Luulenko vain vaan onko ihmisillä hirveästi ystäviä ja ihmisiä ympärillä?

Vierailija kirjoitti:

Mun perheellisillä kavereilla on jatkuvasti kalenteri ihan täynnä erilaisia sosiaalisia tapahtumia. Jos haluan tavata heitä, aika pitää sopia pari viikkoa etukäteen. Jotenkin nöyryyttävältä tämä tuntuu näin lapsettomana sinkkuna, että joudun buukkaamaan tapaamisen ystävieni kanssa kuin oltaisiin yritysmaailmassa. (Ja se on melkein aina minä, joka sitä tapaamista ehdottaa 😐)

N35

Mä myös vieroksun, kunnyhdellä kaverilla on kalenterin kanssa nää tapaamiset.

No, se on hänen tapansa.

Mua moinen ahistaa. Toisaalta vois treenata, niin tulis nähtyäkin ihmisiä, kun olis sovittu.

Toisaalta se vapaa-ajan aikatauluttaminen vaan rassaa.

Tämä kuvaa 

Ei juuri ole ystäviä, muutamia satunnaisia, mutta en ole tavannutkaan ketään kenen ystävä haluaisin olla. Niin kauan kun asia on näin, pitää olla aivan tyytyväinen. En vain ole suurimman osan kanssa yhtään samalla aaltopituudella tai kiinnosta samat asiat. Kai se sitä vaatisi että voisi olla edes jossain määrin tekemisissä. 

Vierailija kirjoitti:

"Sitten on näitä puolisoiden kanssa kaiken vapaa-aikansa viettäviä. Tavataan vain jos puolisolla sattuu olemaan joku meno." 

 

Mä tapaan ystäviäni (yksi kaveri ja naapurin mummo) silloin kun mieheni on töissä. Ei siinä sen kummempaa syytä ole, kuin että silloin on mahikset jutustella rauhassa. Tulevat siis meille kahville / iltaa istumaan. Ei mielestäni paha asia?

Tuossa varmaan tarkoitettiin jotain sellaista tilannetta, ettei "ystävästä" kuulu yhtään mitään ainakaan puoleen vuoteen ja sitten puoliso lähtee kaveriensa kanssa mökille tms. ja soitetaan, miten "olis nii-in ihana nähdä"? Samaa sarjaa näiden kanssa, joista ei parisuhteessa ollessaan kuulu mitään, mutta eron tullessa seura kelpaa siihen asti, kunnes uusi kultamussu löytyy. Ei sinun tapasi kuulosta mielestäni pahalta.

Sen verran rauhaa rakastava olen, että riittää tämä mitä on. Työ on ihan ylisosiaalista, arkena ei oikein muuta jaksakaan. Yhden ystäväperheen kanssa vietetään usein vappuja ym. pikkujuhlia. Muutamia kavereita, joita näen silloin tällöin, osa asuu kauempana. Lisäksi sukulaisjuhlat ja lasten harrastuksiin liittyvät tapahtumat. En jaksaisi esim. Työkavereiden kanssa jatkuvasti käydä jossain.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hanki lapsia, jos ei kavereita oo. Saat koko elämänkirjon. 

Tämä alkaa oikeasti olemaan jo hyvä neuvo.

Ei ollut ketään kaveria Lintsille tai kylpylään? Vie lapset sinne! Pääset itse siivellä mukaan. Ei ollut mitään syytä lähteä laivamatkalle tai vaikka Tallinnaan päiväseltään käymään? Vie lapset sinne! Pääset itse mukaan! Kukaan ei koskaan pyytänyt ravintolaan illalliselle tai kaupungille auringonlaskun aikaan kävelemään? Lasten kanssa voi mennä! Itse oikeasti odotan että olisin vain sen verran rahoissani, että päästäisiin hiihtolomalla Lappiin laskettelemaan ja kesällä voitaisiin vuokrata asuntoauto ja kulkea sillä ympäri Suomea.

Puolisoni ei halua ollenkaan lapsia, joten tämä ei ole vaihtoehto. 

Ei lapsia pidä muutenkaan tehdä vanhemman yksinäisyyttä paikkaamaan. Vanhempi on lasta varten, ei lapsi vanhempaa. 

Joillakin on ja he ovat luonteeltaan kuin koiria. Aivoissa 2 solua ja nekin toimivat vajaateholla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hanki lapsia, jos ei kavereita oo. Saat koko elämänkirjon. 

Tämä alkaa oikeasti olemaan jo hyvä neuvo.

Ei ollut ketään kaveria Lintsille tai kylpylään? Vie lapset sinne! Pääset itse siivellä mukaan. Ei ollut mitään syytä lähteä laivamatkalle tai vaikka Tallinnaan päiväseltään käymään? Vie lapset sinne! Pääset itse mukaan! Kukaan ei koskaan pyytänyt ravintolaan illalliselle tai kaupungille auringonlaskun aikaan kävelemään? Lasten kanssa voi mennä! Itse oikeasti odotan että olisin vain sen verran rahoissani, että päästäisiin hiihtolomalla Lappiin laskettelemaan ja kesällä voitaisiin vuokrata asuntoauto ja kulkea sillä ympäri Suomea.

Puolisoni ei halua ollenkaan lapsia, joten tämä ei ole vaihtoehto. 

Jos puoliso ei halua lapsia, kysymys kuuluu, haluatko sinä? Jos haluat, kannattaa miettiä tilanne uudelleen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muutama päivä sitten luin tutkimuksesta, jossa oli todettu, että ihmisillä on ystäviä ja kavereita yhteensä keskimäärin 11. Minun mielestäni tuo on paljon, jo omasta näkökulmastakin. Tutkimuksessa myös todettiin, että on olemassa iso joukko  ihmisiä joilla ei ole yhtään ystävää tai kaveria. Eli joillakin on varmaan sitten yli 20 kaveria, jotta keskiarvoksi saadaan 11.

Tuon mukaan läheisiä ihmissuhteita voi olla 20 (5+15). Voihan kavereita olla vaikka sata, mutta ei kenenkään aika riitä siihen, että ne kaikki olisivat läheisiä. 

Ystävät (=perheenjäsenet, ystävät, työkaverit, tuttavat) jakautuvat eri kerroksiin

Dunbarin mallissa ensimmäisellä "kerroksella" on siis viisi ihmisitä, sitä seuraavalla 15, 50 ja 150. Mitä suuremmaksi luku kasvaa, sitä mukaa laskee myös emotionaalinen läheisyys.

Viimeisellä

Mä ajattelen juuri näin. Omat lapseni on tietenkin mulle kaikista tärkeimmät ihmiset elämässäni. Muutenkin lähisuku oli aiemmin seuraavana, mutta kun mulla 2023 oli se vesivahinko ja olisin tarvinnut nopeasti apua asunnon alakerran tyhjentämiseen, niin lapsiani lukuunottamatta kaikki hävisivät kuin pierut Saharaan. Eli se siitä mneidän suvun hienosta yhteisöllisyydestä. Mutta silloin vielä melko tuore ystäväni valjasti niin lapsensa, vävynsä kuin pikkuveljensäkin mulle avuksi. "Hädässä ystävä tunnetaan" vai miten se menikään? Olin aina aiemmin pitänyt siskoani mulle tosi läheisenä, mutta tuolloin huomasin, että sen kerran, kun mä olisin tarvinnut häneltä jotain, niin ei. 

Mä olen kyllä aina ollut meidän lähisuvun tukipilari. Jopa silloin, kun lapseni ovat sairastuneet tai minä itse käynyt nk kättelemässä Kuolemaa, niin mun on pitänyt olla muiden lohtuna sen sijaan, että muut olisivat olleet mun lohtunani. Vähän on ollut elämässäni niitä ihmisiä, jotka olivat mun lohtunani.

Mulle ystävyys on ihan erilainen ihmissuhde kuin kaveruus. Ystäväni tietävät, että voivat soittaa mulle vaikeina aikoinaan vaikka klo 3 yöllä, jos kaipaavat kuuntelijaa. Kaverini taas eivät voi. Eikä tuttavat. Ei mulla vuorokaudessa edes riittäisi tunnit pitämään sataan ihmiseen eikä edes viiteenkymmeneen ihmiseen yhteyttä niin paljon kuin mitä katson tarpeelliseksi ystävyyssuhteiden ylläpitämiseen. 

Mulla on meksikolainen miniä ja kun hän aikoinaan muutti Suomeen, sanoi, että suomalaisten kanssa on tosi vaikea ystävystyä. Mutta kun lopulta löysi ystäviä, hän sanoi, että Meksikossa näin läheiset ihmissuhteet on sisaruussuhteita tai ainakin jotain lähisukulaisuussuhteita  eikä ystävyyssuhteita. Siellä ystäviksi kutsutaan sellaisia ihmisiä, joita suomalaiset pitää vaan kavereina. 

Tää tyyppi on tyytyväinen.

Sillä On se yks.

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muutama päivä sitten luin tutkimuksesta, jossa oli todettu, että ihmisillä on ystäviä ja kavereita yhteensä keskimäärin 11. Minun mielestäni tuo on paljon, jo omasta näkökulmastakin. Tutkimuksessa myös todettiin, että on olemassa iso joukko  ihmisiä joilla ei ole yhtään ystävää tai kaveria. Eli joillakin on varmaan sitten yli 20 kaveria, jotta keskiarvoksi saadaan 11.

Tuon mukaan läheisiä ihmissuhteita voi olla 20 (5+15). Voihan kavereita olla vaikka sata, mutta ei kenenkään aika riitä siihen, että ne kaikki olisivat läheisiä. 

Ystävät (=perheenjäsenet, ystävät, työkaverit, tuttavat) jakautuvat eri kerroksiin

Dunbarin mallissa ensimmäisellä "kerroksella" on siis viisi ihmisitä, sitä seuraavalla 15, 50 ja 150. Mitä suuremmaksi luku kasvaa, sitä mukaa laskee myös emotion

Omassa suvussa on myös selkeää alistamisen kulttuuria, eli niin kauan kun olen huonommin menestynyt ja tavallaan muiden vietävissä, niin kaikki kunnossa. Mutta jos olenkin menestyneempi niin saan kirjaimellisesti turpaani tai he reagoivat muuten erittäin kateellisilla ja katkerilla tavoilla, vaikka menestykseni olisi ansaittua eli kovalla työllä hankittua. He eivät vaan näe tätä kovaa työtä tai sekin on jotenkin väärin. Joka tapauksessa nämä asiat kannattaa oppia kerrasta ja painaa tarkasti mieleensä, etteivät pääse toistamaan tekojaan uudestaan.

Vierailija kirjoitti:

Sen verran rauhaa rakastava olen, että riittää tämä mitä on. Työ on ihan ylisosiaalista, arkena ei oikein muuta jaksakaan. Yhden ystäväperheen kanssa vietetään usein vappuja ym. pikkujuhlia. Muutamia kavereita, joita näen silloin tällöin, osa asuu kauempana. Lisäksi sukulaisjuhlat ja lasten harrastuksiin liittyvät tapahtumat. En jaksaisi esim. Työkavereiden kanssa jatkuvasti käydä jossain.

tää on just tää perinteinen " olen antisosiaalinen enkä jaksa ihmisiä" silti ollaan kokoajan niiden ympärillä ja juostaan kaikki maailmaan kissanristiäisiin.

Yksinäisyys on se että elämä on jäänyt täysin elämättä. Ite oon nainen enkä koskaan ole edes ollut juhlissa, hoitanut lapsia tai puhunut ihmisten kanssa. En tiedä miltä nää asiat tuntuu. Ympärillä ei oo mulla koskaan ollut ihmisiä ja yksinäisyys sattuu aivan valtavasti.

Nro 91: "Omassa suvussa on myös selkeää alistamisen kulttuuria, eli niin kauan kun olen huonommin menestynyt ja tavallaan muiden vietävissä, niin kaikki kunnossa. Mutta jos olenkin menestyneempi niin saan kirjaimellisesti turpaani tai he reagoivat muuten erittäin kateellisilla ja katkerilla tavoilla, vaikka menestykseni olisi ansaittua eli kovalla työllä hankittua. He eivät vaan näe tätä kovaa työtä tai sekin on jotenkin väärin. Joka tapauksessa nämä asiat kannattaa oppia kerrasta ja painaa tarkasti mieleensä, etteivät pääse toistamaan tekojaan uudestaan."

No mulla ei ole onneksi ollut tällaisesta kyse. En ole koskaan ollut menestyneempi kuin vanhempani tai siskoni. Olisin kyllä voinut olla, jos olisin halunnut, mutta mainen mammona ja muu sen kaltainen meriitti ei ole koskaan kiinnostanut mua. Ei varsinkaan sellainen, mistä saa pärstäkuvansa lehtiin tai telkkariin. Yhden kerran olen päässyt lehteen ja sekin oli vain pikkuinen uutinen, kun pelastin yhden kännikalan tulipalosta. Silloinkin, kun tienasin niin paljon, että pääsin marraskuussa suurituloisten joukkoon, en usko, että kukaan mut edes jollain tavalla tunteva olisi hakenut mun nimeäni verotiedoista. Ei edes vanhempani tai siskoni. Omalla kohdallani ei siis ollut kyse mistään lähisuvun kateudesta mun menestystäni kohtaan. Pikemminkin kyse oli siitä, että kun jo vähän päälle parikymppisenä valmistuin sairaanhoitajaksi ja mulla oli sekä kyky että koulutus kuunnella, ymmärtää ja tukea muita ihmisiä, niin mun läheiset säikähtivät tilannetta, jossa he eivät voineetkaan turvautua muhun vaan se heidän "peruskallio" olikin hajoamassa. Onneksi oli ystävät. 

Ei kaikilla ole. Kun lopetin alkoholin käytön, hiipui suurin osa kaverisuhteista. Eivätkä olleet mitään pelkkiä baarikavereita tms. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sen verran rauhaa rakastava olen, että riittää tämä mitä on. Työ on ihan ylisosiaalista, arkena ei oikein muuta jaksakaan. Yhden ystäväperheen kanssa vietetään usein vappuja ym. pikkujuhlia. Muutamia kavereita, joita näen silloin tällöin, osa asuu kauempana. Lisäksi sukulaisjuhlat ja lasten harrastuksiin liittyvät tapahtumat. En jaksaisi esim. Työkavereiden kanssa jatkuvasti käydä jossain.

tää on just tää perinteinen " olen antisosiaalinen enkä jaksa ihmisiä" silti ollaan kokoajan niiden ympärillä ja juostaan kaikki maailmaan kissanristiäisiin.

Yksinäisyys on se että elämä on jäänyt täysin elämättä. Ite oon nainen enkä koskaan ole edes ollut juhlissa, hoitanut lapsia tai puhunut ihmisten kanssa. En tiedä miltä nää asiat tuntuu. Ympärillä ei oo mulla koskaan ollut ihmisiä ja yksinäisyys sattuu aivan valtavasti.

Koska ne lapset ja sukulaiset nyt vaan edellyttää niitä kissanristiäisiä. Ne on vähän sellainen velvollisuus, mistä ei aina tykkää, mutta jota on pakko tehdä, jotta edes jonkinlainen yhteisöllisyys säilyisi. Ja pääasiassa lapsiperheet tekee sitä lastensa vuoksi. Siis jotta lapsilla olisi ne isovanhemmat, sedät, tädit, enot ja serkut. Ja lapsilla kaverit ja harrastukset. Läheskään aina ei huvittaisi osallistua, mutta lastensa takia osallistuu.

On surullista, ettei sulla ole vanhempia, sisaruksia, serkkuja, tätejä, setiä eikä yhtään ketään. Ei ketään, jonka lapsia olisit voinut käydä hoitamassa. Eikä ketään, joka olilsi kutsunut sut 50-, 60-, 70-, 80- tai 90-vuotissynttäreilleen. Uskon, että tuollainen yksinäisyys on aika musertavaa. 

Mä olen sen verran hömelö mummeli, että mä pysähdyn tuolla ulkona juttelemaan ihan naamatuttujenkin kanssa. Varsinkin, jos niillä on itselläänkin koira tai jos muutoin osooittavat olevansa kiinnostuneita mun koirastani. Tällä alueella asuu nyt jo noin 40 v mies (eli mun lasteni ikäinen) , joka aina kulkee pää alas painettuna reppu selässä. Yleensä annan ihmisten olla ihan rauhassa, jos eivät millään tavalla ilmaise, että haluaisivat mitään kontaktia muhun. Mutta vuosia sitten tämä mies nosti katseensa ja katsoi mua silmiin. Hymyilin, sanoin "moi" ja kysyin, mitä hänelle kuuluu. Vähän hämmentyneenä jutteli mun kanssani hetken ja sitten kumpikin meistä jatkoi matkaa. Seuraavan kerran, kun kohdattiin, hän jo itse tervehti ja kertoi, miten paljon hänelle silloin edellisellä kerralla merkitsi se, että mä jäin juttelemaan. Hänen kontaktinsa muihin ihmisiin kun on vaan pääasiassa toi lähikaupan kassa. Siitä lähtien eli noin 5 vuotta ollaan aina juteltu, kun tuolla kadulla kohdataan. 

Vierailija kirjoitti:

Ei kaikilla ole. Kun lopetin alkoholin käytön, hiipui suurin osa kaverisuhteista. Eivätkä olleet mitään pelkkiä baarikavereita tms. 

Teitkö isonkin numeron alkoholista luopumisesta? Joskus nimittäin voi ajatella, että jos luopuu alkoholista, ei halua sitten edes osallistua bileisiin, jossa on tarjolla alkoholia. Pelkkä ennakkoluulo tämäkin usein, mutta itse mietin, kannattaako tosta yleensäkään kertoa kenellekään. Jos pitää keksiä joku tekosyy, miksi ei bileissä ota alkoholia, niin eikö voi vaikka sanoa, että tulin autolla? Tai vaikka sanoa, että terveydentila on nyt sellainen, että lääkäri suositteli olemaan ilman alkoholia. 

Vierailija kirjoitti:

Aika tutulta kuulostaa. 25-35 vuotiaana mun seuraelämä oli parhaimmillaan, oli paljon ystäviä ja kavereita, joiden kanssa nähtiin usein kaikenlaisen hauskan aktiviteetin tiimoilta. Sitten porukka alkoi perustaa perheitä, ja vuosi vuodelta yhteydenpito väheni ja väheni.

Perheelliset näyttää pitävän vielä keskenään yhteyttä ja tapaavat käsittääkseni säännöllisesti, mutta itse ajauduin piirin ulkokehälle, ja näen vanhoja ystäviäni enää harvoin. Ja silloin kun tavataan, se on aina minun pyynnöstäni.

Ei tunnu hyvältä.

N45

 

Sama tilanne. Kaiholla muistelen kaikkea hauskaa, mitä aikoinaan tehtiin kavereiden kanssa. Hyvin harva perheellinen enää on yhteyksissä ja kukaan kavereista ei jäänyt sinkuksi, eikä tuttavissakaan ole sinkkuja. 

Tuttu kuvio. Osa näistä ihmisistä on ollut ystäviä tai kavereita minulle jo jostain yläaste- ja opiskeluajoilta. Sitä mukaan kun alkoivat saada lapsia niin minä ajauduin aina vain kauemmas heidän sosiaalisesta elämästään. Soittelin, kävin kylässä mutta aniharvoin toisinpäin, sitten enää vain silloin kun itse otin ensin yhteyttä. Parin kanssa kävi jopa niin, että oli muuttanut tai vaihtanut puhelinnumeroa ilman, että oli muistanut tai halunnut kertoa minulle uudet yhteystiedot; sellaisesta tuli jo vähän sellainen olo, että haluttiinko minusta vain eroon. Kai minusta oli tullut vähän vastine sille sukulaistädille tai jollekin vastaavalle, joka sitkeästi lähettää joulukortin joka vuosi vaikkei vastaanottaja edes tunnista nimestä kuka on kyseessä.

Somesta näkee että näistä vanhoista kaveripiireistä ne, jotka myös perheellistyivät, ovat kyllä edelleen tiiviisti yhteyksissä. Otti koville hyväksyä, että oikean ystävän tai kaverin sijaan minä taisinkin olla vain sellainen tyyppi, johon viitataan "entisenä kämppiksenä" tai "se yks meidän luokalta"-tyylillä.

N43

Itse olen kärsinyt oikeastaan koko aikuisikäni yksinäisyydestä. Samaan aikaan kaverini totesi minulle, että sinulla on tosi laaja sosiaalinen verkosto. No, sellaisen kuvan somestani sitten sai. Jossain vaiheessa osallistuin vähän kaikkeen, mutta samaan aikaan tunsin itseni hiton yksinäiseksi näissä kaikissa tilaisuuksissa. 

Ja tilanne jatkuu yhä. Minulla on paljon tuttavia, jotka laittavat mm. wa:n kautta viestejä. Mutta silti, minulla ei ole ketään aitoa ystävää. Minulle on kaiketi vain niin helppo avautua. Koen vain, että en ole kenenkään kanssa samalla aaltopituudella. Ikävä sanoa, mutta aika moni ihminen on hyvin yksinkertainen. En jaksa sellaista. Ja silti nämä pommittavat minua viesteillä. Ja koska olen yksinäinen, annan heidän tehdä niin. 

Vierailija kirjoitti:

Itse olen kärsinyt oikeastaan koko aikuisikäni yksinäisyydestä. Samaan aikaan kaverini totesi minulle, että sinulla on tosi laaja sosiaalinen verkosto. No, sellaisen kuvan somestani sitten sai. Jossain vaiheessa osallistuin vähän kaikkeen, mutta samaan aikaan tunsin itseni hiton yksinäiseksi näissä kaikissa tilaisuuksissa. 

Ja tilanne jatkuu yhä. Minulla on paljon tuttavia, jotka laittavat mm. wa:n kautta viestejä. Mutta silti, minulla ei ole ketään aitoa ystävää. Minulle on kaiketi vain niin helppo avautua. Koen vain, että en ole kenenkään kanssa samalla aaltopituudella. Ikävä sanoa, mutta aika moni ihminen on hyvin yksinkertainen. En jaksa sellaista. Ja silti nämä pommittavat minua viesteillä. Ja koska olen yksinäinen, annan heidän tehdä niin. 

Ymmärrän sua. Mä olen varmaan ihminen, jota sinä pitäisit yksinkertaisena. Ja niin mä varmaan olenkin. Ainakin vapaa-ajallani. En mä kaipaa vapaa-ajalleni mitään matemaattisia tai muita vastaavia pohdiskeluja vaan ne on liittyneet mulla vaan työelämään. Voisin mä kyllä jutella sun kanssa vaikka tietokantojen optimoinnista tai jostain vastaavasta, mutta kun en halua käyttää vapaa-aikaani sellaisten asioiden pohdiskeluun. Vapaa-ajallani olen aina halunnut rentoutua. En halua olla vapaa-ajallani sen paremmin it-alan asiantuntija kuin sairaanhoitajakaan. 

Sivusta seuranneena on tullut huomatuksi että henkilöt, joilla on iso kaveriporukka, eivät ole kaikkien kaveriporukkaan kuuluvien kanssa kovin läheisissä väleissä. Tuntuu, että isoissa kaveriporukoissa on aina joku ns päähenkilö, joka kokoaa ihmiset yhteen, ja jolla on jonkinnäköinen suhde kaikkiin, mutta muut jäsenet ovat enemmän tai vähemmän tekemisissä toistensa kanssa vain tietyissä konteksteissa. Eli vaikka yhteisissä illanvietoissa tai ryhmächatin kautta. Muuten eivät pidä yhteyttä toisiinsa tai vietä aikaa kahden kesken. Mielestäni tämä ei ole aitoa ja syvää ystävyyttä, mutta jokainen saa ajatella asiasta tietysti omalla tavallaan.