Luulenko vain vaan onko ihmisillä hirveästi ystäviä ja ihmisiä ympärillä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä suurimmalla osalla on haaremi ns. Kavereita ympärillään.

Eri asia on sitten se, ketkä näistä on niitä tosiystäviä. Yleensä se paljastuu vasta vaikeuksien kautta. Mummollani oli hirveästi kavereita ja heistä kaikkosi 90% sen jälkeen, kun hän sairastui syöpään. Eivät enää koskaan edes soitelleet ja jos tulivat kaupassa vastaan, käänsivät katseen maahan. 

Joidenkin ihmisten on vaikea kohdata syöpää tai muuta vakavaa sairautta ja nähdä sitä läheisellä. Ei äitinikään pystynyt käymään katsomassa parasta ystäväänsä tämän viimeisinä aikoina sairaalassa. Tämä ei kuitenkaan kertonut mitään heidän ystävyydestään, joka kesti vuosikymmeniä.

Minkälainen ihminen ei pysty? Ihan käsittämätöntä luonteen heikkoutta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä suurimmalla osalla on haaremi ns. Kavereita ympärillään.

Eri asia on sitten se, ketkä näistä on niitä tosiystäviä. Yleensä se paljastuu vasta vaikeuksien kautta. Mummollani oli hirveästi kavereita ja heistä kaikkosi 90% sen jälkeen, kun hän sairastui syöpään. Eivät enää koskaan edes soitelleet ja jos tulivat kaupassa vastaan, käänsivät katseen maahan. 

Joidenkin ihmisten on vaikea kohdata syöpää tai muuta vakavaa sairautta ja nähdä sitä läheisellä. Ei äitinikään pystynyt käymään katsomassa parasta ystäväänsä tämän viimeisinä aikoina sairaalassa. Tämä ei kuitenkaan kertonut mitään heidän ystävyydestään, joka kesti vuosikymmeniä.

Minkälainen ihminen ei pysty? Ihan käsittämätöntä luonteen heikkoutta.

Herkkä?

Ihan turha päteä tällaisilla asioilla. Jotkut pystyvät, jotkut eivät. 

Rupesin korvaamaan ihmissuhteet keskittymällä muihin asioihin ja huomasin, että itse asiassa olen onnellisempi näin. Ei tarvitse enää miettiä muitten aikatauluja, murheita ja muuta, kun voi lähteä itsekseen johonkin sellaiseen paikkaan, joka tuottaa iloa juuri itselle.

Ei ole ystäviä itsellänikään. Tai no on - ulkomailla. Olen opiskellut ulkomailla, ja rakkaimmat ystävät on opiskelukavereita sieltä. 

Pahinta tässä on, että äitiäni käy tilanteeni sääliksi ja yrittää sitten koko ajan tarjota omaa seuraansa. Meillä on hirveät määrät ongelmia jo lapsuudestani asti, joita äiti ei suostu näkemään tai kuuntelemaan. Hän luulee, että me ollaan joku Gilmore Girls, mä en haluaisi olla tekemisissä yhtään liikaa.

Olen mieluummin täysin yksin, kun äitini bestis.

Ainakin minulla on aina ollut paljon ystäviä ja tuttavia ympärillä. Samoin ystävilläni on laajat ystävä- ja tuttavapiirit. Perhettä en ole koskaan halunnut. Viime vuosina olan halunnut viettää enemmän aikaa yksin, joten olen näin tehnyt. 

Matkustuksesta olen aina nauttinut eniten, kun matkustan yksin. Reissuille en halua ystäviä mukaan. Ravintoloissa ja elokuvissakin tykkään käydä silloin tällöin yksin. 

n47

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hanki lapsia, jos ei kavereita oo. Saat koko elämänkirjon. 

Tämä alkaa oikeasti olemaan jo hyvä neuvo.

Ei ollut ketään kaveria Lintsille tai kylpylään? Vie lapset sinne! Pääset itse siivellä mukaan. Ei ollut mitään syytä lähteä laivamatkalle tai vaikka Tallinnaan päiväseltään käymään? Vie lapset sinne! Pääset itse mukaan! Kukaan ei koskaan pyytänyt ravintolaan illalliselle tai kaupungille auringonlaskun aikaan kävelemään? Lasten kanssa voi mennä! Itse oikeasti odotan että olisin vain sen verran rahoissani, että päästäisiin hiihtolomalla Lappiin laskettelemaan ja kesällä voitaisiin vuokrata asuntoauto ja kulkea sillä ympäri Suomea.

Kaipasin itse myös seuraa kaikkeen tälläiseen.

Sitten tajusin, että tämä on mennyttä maailmaa.

Ei näin enää toimita.

Nykyaikaa on hoitaa sosiaalinen elämä somen kautta.

Eivät ihmiset enää oikeasti lähde mihinkään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hanki lapsia, jos ei kavereita oo. Saat koko elämänkirjon. 

Tämä alkaa oikeasti olemaan jo hyvä neuvo.

Ei ollut ketään kaveria Lintsille tai kylpylään? Vie lapset sinne! Pääset itse siivellä mukaan. Ei ollut mitään syytä lähteä laivamatkalle tai vaikka Tallinnaan päiväseltään käymään? Vie lapset sinne! Pääset itse mukaan! Kukaan ei koskaan pyytänyt ravintolaan illalliselle tai kaupungille auringonlaskun aikaan kävelemään? Lasten kanssa voi mennä! Itse oikeasti odotan että olisin vain sen verran rahoissani, että päästäisiin hiihtolomalla Lappiin laskettelemaan ja kesällä voitaisiin vuokrata asuntoauto ja kulkea sillä ympäri Suomea.

 

Kaipasin itse myös seuraa kaikkeen tälläiseen.

Sitten tajusin, että tämä on mennyttä maailmaa.

Ei näin e

"Tajusit" ihan väärin. Kyllä vaan edelleen ihmiset kulkee ystävien kanssa reissuissa ym menoissa. Suuri osa useita kertoja vuodessa. 

Joillain on ja joillain ei. Yleensä kai ihmiset toivovat, että ihmissuhteita olisi sopivasti. Ei liikaa eikä liian vähän. Mikä sitten on kenellekin sopivasti, vaihtelee. 

Joku kysyi, asuuko muka jollain perhe, suku ja ystävät samalla paikkakunnalla. No mulla ei ihan samalla paikkakunnalla, mutta täällä pk-seudulla kuitenkin. Lähisuvustani yhtä lukuunottamatta kaikki asuvat ihan kävelymatkan päässä ja se yksi muuttaa tähän samaan taloyhtiöön, missä minäkin asun, ensi kesään mennessä. 

Joku myös mainitsi, että kun pariutuu ja saa lapsia, niin elämään tulee sitten puolison ja lasten kautta taas lisää ihmisiä. Ei välttämättä mitään hyviä ystäviä, mutta kuitenkin sellaisia, joiden kanssa ollaan jossain määrin tekemisissä. 

Itse näkisin myös sen vaikuttavan, millaisessa työssä ihminen on. Jos on viitenä päivänä viikossa työpäivänsä ajan kanssakäymisissä muiden ihmisten kanssa, niin töiden jälkeen ei välttämättä jaksaisi enää hengailla muiden kanssa. Korkeintaan sen oman perheen. Kun 2013 vaihdoin kokonaan etätöihin, mä aloin vapaa-ajallani tavata muita ihmisiä enemmän kuin lähityövuosinani. Kuulun niihin ihmisiin, joilta muiden ihmisten seura kuluttaa energiaa enkä niihin, jotka saavat muiden seurasta lisää energiaa. En kuitenkaan ole mikään erakko, mutta mulle sellainen 2-3 tuntia toisen ihmisen seurassa riittää ihan hyvin. Eikä joka päivä, ei edes joka viikko. Aikuisiällä ystävystymisessä ehkä kaikista haastavinta on, että löytää toisen, jolla on uudesta ihmissuhteesta samanlaiset odotukset. Varsinkin just yhteydenpidon tiiviydestä ja tavasta. Jos toinen haluaisi tavata kerran viikossa ja toinen taas korkeintaan kerran kahdessa kuukaudessa, niin ne toiveet ei osu yksiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hanki lapsia, jos ei kavereita oo. Saat koko elämänkirjon. 

Tämä alkaa oikeasti olemaan jo hyvä neuvo.

Ei ollut ketään kaveria Lintsille tai kylpylään? Vie lapset sinne! Pääset itse siivellä mukaan. Ei ollut mitään syytä lähteä laivamatkalle tai vaikka Tallinnaan päiväseltään käymään? Vie lapset sinne! Pääset itse mukaan! Kukaan ei koskaan pyytänyt ravintolaan illalliselle tai kaupungille auringonlaskun aikaan kävelemään? Lasten kanssa voi mennä! Itse oikeasti odotan että olisin vain sen verran rahoissani, että päästäisiin hiihtolomalla Lappiin laskettelemaan ja kesällä voitaisiin vuokrata asuntoauto ja kulkea sillä ympäri Suomea.

 

Kaipasin itse myös seuraa kaikkeen tälläiseen.

Sitten tajusin, että tämä on mennyttä maailmaa.

Ei näin e

Ei tuollainen ole todellakaan mitään MENNYTTÄ MAAILMAA. 

Surullista, jos ihmiset luulee noin. Sosiaalinen elämäkin polarisoituu ja tulee joksikin hyväosaisimpien herkuksi, jos osa vaan lässähtää passiivisiksi somen ääreen. 

Vierailija kirjoitti:

Kaipaisin juhlan humua, laittautumista, nauraamista, joku kenen kanssa jaka elämän ilot ja kokemukset.

Sama. Olisi ihanaa käydä kaverin kanssa vaikka uudella paikkakunnalla, käydä nähtävyyksissä, syömässä hyvin, istua iltaa tai mennä vaikka hotellihuoneeseen juttelemaan, nauramaan, ehkä vähän itkemäänkin, Voi kun joskus tällaisen viikonlopun saisi kokea. 

Lapsena ja teininä mulla oli aina vähintään yksi ns. uskottu ystävä kuin myös koko koulu- ja opiskeluajan yksi luokkakaveri, joka joskus vaihtuikin toiseen luokkakaveriin perusasteen luokilla. Tyypillistä meille naisille jo tyttöaikoina, että on se paras ystävä ja kouluaikana yksi parhain luokkakaverikin  ulkopuolella koulun olevan ystävän lisäksi.   Myöhemmin ystävyyksiin ja niiden kanssa ystävyyden ylläpitämisiin vaikuttaa  esim. asuinpaikkakunnan muutokset.  Ja mitä vanhempana ihminen muuttaa toisaalle kauas ystäväpiiristäkin, niin on vaikeampaa saada uusia ns. uskottuja ystäviä.  Työpaikoilla tietysti tutustuu paremmin joihinkin työyhteisön ihmisiin, ja vapaa- aikanakin saatetaan olla yhteyksissä joidenkin tai jonkun työkaverin kanssa.  

Ja vaikka uudella paikkakunnalla onnistutkin löytämään itsellesi sopivia ystäviä, niin usein oman seurustelukumppanin löydyttyä jää ajanpuutteen takia se parhainkin ystävä joksikin aikaa alkuseurusteluajan aikana hieman syrjään.  Sitten kun aloitat omien lasten synnyttämiset, ja perheen perustat,  niin siinä vaiheessa tulee kuvioihin puolison puoleiset uudet sukulaiset kuvioihin, niin ja perhe-elämä lapsineen tuo omat kuvionsa, niin kyllä etenkin lapsettomien ystävien kanssa tapaamiset  kutistuvat.  Ei välttämättä kaikkien lapsettomien ystävien kanssa. Työelämäkin ihmisen ajankäytöstä vie oman osansa oli sitten perheellinen tai lapseton ihminen, ja oli sitten minkä ikäinen tahansa.  Ja sitten kun aikuiset lapset muuttavat omilleen, ja myöhemmin eläköidytään, niin kun olisi aikaa hillua ystäviensäkin kera, niin sitten jo monia vaivaa milloin mitkäkin sairaudet, jos ei  muuten vaan kyllästytä lähteä ystäviään tapaamaan kahvikupposen ääreen, ja kun aika kuluu mukavasti omien harrastustenkin parissa ja puolison kanssa seurustelu riittää puhumattakaan omien aikuisten lasten ja mahdollisten lastenlapsien kanssa sekä läheisimpien sukulaisten kera.  Ja nykyajan tekniikka sähköisine laitteineen suo myös hyvät keinot seurustella myös niiden kaukana  ja likellä asuvien ystävienkin kanssa.  

Toisaalta nykyaikana ei yleisesti enää pienissä maaseutukylissäkään mennä naapureihinkaan istumaan iltaa ilman kutsua tai lainaamaan esim. sokeria kupposen kanssa kuin ennen vanhaan vaan, jos on auto käytössä niin hurautetaan itse ABC: lle tai kauppaan hakemaan.  Nimipäiviäänkään ei monikaan enää pidä kotona saatika syntymäpäiväkutsuja järjestä edes lähisukulaisilleen.  On tullut joillakin ihmisillä seurustelukäyttyäytymiseen ystävien kanssa pitää se oma koti yksityisenä alueena, ja sinne ei haluta kutsua ketään perheen  ulkopuolisia kylään.  Sen sijaan  jotkut nuoret aikuisetkin ystävineen kohtaavat enemmän  jossain musafestareilla toisiaan kuin omissa kodeissaan. 

Vierailija kirjoitti:

Lapsena ja teininä mulla oli aina vähintään yksi ns. uskottu ystävä kuin myös koko koulu- ja opiskeluajan yksi luokkakaveri, joka joskus vaihtuikin toiseen luokkakaveriin perusasteen luokilla. Tyypillistä meille naisille jo tyttöaikoina, että on se paras ystävä ja kouluaikana yksi parhain luokkakaverikin  ulkopuolella koulun olevan ystävän lisäksi.   Myöhemmin ystävyyksiin ja niiden kanssa ystävyyden ylläpitämisiin vaikuttaa  esim. asuinpaikkakunnan muutokset.  Ja mitä vanhempana ihminen muuttaa toisaalle kauas ystäväpiiristäkin, niin on vaikeampaa saada uusia ns. uskottuja ystäviä.  Työpaikoilla tietysti tutustuu paremmin joihinkin työyhteisön ihmisiin, ja vapaa- aikanakin saatetaan olla yhteyksissä joidenkin tai jonkun työkaverin kanssa.  

Ja vaikka uudella paikkakunnalla onnistutkin löytämään itsellesi sopivia ystäviä, niin usein oman seurustelukumppanin löydyttyä jää ajanpuutteen takia se

Ketjussa nyt kuitenkin on puhe niistä ihmisistä, joilla ON paljon ystäviä, joiden kanssa viettävät aikaa. Sekä niistä ihmisistä, jotka haluaisivat näin toimia.

Vierailija kirjoitti:

Samat ajatukset minulla. Tuntuu, että esim töissä ihmisillä on aina menoja ja uusia suunnitelmia. Itsellä ei juuri ole, kun kaikki pitäisi tehdä yksin.

Minulla on veli, mutta hän ei halua olla tekemisissä. On jotenkin surullista, että on jäänyt näin yksin. En ole ikinä ollut mikään passiivinen, mutta kyllä vuosikymmenten aikana on tullut sellainen olo, että ei enää viitsi. En ole ikinä kieltäytynyt, kun minulle on jotain menoa ehdotettu. Minun ehdotuksiin on sanottu kieltävä vastaus usein. 

Minulla ei ole edes niitä työpaikan sosiaalisia suhteita, koska sain potkut. Ja kyllä olen tuilla elävä, yhteiskunnan elätti ja saasta, jonka työttömyys on vain oma vika , koska töitä löytyy tekevälle. 

Minulla ei ole ketään. Sukulaiseni eivät välitä, eivät koskaan ole välittäneet. Ystävät eivät pidä yhteyttä, jos edes ystäviä ovat.  Ei ole parisuhdetta. Ei ole koskaan ollut, koska en ole kelvannut miehille, koska olen ruma ja teaumataustainen. Kyllä, on niin rumia naisia, jotka eivät kelpaa - olen pitkä , romuluinen, ja läski ( trauma, laihduttaminen vaikeaa) ja Minulla on miesmöiset kasvot ja liru tukka. Edes vaatteilla, meikeillä yms minusta ei saa kaunista. Luinteenikin on varmasti paska,koska ei ole niitä ystäviäkään. 

En vietä juhlapyhiä, koska ne vain korostavat sitä, miten yksin olen. 

Olisin halunnut elämässä vain niitä tavallisia asipota-pariauhteen, perheen, koulutusta vastaavan työn ja muutaman koiran, se oma kotikon olisi ollut kiva, mutta sain sen vasta yli viisikymppisenä, kun sain vasta silloin vakituisen työn. Ja sitten sain potkut, ja jouduin myymään sen hirvittävällä tappiolla. Esimehet aloittivat savistamisen ulos, että olisin eronnut itse, mitta en tehnyt niin, kiinsitten aloittivat kiusaamisen ja antoivat potkut. En ollut ainut, kun heidän ystävälleen piti saada hieno työ. Siitä alkoi kamala stressi ja sairastelunierrw, joka jatkuu ja jatkuu ja jatkuu. Ja elämänhalu meni saman tien. 

En enää jaksa edes elää, vain olen, ja odotan seuraavaa takaiskua elämässä-sairautta tai muuta ikävää. 

Olisi niin kiva kun olisi ollut edes se elämänkumppani. Ja pari koiraa. Joiden viereen käpertyä. Elämänkumppani jonka kainaloon istua katsomaan televisiota. Ja pari koiraa tuhisisi lattialla. 

Mun perheellisillä kavereilla on jatkuvasti kalenteri ihan täynnä erilaisia sosiaalisia tapahtumia. Jos haluan tavata heitä, aika pitää sopia pari viikkoa etukäteen. Jotenkin nöyryyttävältä tämä tuntuu näin lapsettomana sinkkuna, että joudun buukkaamaan tapaamisen ystävieni kanssa kuin oltaisiin yritysmaailmassa. (Ja se on melkein aina minä, joka sitä tapaamista ehdottaa 😐)

N35

Nro 52: "Ketjussa nyt kuitenkin on puhe niistä ihmisistä, joilla ON paljon ystäviä, joiden kanssa viettävät aikaa. Sekä niistä ihmisistä, jotka haluaisivat näin toimia."

No itseasiassa kejun aloittaja kysyi, luuleeko hän vaan vai onko kaikilla hirveästi ystäviä ja ihmisiä ympärillään. Mä vastasin ketjuun jo vähän aikaa sitten ja sanoisin, että aika monilla taitaa olla just sopivasti ihmisiä. Osalla on varmaan liian vähän ja osalla taas vähän liikaakin.

Ap myös kysyi, miten se tehdään, että on liikaakin sosiaalista elämää. Ei siihen mun mielestä mitään kovin kummallista tarvitse tehdä. Jos on puoliso ja lapsia, niin sitten yleensä tulee heidän kauttaan aika automaattisesti elämään lisää ihmisiä. Vielä, jos on sellainen työ ja sellaisia harrastuksia, joissa ollaan muiden kanssa tekemisissä, niin sosiaalista elämäähän sekin on. Myöskin on täysin yksilöllistä, minkä verran ihminen tarvitsee lepoa sosiaalisen kanssakäymisen lisäksi. Jotkut ei juuri yhtään ja jotkut taas aika paljonkin.

Vierailija kirjoitti:

Mun perheellisillä kavereilla on jatkuvasti kalenteri ihan täynnä erilaisia sosiaalisia tapahtumia. Jos haluan tavata heitä, aika pitää sopia pari viikkoa etukäteen. Jotenkin nöyryyttävältä tämä tuntuu näin lapsettomana sinkkuna, että joudun buukkaamaan tapaamisen ystävieni kanssa kuin oltaisiin yritysmaailmassa. (Ja se on melkein aina minä, joka sitä tapaamista ehdottaa 😐)

N35

Mä en yhtään ihmettele tuota. Lapsettomana sinkkuna kävin vain silloin tällöin vanhemmillani ja yleensä vielä niin, että myös siskoni tuli sinne samaan aikaan. Kaiken muun ajan, mitä opinnoilta tai töiltään ehti, saattoi käyttää pelkästään ystäviin ja kavereihin. Kun pariutui, tuli ne puolisonkin sukulaiset kuvioihin ja kun hankki lapsia, niin sitten piti alkaa myös luomaan lapsilleen läheisempiä suhteita kummankin suvun isovanhempiin, täteihin, setiin ja serkkuihin. Pienten lasten kanssa yleensä yritetään pitää aika selkä päivärytmi ja rutiinit ja vähän isompien lasten kanssa alkaa sitten harrastusrumba. Arkisin treenejä, viikonloppuisin kisoja. Päälle tulee sitten lasten kavereiden kaverisynttäreitä sekä päiväkodin tai koulun erilaisia juhlia tai vanhempainiltoja. Jos vielä itsekin harrastaa jotain, niin omat harrastukset siihen lisäksi. Nyt olen jo 64 v ja kun katson nuorempien perheellisten elämää, niin aika kalenterit täynnä hekin nyt elävät. 

Muutama päivä sitten luin tutkimuksesta, jossa oli todettu, että ihmisillä on ystäviä ja kavereita yhteensä keskimäärin 11. Minun mielestäni tuo on paljon, jo omasta näkökulmastakin. Tutkimuksessa myös todettiin, että on olemassa iso joukko  ihmisiä joilla ei ole yhtään ystävää tai kaveria. Eli joillakin on varmaan sitten yli 20 kaveria, jotta keskiarvoksi saadaan 11.

Vierailija kirjoitti:

On niillä. 

Muutin perheen kanssa takaisin lapsuusmaisemiin ja kuvittelin että elämästä tulee mukavampaa, kun siellä on niin paljon vanhoja kavereita jo ennestään. Olihan siellä, mutta ei he minua kutsuneet illanviettoihin, koska heillä oli jo oma kaveripiirinsä. Tavattiin toki joskus puolin ja toisin kyläillen, mutta mihinkään isompiin istujaisiin ei minua pyydetty. 

Muutettiin lopulta sieltä pois, ja olen nykyiseltä paikkakunnalta saanut uusia kavereita. Mutta sama juttu, puolin ja toisin joskus kahvitellaan, mutta ei minua mihinkään pyydetä mukaan. Muutenkin olen yleensä aina se, joka ehdottaa tapaamista.

Vanhoihin kavereihin olen ottanut yhteyttä, sama juttu. Ihanaa kun ollaan taas tekemisissä! Mutta en mahdu heidän elämäänsä. 

Tänä iltanakin kouraisee vatsaa selata somea, kun kaverit istuu iltaa porukalla siellä, täällä ja tuolla. Sama juhannuksena, pikkujouluna, vappuna, venetsialaisissa. O

Mä olen huomannut, että monilla on omat tiiviit porukat joihin ei oteta uusia mukaan. On tietyt työkaverit joiden kanssa tavataan. Tietyt kaverit vapaa-ajalla. Sitten on näitä puolisoiden kanssa kaiken vapaa-aikansa viettäviä. Tavataan vain jos puolisolla sattuu olemaan joku meno.

Olen samanlainen kuin sinä ja ihmetellyt samaa. Olen siis n.30v, minulla on kyllä parisuhde mutta kavereita, joita näen max kerran vuodessa nykyään, vain 1. Jonkun tutkimuksen mukaan suomalaisilla on keskimäärin 11 ystävää/kaveria. Tunnen itseni vähän oudoksi, mutta ei ole ollut ihan omasta halusta kiinni ettei kaverisuhteet ole pysyneet - vanhat kouluaikaiset kaverit vaan käytännössä feidasivat. Töistä saa tuttuja vain.

Vierailija kirjoitti:

Muutama päivä sitten luin tutkimuksesta, jossa oli todettu, että ihmisillä on ystäviä ja kavereita yhteensä keskimäärin 11. Minun mielestäni tuo on paljon, jo omasta näkökulmastakin. Tutkimuksessa myös todettiin, että on olemassa iso joukko  ihmisiä joilla ei ole yhtään ystävää tai kaveria. Eli joillakin on varmaan sitten yli 20 kaveria, jotta keskiarvoksi saadaan 11.

Tämä on valitettavan totta, eli sosiaaliset suhteet ja läheisten/ystävien määrä ei jakaannu tasaisesti, vaan kasaantuu tietyille ihmisille aivan kuten muukin hyvinvointi, varallisuus jne.