Lue keskustelun säännöt.
Ilmiö: kolme-nelikymppiset ovat järkyttyneitä vanhempiensa sairastumisesta ja kuolemasta
27.12.2025 |
Olen ihan hämmentynyt, kun olen törmännyt tähän ilmiöön ikätoverieni (kolme-nelikymppiset) keskuudessa. Meillä on monilla 65-80 v ikäisiä vanhempia, monilla meistä aikuisista lapsista on omia lapsia (vauvaiästä pikkukoululaisiin).
Nyt kun vanhempiemme ikäpolvi on alkanut ikääntyä ja heille on tullut kaikenlaista kremppaa, syöpää ja muuta, ovat ikätoverini tästä ihan järkyttyneitä. He sanovat, etteivät ole yhtään varautuneet siihen, että oma vanhempi saattaa sairastua ja kuolla. Osa on ihan shokissa, jos +70 v ikäiselle vanhemmalle on tullut syöpä, johon voi kuolla. Moni myös kommentoi, että kokee vanhempansa elämän jääneen ihan kesken ja vanhempansa kuolleen nuorena, jos vanhempi on kuollut 70-80 v iässä.
Onko tuttavapiiriini sattunut jotenkin poikkeuksellisia ihmisiä vai mistä ihmeestä on kyse? Itselleni on ihan luonnollinen asia, että ihmiset ikääntyvät, sairastuvat ja kuolevat. Eikä mielestäni kahdeksaa kymppiä lähestyvä ole nuorena kuollut, vaan jo melko korkeassa iässä.
Kommentit (426)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhempani ovat alle 70-vuotiaita, eli olisi järkytys jos kuolema korjaisi nyt kun ei ole kuin elämää haittaavia mutta ei hengenvaarallisia sairauksia. En tiedä onko se sitten kotihoito/hoivakoti mikä tuo elämään erilaista perspektiiviä, mutta mielestäni 7-kymppinen on vielä nuori.
No ei se kyllä nuori ole, millään mittapuulla.. mutta ymmärrän huolesi ja tietysti ihmiset surevat rakkaitaan.
Kyllä minunkin mittapuilla 7-kymppisenä on nuori kuolemaan. 80-vuotias jo ihan normaali ikä. Itsellähän on eläkeikä lähes 69 vuotta, omassa suvussa siinä 75veenä on alkanut muisti reistailla. Mitäpä se hyövää jos vaikka eläisin ysikymppiseksi, kun elämänlaatu voi olla sairauden takia sängynpohjalla muiden käänneltävänä.
Toki 7-kymppinen on nuori kuolemaan, mutta kuoleman riski kasvaa jyrkästi 50v jälkeen.
Appeni kuoli 62-vuotiaana(syöpä), anoppini 74-vuotiaana(aivoverenkietron häiriö).
Vaimoni(52v) kävi 2 vuotta sitten lukioluokan luokkakokouksessa. 5 oli jo joukosta poissa.
t:mies 55v
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Järkyttyminen ja suru ovat kaksi eri asiaa.
Aika turhaa arvostella kenenkään työpoissaoloja läheisen kuoleman jälkeen. Ne poissaolothan riippuu monesta tekijästä ja työkyvystä.
Olin 30, kun 59-vuotias isäni menehtyi alsiin. Koko sairaus oli ihan hirveä järkytys ja mulla meni muutama vuosi päästä kuolemasta yli.
Syksyllä 91-vuotias isoäitini menehtyi. En jätkyttynyt, en ollut juurikaan edes surullinen.
Varmaan se vanhemman kuolema voi tulla järkytyksenä, jos se tulee jotenkin äkillisesti. Jos terveen kirjoissa oleva vanhus rehkiessään kuolee sydänkohtaukseen, niin kyllähän siinä menee pasmat sekaisin.
Minä olin isän kuollessa 30-vuotias, mutta muistelen jo lukiolaisena miettineeni hänen sairastelujaan ja mahdollista kuolemaa. Hän oli kuollessaan 85-vuotias ja eli minusta yllättävän pitkään niiden monien sairauksiensa kanssa. Äiti kuoli 79-vuotiaana, muistisairaus oli jo pitkällä kun joku munuaistulehdus armahti haudan lepoon. Koen olevani onnekas, kun kummankaan kuolema ei tullut mitenkään yllätyksenä ja siihen oli hyvää aikaa valmistautua.
Kyllähän kaikki kuolemaan liittyvät järjestelyt hautajaisista perunkirjoitukseen kuuluu aikuisen elämään ja niihin asioihin, joihin pitää ennemmin tai myöhemmin perehtyä. Nuorempia kun oltiin, niin sukujuhlat oli jotain serkkujen ylioppilasjuhlia tai häitä, nyt ne on enojen ja tätien hautajaisia, pari serkkuakin on jo kuollut.
Kyllä se kuolema vaan kuuluu elämään, eihän tämä elämä ilman kuolemaa olisi minkään arvoinen. Mutta vasta vähän vanhempana sitä osaa arvostaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eikö vanhempi merkitse mitään elämässä, jos joku ei järkyty äitinsä kuolemasta. Olkoonkin vaikka ikävä ihminen. Minua ainakin järkyttää äitien kohtalo, osaa isien kohtalo järkyttää ja monen oma kohtalo. Äiti on ollut ainoa tuki joillekin, edes sairaana tullut apua. Ehkei jää ketään enää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis miksi haluat nähdä negatiivisena sen että ajattelet jonkun päässeen helpolla? Vaikka et voi tietää kenenkään elämän helppoudesta, niin ei kai tämä elämä mikään rankkuuskilpailu ole, että se on paras jolla on ollut rankin elämä?
Yksi harrastuskaverini oli just tuollainen, hänen vanhempansa olivat kuolleet hänen ollessaan ala-asteella, joutui tekemisiin lastensuojelun kanssa vaikka sijoitettiinkin sukulaisille. Sitten kun jonkun tuttavan 60v isä tai 85v mummo kuoli, tämä vaan sanoi että eihän tuo ole mitään, multa kuolikin vanhemmat kun olin lapsi. Mielestäni todella tökeröä käytöstä.
Just tällaiset tyypit yrittävät kovistella sitä omaa elämäänsä ja vertailevat sitä kaikkeen. Varmasti hänestäkin on aikanaan tehty paperit ja arviot sosiaalitoimessa ja pantu sijoitukseen ja kaikki huolehdittu ja järjestetty valmiiksi. Wn jaksaisi tuollaisen katkeran ja lapsellisen ihmisen seuraa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Monilla on käsitys, että vakavat sairaudet eivät koske heitä tai heidän läheisiään. Ruokavaliosta ja elämäntavoista huolehtimalla ei saa ikuista elämää.
Niinpä. Kun naistenlehdessä joku kertoo syövästään, hän kertoo ajatelleensa ensimmäiseksi "miksi juuri minä?" Toisin sanoen on ihan ok, että syöpä tulee jollekin muulle, mutta jos se tulee minulle, se onkin hirveän suuri vääryys.
Vierailija kirjoitti:
Aika turhaa arvostella kenenkään työpoissaoloja läheisen kuoleman jälkeen. Ne poissaolothan riippuu monesta tekijästä ja työkyvystä.
Ne poissaolot läheisen kuoleman jälkeen johtuvat todennäköisesti siitä, että pitää hoitaa monenlaisia käytännön järjestelyjä, joita kaikkia ei pysty hoitamaan virka-ajan ulkopuolella. Hautajaisiakaan ei yleensä saa järjestettyä viikonlopulle, varsinkaan kaupungissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No ihmiset on erilaisia. Tiedän ihmisiä jotka on ollut ihan tolaltaan kun melkein 9-kymppinen isovanhempi joka on ollut vuosia sairas kuolee. Totta kai osa on ollut läheisempiä isovanhempien kanssa kun toiset mutta aika totuudenkieltämistä jos kuolema tulee täytenä shokkina. Kaipaus on eri asia. Veikkaan, että syynä on ettei kykene hyväksymään ihmisten kuolevaisuutta ja omaakin väistämättä tulevaa kohtaloa.
Kyllä mä ainakin olin ihan tolaltani tuollaisessa tilanteessa. Ei se auta, että on tiennyt vääjäämättömän lopun lähestyvän. Kun se sitten iskee kasvoille, suru vyöryy yli.
Siis miten vieraantunut ap on kun niin yllätyksenä tulee, että ihmisiä järkyttää oman vanhemman kuolema?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En usko että kyse on siitä ettei ymmärrettäisi realiteetteja. Se vaan voi olla niin, että vaikka kuinka valmistautuisi ja tiedostaisi asiat niin silti sen tilanteen konkretisoituminen järkyttää. Minusta ihan luonnollista.
Omien vanhempien kanssa piti tehdä ratkaisuja siinä, että aikooko katsoa kun touhu menee koko ajan erikoisemmaksi ja sekavammaksi, lähinnä psyykkisellä puolella, mutta siinä ei ollut toisen kohdalla aikaa järkyttyä. Fyysisen puolen krempoista puhutaan paljon enemmän, mutta kun vanhemmalla alkaa iän myötä psyyke heikkenemään ja luonne vahvistumaan vit umaisemaksi ja tulemaan päälle mielenterveydenongelmaa, siinä ollaan aika sopassa. Sanoisin, että rakas täysipäinen vanhempi, joka osaa ottaa oman sairastumisensa luonnollisesti on paljon yksinkertaisempaa ja helpompaa, jättää hyvät muistot. Ei niin että saat tapella 15 vuotta ennenkuin edes dementiaa tulee siitä, että onko maa litteä tai onko kaikki per seestä vai onko se nyt vain eristäytyneisyys ja masennus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aloitus on aika kylmä. Mutta niin 80-ja 90-luvuilla ei lapsia juuri kasvatettu realismiin. Vanhemmat eli omaa aikuisen elämää ja lapset kasvoi siinä sivussa. Nykyajan lapset tietää vaikka mitä.
Alapeukkujen arvoinen on toteamus kuolemanriskin kasvusta 50v iän jälkeen ja maininta sukulaisten poismenosta 62-:-a 74- vuotiaina?
Herrajumala, tuohan on ihan faktaa, syövät, sydärit ja muut verenkiertohäiriöt lisääntyvät jyrkästi keski-iästä alkaen!
Elämäntavoilla riskiin voi vaikuttaa, mutta mitään takuuta ei ihmiselle anneta.
Vierailija kirjoitti:
Alapeukkujen arvoinen on toteamus kuolemanriskin kasvusta 50v iän jälkeen ja maininta sukulaisten poismenosta 62-:-a 74- vuotiaina?
Herrajumala, tuohan on ihan faktaa, syövät, sydärit ja muut verenkiertohäiriöt lisääntyvät jyrkästi keski-iästä alkaen!
Elämäntavoilla riskiin voi vaikuttaa, mutta mitään takuuta ei ihmiselle anneta.
Kunhan trollaa tai on vainoharhainen alapeukuttaja. Jotkut lukee täällä kaikkia kommentteja yrityksenä trollata tai yrittävät sitä itse. Tai sitten se on joku tavallinen ihminen, jolle tilanne on vaikea.
Sain minäkin alapeukun omiin vanhempiini, mutta tuollaista kirjoittelua ei varmaan kukaan omalta lapseltaan haluaisi nähdäkään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis miksi haluat nähdä negatiivisena sen että ajattelet jonkun päässeen helpolla? Vaikka et voi tietää kenenkään elämän helppoudesta, niin ei kai tämä elämä mikään rankkuuskilpailu ole, että se on paras jolla on ollut rankin elämä?
Yksi harrastuskaverini oli just tuollainen, hänen vanhempansa olivat kuolleet hänen ollessaan ala-asteella, joutui tekemisiin lastensuojelun kanssa vaikka sijoitettiinkin sukulaisille. Sitten kun jonkun tuttavan 60v isä tai 85v mummo kuoli, tämä vaan sanoi että eihän tuo ole mitään, multa kuolikin vanhemmat kun olin lapsi. Mielestäni todella tökeröä käytöstä.
Tuollaisille voi vaan nauraa ja sanoa että sinulle se olikin ihan oikein. Noloa joutua lastensuojelun asiakkaaksi ja kovistella vanhempien kuolemalla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Monilla on käsitys, että vakavat sairaudet eivät koske heitä tai heidän läheisiään. Ruokavaliosta ja elämäntavoista huolehtimalla ei saa ikuista elämää.
Terveelliset elämäntavat ovat vain tapa pitkittää kuolemaa.
Ja mikä kenenkin mielestä milloinkin on "terveellinen elämäntapa"? Onko roideilla itsensä luonnottomaksi bullaksi bodannut viettänyt terveellistä elämäntapaa, kun ei edes portaita pysty kävelemään? Koska sydänlihas on kasvanut liian suureksi...
Minusta se on inhimillistä, huomata elämän rajallisuus ja surra sitä, kuinka lyhyt on ihmisen elämä.
En oikein usko, ap. väitettä, vaan luulen sen liittyvän omaan ikään ja huomata sen rajallisuus, jota peilaa lapsiin ja muihin läheisiin.
Hyvin kirjoitettu. Samoilla linjoilla.