Luulenko vain vaan onko ihmisillä hirveästi ystäviä ja ihmisiä ympärillä?

"Sitten on näitä puolisoiden kanssa kaiken vapaa-aikansa viettäviä. Tavataan vain jos puolisolla sattuu olemaan joku meno." 

Mä tapaan ystäviäni (yksi kaveri ja naapurin mummo) silloin kun mieheni on töissä. Ei siinä sen kummempaa syytä ole, kuin että silloin on mahikset jutustella rauhassa. Tulevat siis meille kahville / iltaa istumaan. Ei mielestäni paha asia?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hanki lapsia, jos ei kavereita oo. Saat koko elämänkirjon. 

Tämä alkaa oikeasti olemaan jo hyvä neuvo.

Ei ollut ketään kaveria Lintsille tai kylpylään? Vie lapset sinne! Pääset itse siivellä mukaan. Ei ollut mitään syytä lähteä laivamatkalle tai vaikka Tallinnaan päiväseltään käymään? Vie lapset sinne! Pääset itse mukaan! Kukaan ei koskaan pyytänyt ravintolaan illalliselle tai kaupungille auringonlaskun aikaan kävelemään? Lasten kanssa voi mennä! Itse oikeasti odotan että olisin vain sen verran rahoissani, että päästäisiin hiihtolomalla Lappiin laskettelemaan ja kesällä voitaisiin vuokrata asuntoauto ja kulkea sillä ympäri Suomea.

Puolisoni ei halua ollenkaan lapsia, joten tämä ei ole vaihtoehto. 

Nro 58: "Mä olen huomannut, että monilla on omat tiiviit porukat joihin ei oteta uusia mukaan. On tietyt työkaverit joiden kanssa tavataan. Tietyt kaverit vapaa-ajalla. Sitten on näitä puolisoiden kanssa kaiken vapaa-aikansa viettäviä. Tavataan vain jos puolisolla sattuu olemaan joku meno."

Tuo pitää varmasti paikkansa. Itse en ole lainkaan "porukkaihminen" vaan tapaan ystäviäni ja kavereitani mieluummin ihan kahdestaan. Syynä se, että keskityn kuuntelemaan, mitä toinen ihminen mulle puhuu, enkä kykene seuraamaan useamman ihmisen puhumista samaan aikaan. Poikkeuksena on meidän erilaiset sukutapaamiset, mutta niissä kukaan ei edes oleta, että mä kuuntelisin mitään :D Työporukan kanssa oli hieman eri tilalle eli siellä oli yleensä yksi puheenaihe kerrallaan ja keskustelua oli helppo seurata riippumatta siitä, kuka oli äänessä. 

Mulla ei siis ole ollut mitään kaveriporukoita, joille järjestää illanistujaisia tms ja joihin edes voisi kutsua mitään uusia tuttavuuksia mukaan.

Onks muut 30-40 vuotiaat tosi yksinäisiä? Tai on vaa etäisiä ihmisiä elämässä kenestä ei oo mitään iloa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muutama päivä sitten luin tutkimuksesta, jossa oli todettu, että ihmisillä on ystäviä ja kavereita yhteensä keskimäärin 11. Minun mielestäni tuo on paljon, jo omasta näkökulmastakin. Tutkimuksessa myös todettiin, että on olemassa iso joukko  ihmisiä joilla ei ole yhtään ystävää tai kaveria. Eli joillakin on varmaan sitten yli 20 kaveria, jotta keskiarvoksi saadaan 11.

Tämä on valitettavan totta, eli sosiaaliset suhteet ja läheisten/ystävien määrä ei jakaannu tasaisesti, vaan kasaantuu tietyille ihmisille aivan kuten muukin hyvinvointi, varallisuus jne. 

 

En tiedä, miten sinä määrittelet läheisen, mutta itse kutsun läheisikseni lähisukulaisiani. Ystävät, kaverit ja tuttavat on sitten erikseen. Läheisten määrä ei mielestäni kyllä mitenkään erityisemmin kasaannu vaan on aika sattumaa, missä vaiheessa menettää esimerkiksi omat vanhempansa. Tai jopa sisaruksensa.  Myöskin se on sattumaa, syntyykö vanhempiensa ainoana lapsena vai onko vaikka 6 sisarustakin. Itse kun ei tuohonkaan voi mitenkään vaikuttaa. Mun lähisukuni ei varmaankaan olisi pitänyt näin paljon yhteyttä ja ollut paljon tekemisissä toistemme kautta, jos mun vanhemmat olisivat kuolleet jo seitsemänkymppisinä. Äiti eli kuukautta vaille 97-vuotiaaksi ja isä täyttää parin viikon päästä 96. Äidille oli tärkeää pitää suku koossa  ja nyt, kun äitiä ei enää ole, alkaa myös muukin suku jakaantua kahtia. Mulle sopii ihan hyvin, koska muutama vuosikymmenhän tässä meni, kun kaikki sukukekkerit oli vuorotellen joko mun tai siskoni harteilla. Ihan mielelläni jätän sen ajan elämästäni jo taakse. 

Ystävät, kaverit ja tuttavat on sitten vähän toinen juttu. Jos olet luonteeltasi "puuhapete" ja jaksat järjestää erilaisia juttuja sekä innostaa ja hauskuuttaa muita ihmisiä, niin kyllä sitä seurassasi viihtyvää porukkaa löytyy. Myöskin siinä on eroja, miten paljon kykenee antamaan aikaansa ja voimavarojaan ystävilleen. Mulla itselläni on tällä hetkellä vain kolme hyvää ystävää ja on ollut aikoja, jolloin heillä kaikilla on ollut samaan aikaan elämässään vaikeaa, niin kevyesti mennyt viikkotolkulla viisikin tuntia päivässä heidän murheidensa kuuntelemiseen. Silloin on ollut mukavaa, että on ollut kavereitakin eli ei niin tunnepitoista ihmissuhdetta kuin on ystävien välillä, ja että on voinut pyytää kaveria seurakseen vaikka pizzalle ja puhua ihan jostain muusta kuin elämän vastoinkäymisistä. Mulla on kavereissa parikin "puuhapeteä" ja joskus ihmettelen, miten heillä kertakaikkiaan riittää aikaa ja energiaa kaikkeen. Sekin on tietysti mahdollista, ettei heidän ystävissään ole - ainakaan kovinkaan montaa - sellaista, joiden huolia ja murheita olisi tarpeenkaan kuunnella. Mulla on yksi kaveri, joka purkaa huolensa mulle, mutta muiden kavereidensa kanssa sitten jakaa kaikki elämänsä kivat asiat. Ei mua tämä sinällään haittaa, koska ei olla mitenkään erityisen läheisiä. Kavereita vain.

Mulla oli nuorempana ystäviä. Itse sain lapset nuorena, mutta silti tapasin ystäviä, käytiin tanssimassa, festareilla, kyläiltiin jne. Sitten kun he perustivat perheen, kaikki jäi. Eivät enää ehtineet.

30-40 v iässä sain uusia ystäviä, mutta he tapasivat uudet puolisot ja osa muutti poiskin, joka tapauksessa ei heistä enää juurikaan kuulu. Tai kuuluu vaan joku tervehdysviesti, kuva vaikka ravintolasta Tallinnassa. Ei mitään kysymyksiä, mitä mulle kuuluu.

Nyt ikää 50+ ja tuntuu ettei vieläkään kellään ole aikaa ystävyydelle. Näitä perinteisiä "hei ihan oikeasti pitää tavata ihan ajan kanssa!" kuulee, muttei ne johda mihinkään. 

Osalla varmaan oikeasti on, mutta monet esittävät. Jos eivät valehtele, niin liioittelevat. Oikeasti ei ehkä olla muiden kanssa niin paljon tekemisissä kuin annetaan ymmärtää tai suhteet ovat väitettyä pinnallisempia tai niihin liittyy jotain riitoja.

Sellaista itsensä brändäämistä. "Katsokaa kuinka kiireinen ja siis tärkeä ihminen olen". Tai sitten väitetään, että on kauhen kiireistä, ettei tarvitse tehdä/tavata jotain.

Osa on vaan oikeasti tosi sosiaalisia ja aktiivisia ihmisiä tai on iso suku tai töihin liittyy kaikenlaisia kissanristiäisiä, joissa tavataan paljon ihmisiä.

Eihän kiireeseen tarvita kuin kokopäivätyö (erityismaininta vuorotyölle), muutama paljon harrastava lapsi (kuskaukset, kisamatkat jne), lähellä asuvia sukulaisia ja yksikin oma harrastus(ryhmä).

Kyllähän tuosta ihmissuhteita kertyy: perhe, sukulaiset, työkaverit, harrastuskaverit, lasten kaverit vanhempineen. Sitten muut kaverit, naapurit, puolison kaverit perheineen jne.

Yleensä yhden ihmissuhteen mukana tulee muitakin. Puolison mukana puolison kaverit ja sukulaiset, moni tutustuu kaverin kavereihin (varsinkin nuorempana), lapsen kautta tutustuu lapsen kavereiden vanhempiin jne.

Varsinkin sosiaalisten ihmisten kautta tutustuu usein muihin. Introvertti vähän erakko kaveri voi olla tosi kivaa seuraa, mutta todennäköisesti et hänen kauttaan tutustu muihin (vähän ihmissuhteita ja tapaa mielellään kahden kesken).

Jos jotain oikeasti vakavaa sattuu, kuinka moni jää vierelle? Useimmilla voi laskea yhden, korkeintaan kahden, käden sormilla. Ei siis ole mikään pakko olla kymmeniä tai satoja ihmisiä ympärillä, niitä tärkeimpiä ja läheisimpiä on kuitenkin vain kourallinen.

Kyllä sellaisia ihmisiä on. Osalle tulee "liikaa" sosiaalista elämää jo siksi, että he pitävät siitä. Siis siitä, että hakeutuvat erilaisiin sosiaalisiin tilanteisiin, verkostoihin, yhteisöihin ja siellä sitten mielellään osallistuvat, ottavat jopa vastuuta kaikenlaisista järjestelyistä sun muista. Kaikki se tuo kuvioon vain lisää ihmisiä ja kas, tekemistä riittää.

Heillä on myös varmaan keskimäärin sellaista psykologista silmää ja mielenlaatua, siis sellainen peruspersoonallisuus että se mahdollistaa kaiken tällaisen. He ovat usein jotenkin oikealla taajuudella suhteessa muihin ihmisiin. Lukevat hyvin sosiaalisia tilanteita ja ihan tiedostamattaankin, oletan, osaavat olla niissä luontevasti.

Olen seurannut tällaisia usein vierestä. Yrittänyt oppiakin heiltä jotain, että josko oma yksinäisyyteni hiljalleen helpottaisi kun opin sellaisilta jotka ovat hyviä tulemaan toimeen muiden ihmisten kanssa. Ei se oikein kyllä ole toiminut. Kai minusta haistaa kilsan päähän, etten oikeasti osaa enkä oikeasti ole kiva tai kiinnostava. Että oikeasti olen sitä samaa kuin ennenkin eli sosiaalisesti helvetin kömpelö ja tylsää seuraa. Tunne on vähän kuin olisi yrittänyt opetella vierasta kieltä korvakuulolta, lausumaan hyvin tietämättä mitä lausutut sanat tarkoittavat. 

Toista se on näillä. Harrastuspiireissä tapaan tämänkaltaisia ihmisiä. Joskus mietin, millaista tuollainen elämä olisi. Varmaan välillä raskastakin, kysyyhän se energiaa. Mutta on se varmaan mahtava tunne, kun niin moni muistaa nimesi ja jos näkee jossain, tulee iloisesti tervehtimään.

Minulla on yksi"ystävä", joka valittaa minulle, miksei tavata. Ne kerrat kuin olemme tavanneet, kahvilla hänen ehdotuksestaan, niin olenpas sitten istunut kaksi tuntia kuuntelemassa häntä. Kertaakaan hän ei kysy minulta mitään. Oikeasti hän ei osaa seurustella, käydä dialogia toisten kanssa. Ystävyys ei ole pelkkää yksinpuhelua toiselle. Tekisi mieli häneltä kysyä, kokeeko hän itsensä mielenkiintoiseksi ihmiseksi? Sellaiseksi, jonka kanssa viihtyy, haluaa kuulla ajatuksia, tekemisiä, kokemuksia?

Näin 65-vuotiaana minulla on erilaisia ystäväporukoita. Toisen kanssa tutustuttiin alakoulussa, toisen kanssa opiskelessa. Hiljaisia vuosia on ollut välissä, on ollut lapsia, eroja, työttömyyttä jne. Mutta kun päästiin eroon päivätöistä, kas, on alettu tapaamaan porukoilla, kummankin kanssa erikseen. Sovitaan juttuja, tehty jopa pieniä matkoja, käyty syömässä jne. Ei mitään suurta, mutta kuitenkin ja aina juttu jatkuu. Joulupostikorteilla aikoinaan nämä linjat pidettiin auki toisiimme. Vaatii siis vastaantuloa, miettimistäkin, mistä toiset, nuo ikiaikaiset kamut tykkävät ja sitten ehdotuksia kehiin. Puolisot., lapset yms. tunnetaan,muttei heitä meidän tapaamisiin oteta mukaan :-)

Ja työystävät. Töissäkin voi ehdottaa juttuja, pidetään pieniä oman jengin juttuja. Nytkin olen menossa entisen kahviköörin tapaamiseen. Siinä köörissä keitettiin vuorotellen kahvit, tuotiin tuliaisnamit kaikille,  purettiin pahat/hyvät mielet ilman mitään terapioita jne. Osa meistä eläkkeellä, osa töissä, osa vaihtanut työpaikkaa, joku taitaa olla työtön. Nyyttikestit pidetään. Onneksi on Whatsapp, siellä sopiminen helppoa.

Jotenkin tuntuu, että ihmiset odottavat "muilta" enemmän kuin itseltään. Muut tuntuvat olevan syy ja tai mikä lie. Tuo minun "ystävä" valittavine puheenaiheineen on kyllä hänen kohdallaan se, etten jaksa tavata, en ole kiinnostunut tapaamaan. Kun vain silloin, kun alkaa hävettäää... Ei sekään rehellistä toiselle :-/ 

Vierailija kirjoitti:

Kyllä sellaisia ihmisiä on. Osalle tulee "liikaa" sosiaalista elämää jo siksi, että he pitävät siitä. Siis siitä, että hakeutuvat erilaisiin sosiaalisiin tilanteisiin, verkostoihin, yhteisöihin ja siellä sitten mielellään osallistuvat, ottavat jopa vastuuta kaikenlaisista järjestelyistä sun muista. Kaikki se tuo kuvioon vain lisää ihmisiä ja kas, tekemistä riittää.

Heillä on myös varmaan keskimäärin sellaista psykologista silmää ja mielenlaatua, siis sellainen peruspersoonallisuus että se mahdollistaa kaiken tällaisen. He ovat usein jotenkin oikealla taajuudella suhteessa muihin ihmisiin. Lukevat hyvin sosiaalisia tilanteita ja ihan tiedostamattaankin, oletan, osaavat olla niissä luontevasti.

Olen seurannut tällaisia usein vierestä. Yrittänyt oppiakin heiltä jotain, että josko oma yksinäisyyteni hiljalleen helpottaisi kun opin sellaisilta jotka ovat hyviä tulemaan toimeen muiden ihmisten kanssa. Ei se oikein kyllä ole toimi

Mielestäni tuollaisia ihmisiä yhdistää, hyvien sosiaalisten taitojen lisäksi, rentous, avoimuus ja itsevarmuus. Sosiaalisia taitoja voi opetella, mutta itselleni juuri sellainen rento itsevarmuus on ihan mahdotonta. En pysty edes teeskentelemään. Onneksi se ei kaikkia haittaa. Muillakin keinoin voi pärjätä, enkä rehellisesti edes jaksaisi niin paljon sosiaalisia suhteita. Olisihan tuosta taidosta toki paljon hyötyä mm. työnhaussa, deittailussa jne. Mutta näillä mennään.

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli nuorempana ystäviä. Itse sain lapset nuorena, mutta silti tapasin ystäviä, käytiin tanssimassa, festareilla, kyläiltiin jne. Sitten kun he perustivat perheen, kaikki jäi. Eivät enää ehtineet.

30-40 v iässä sain uusia ystäviä, mutta he tapasivat uudet puolisot ja osa muutti poiskin, joka tapauksessa ei heistä enää juurikaan kuulu. Tai kuuluu vaan joku tervehdysviesti, kuva vaikka ravintolasta Tallinnassa. Ei mitään kysymyksiä, mitä mulle kuuluu.

Nyt ikää 50+ ja tuntuu ettei vieläkään kellään ole aikaa ystävyydelle. Näitä perinteisiä "hei ihan oikeasti pitää tavata ihan ajan kanssa!" kuulee, muttei ne johda mihinkään. 

Aika tutulta kuulostaa. 25-35 vuotiaana mun seuraelämä oli parhaimmillaan, oli paljon ystäviä ja kavereita, joiden kanssa nähtiin usein kaikenlaisen hauskan aktiviteetin tiimoilta. Sitten porukka alkoi perustaa perheitä, ja vuosi vuodelta yhteydenpito väheni ja väheni.

Perheelliset näyttää pitävän vielä keskenään yhteyttä ja tapaavat käsittääkseni säännöllisesti, mutta itse ajauduin piirin ulkokehälle, ja näen vanhoja ystäviäni enää harvoin. Ja silloin kun tavataan, se on aina minun pyynnöstäni.

Ei tunnu hyvältä.

N45

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli nuorempana ystäviä. Itse sain lapset nuorena, mutta silti tapasin ystäviä, käytiin tanssimassa, festareilla, kyläiltiin jne. Sitten kun he perustivat perheen, kaikki jäi. Eivät enää ehtineet.

30-40 v iässä sain uusia ystäviä, mutta he tapasivat uudet puolisot ja osa muutti poiskin, joka tapauksessa ei heistä enää juurikaan kuulu. Tai kuuluu vaan joku tervehdysviesti, kuva vaikka ravintolasta Tallinnassa. Ei mitään kysymyksiä, mitä mulle kuuluu.

Nyt ikää 50+ ja tuntuu ettei vieläkään kellään ole aikaa ystävyydelle. Näitä perinteisiä "hei ihan oikeasti pitää tavata ihan ajan kanssa!" kuulee, muttei ne johda mihinkään. 

"hei ihan oikeasti pitää tavata ihan ajan kanssa!" Nämä on niin ärsyttäviä, kun molemmat tietää, ettei todellakaan tavata.

Olen huomannut, että monelle 50+ tulee joku uusi biletysvaihe tai muuten aktiivisempi elämänvaihe (lapset jo teinejä/aikuisia), jolloin tavataan enemmän kavereita. Ehkä sinunkin kavereista alkaa lähivuosina kuulua enemmän. Tosin, jos itse haluaa mökkeillä ja kalastaa ja kaveri haluaa baariin, niin eipä ne tiet silloinkaan kohtaa. Tosi moni on kavereita vain samassa elämäntilanteessa olevien kanssa, olen huomannut. Osa taas tekee lähes kaiken puolison tai perheen kanssa, eikä kavereita kaipaa.

Aika tutulta kuulostaa. 25-35 vuotiaana mun seuraelämä oli parhaimmillaan, oli paljon ystäviä ja kavereita, joiden kanssa nähtiin usein kaikenlaisen hauskan aktiviteetin tiimoilta. Sitten porukka alkoi perustaa perheitä, ja vuosi vuodelta yhteydenpito väheni ja väheni.

Perheelliset näyttää pitävän vielä keskenään yhteyttä ja tapaavat käsittääkseni säännöllisesti, mutta itse ajauduin piirin ulkokehälle, ja näen vanhoja ystäviäni enää harvoin. Ja silloin kun tavataan, se on aina minun pyynnöstäni.

Ei tunnu hyvältä.

N45

Sama tilanne. Kaiholla muistelen kaikkea hauskaa, mitä aikoinaan tehtiin kavereiden kanssa. Hyvin harva perheellinen enää on yhteyksissä ja kukaan kavereista ei jäänyt sinkuksi, eikä tuttavissakaan ole sinkkuja. 

Vierailija kirjoitti:

Aika tutulta kuulostaa. 25-35 vuotiaana mun seuraelämä oli parhaimmillaan, oli paljon ystäviä ja kavereita, joiden kanssa nähtiin usein kaikenlaisen hauskan aktiviteetin tiimoilta. Sitten porukka alkoi perustaa perheitä, ja vuosi vuodelta yhteydenpito väheni ja väheni.

Perheelliset näyttää pitävän vielä keskenään yhteyttä ja tapaavat käsittääkseni säännöllisesti, mutta itse ajauduin piirin ulkokehälle, ja näen vanhoja ystäviäni enää harvoin. Ja silloin kun tavataan, se on aina minun pyynnöstäni.

Ei tunnu hyvältä.

N45

 

Sama tilanne. Kaiholla muistelen kaikkea hauskaa, mitä aikoinaan tehtiin kavereiden kanssa. Hyvin harva perheellinen enää on yhteyksissä ja kukaan kavereista ei jäänyt sinkuksi, eikä tuttavissakaan ole sinkkuja. 

Olen siis eri kuin se jolle vastasit.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joillain on pinnallisia piirejä joihin kuuluvat. Harvalla on aitoja laajoja piirejä. Toisilla on näitä sielunveliä vähän joka puolella ja joillain vähemmän. Luulen, että keskinkertaisella älyllä varustetut löytää niitä enemmän ja älykkäämmät ovat pienemmässä piirissä. 

Väität kohta, että älykkyys riippuu ystäväpiirin laajudesta ja vauvapalstan kävijät ovat huippuälykkäitä.

Itse asiassa tätä on ihan tutkittu. Joten kyllä, älykkäämmiksi on vähemmän ystäviä. Ja piirit ovat pienemmät. 

Onko mikään ihme. Älykäs on erilainen ja erilaisia monesti vältellään. Erilaisuus on uhka.

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli nuorempana ystäviä. Itse sain lapset nuorena, mutta silti tapasin ystäviä, käytiin tanssimassa, festareilla, kyläiltiin jne. Sitten kun he perustivat perheen, kaikki jäi. Eivät enää ehtineet.

30-40 v iässä sain uusia ystäviä, mutta he tapasivat uudet puolisot ja osa muutti poiskin, joka tapauksessa ei heistä enää juurikaan kuulu. Tai kuuluu vaan joku tervehdysviesti, kuva vaikka ravintolasta Tallinnassa. Ei mitään kysymyksiä, mitä mulle kuuluu.

Nyt ikää 50+ ja tuntuu ettei vieläkään kellään ole aikaa ystävyydelle. Näitä perinteisiä "hei ihan oikeasti pitää tavata ihan ajan kanssa!" kuulee, muttei ne johda mihinkään. 

50+:llä voi hyvinkin olla vielä kaikkea aikaa vievää. Ja joillain sitten ei vaan voimat enää jaksa työelämän lisäksi "riehua" kuin parikymppisenä. Yksi ystävistäni katosi vauvamaailmaan parikymmentä vuotta sitten. Teki siis vielä iltatähden, kun muut lapsensa olivat jo teinejä. Sattumalta törmättiin bussissa pari vuotta sitten ja ollaan jonkin verran pidetty yhteyttä ja pyritty käymään parin kuukauden välein kahvilla tai lounaalla Hän koittaa houkutella mua mukaan näihin K50 -discoihin, mutta kun en reumani takia pysty oikein enää tanssimaan, niin ei huvita istua stadissa jossain ravintolassa 5-6 tuntia muiden bailaamista katsellen. 

50+ ihmisillä voi alkaa olla myös huolta omista vanhemmistaan. Vaikka eivät vielä mitään konkreettista joutuisikaan tekemään vanhempiensa hyväksi, niin huoli saattaa jo olla. Työelämässä saattaa olla stressiä ja siihen päälle vielä miettiminen, pärjääkö ne vanhukset nyt ihan oikeasti vai eivät, vie kyllä voimavaroja. Vaikka siis vapaa-aikaa olisikin, ei välttämättä ole voimia. Nuoruusvuosien bestis, jos sen kanssa on jossain välissä ystävyys laimentunut, ei ole enää se luottohenkilö, jolle kaikesta kertoisi. 

Sanoisin kyllä tähän vielä sen, että ei sinkkuus/parisuhde tai lapsettomuus/lapset aina ole ainoa tekijä, joka häivyttää ihmissuhteen. Joskus ne lapsettomat sinkutkin voi kadota elämästä, jos toinen ei voikaan enää tehdä yhdessä kaikkea sitä, mitä on aiemmin tehty yhdessä. Mulla oli tässä muutama vuuosi, kun en voinut muistisairaan äitini takia lähteä lähikauppaa kauemmas. Osa ihmisistä katosi elämästäni jo silloin, vaikka hyvin tiesivät, miksi en voi lähteä kotoani ja tiesivät, että ei tässä nyt kovin montaa vuotta mene, kun äiti on mullan alla. Jos on aidosti hyvä ystävä, ei se ystävyys katoa minnekään, vaikka toisen elämäntilanne muuttuu niin, ettei voidakaan tavata kuten ennen. 

Vierailija kirjoitti:

On niillä. 

Muutin perheen kanssa takaisin lapsuusmaisemiin ja kuvittelin että elämästä tulee mukavampaa, kun siellä on niin paljon vanhoja kavereita jo ennestään. Olihan siellä, mutta ei he minua kutsuneet illanviettoihin, koska heillä oli jo oma kaveripiirinsä. Tavattiin toki joskus puolin ja toisin kyläillen, mutta mihinkään isompiin istujaisiin ei minua pyydetty. 

Muutettiin lopulta sieltä pois, ja olen nykyiseltä paikkakunnalta saanut uusia kavereita. Mutta sama juttu, puolin ja toisin joskus kahvitellaan, mutta ei minua mihinkään pyydetä mukaan. Muutenkin olen yleensä aina se, joka ehdottaa tapaamista.

Vanhoihin kavereihin olen ottanut yhteyttä, sama juttu. Ihanaa kun ollaan taas tekemisissä! Mutta en mahdu heidän elämäänsä. 

Tänä iltanakin kouraisee vatsaa selata somea, kun kaverit istuu iltaa porukalla siellä, täällä ja tuolla. Sama juhannuksena, pikkujouluna, vappuna, venetsialaisissa. O

Olet sosiaalinen ja haluat seuraa. Sitä kyllä löytyy, kun löydät sopivat paikat. Ihan takuulla.

Ei ehkä kannata itseään kuusta sillä, mitä ei ole.

Jos on yksi kaveri, jonka kanssa juttu käy, niin ole  yhteydessä.

Ihmiset on niin ruuhkaisia.

Miten harrastukset? Mistä

tykkäisit?

Vierailija kirjoitti:

Muutama päivä sitten luin tutkimuksesta, jossa oli todettu, että ihmisillä on ystäviä ja kavereita yhteensä keskimäärin 11. Minun mielestäni tuo on paljon, jo omasta näkökulmastakin. Tutkimuksessa myös todettiin, että on olemassa iso joukko  ihmisiä joilla ei ole yhtään ystävää tai kaveria. Eli joillakin on varmaan sitten yli 20 kaveria, jotta keskiarvoksi saadaan 11.

Tuon mukaan läheisiä ihmissuhteita voi olla 20 (5+15). Voihan kavereita olla vaikka sata, mutta ei kenenkään aika riitä siihen, että ne kaikki olisivat läheisiä. 

Ystävät (=perheenjäsenet, ystävät, työkaverit, tuttavat) jakautuvat eri kerroksiin

Dunbarin mallissa ensimmäisellä "kerroksella" on siis viisi ihmisitä, sitä seuraavalla 15, 50 ja 150. Mitä suuremmaksi luku kasvaa, sitä mukaa laskee myös emotionaalinen läheisyys.

Viimeisellä kerroksella olevat 100200 ihmistä ovat niitä kavereita, jotka saatat kutsua, jos pidät suuret juhlat. Seuraavalla kerroksella olevat 50 ihmistä voivat olla jo niitä, joita kutsuisit läheisiksi, mutta joita et näe kovin usein.

15 ihmisen joukkoon taas kuuluu luotettavia ystäviä. Viisi kaikista läheisintä ovat yleensä perheenjäseniä ja kaikista parhaimpia ystäviäsi, jotka muodostavat turvaverkkosi.

https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/nain-monta-ystavaa-ihminen-tarvitse…

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On niillä. 

Muutin perheen kanssa takaisin lapsuusmaisemiin ja kuvittelin että elämästä tulee mukavampaa, kun siellä on niin paljon vanhoja kavereita jo ennestään. Olihan siellä, mutta ei he minua kutsuneet illanviettoihin, koska heillä oli jo oma kaveripiirinsä. Tavattiin toki joskus puolin ja toisin kyläillen, mutta mihinkään isompiin istujaisiin ei minua pyydetty. 

Muutettiin lopulta sieltä pois, ja olen nykyiseltä paikkakunnalta saanut uusia kavereita. Mutta sama juttu, puolin ja toisin joskus kahvitellaan, mutta ei minua mihinkään pyydetä mukaan. Muutenkin olen yleensä aina se, joka ehdottaa tapaamista.

Vanhoihin kavereihin olen ottanut yhteyttä, sama juttu. Ihanaa kun ollaan taas tekemisissä! Mutta en mahdu heidän elämäänsä. 

Tänä iltanakin kouraisee vatsaa selata somea, kun kaverit istuu iltaa porukalla siellä, täällä ja tuolla. Sama juha

Mä olen huomannut, että monilla on omat tiiviit porukat joihin ei oteta uusia mukaan. On tietyt työkaverit joiden kanssa tavataan. Tietyt kaverit vapaa-ajalla. Sitten on näitä puolisoiden kanssa kaiken vapaa-aikansa viettäviä. Tavataan vain jos puolisolla sattuu olemaan joku meno.

Tiedän ihmistyypin. Jos puolison meno peruuntuukin, niin todennäköisesti peruvat tapaamisen.