitään poikkeuksellista, vain sinun havaintopisteesi asian suhteen on muuttunut.
Kohta olet muuten sitten siinä iässä, että ensimmäiset luokkatoverit, serkut ja muut oman ikäiset tutut alkavat kuolla.
sitä se teettää kun lapsia järjestään suojellaan ikäviltä asioilta. niistä kasvaa aikuisia jotka järkyttyy kuolemasta.
Itse en ymmärrä sitä, että pieniä lapsia ei haluta viedä hautajaisiin, kun he saattavat siitä järkyttyä. Ei mikään ihme, että ihmiset eivät ymmärrä kuolemaa, jos sitä ei pystytä yhdessä käsittelemään. Sitten kun ekat hautajaiset ovatkin vanhempien hautajaiset, siinä vasta järkyttyykin.
Yli 20 vuotta sairaalassa kärsimystä ja kuolemaa nähneenä saa kuplautumaan niin päin, että pidän ihmeellisenä terveiden ihmisten (jollainen en itsekään ole) ajatusmaailmaa, jossa paahdetaan täysillä kasikymppisiksi ja kaadutaan sitten saappaat jalassa, ellei peräti olla kuolemattomia. Kaipa se on jokin mielen suojamekanismi, ei ajatella asioita, jotka eivät kosketa itseä tai läheisiä, etenkään ellei niitä arjessaan näe. Todellisuus on kuitenkin monella jotain ihan muuta. Elleivät ne geenit, sattuma tai johdatus, mihin sitten haluaakaan vedota.