Oletko nähnyt kuolleen?

Olen nähnyt entisen kumppanin mummon. Oli ihan kaunis hetki ja näytti että mummo nukkui. Ainoa että osuin mummon käteen ja se oli nihkeä ja täysin kylmä. Eli lämpö oli karannut ihmisestä ja se oli vähän epämiellyttävää. Muuten jäi hyvä muisto eikä pelottava ollenkaan.

Vierailija kirjoitti:

Kaksi lastani. 

On raskasta menettää oma lapsi. 

Olen, kerran, kappelin takahuoneessa. Halukkaat saivat siellä käydä katsomassa ja jättämässä jäähyväiset ennen siunaustilaisuuden alkamista. 

Kävimme yhdessä mieheni kanssa näkemässä ystävämme viimeisen kerran 😪

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuolemasta on tullut tabu. Se on tavallaan harmi. Enää sitä ei pidetä luonnollisena asiana.

Johtunee ihan siitä, että ennen kuoltiin eri tavalla, usein äkillisemmin kuin nykyään. Ennen oli yleistä kuolla kotiin, 40-50v sydäriin, kuoltiin sairauksiin, naiset kuoli raskauden ja synnytyksen komplikaatioihin, tapaturmakuolleisuus oli ihan omaa luokkaansa myös. Ennen siis se varsinainen kuolemakin tapahtui kotona. Kuolinsyyn selvittäminenkin oli ennen hyvin erilaista kuin nykyään, nykyisin sitä säätelee laki ja kaikkien kuolinsyy tulee olla tiedossa tai selvitettävä.

Vielä 70-luvulla ja 80-luvulla on ilmeisesti tapahtunut lapsille  kuolemaan johtavia tapaturmia. Kun vanhin lapseni oli pieni, eräs ruotsalainen lehti varoiotti jatkuvasti erilaisista vaaratilanteista ja riskeistä. Ennen sitä olin kotimaassa kuullut, että talvella voi pudota jäihin ja pihoillaoli vaarallisia kaivoja. liikenteen vaaroista Suomessa puhuttiin paljon. Mutta Ruotsissa oltiin paljon tietoisempia ympäristön riskeistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tekisi varmaan hyvää ihan jokaiselle nähdä kuollut ihminen. Ei siinä ole mitään kovin ihmeellistä tai kamalaa, auttaa myös suhtautumaan elämään realistisemmin.

No esimerkiksi tsunamissa kuolleiden näkeminen ei ollut niin hyvä kokemus.

Eihän tsunamissa kuolleita edes saanut näyttää omaisille. Oli laput arkuissa että ei saa avata. 

Silminnäkijöiden mukaan ne vainajat olivat yleensä hyvin huonossa kunnossa  johtuen kuumuudesta. Hukkuminen vaikutti tottakai ja hyökyaalto oli paiskonut uhreja sinne tänne päin kovia ja teräviä esineitä. Vainajien kantajia ja tunnistajia paikan päällä kohtasi kauhistuttava todellisuus. Jtokut kertoivat kokemuksistaan kirjoissa tai dokumenteissa. Eivät yksityiskohtaisesti vaan yleisellä tasolla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tekisi varmaan hyvää ihan jokaiselle nähdä kuollut ihminen. Ei siinä ole mitään kovin ihmeellistä tai kamalaa, auttaa myös suhtautumaan elämään realistisemmin.

No esimerkiksi tsunamissa kuolleiden näkeminen ei ollut niin hyvä kokemus.

Eihän tsunamissa kuolleita edes saanut näyttää omaisille. Oli laput arkuissa että ei saa avata. 

Ei ollut mitään lappuja eikä kieltoja, tietenkin omaiset saivat halutessaan nähdä.

Varmasti on voinut olla. Edesmennyt perheystävä kertoi, että hänen sodassa kaatuneen veljensä arkkua ei saanut avata. Parikymppinen  nuori mies oli saanut surmansa taistelussa Ilomantsissa. 

Vierailija kirjoitti:

En ole. Kysymys, miksi sen näkeminen on niin kamalaa joidenkin mielestä?

Tarkoitin tässä luonnollisesti kuollutta, niin miksi kuolleen näkeminen on niin kamalaa joidenkin mielestä? En ole siis nähnyt, en uskaltanut ukkiani katsoa arkussa. Näyttääkö kuollut sitten pelottavalta, vai mikä? Mietin tätä siksi että uskaltaako joskus tulevaisuudessakaan, jos se on jotenkin traumaattista? Eikös se ole vähän kuin tyhjä kuori?

Vierailija kirjoitti:

Vanhempani. Sisarukseni. Appeni. Ei ollut kamalaa vaan antoi tilaisuuden hyväksyä läheisen kuolema.

Samaa mieltä. Olen nähnyt mummun ja isäni. Lapseni näkivät vaarinsa myös. En vaatinut sitä, saivat ihan itse päättää, mumma olisi pakottanut. Sanoivat jälkeen päin että hyvä että näkivät, kuolema konkretisoitui ja saivat hyvästellä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tekisi varmaan hyvää ihan jokaiselle nähdä kuollut ihminen. Ei siinä ole mitään kovin ihmeellistä tai kamalaa, auttaa myös suhtautumaan elämään realistisemmin.

No esimerkiksi tsunamissa kuolleiden näkeminen ei ollut niin hyvä kokemus.

Eihän tsunamissa kuolleita edes saanut näyttää omaisille. Oli laput arkuissa että ei saa avata. 

Ei ollut mitään lappuja eikä kieltoja, tietenkin omaiset saivat halutessaan nähdä.

 

Varmasti on voinut olla. Edesmennyt perheystävä kertoi, että hänen sodassa kaatuneen veljensä arkkua ei saanut avata. Parikymppinen  nuori mies oli saanut surmansa taistelussa Ilomantsissa. 

 

Kuka ne laput olisi tsunamiuhrien arkkuihin laittanut? Mikään nykyinen laki ei voi kieltää oikeutta nähdä kuollutta omaista. Toki omaisille voidaan kertoa faktat missä kunnossa tämä on, mutta jos omaiset haluaa siitä huolimatta nähdä niin eipä sitä voi kieltää.

Yhen sukulaisen löysin kuolleena, mikä oli mulle hiukan vaikea kokemus ja näin sitten painajaisia siitä. Ja yksi ystävä oli ortodoksi niin hänen hautajaisissa oli ruumis esillä. Ei tuntunut, että se olisi ollut hän. Epäilin, että siinä on joku muu tai nukke.

Vierailija kirjoitti:

Yhen sukulaisen löysin kuolleena, mikä oli mulle hiukan vaikea kokemus ja näin sitten painajaisia siitä. Ja yksi ystävä oli ortodoksi niin hänen hautajaisissa oli ruumis esillä. Ei tuntunut, että se olisi ollut hän. Epäilin, että siinä on joku muu tai nukke.

Miksi näit painajaisia? Oliko se pelottava kokemus? Mietin mistä tälläinen tulee. Sehän on tavallaan kuin esine, koska henkeä ei enää ole.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä olen. 

Isoisäni ja se oli jotain sellaista jota en halua missään tapauksessa joutua enää näkemään.

Lemmikkejä myös enkä ihan välttämättä halua joutua näkemään kuolleena niitäkään.

Tai siis onhan siinä se että voi jättää viimeiset jäähyväiset mutta se on silti niin hirveää ettei sellaista silti halua. 

Ihmisen pitää olla psykopaatti jos haluamalla haluaa nähdä jonkun kuolleena itselleni tulee siitä ainakin sellainen olo että jotenkin ihannoi kuolemaa. 

Ristiriitaista siis että kun haluaa jättää viimeiset jäähyväiset mutta sitten on kuitenkin todella hirveää nähdä kuolleena. 

Kyllä sinun ajatusmaailmasi on sairas.  Tietänetkö tosi asian, että sinäkin kuolet. Jos kaikki jälkeesi jääneet ajattelisivat samoin kun sinä niin kuinkahan moni olisi sinunkin lähtöjuhlassa. Vai olisko vain pappi ja kanttori.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sattumalta olin paikalla kun kadulla kävellyt mies sai jonkun kohtauksen ja kuoli siinä elvytyksestä huolimatta. 

Minkä kohtauksen?!

Et sitten ymmärrä lukeemaasi.  Sai             jonkun kohtauksen.

Olen nähnyt äitini kuolevan hoivakodissa (ei valitettavasti ollut vain kaunis poisnukkuminen) sekä yhden itsemurhan (jossa näin sekä itse teon että sen kun hän sitten jonkin ajan päästä kuoli).

Aika hurjia kokemuksia molemmat mutta traumoja ei silti ole tullut.

Montakin. Aikoinaan sairaanhoitajan työssä ja pari kertaa omaisen. Myös kummisetäni hautajaisissa aikoinaan oli arkun kansi auki. 

Vierailija kirjoitti:

Olen nähnyt.  Olen ollut kolmen kuolleen läheiseni vierellä. Isäni näin arkussaan kappelin kylmiössä, siskoni yliopistollisen sairaalan privathuoneessa ja äitini saattohoivapaikassa.  Hautajaisissa olen käynyt ekan kerran kummini siunaus- ja muistotilaisuudessa lapsena vuonna 1970- luvun alussa ja sitten olikin pitkä väli kunnes sukulaisia ja alkukotini perheeni jäseniä alkoi menehtymään 90- luvulta lähtien, ja 2tuhatluvulle siirtyessäni tahti senkun kiihtyi, jolloin muutaman vuoden välein on joutunut viemään viimeiset tervehdykset niin monelle kuin myös puolisoni puoleisille sukulaisille.

Oma perustamani perhekompo on vielä kaikkinaisesti koossa, mutta koskaanhan ei voi tietää, onko kenties itse jo seuraava??

Me synnytään tänne pyytämättä, eletään aikamme, joka meille suodaan, ja useimmiten ilman omaa tahtoamme joutunemme lähtemään tästä elävästä elämästämme. Päätepysäkki tulee meille kaikille. Tasa- arvois

Se on kuin kilpajuoksu.  Ainoastaan kukaan ei oikeasti tiedä kuka on ensimmäinen tuolla  maaliviivalla. Oletko se sinä vai minä.

Olen nähnyt kuolleita.

Olen nähnyt erään itselleni vieraan ihmisen kuolleena ja ollut laittamassa ko. vainajaa ruumishuonekuntoon, kun olin sellaisessa työssä.

Olen myös ollut kahden läheisen, ensin appeni ja sen jälkeen oman puolisoni, sairaalavuoteen vieressä, kun he kuolivat. Toisen näin vielä pari viikkoa kuoleman jälkeen uudelleen, kun arkku vielä kerran avattiin.

Kyllä, isoisäni. 

Ei ollut mikään kauhea muisto eikä hetki, jotenkin allekirjoitan sen, että tuntui epätodelliselta - hän näytti kuin vahasta tehdyltä. Serkkuni oli muutaman vuoden minua nuorempi, ja hänen äitinsä vaikutti liki hysteeriseltä yrittäessään suojella poikaansa (ei mikään pikkulapsi) kuolleen näkemiseltä. 

Outoa kyllä, isoisän näkeminen kuolleena ei herättänyt mitään erityisiä tunteita. Tuntui siltä, että hänet oli jo hyvästelty, ja koko tilaisuus tuntui jotenkin turhalta muodollisuudelta.

Näin tänään punatulkun. Punatulkun näkeminen on perinteisesti ennustanut onnettomuutta, tauteja, kuolemaa ja huonoa säätä, kuten lumimyrskyä. Sitä on kutsuttu myös kuolemanlinnuksi ja kuolinvarpuseksi, ja sen uskottiin tuovan huonoa onnea tai ennettä huonosta säästä. Ja huonoa säätä kyllä on luvattukin kotiseudulleni. Toivottavasti kukaan ei kuitenkaan sairastu tai kuole.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaksi lastani. 

 

On raskasta menettää oma lapsi. 

Katsopas et saa peukkuja jos kerrot  että olet menettänyt lapsen tai jopa kaksi.  Tämän päivän ihminen on niin vieraantunut elämästä. Elää elokuvien fantasiassa että kuolleetkin herää henkiin aivan sattumalta palaavat jatkamaan sitä samaa leffaa ... sanotaan vaikka kauniit ja rohkeet, salkkarit jne.  Lapsen menetys, sen tunteen tietää vasta sitten kun on menettänyt oman lapsensa.  Sinulle joka menetit nämä kaksi rakasta... lämmin osan ottoni,  voimia toivon päivään jokaisee. Vain aika muokkaa muistoja tapahtumasta...tänään tuska ja ikävä ei ole niin terävä kuin eilen.