Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Miksi ihmiset eivät jaksa pitää yhteyttä ystäviin?
Onko muilla samaa kokemusta:
Jossain vaiheessa aikuisuutta todella monen elämä tuntuu olevan pisteessä, jossa ei ole enää voimavaroja ylläpitää kodin ulkopuolisia sosiaalisia suhteita. Kukin tekee mitä tekee, uraa, urheilua, perhehommia, lastenhoitoa, mitä nyt sitten elämässä sattuu olemaankaan, mutta joka tapauksessa se vie kaikki mehut niin, ettei ystäviä nähdä, heidän kanssaan ei jaksa soitella, eikä mielellään kauheasti viestiäkään, kun sosiaalinen akku on päivän päätteeksi ihan tyhjä.
Kommentit (585)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vastasit itse omaan kysymykseesi. Työelämä on rasittavaa ja jos olisi lapsia tähän päälle, ei riittäisi voimavaroja mihinkään muuhun.
Mulla on kuormittava työelämä ja lapsia, joiden yksinhuoltaja olen. Priorisoin ystävyyssuhteet todella korkealle. Aikaa löytyy, jos haluaa.
Minun kokemus yksinhuoltajana on ollut sama. Ne kaverit, joilla on puolisot ei pysty ikinä mitään tekemään. Ja minä pystyisin järjestämään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No olen kai vasta kakkosvaihtoehtoystävä. Jos olemme jo sopineet jotain, niin kohta tulee viesti, että Maiju otti yhteyttä menenkin hänen kanssaan. Ei nappaa sopia mitään tuollaisen kanssa.
Mäkin olin listan häntäpäässä yhdelle kaverille. Jos hänellä oli vaikka viikko lomaa, hän buukkasi sen niin täyteen kuin sai ykköskavereita ja soitti sitten mulle, että käykö mulle tiistai (esimerkki). Jos sanoin, että mikä tahansa muu päivä käy, mutta ei juuri se, niin hänen mielestään mun kanssa oli vaikea sopia, kun se oli ainoa hänelle mikä kävi. Joo, ei olla enää kavereita - olkoot niitten tärkeämpien kanssa.
Koska kulttuuriin kuuluu, että perinteinen perhe/kumppani ja työ menevät edelle, ja on sosiaalisesti sallittua olla sitoutumatta ystäviin. Ystäviä ei sidota omaan elämään ja arkeen, vaan eletään omaa elämää ja ystävien tapaamisesta pitää tehdä suuri ohjelmanumero, jossa sitten kerrotaan siitä omasta (mielellään hienosta ja hyvin hoidetusta) elämästä sen sijaan että elettäisiin elämää yhdessä. Tämmöiset ylimääräiset ohjelmanumerot vaativat aikaa ja vaivaa, mihin ei ruuhkavuosissa ole aikaa kun pitää pitää yllä sitä omaa elämää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vastasit itse omaan kysymykseesi. Työelämä on rasittavaa ja jos olisi lapsia tähän päälle, ei riittäisi voimavaroja mihinkään muuhun.
Mulla on kuormittava työelämä ja lapsia, joiden yksinhuoltaja olen. Priorisoin ystävyyssuhteet todella korkealle. Aikaa löytyy, jos haluaa.
Minun kokemus yksinhuoltajana on ollut sama. Ne kaverit, joilla on puolisot ei pysty ikinä mitään tekemään. Ja minä pystyisin järjestämään.
Tuo voi johtua siitä, että parisuhde on kuormittava. Pitää huomioida puolisokin ja hänen sukulaisensa.
Vierailija kirjoitti:
Ei kysymyse ole "jaksamisesta". Kyse on valinnasta. Ihmiset eivät HALUA pitää yhteyttä. Miksi eivät halua, se on toinen juttu.
Valitettavasti on todettava, että tällä asenteella liikenteessä oleva ystävä on juuri se energiavaras, joka heivataan ensimmäisenä, kun on paljon kuormitusta elämässä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Koska huomasin, että ystävät eivät anna energiaa vaan vievät viimeisetkin. Yksin viihtyy paremmin ja kun osaa viihdyttää itseään ja viettää aikaa myös lentävien ajatustensa kanssa niin kukapa tarvitsisi ystäviä, joiden kanssa keskustelut eivät ole kovinkaan kummoisia tai syvällisiä.
Vierailija kirjoitti:
Minulla ystävyys päättyi kun ex-ystäväni sanoi, ettei jaksa kuunnella sairaiden valittamista. Siitä kolmen kuukauden päästä minulta diagnosoitiin syöpä ja aloitettiin hoidot. Eihän tuossa tilanteessa voi muuta kuin sanoa, että on kuormittava elämänvaihe töiden vuoksi ja hoidattaa itsensä terveeksi.
Sanoin, että otan yhteyttä kun kuormittava elämänvaihe on ohi. En ole viitsinyt ottaa yhteyttä, koska onko se aitoa ystävyyttä jos toiselle ei voi rehellisesti kertoa sairaudestaan?
Mielestäni elämä on niin lyhyt, ettei kannata uhrata sitä sellaiseen karuista tosiasioista puhumisesta varomiseen. En tiedä, minkä vuoksi juuri sairaudet ovat hänelle herkkä aihe? Minusta ne ovat osa ihmisten epätäydellistä elämää.
Tavallinen ihminen voi tuntea suurta voimattomuutta ja osaamattomuutta jouduttuaan yhtäkkiä toisen terapeutiksi ja ahdistua siitä. Kyllä sairaan täytyy ymmärtää hakea ammattimaista keskusteluapua, jos oma sairaus täyttää koko elämän, eikä käyttää ystäviään yksipuolisesti kuormiensa kantajana. Pystytkö kohtaamaan ystäväsi mukavissa merkeissä kuten joskus ennen? Se voisi piristää sinuakin ja viedä hetkeksi ajatukset muualle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vastasit itse omaan kysymykseesi. Työelämä on rasittavaa ja jos olisi lapsia tähän päälle, ei riittäisi voimavaroja mihinkään muuhun.
Mulla on kuormittava työelämä ja lapsia, joiden yksinhuoltaja olen. Priorisoin ystävyyssuhteet todella korkealle. Aikaa löytyy, jos haluaa.
Minun kokemus yksinhuoltajana on ollut sama. Ne kaverit, joilla on puolisot ei pysty ikinä mitään tekemään. Ja minä pystyisin järjestämään.
Tuo voi johtua siitä, että parisuhde on kuormittava. Pitää huomioida puolisokin ja hänen sukulaisensa.
...ja puolison ystävät.
Kun pariutuu, niin todella moni asia muuttuu, kun tulee se puolison "koko paketti" mukana.
Vierailija kirjoitti:
No olen kai vasta kakkosvaihtoehtoystävä. Jos olemme jo sopineet jotain, niin kohta tulee viesti, että Maiju otti yhteyttä menenkin hänen kanssaan. Ei nappaa sopia mitään tuollaisen kanssa.
Vaan arveles miltä tuntuu, kun oma rakas tekee noin.
m
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No nää on näitä vähäenergisiä sisäänpäin kääntyneitä ja rajoittuneita yksilöitä. Ei niistä kannata välittää,maailma on täynnä ihmisiä joista saa ystäviä joiden kanssa viettää laatu aikaa.
Niin, ehkä on helpompi etsiä mieleistä seuraa kuin syyllistää niitä, ketkä eivät ole sellaisia kuin haluaisit.
Ei ole minun haluamisesta kiinni vaan tällä palstalla kirjoittajat jotka haluavat pitää yhteyttä ns ystäviin joilla ei ole energiaa tavata. Omat ystävyyssuhteeni ovat tasapainossa.
Tavallinen ihminen voi tuntea suurta voimattomuutta ja osaamattomuutta jouduttuaan yhtäkkiä toisen terapeutiksi ja ahdistua siitä. Kyllä sairaan täytyy ymmärtää hakea ammattimaista keskusteluapua, jos oma sairaus täyttää koko elämän, eikä käyttää ystäviään yksipuolisesti kuormiensa kantajana. Pystytkö kohtaamaan ystäväsi mukavissa merkeissä kuten joskus ennen? Se voisi piristää sinuakin ja viedä hetkeksi ajatukset muualle.
Niin tärkeintähän toki on, että se terve ihminen ei vain joudu kokemaan mitään epämukavia tunteita, viis sairaan tunteista. Normaali empatia ei vaadi ammattitaitoa, vaan inhimillisyyttä. Kyse ei ole siitä, että se sairas ihminen haluaisi puhua vain sairaudestaan, vaan siitä, että ystäväpiirissä se sairaus on usein niin täydellinen tabu, jota ei saa mainita sanallakaan, jotta muut eivät ahdistu. Vai onko sinusta normaalia, että syöpään sairastuneelta ystävältä ei edes kysytä vointia vaikka flunssaan sairastuneelta kysytään?
Ja nyt puhun kokemuksesta. Kun itse sairastuin 40-vuotiaana huomasin, että tästä asiasta ei todellakaan voi mainita edes sivulauseessa. Jos edes yrität, niin muut vaihtavat äkkiä puheenaihetta. Ja mahdollisesti sinua ei edes enää kutsuta minnekään, että et vain muistuta muita ihmisiä kuolevaisuudesta.
Kieltämättä ystävänä pitämieni ihmisten kylmä ja välinpitämätön suhtautuminen muutti myös omaa suhtautumistani. Enää en edes odota heiltä mitään. Luultavasti näille terveillekin joskus tulee sairaudet omakohtaisesti vastaan ainakin perhepiirissä. Ehkäpä silloin huomaat miten vähän merkitset muille ihmisille, joille vain tärkeintä, että ei vain joudu kohtaamaan mitään ikävää ja epämukavaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä nykyajan itsekkäitä ihmisiä, jotka eivät kestä normaalia ihmisen elämää, johon kuuluu vastoinkäymiset. Ja valitettavasti ne jakautuu usein epäreilusti. Miksi ei kestä kuunnella, jos toinen on esimerkiksi sairastunut ja tarvii kuuntelijaa. Silloinhan juuri tarvitsee ystävää. On käsittämätöntä, ettei sitten terveenä kykene edes kuuntelemaan. Tai jotain muita vastoinkäymisiä. Sitten vielä tälläkin palstalla joku itsekäs kommentoi, että ovat vailla jotakin. Kaikkihan on jotain vailla joskus. ihmeellistä ihmisvihaa. Ystäväthän ovat sitä varten, että tuovat turvaa. Jos itsellä on kaikki hyvin, voi varmasti joskus auttaa myös muita. Se tuo omaankin elämään sisältöä.
Ongelma on osittain siinä, etteivät mt-palvelut toimi Suomessa. Tai siinä, etteivät selkeästi oireilevat ihmiset suostu hakemaan ammattiapua. Jos he käyttävät ystäviään
Ja sitten kun ystävä menee terapiaan, niin sen jälkeen saat kuunnella valitusta siitä, että terapeutti ei ymmärrä eikä osaa auttaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luulen, ettei syynä ole ajanpuute vaan itsekkyys. Nykyään keskitytään vaan siihen, että on kokoajan oltava hyvä fiilis. Jos kaverilla on ikävyyksiä, niitä ei haluta kuunnella, koska koetaan oman fiiliksen kärsivän. Liian monelle riittää kaveriksi vain oma kumppani, ja jos hän lähtee tai kuolee, ollaankin tosi yksin. Ihan turhaan tässä työelämää syytetään. Kyllä ajankäytön organisointi lähtee itsestä. Ihmiset ovat muuttuneet paljon :((
Ajankäytön organisointiin liittyen: ainakin itselläni on ystävien kanssa yhteydenpito "perinteisesti" eli puhelimella soittaen tai livenä nähden vähentynyt aivan radikaalisti sitä myöten, että tuli sosiaalinen media, messenger, whatsapp ja niistä ennen kaikkea se, että viestien lähettäminen niissä on "ilmaista" eli kuuluu kk-maksuun. Samoin kun internet on "ilmainen", niin aika monta kaverikeskustelua tulee korvattua esim. tääll
Toisaalta kun itse sain ensimmäisen älypuhelimen (varsin myöhään) niin sen jälkeen on tullut pidettyä melkein kaikkiin kavereihin paljon enemmän yhteyttä. Lukuunottamatta niitä, joilla ei whatsappia ole ja jotka eivät millään ymmärrä, mitä varten heidän tarvitsisi alkaa käyttämään sitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi vietät palstalla tuntikausia muttet ystäväsi seurassa?
Tämä ei ole haukku eikä kehu. Neutraali kysymys johon toivoisin saavani vastauksen.
Jäljellä on vain sellaiset ystävät, jotka ymmärtävät vuorovaikutteisuuden ystävyyssuhteissa. Jotkut luulevat ilmeisesti olevansa niin erityisiä ihmisiä, että vain tulevat, kun kutsutaan bileisiin / lähtevät mukaan valmiiksi järjestettyihin tapahtumiin / reissuihin. Mitään vastavuoroisuutta ei koskaan ollut. Heillä oli aina selitys, miksi "lokkeilivat" viini pullo kainalossa, mutta eivät itse panostaneet sen enempää.
Vierailija kirjoitti:
Jäljellä on vain sellaiset ystävät, jotka ymmärtävät vuorovaikutteisuuden ystävyyssuhteissa. Jotkut luulevat ilmeisesti olevansa niin erityisiä ihmisiä, että vain tulevat, kun kutsutaan bileisiin / lähtevät mukaan valmiiksi järjestettyihin tapahtumiin / reissuihin. Mitään vastavuoroisuutta ei koskaan ollut. Heillä oli aina selitys, miksi "lokkeilivat" viini pullo kainalossa, mutta eivät itse panostaneet sen enempää.
Tuokin on ihan totta. Just puoliso totesi, kun valmisteltiin itsenäisyyspäivän kekkereitä, että kaikista vieraista vain yksi on koskaan kutsunut meidät vastavuoroisesti ns. valmiiseen pöytään (3 ruokalajia alusta asti itse tehtyinä). Yksi toinen kutsutuista on tosin kutsunut meitä luokseen laittamaan ruokaa yhdessä.
Mutta valtaosa vain tulee valmiseen pöytään, toistuvasti, sen viinipullon tai kaupan keksipaketin kanssa. Joku vieläpä kysyy, "järjestättekö tänäkin vuonna, jotta tiedän, etten mene muualle".
Vierailija kirjoitti:
Tavallinen ihminen voi tuntea suurta voimattomuutta ja osaamattomuutta jouduttuaan yhtäkkiä toisen terapeutiksi ja ahdistua siitä. Kyllä sairaan täytyy ymmärtää hakea ammattimaista keskusteluapua, jos oma sairaus täyttää koko elämän, eikä käyttää ystäviään yksipuolisesti kuormiensa kantajana. Pystytkö kohtaamaan ystäväsi mukavissa merkeissä kuten joskus ennen? Se voisi piristää sinuakin ja viedä hetkeksi ajatukset muualle.
Niin tärkeintähän toki on, että se terve ihminen ei vain joudu kokemaan mitään epämukavia tunteita, viis sairaan tunteista. Normaali empatia ei vaadi ammattitaitoa, vaan inhimillisyyttä. Kyse ei ole siitä, että se sairas ihminen haluaisi puhua vain sairaudestaan, vaan siitä, että ystäväpiirissä se sairaus on usein niin täydellinen tabu, jota ei saa mainita sanallakaan, jotta muut eivät ahdistu. Vai onko sinusta normaalia, että syöpään sairastuneelta ystävältä ei edes kysytä voint
Tuo on kamalaa. Mutta aiemmat kommentit eivät käsitelleet fyysisiä sairauksia vaan hoitamattomia mielenterveyden ongelmia.
Joskus ystävyydet vain kasvavat erilleen. Kaikkien kanssa ei tarvi olla ystävä hamaan tappiin asti, jos energiat eivät vain enää kohtaa. Itse olen varmaan se "itsekäs ystävä", koska olen ottanut etäisyyttä yhteen aikaisemmin tosi hyvään ystävään osaksi sen takia, että hän on viimeiset vuodet vain valittanut kaikesta. Hänellä on kaksisuuntainen mielialahäiriö ja lähes jatkuva masennus. Hänelle tulee myös uusia fyysisiä terveysongelmia lähes joka kuukausi (osa liittyy fibromyalgiaan) ja kaikki keskustelumme viimeisen 4 vuoden ajan on olleet vain sitä, että hän valittaa terveydestään ja mielialastaan ja minä kuuntelen. Välistä hän kyllä kysyy muodon vuoksi minunkin elämästä, mutta huomaan, että hänellä on vaikea kuunnella eikä hän jaksa keskittyä. Meillä on myös muuttuneet intressit elämässä eikä yhteisiä mielenkiinnon kohteita ja puheenaiheita enää ole. Toki se on hänelle hirveää, kun jotain paikkaa jatkuvasti särkee, mutta itsellänikin alkaa pikkuhiljaa empatiavarastot tyhjenemään. Olen joka tapaamisen jälkeen ihan loppuunpalanut.
Alue: Aihe vapaa
En tiedä miksi se minun kohdalla on yksisuuntaista ja aina ratkaisuksi ehdotetaan "no oletko ollut aloitteellinen, kiinnostunut asioista?", niin, entä kun kukaan ei ole aloitteellinen minun suuntaan tai kiinnostunut minun asioista? Miksi se on aina minä, jonka pitää olla aloitteellinen ylläpitääkseni edes niitä hyvänpäiväntuttu -suhteita...