Lue keskustelun säännöt.
Miksi ihmiset eivät jaksa pitää yhteyttä ystäviin?
Onko muilla samaa kokemusta:
Jossain vaiheessa aikuisuutta todella monen elämä tuntuu olevan pisteessä, jossa ei ole enää voimavaroja ylläpitää kodin ulkopuolisia sosiaalisia suhteita. Kukin tekee mitä tekee, uraa, urheilua, perhehommia, lastenhoitoa, mitä nyt sitten elämässä sattuu olemaankaan, mutta joka tapauksessa se vie kaikki mehut niin, ettei ystäviä nähdä, heidän kanssaan ei jaksa soitella, eikä mielellään kauheasti viestiäkään, kun sosiaalinen akku on päivän päätteeksi ihan tyhjä.
Kommentit (585)
Tuo on varmaan trolli, joka fanittaa miestään niin ettei mikään muu sosiaalinen elämä kiinnosta :) Niinkuin tuossa todettiin, voi tulla leskenä aika ikävä elämä pahimmillaan pariksikymmeneksi vuodeksi, jos ei pidä huolta ystävyyssuhteistaan.
Tämä ydinperheaika tekee pahaa kaikille: ulos tulee heitetyksi ystävät, isovanhemmat, tädit ja sedät ja naapurit, äidit ja isät uupuu, lapset ovat joko laiminlyötyjä tai oppivat koko maailman keskipisteiksi.
Kasvoin itse monen sukupolven suurperheen taloudessa ja silti äiti yritti vielä keski-ikään asti ylläpitää ystävyyssuhteitaan. Sitten vain luonne vei vallan eikä äiti jaksanut ketään eikä kukaan äitiä paitsi suku, jolla ei ollut valinnanvaraa. Näistä naisista tuleekin sitten helposti sellaisia despootteja matriarkkoja, kun ei ole tarpeeksi keskusteluseuraa ikäistensä jutuista ja kaikki huomio vaaditaan sitten hyvällä tai pahalla lapsilta ja lapsenlapsilta. Pitäkää naiset kiinni ystävistänne, teette sillä palveuksen itsellenne ja kaikille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nro 221: Mun täytyy myöntää, että mulle ystävien kanssa juttelu on sitä ihan tavallista arkijutustelua. En ihan oikeasti edes jaksaisi vääntäytyä jonnekin kahvilaan tai ravintolaan keskustelemaan ilmansuojelusta, maailmanpolitiikasta, Universumista, syvänmerenhaudoista tai mitä on kuoleman jälkeen. Mulla on kyllä kavereita, joiden kanssa nimenomaan jutellaan syvällisiä. Yleensä kuitenkin vain viestittelemällä. Varsinkaan väsyneenä ei aina innosta alkaa keskustelemaan jostain Trumpin viimeisimmästä lausunnosta tai Sudanin nälänhädästä. Mutta ei mun kaveritkaan kaikki ole kiinnostuneet samoista asioista kuin minä. Eli mulla on tavallaan yksi kaveri yhteen aiheeseen ja toinen toiseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En halua aikatauluttaa tapaamisia kuukausien päähän. Todellisille ystäville voin aina järjestää aikaa, mutta muilla on muut tärkeysjärjestykset.
Todellinen ystävä ei kuvittele olevansa ystävänsä elämän päähenkilö, jolle pitää aina järjestää aikaa ohi oman perheen, lapsuudenperheen, työn, harrastusten ja sen muun elämän....
Todellinen ystävä ymmärtää, että nyt ei ole minun hetkeni lisätä ystävän kuormaa vaatimalla aikaa just nyt.
En tule ikinä käsittämään, miten ystävän kanssa ajan viettäminen voidaan kokea vaatimuksena. Miksi se on kauhea kuormittava pakko?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En halua aikatauluttaa tapaamisia kuukausien päähän. Todellisille ystäville voin aina järjestää aikaa, mutta muilla on muut tärkeysjärjestykset.
Todellinen ystävä ei kuvittele olevansa ystävänsä elämän päähenkilö, jolle pitää aina järjestää aikaa ohi oman perheen, lapsuudenperheen, työn, harrastusten ja sen muun elämän....
Todellinen ystävä ymmärtää, että nyt ei ole minun hetkeni lisätä ystävän kuormaa vaatimalla aikaa just nyt.
En tule ikinä käsittämään, miten ystävän kanssa ajan viettäminen voidaan kokea vaatimuksena. Miksi se on kauhea kuormittava pakko?
No kun siinä ollaan kokonaisena ihmisenä ilman toiseen arkeen merkittävästi vaikuttavaa roolia, jolloin tulee arvioiduksi ihan omana itsenään. Miehelle ja lapsille voi aina sanoa, että minua kuunnellaan nyt, koska minä teen teille ruoan ja pesen pyykit. Työnantajalle ja töissä esitetään hyvin rajattua roolia. Ystävälle ei voi sanoa mitään tällaista, se on kahden tasavertaisen, toisistaan riippumattoman ihmisen välinen suhde. Siinä kaikki oma keskeneräisyys ja erilaiset piirteet tulee esille sellaisenaan. Se voi monelle olla raskas ja hämmentävä kokemus tänä päivänä, olla ihan vain oma itsensä, vaikka siitä niin paljon puhutaan.
Siksikö ystävän kanssa oleminen on niin rankkaa, että pitäisi aina tehdä samoja asioita kuin ennen? Jos käytiin parikymppisinä baarissa tai istuttiin iltaa yömyöhään, pitäisi tehdä sitä samaa vielä keski-ikäisenä ja mahdollisesti perheellisenä, vaikka se ei sovi enää elämäntilanteeseen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulla ystävyys päättyi kun ex-ystäväni sanoi, ettei jaksa kuunnella sairaiden valittamista. Siitä kolmen kuukauden päästä minulta diagnosoitiin syöpä ja aloitettiin hoidot. Eihän tuossa tilanteessa voi muuta kuin sanoa, että on kuormittava elämänvaihe töiden vuoksi ja hoidattaa itsensä terveeksi.
Sanoin, että otan yhteyttä kun kuormittava elämänvaihe on ohi. En ole viitsinyt ottaa yhteyttä, koska onko se aitoa ystävyyttä jos toiselle ei voi rehellisesti kertoa sairaudestaan?
Mielestäni elämä on niin lyhyt, ettei kannata uhrata sitä sellaiseen karuista tosiasioista puhumisesta varomiseen. En tiedä, minkä vuoksi juuri sairaudet ovat hänelle herkkä aihe? Minusta ne ovat osa ihmisten epätäydellistä elämää.
Mä en kans jaksa kuunnella tuttujen enkä varsinkaan tuntemattomien sairaskertomuksia. Ne ovat ensinnäkin yksityisasioita ja äärimmäisen epäkiinnostavia ja kiusallista kuunneltavaa. En voi parantaa ketään mistään taudista. Kertokaa pliis nämä asiat vain lääkärille, jolle siitä maksetaan palkkaa!
Yksi mielenkiintoinen ilmiö ovat mammat, joiden lapset ovat nyt lentäneet pois pesästä ja ehkä erokin tullut, ja nyt sitten otetaan epätoivon vimmalla yhteyttä 10-20 vuoden takaisiin kavereihin, joille ei tässä välin ole ollut aikaa tai energiaa. Näistä sitkeistä mammoista on vaikeaa päästä eroon. Ystävyys ei todellakaan aina jatku siitä, mihin se on jäänyt. Miksi eivät etsi uusia kavereita? Kun uusi mies löytyy, katoavat onneksi samaan mustaan aukkoon, mistä ilmestyivätkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Syitä voi olla tietysti monia. Usein syy on jollain tavalla siinä ystävänsä itsessään. Ei välttämättä niin että hänestä ei tykkäsi, mutta omassa elämässä voi esimerkiksi olla meneillään jotain sellaista, mitä juuri tämä ystävä ei ymmärtäisi ja mitä olisi vaikea selittää hänelle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En halua aikatauluttaa tapaamisia kuukausien päähän. Todellisille ystäville voin aina järjestää aikaa, mutta muilla on muut tärkeysjärjestykset.
Todellinen ystävä ei kuvittele olevansa ystävänsä elämän päähenkilö, jolle pitää aina järjestää aikaa ohi oman perheen, lapsuudenperheen, työn, harrastusten ja sen muun elämän....
Todellinen ystävä ymmärtää, että nyt ei ole minun hetkeni lisätä ystävän kuormaa vaatimalla aikaa just nyt.
En tule ikinä käsittämään, miten ystävän kanssa ajan viettäminen voidaan kokea vaatimuksena. Miksi se on kauhea kuormittava pakko?
Ehkä aikaa ei kerta kaikkiaan ole tarpeeksi.
Omalla kohdallani oli niin, että kun yksi ystävä kuoli, en jaksanut heti sen jälkeen pitää yhteyttä erääseen toiseen ystävään. Tämä siksi, että hän ei todennäköisesti olisi jaksanut kuunnella itkemistäni yms. ja olisi varmaankin sanonut jotain sellaista, mistä olisi tullut vain huonompi olo. (Kerroin kyllä hänelle mitä oli tapahtunut, mutta hän ei kommentoinut asiaa lainkaan.)
No, sitten kun minusta alkoi tuntua, että jaksaisin taas jutella tämän toisen ystävän kanssa, kuulin että hänkin oli kuollut. Silloin kyllä kadutti etten ollut ottanut yhteyttä, mutta enhän tiennyt että hänkin kuolisi, enkä jaksanut sellaista mahdollisuutta edes ajatella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Varmaan nykypäivän paineet ja vaatimukset vie kaiken hapen useimmilta. Mutta syynä voi olla myös yhä enenevässä määrin lisääntyvä minäkeskeisyys. Harvaa enää oikeasti kiinnostaa mitä vanhalle ystävälle kuuluu ja jos joskus joku laittaakin viestiä niin monetbkertoo vaan itsestään ei edes kysy mitä toiselle kuuluu tai jos muodon vuoksi kysyy, ei jaksa kuunnella muutamaa minuuttia pidempään. Tämä on harmi. Mi ä tykkään ihan käydä tuttujen luona kylässä, lojutaan sohvalla ja parannetaan maailmaa, spekuloidaan asioilla ja puretaan murheita.
Niimpä, tai kyllä sitten otetaan yhteyttä kun jotain palvelusta tarvitaan. Tai lähdettää seuraksi vain jos saa mun autolla kyydin, ei siis koskaan kyyditse minua minnekään. Pummitaan kaverilta kyytiä vaikka omassa huushollissa on auto tai pääsisi bussilla tai polkupyörällä. Tämä on tietoista minun omaisuuden hyödyntämistä. En pidä siitä että joku yrittää hyötyä minusta ilman että ikinä itse tekee yhtään mitään vastapalvelukseksi, ei edes kahia tarjoa. Vaikuttaa siltä häntä ei kiinnosta minun seura muutakuin sen että saa kertoa ensin omat ja lähipiirin kuulumiset, loputtoman pitkästi ja yksityiskohtaisesti ilman että saan suunvuoroa. Kun yritän sanoa jotain hän vaan puhuu päälle tai kääntää puheen aina itseensä. Jos saan suunvuoron, hän saattaa vaihtaa ihan randomina puheenaiheen esim ohikulkevaan koiraan tai johonkin katumainokseen, siis tällä eleellä kertoen ettei mun asia kiinnosta paskaakaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä en jaksa pitää yhteyttä kehenkään, koska moni on ghostannut minut ja tämä johtuu ihan siitä että olen sosiaalisesti niin kömpelö. Kukaan ei siis jaksa minua ja kaikki ihmissuhteet ovat yksipuolisia. Tässä ei siis häviä kukaan; tokihan se tuntui itsestä tosi pahalta mutta vielä pahemmalta se jatkuva torjuminen tuntui.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla ystävyys päättyi kun ex-ystäväni sanoi, ettei jaksa kuunnella sairaiden valittamista. Siitä kolmen kuukauden päästä minulta diagnosoitiin syöpä ja aloitettiin hoidot. Eihän tuossa tilanteessa voi muuta kuin sanoa, että on kuormittava elämänvaihe töiden vuoksi ja hoidattaa itsensä terveeksi.
Sanoin, että otan yhteyttä kun kuormittava elämänvaihe on ohi. En ole viitsinyt ottaa yhteyttä, koska onko se aitoa ystävyyttä jos toiselle ei voi rehellisesti kertoa sairaudestaan?
Mielestäni elämä on niin lyhyt, ettei kannata uhrata sitä sellaiseen karuista tosiasioista puhumisesta varomiseen. En tiedä, minkä vuoksi juuri sairaudet ovat hänelle herkkä aihe? Minusta ne ovat osa ihmisten epätäydellistä elämää.
Mä en kans jaksa kuunnella tuttujen enkä varsinkaan tuntemattomien sairaskertomuksia. Ne ovat ensinnäkin yksityisasioita ja äärimmäisen
- Ne ovat kuitenkin osa ihmisten elämää, ja jos on jokin vaiva, niin se todella vaivaa.
Minusta on todella tylyä, jos niistä ei saa yhtään puhua ystäville.
Itselleni on muuten puolisokin sanonut, että miksi mulle kerrot, mene mieluummin lääkäriin. No kun luulisi että puolisoa kiinnostaisi tietää toisen tilanne. Eikä kertominen sulje pois lääkärikäyntiä.
Mutta mistä sitten voi puhua ystäville?
Vierailija kirjoitti:
Omalla kohdallani oli niin, että kun yksi ystävä kuoli, en jaksanut heti sen jälkeen pitää yhteyttä erääseen toiseen ystävään. Tämä siksi, että hän ei todennäköisesti olisi jaksanut kuunnella itkemistäni yms. ja olisi varmaankin sanonut jotain sellaista, mistä olisi tullut vain huonompi olo. (Kerroin kyllä hänelle mitä oli tapahtunut, mutta hän ei kommentoinut asiaa lainkaan.)
No, sitten kun minusta alkoi tuntua, että jaksaisin taas jutella tämän toisen ystävän kanssa, kuulin että hänkin oli kuollut. Silloin kyllä kadutti etten ollut ottanut yhteyttä, mutta enhän tiennyt että hänkin kuolisi, enkä jaksanut sellaista mahdollisuutta edes ajatella.
Tästä tulee mieleen isoisävainaan aina yhtä viisaat sanat, jotka hän lausui aina tilaisuuden tullen, jos kuuli että joku sukulainen oli hetkenkin omilla teillään pitämättä säännöllistä yhteyttä muuhun sukuun: kyllä pitäisi olla yhteydessä, sitten se kaduttaa, jos toinen yhtäkkiä kuoleekin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En halua aikatauluttaa tapaamisia kuukausien päähän. Todellisille ystäville voin aina järjestää aikaa, mutta muilla on muut tärkeysjärjestykset.
En ymmärrä tällaista ajatusta. Ei ystävyys ole sitä, että on toisen käytettävissä jatkuvasti. Ystävyys kestää vaikka ei pidettäisi jatkuvasti yhteyttä. Todellinen ystävyys on sitä, että se kestää pitkätkin tauot.
Nyt tää keskustelu taas polarisoituu. On välimuotoja siinä, että on käytettävissä jatkuvasti, tai kerran vuodessa. Ei mikään ystävyys toimi niin, että laitetaan kerran vuodessa tekstiviesti.
Ei tietenkään. Se voi toimia jos tavataan vaikka kerran kahdessa vuodessa tai vaikka harvemmin.
Pääasia on se mitä tuntee. Jos aina tavatessasi tunnette, että olette ystäviä, niin silloin te olette ystäviä. Ei se ole sidottu kiinni siihen kuinka usein tapaatte.
Kun on tarpeeksi pahasti loukattu, kohdeltu ilkeästi ja tullut tunne, että on vain pelinappula, jolle kaikki nauraa, on aika määrittää omat rajansa ja sulkea näiltä silmänsä.
48 vuotiaana alkaa tuntumaan siltä että ystävät ovat ihan ihme tyyppejä ja todella outo arvomaailma monilla. Siis se sama jengi jotka teineinä ja nuorina aikuisina ja vielä aikuisinakin oli muntyyppejä, munjengi. Surullista että keski-ikäisenä näkee asiat aivan eri tavoin. En esimerkiksi halua olla tekemisissä huomionhakuisen valehtelevan feikkaajan kanssa josta kaikki muut tuntuvat pitävän jostain kumman syystä.
Vaimo tarvitsee muutakin keskusteluseuraa kuin aviomiehen, vaikka mies olisi kuinka monipuolinen ja syvähenkinen. Liikaa mieheensä ripustautuvat naiset ovat leskinä usein hukassa. Puoliso voi myös sairastua vakavasti esim muistisairauteen tai neurologiseen sairauteen. Kyllä ystäviä tarvitaan pahoina päivinä ja resurssina tavallisessa arjessa. Sukulaiset voivat olla myös ystäviä, mutta nuoria ei saa rasittaa liikaa. Keskustelu on dialogia. Harva nainen puhui koko ajan vain omista asioistaan. Toisia ihmisiä ei saa aliarvioida ja asettua keskustelukumppanin yläpuolelle. Äly on vain osa ihmistä. Moni ns tyhmempi on ihmisenä kypsempi ja tunne-elämältään syvempi.