Ilmiö: kolme-nelikymppiset ovat järkyttyneitä vanhempiensa sairastumisesta ja kuolemasta

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap tässä:

En puhu surusta, vaan puhun järkytyksestä. Suru on ihan normaali ja luonnollinen tunne, kun menettää rakkaan ihmisen. Puhun nyt siitä, miten moni on järkyttynyt siitä, että omat (melko) iäkkäät vanhemmat sairastuvat ja kuolevat.

Kyllä se nyt vain on eri asia, jos lapsi, nuori tai kolmekymppinen pienten lasten vanhempi sairastuu syöpään ja kuolee vs. jos 70-80 v, pitkän elämän elänyt sairastuu. Lapsen, nuoren ja nuoren aikuisen sairaus ja kuolema on järkyttävä asia, koska se on tavatonta ja hyvin poikkeuksellista. Se taas ei ole poikkeuksellista, että kahdeksankymppinen sairastuu ja kuolee. Tilastojen valossa puolet sen ikäisistä on jo mullan alla. Silti asia tuntuu tulevan toisille aivan järkytyksenä.

Ap

 

Millä tavalla se järkytys näkyy verrattuna suruun? Viekö se työkyvyn, toimintakyvyn ja mielenterveyden vai miksi tämä järkyttymin

En ole ap, mutta vastaan oman näkemykseni. Mun siskolleni - tuolla edellä jo kuvasin tilannetta - äidin kuolema tuli järkytyksenä. Oikeastaan voisi sanoa, että se tuli siskolleni yllätyksenä. Siskollani kesti paljon pidempään toipua äidin kuolemasta, koska hän oli ainakin alitajuisesti toivonut, että äiti ei kuolisikaan. Ei halunnut uskoa, että äiti kuolee ja siksi kuolema oli hänelle shokki. Mä taas olin jo varautunut äidin kuolemaan ja hyväksynyt sen, että äiti kuolee. Viimeisinä päivinä vain mietin, että vieläköhän äiti elää huomisaamuun asti. Kunnes sitten tuli se aamu, jolloin äiti lopulta kuoli. Ei ollut järkytys eikä shokki. Enkä mä sano, että just mun tapani oli parempi kuin siskoni tapa. Mulle se oli parempi ja todennäköisesti siskolleni taas hänen tapansa. 

No itse olen kyllä kolmikymppisenä ainoista ainoin jolla on vanhempi kuollut, muilla kavereilla jopa isovanhemmat elossa. En tiedä mitä oikein selität. Jos kolmikymppisten vanhempien kuolemat olisi jotenkin rutiinijuttu, olettaisin että en olisi ainoa jolle on käynyt näin ison kaupungin isosta kaveriporukasta. 

Vaatii näkökulman muutosta siinä vaiheessa kun omat vanhemmat tarvitsevat apua, jos tuki siihen asti ollut toisinpäin. Toki se ravistelee kun tärkeä ihminen rapistuu, hiipuu ja kuolee. 

Itteäni ei paljon hetkauta kun tunnekylmät vanhemmat.

80 on se kalmankymmen, ihan normaalia kuolla siinä iässä. 

Meillä isoäiti eli 95-vuotiaaksi. esikoisensa (isäni) oli jo päälle 70, kun hän menehtyi. Siihen nähden ymmärrän surun ja järkytyksen hyvin. 

Oma äitini on nyt 83 ja hyvässä kunnossa. Toista oli vuonna 1984, kun häneltä leikattiin (hyvänlaatuinen) aivokasvain. Isäni kuoli 77-vuotiaana. Se oli minusta nuorena. 

Sulla on vain surkeat geenit, ap, jos nuorena (alle 90) kuoleminen on normaalia. 

Vierailija kirjoitti:

Kuljet aika kummallisessa seurassa jos tuossa iässä ollaan noin järkyttyneitä tavallisista elämään liittyvistä tosiasioista.

Älä soimaa. 3-kymppinen on itse vasta parhaimmillaan omassa elämässään, kenties juuri työ-, asunto- ja perhekuviot saatu järjestymään ja arki balanssissa. Tuossa iässä aletaan myös kaipaamaan niitä omia vanhempiakin taas tauon jälkeen enemmän kun oma "aikuistumisriitti" saatu läpikäytyä. Itse olin 30v kun äitini menehtyi 52 vuotiaana ja 37 kun isäni menehtyi 67 vuotiaana, ja voin sanoa että kaipaan heitä molempia kovasti ja koen, että olen menettänyt heidät ihan liian nuorena ja heille molemmille olisi suonut vielä paljon enemmän elinvuosia. Paljon jäi sanomatta ja neuvoja ja opastusta saamatta. 

Vierailija kirjoitti:

Itteäni ei paljon hetkauta kun tunnekylmät vanhemmat.

Kyllä sua hetkauttaa, lakkaa valehtelemasta itsellesi ja muille ja tulemasta samanlaiseksi tunnekylmäksi. Vaikka suhde vanhempiin olisi huono, niin silti sitä miettii miten asiat olisi jos suhde olikin ollut toisenlainen. Ihmissuhteisiin tarvitaan myös kaksi osapuolta. Viimeistään vanhempien kuolema voi aiheuttaa ison kriisin kun asioita ei ole läpikäynyt vaan lakaissut kaikki tunteet maton alle.

Kyllä ymmärrän järkytyksen. Varsinkin, kun oman vanhemman kuolema voi olla elämän ensimmäinen kriisi- tai surutilanne. Sitä en ymmärrä, kun iltapäivälehdet uutisoivat, kun jonkun julkkiksen isovanhempi kuolee. Toki ymmärrän, että lähiomaisille asia aiheuttaa surua, mutta ei mielestäni ole uutiskynnyksen ylittävä asia, että vanha ihminen menehtyy vanhuuteen.

On aika eri asia kuolla 65v. tai 85v.

Olen törmännyt vähän samanlaiseen ilmiöön. Toki vanhemman kuolema on aina järkytys ja surullista. Oma vanhempi oli  täysin terve. tekevä  ja toimiva 74 v yhdistysaktiivi, joka sairastui äkillisesti vakavaan harvinaiseen sairauteen ja kuolikin pian. Aika oli todella surullista, mutta koin silti kuoleman armollisena, kun toivoa parantumisesta ei ollut. 

Eräs ystäväni oli aivan poissa tolaltaan, kun 84 vuotiaan isän syöpähoitoja ei enää jatkettu ja hän menehtyi. En sano, että tässäkään on mitään väärää, mutta tuntui kuitenkin siltä, että idä oli todella sairas, väsynyt ja itsekin valmis lähtemään. 

Nykyisin on todella yleistä se, että omilla elämäntavoilla ja valinnoilla ajatellaan olevan todella paljon vaikutusta siihen, sairastuuko ja miten vanhaksi elää. Kauhistellaan sitä kun maratoneita juossut 65 vuotias kuoleekin äkillisesti syöpään. Tai kun kuullaan uutinen jonkun työikäisen kuolemasta, alkaa keskustelu siitä, että onko alkoholi maistunut ja ovatko ruokailutottumukset olleet epäterveelliset. 

Toki liikunta ja terveelliset elämäntavat pitävät ihmisen toimintakykyisenä, mutta ihminen on kuitenkin aika voimaton esimerkiksi syövän osuessa kohdalle. Toisaalta kukaan ei ole niin sairas kuin urheilija ja aika moni aktiivisesti liikkuva harrastuskaveri (myös minä itse) on loukannut itsensä harrastuksessa tapaturmaisesti ja odottelee leikkausta tai esim. uutta polvea tai lonkkaa. 

On aika erikoista, että ajatellaan että kaikkeen voidaan itse vaikuttaa. 

Ystäväpiirisi ei elä todellisuudessa, ei ymmärretä, että kuolema tulee meille kaikille yllätyksenä, ei tilattuna sopivana aikana.

Aika kehittymätöntä väkeä.

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset on erilaisia, mutta kyllä aika erikoista jos oman vanhemman kuolema ei aiheuta mitään tunnereaktiota. Paljon varmasti vaikuttaa miten läheisiä on vanhempien kanssa ollut. Toinen mikä vaikuttaa onko kohdannut kuolemaa aikaisemmin, koska joillekin oman vanhemman kuolema on ensimmäinen kosketus kuolemaan ja toisille ei.

En lähipiiristä ole kokenut kuin toisen mummon eli äidin äidin ja papan eli isän isän kuolemat jotka olivat jokseenkin läheisiä. Mummon kuolemassakin surullisinta oli silloin lapsena se kun isolla porukalla oltiin kokoonnuttu ja kun tieto kuolemasta tuli sairaalasta niin kaikki alkoivat itkemään ja se tarttui. Papan kuollessa en itkenyt juuri lainkaan, yhtenä iltana muistelin menneitä ja vähän silmät kostui. Vanhempani kävivät hautaamassa ja menin normaalisti töihin. Kuitenkin stressaan välillä suuresti koskahan omat vanhemmat menee, vai huolettaakohan siinäkin vain se että homma menee yhtä viileästi.

Vierailija kirjoitti:

Jos on eletty pumpulissa ihan elämän perusilmiöt järkyttää. Jäin orvoksi lapsena ja moni läheinen kuollut nuorena vakavaan sairauteen. Kuolema nyt vaan on osa elämää ja kahdeksankymppinen on vanha

Mitäs sitten kiukkuat? Minä ainakin suren läheisiäni iästä riippumatta.