Lue keskustelun säännöt.
Miksi ihmiset eivät jaksa pitää yhteyttä ystäviin?
Onko muilla samaa kokemusta:
Jossain vaiheessa aikuisuutta todella monen elämä tuntuu olevan pisteessä, jossa ei ole enää voimavaroja ylläpitää kodin ulkopuolisia sosiaalisia suhteita. Kukin tekee mitä tekee, uraa, urheilua, perhehommia, lastenhoitoa, mitä nyt sitten elämässä sattuu olemaankaan, mutta joka tapauksessa se vie kaikki mehut niin, ettei ystäviä nähdä, heidän kanssaan ei jaksa soitella, eikä mielellään kauheasti viestiäkään, kun sosiaalinen akku on päivän päätteeksi ihan tyhjä.
Kommentit (585)
Luulen, ettei syynä ole ajanpuute vaan itsekkyys. Nykyään keskitytään vaan siihen, että on kokoajan oltava hyvä fiilis. Jos kaverilla on ikävyyksiä, niitä ei haluta kuunnella, koska koetaan oman fiiliksen kärsivän. Liian monelle riittää kaveriksi vain oma kumppani, ja jos hän lähtee tai kuolee, ollaankin tosi yksin. Ihan turhaan tässä työelämää syytetään. Kyllä ajankäytön organisointi lähtee itsestä. Ihmiset ovat muuttuneet paljon :((
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hyvä kysymys. Itse olen huomannut, että useiden ihmisten kanssa on yhteydenpito jäänyt, kun se on ollut yksipuolista. Eli minä olen kannatellut yhteydenpitoa. Kun olen jäänyt odottamaan toisten viestejä, eipä niitä kuulu.
Huvittava perhe 90-luvulla, soitti meille jo perjantai-iltapäivänä että tulevat kylään samana iltana! Olin kotona lasten kanssa joten olin vastaamassa päivälläkin lankapuhelimeen, enkä tohtinut kieltää vaan änkytin että kaippa se töissä käyvälle miehellenikin sopii. Perhe oli muutenkin outo ja usein änkesivät meille "rentoutumaan". Ihan itseään helpottaakseen meillä kyläilivät kunnes lopetimme touhun.
Ei kysymyse ole "jaksamisesta". Kyse on valinnasta. Ihmiset eivät HALUA pitää yhteyttä. Miksi eivät halua, se on toinen juttu.
Jaksaminen ei liity asiaan. Kaverini kun rupesivat menemään naimisiin ja saamaan lapsia heitä ei enää minun, lapsettoman, seura kiinnostanut. Harmi, olivat kivoja kavereita!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Työelämä ja huono nukkuminen. Ehkä uniapnea vaivaa ja ainakin korkea verenpaine. Pitää syödä terveellisesti ja tehdä ruokaa, mikä vie aikaa. Haluamme viettää osan viikonlopuista mökillä. Jotkut viikonloput haluan vain levätä kotona, joten kutsuja pitää blokata. Ei vaan jaksa, vaikka pidän ihmisistä.
Niin siis iän myötä yhteydenpito ystäviin nyt vaan harvenee. Se on ihan luonnollista, eikä liity mitenkään ajankuvaan tai muka uniikkiin selitykseen. Elämä nyt vaan täyttyy kaikella muulla ja aikaa tai tilaisuuksia nähdä kavereita on vähemmän. Nuorena mitään muuta ollutkaan kuin aikaa.
Muutettiin kauas paikkakunnalta, jossa oltiin asuttu lähes 30 vuotta ja sieltä oli paljon kavereita. Jo samalla paikkakunnalla asuessa yhteydenpito vaan harveni puolin ja toisin. Ajattelin, että näin harvoin kun nähdään kavereitakin, ihan sama käydä sieltä kauempaakin tapaamassa. Vaatisi vain aktiivisuutta vähän enemmän. No vähän aikaa se menikin niin ja tilapäisesti nähtiin jopa useammin, mutta hiipui aika äkkiä ja aika vähän enää ollaan yhteyksissä muutaman vuoden jälkeen. Vaikka harvoin nähdään, parhaiden kaverien kanssa homma jatkuu siitä, mihin jäikin. Ihan hyvä näin, on sitä muutakin elämää elettävänä kuin kaverit.
Jonkun verran tietenkin harmittaa, useamminkin voisi nähdä. Mutta vaikka itsellä on niin hyvä tilanne taloudellisesti, että pystyn liikkumaan milloin haluan, kavereilla ei näin ole. Omakaan aktiivisuus tai aika ei siis auta. Näin se vaan menee. Ehkä sitten joskus, kun kaikki on eläkkeellä, jos ollaan vielä hengissä/terveenä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulla tuo piste tuli kun menin parisuhteeseen. Eli alle 30-vuotiaana, jo 20 vuotta sitten.
Tajusin, että en yksinkertaisesti kykene siihen sosiaaliseen kuormitukseen, mitä tulee kun käy töissä ja on parisuhde ja oma lapsuudenperhe, jos vielä pitäisi ystäviäkin lisäksi.
Toinen juttu on se, että mieheni on paras ystäväni. Se on älykäs kiinnostava keskustelija, hauska ja hyvää seuraa. Melkein kuka hyvänsä on tylsempi kuin se. Tuntuisi vähän tyhmältä nähdä tylsiä ihmisiä, kun kotona asuu kiinnostava.
Tietysti voisin nähdä ystäviä silloin kun mies on omissa menoissaan, mutta kuinka ollakaan, silloin tuntuu paljon mieluisammalta istua hiljaa itsekseen lukemassa hyvää kirjaa.
Minulla on kyllä sosiaalista elämää, käyn kirkossa ehkä kerran kuussa, tuttavia näen koirapuistossa jne. Mutta nykyään välttelen sitä, että antaisin numeroani kenellekään
Toivottavasti miehesi ei kuole ennen sua. Nimittäin voi tulla aika yksinäinen vanhuus, jos koko sosiaalinen elämä on yhden ihmisen varassa.
Vierailija kirjoitti:
Jaksaminen ei liity asiaan. Kaverini kun rupesivat menemään naimisiin ja saamaan lapsia heitä ei enää minun, lapsettoman, seura kiinnostanut. Harmi, olivat kivoja kavereita!
Sama minun kohdallani. Kaikki ystäväni ovat peräisin opiskeluvuosilta ja valmistumisen jälkeen kukin alkoi perheellistyä paitsi minä. Yhden ystävän ja hänen puolison kanssa välit ovat säilyneet suht tiiviinä, tosin lasten saannin jälkeen heitä ei ole saanut kotoa lähtemään mihinkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ymmärrä nykyajan itsekkäitä ihmisiä, jotka eivät kestä normaalia ihmisen elämää, johon kuuluu vastoinkäymiset. Ja valitettavasti ne jakautuu usein epäreilusti. Miksi ei kestä kuunnella, jos toinen on esimerkiksi sairastunut ja tarvii kuuntelijaa. Silloinhan juuri tarvitsee ystävää. On käsittämätöntä, ettei sitten terveenä kykene edes kuuntelemaan. Tai jotain muita vastoinkäymisiä. Sitten vielä tälläkin palstalla joku itsekäs kommentoi, että ovat vailla jotakin. Kaikkihan on jotain vailla joskus. ihmeellistä ihmisvihaa. Ystäväthän ovat sitä varten, että tuovat turvaa. Jos itsellä on kaikki hyvin, voi varmasti joskus auttaa myös muita. Se tuo omaankin elämään sisältöä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jaksaminen ei liity asiaan. Kaverini kun rupesivat menemään naimisiin ja saamaan lapsia heitä ei enää minun, lapsettoman, seura kiinnostanut. Harmi, olivat kivoja kavereita!
Sama minun kohdallani. Kaikki ystäväni ovat peräisin opiskeluvuosilta ja valmistumisen jälkeen kukin alkoi perheellistyä paitsi minä. Yhden ystävän ja hänen puolison kanssa välit ovat säilyneet suht tiiviinä, tosin lasten saannin jälkeen heitä ei ole saanut kotoa lähtemään mihinkään.
Lasten kanssa lähteminen ei ole kovinkaan helppoa ja varsinkin pienet lapset tylsistyy nopeasti, jos kyläpaikassa tai mihin nyt ollaan menossakaan ei ole mitään lapsia kiinnostavaa. Se ei ole sille vanhemmalle mikään nautinto, jos mukana on tyytymättömiä ja kitiseviä lapsia. Kotona lapsilla on sentään omat lelunsa ja leikkinsä ja lisäksi lapsi voi nukkua päiväunensakin just silloin, kun on päiväunien aika. Jos taas on tarkoitus lähteä ilman lapsia, niin sitten ajankohdasta pitää sopia joko puolison tai jonkun lapsenvahdin kanssa. Jälkimmäinen on siinä mielessä hankalaa, että jos lapsi tai lapsenvahti sairastuu, niin koko homma peruuntuu. Nykyisin yhä useampi työ ei ole enää ma-pe klo 8-16 vaan sen puolison työajat voi olla jotain muuta. Sitten sekin vielä, että ne lapset herää aamulla ihan samaan aikaan riippumatta siitä, mihin aikaan vanhempi on päässyt nukkumaan. Mä kvin kyllä ystävieni kanssa juhlimassakin, kun lapset olivat pieniä, mutta vain silloin, jos sain lapset mun vanhemmilleni hoitoon ja oli sovittu, että tulen hakemaan lapset vasta iltapäivällä. Tämä siksi, että sain nukuttua enkä ollut ihan zombina, jos yöunet olisi olleet vain pari tuntia. Mutta joo, enemmän tuli muutenkin silloin tavattua niitä, joilla oli myös lapsia ja tapaamispaikka oli sovittu siten, että lapsillakin on mukavaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jaksaminen ei liity asiaan. Kaverini kun rupesivat menemään naimisiin ja saamaan lapsia heitä ei enää minun, lapsettoman, seura kiinnostanut. Harmi, olivat kivoja kavereita!
Miten voit noin varmasti sanoa, että jaksaminen ei liity asiaan. Se odoittaa ymmärryksen puutetta. Kun itse sain lapsia, en jaksanut tavata muita ihmisiä. Minulle riitti ihmisten seura lasten kerhoissa ja lasten harrastuksissa. Aika meni lasten kanssa, arjen pyöritykseen, opiskeluun, töihin ja kodin hoitoon. Jos aikaa jäi, halusin itsekin harrastaa liikuntaa. Mihinkään muuhun ei riittänyt energiaa eikä ollut haluakaan.
Vierailija kirjoitti:
Luulen, ettei syynä ole ajanpuute vaan itsekkyys. Nykyään keskitytään vaan siihen, että on kokoajan oltava hyvä fiilis. Jos kaverilla on ikävyyksiä, niitä ei haluta kuunnella, koska koetaan oman fiiliksen kärsivän. Liian monelle riittää kaveriksi vain oma kumppani, ja jos hän lähtee tai kuolee, ollaankin tosi yksin. Ihan turhaan tässä työelämää syytetään. Kyllä ajankäytön organisointi lähtee itsestä. Ihmiset ovat muuttuneet paljon :((
Jos kumppani lähtee tai kuolee, kyllä nämä ihmiset ovat sitten itkemässä tukea aiemmin hylkäämiltään ystäviltä. Samoin jos itse sairastuu, halutaan tukea, mutta sitä ei olla valmiita antamaan muille. Aika raakaa peliä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Työt, opiskelu ja harrastus vievät voimavaroja ja vapaa-aikaa niin paljon, että viestin laittaminenkin tuntuu joskus vaikealta. Soittaa ei jaksa, kun puhelu venähtäisi tunnin pituiseksi. Viestinkin laittamisessa kestää koska en vain viitsi kysyä "Mitä kuuluu?" Jos ei olla oltu yhteyksissä pitkään aikaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla ystävyys päättyi kun ex-ystäväni sanoi, ettei jaksa kuunnella sairaiden valittamista. Siitä kolmen kuukauden päästä minulta diagnosoitiin syöpä ja aloitettiin hoidot. Eihän tuossa tilanteessa voi muuta kuin sanoa, että on kuormittava elämänvaihe töiden vuoksi ja hoidattaa itsensä terveeksi.
Sanoin, että otan yhteyttä kun kuormittava elämänvaihe on ohi. En ole viitsinyt ottaa yhteyttä, koska onko se aitoa ystävyyttä jos toiselle ei voi rehellisesti kertoa sairaudestaan?
Mielestäni elämä on niin lyhyt, ettei kannata uhrata sitä sellaiseen karuista tosiasioista puhumisesta varomiseen. En tiedä, minkä vuoksi juuri sairaudet ovat hänelle herkkä aihe? Minusta ne ovat osa ihmisten epätäydellistä elämää.
Mä en kans jaksa kuunnella tuttujen enkä varsinkaan tuntemattomien sairaskertomuksia. Ne ovat ensinnäkin yksityisasioita ja äärimmäisen
Olet kyllä tosi itsekäs ihminen. Kait kuvittelet, ettei sairaudet ikinä kosketa sinua etkä tarvitse ketään koskaan. Ilmeisesti et itse ole koskaan sairastunut vakavadti. Sairaus ei monellekaan ome äärimmäisen yksityinen asia. Se voi hallita voimakkaasti ihmisen elämää ja olla osa arkea. Lääkäreillä ei ole aikaa kuunteluun. Lääkäri hoitaa vain itse sairautta. Usein ihminen on muutamassa minuutissa ulkona vastaanotolta. Sairastuneens toivoisi, että jokaisella olisi ystäviä, jotka kuuntelevat ja auttavat. Jokainen voi sairastua. Ulkoistat itsesi täysin ihmisen normaalista elämästä. Toivon, että tässä maailmassa olisi enemmän välittämistä ja empatiaa. Ne ovat keskeinen osa ihmisyyttä.
Vierailija kirjoitti:
Siksikö ystävän kanssa oleminen on niin rankkaa, että pitäisi aina tehdä samoja asioita kuin ennen? Jos käytiin parikymppisinä baarissa tai istuttiin iltaa yömyöhään, pitäisi tehdä sitä samaa vielä keski-ikäisenä ja mahdollisesti perheellisenä, vaikka se ei sovi enää elämäntilanteeseen?
Siinähän se on, että se elämä muuttuu. Ja usein myös aivan eri suuntiin. Elämänpiirit erkanevat, arki on hyvin erilaista, jne. kaikki kliseet tähän. Kyllä sitä väkisinkin "kasvaa erilleen" myös ystävät, taas kliseisesti.
Vierailija kirjoitti:
Luulen, ettei syynä ole ajanpuute vaan itsekkyys. Nykyään keskitytään vaan siihen, että on kokoajan oltava hyvä fiilis. Jos kaverilla on ikävyyksiä, niitä ei haluta kuunnella, koska koetaan oman fiiliksen kärsivän. Liian monelle riittää kaveriksi vain oma kumppani, ja jos hän lähtee tai kuolee, ollaankin tosi yksin. Ihan turhaan tässä työelämää syytetään. Kyllä ajankäytön organisointi lähtee itsestä. Ihmiset ovat muuttuneet paljon :((
Ajankäytön organisointiin liittyen: ainakin itselläni on ystävien kanssa yhteydenpito "perinteisesti" eli puhelimella soittaen tai livenä nähden vähentynyt aivan radikaalisti sitä myöten, että tuli sosiaalinen media, messenger, whatsapp ja niistä ennen kaikkea se, että viestien lähettäminen niissä on "ilmaista" eli kuuluu kk-maksuun. Samoin kun internet on "ilmainen", niin aika monta kaverikeskustelua tulee korvattua esim. täällä palstalla roikkuen. Se, että saa puhua/kirjoittaa ja kuunnella eli lukea VAIN itseä kiinnostavista asioista, on hämmentävän koukuttavaa. Se voi pahimmillaan tarjota täyspainoisen korvikkeen niille "perinteisille" ihmissuhteille, joiden puitteissa tavatessa keskusteltiin yhteiskunnallisista/kulttuurisista/mistä tahansa muista asioista. Nyt sitä keskustelua voi tehdä anonyymisti täysin tuntemattomien kanssa.
Ajankäytön organisointi. Kyllä, sitäkin. Mutta mihin se aika menee? Whatsapissa/messengerisssä ei välttämättä olla läsnä samaan aikaan. Ei se ole sama asia todellakaan kuin puhelu, saati kahvilakeskustelu, jossa toisen reaktion näkee heti ja omakin paljastuu välittömästi samalla tavalla. Sillä on yllättävän paljon merkitystä, etenkin jos puhutaan vähänkään vakavammista asioista. Siinä tulee valju olo, jos "juttelet" ystävän kanssa messengerissä ja sanot jotain itsellesi tärkeää, ja sitten ystävä vaan ei vastaa. Ihan sama, vaikka hänelle olisi tullut mikä hätä, mutta kun et sitä tiedä. Tulee olo, että toinen on välinpitämätön, mikä vahvistuu, jos hän ei koskaan palaa siihen asiaan - ei, vaikka se lukee siellä chatissä aivan silmien edessä.
Ajankäytön organisointi? Tehotonta viestintää, kirjoittaminen. Hesarissa oli vastikään juttu, jossa joku yrityspomo oli tehnyt ihan kotikutoisen testin, jonka tuloksena kävi ilmi että minkä tahansa asian hoitaminen kirjoittamalla vie seitsemän kertaa enemmän aikaa kuin puhelu.
Vierailija kirjoitti:
Ei kysymyse ole "jaksamisesta". Kyse on valinnasta. Ihmiset eivät HALUA pitää yhteyttä. Miksi eivät halua, se on toinen juttu.
Ihmiset HALUAVAT viettää sen ajan täällä palstalla keskustelemassa (olemattomista) ystävyyssuhteista.
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä nykyajan itsekkäitä ihmisiä, jotka eivät kestä normaalia ihmisen elämää, johon kuuluu vastoinkäymiset. Ja valitettavasti ne jakautuu usein epäreilusti. Miksi ei kestä kuunnella, jos toinen on esimerkiksi sairastunut ja tarvii kuuntelijaa. Silloinhan juuri tarvitsee ystävää. On käsittämätöntä, ettei sitten terveenä kykene edes kuuntelemaan. Tai jotain muita vastoinkäymisiä. Sitten vielä tälläkin palstalla joku itsekäs kommentoi, että ovat vailla jotakin. Kaikkihan on jotain vailla joskus. ihmeellistä ihmisvihaa. Ystäväthän ovat sitä varten, että tuovat turvaa. Jos itsellä on kaikki hyvin, voi varmasti joskus auttaa myös muita. Se tuo omaankin elämään sisältöä.
Ongelma on osittain siinä, etteivät mt-palvelut toimi Suomessa. Tai siinä, etteivät selkeästi oireilevat ihmiset suostu hakemaan ammattiapua. Jos he käyttävät ystäviään "ilmaisina terapeutteina", nuo ystävät voivat todellakin väsyä. Varsinkin, jos yhdelle hyvälle kuuntelijalle sattuu lyhyen ajan sisällä useampi pitkäaikaisesti elämästään ja asioistaan valittava ystävä, joka vain valittaa ilman, että yrittää korjata tilannettaan. Jos tuollaista kuviota jatkuu esim. parikin vuotta, se saattaa muovata koko suhteen dynamiikan sikäli uusiksi, että vaikka se "sairas" voisikin paremmin, hän on tottunut saamaan huomiota valituksellaan, ja valitus jatkuu tuon yhden kuuntelevan ystävän seurassa - samaan aikaan kun muiden ihmisten edessä esitetään (tai vilpittömästi ollaan) reipasta, iloista ja hyvinvoivaa.
Ystävät EIVÄT OLE terapeutteja. Jos heistä sellaisen tekee, niin todennäköisesti pilaa ystävyyssuhteen - ja mahdollisesti sen toisen ihmisen elämää myös, ilman, että se oma elämä edes muuttuu siitä jatkuvasta valittamisesta paremmaksi.
Itseäni harmittaa, kun hyvä ystävä jäi taakse. Viesteihin vastaaminen kesti päiviä tai niihin ei vastattu ollenkaan. Soittoihin ei enää vastattu eikä takaisin soiteltu. En tiedä, tuliko ystävyytemme vain tiensä päähän, mutta olen ollut ystävyyden päättymisestä surullinen. En enää viitsinyt pitää ystävyyttä yllä syntymäpäivä-, joulu- ja ystävänpäivätoivotuksilla ja vastaavilla. Koin paremmaksi vain lopettaa ystävyyden tekohengittämisen. Aiemmin pieni pettymyksen tunne tuli, kun en saanut vastausta. Pitkänkin ystävyydenkin voi näköjään ghostata.