Hankala äitisuhde ja välienkatkaisu
En tiedä mitä ihmettä tekisin äitini kanssa johon haluan katkaista välit. En ole oikeastaan koskaan päässyt itsenäistymään ja irtaantumaan äidistäni koska äiti ei anna sen tapahtua. Pakonomaisesti täytyy pitää häneen yhteyttä. Ei meillä ole edes mitään kunnollista äiti-tytär suhdetta ollut koskaan. Kylmä suhde ollut aina missä ei ole ollut lämpöä ja rakkautta ei yhtään.
Lapsena olin aina äidin tukija ja terapeutti. Kuuntelin jo alle 10 vuotiaana äidin parisuhdeongelmia ja ratkoin hänen asioita. Enää en jaksa ja haluaisin etäisyyttä. Mutta tämä ei sovi äidilleni. Hän on jotenkin saanut välimme sellaiseksi että minun on pakko suunnilleen olla yhteyksissä häneen. Alkanut ihan ahdistaa koko tämä ihmissuhde ja ahdistun kun nään että häneltä tulee viesti, koska tiedän että minun on velvollisuuttani pakko vastata siihen. On siis todella pakko-oireinen myös, pesee käsiä sairaalloisen paljon että ne on ihan vereslihalla, pelkää kaikkea, katastrofiajattelee. Jos en siis pariin tuntiin vastaa puhelimeen niin hän ajattelee minun olevan kuolleena jossain ojassa. Ja aina olen ollut todella vastuullinen että pääsen kotiin yms..
Mutta eihän se riitä kun hänellä on vaan ne katastrofiajatukset. Jos en vastaa hänelle hän tulee ovelleni, muka tuomaan ruokaa, tulee ajelemaan autolla harrastuspaikkani ympärille, soittaa 10 kertaa, soittaa siskolleni olenko hänelle vastannut.
En oikeasti suoraan sanoen jaksa enää häntä ja vastata/olla yhteydessä siksi että minun on pakko. Luulen että mulla ois parempi ilman häntä ja hänen vainoharhaisia ajatuksia. Välillä tuntuu että se ajatuksenjuoksu hänellä on sellaista että ei kellään tuu ees mieleen tommoset kauhuskenaariot. Tässä vanhemmiten on tullu sellanen olo että en pidä hänestä yhtään ja kun hän on tommonen ahdistunut. Ei hänelle voi ikinä kertoa mistään asioista ees kun se niistäkin kehittää kaikenlaista kauhuskenaariota. Edes puhelinta ei sais ladata yöllä.
Eikä hänellä oikeesti tunnu menevän jakeluun se että jollakin voi oikeesti mennä paljon paremmin kun ei oo häneen yhteydessä. Ei hän nää itsessään mitään vikaa ja on niin täydellinen äiti ollut. Niin ja nykypäivänä hän kieltää jyrkästi että olisi pitänyt mua terapeuttinaan kun olin lapsi ja että muistan väärin. Muistan ihan oikein. Nykyäänkin pitää kannatella häntä ja jotenkin huomaan että hän vielä enemmän on alkanut ottaa avuttoman ja heikon roolia.
haluaisin ottaa etäisyyttä/katkaista välit edes joksiki aikaa mutta joku tässä estää. Varmaan hän on niin iskostanut päähäni että ei ole muita vaihtoehtoja ku OLLA YHTEYDESSÄ.
Yleisin tapahtumaketju on; hän laittaa viestiä - en vastaa - hän soittelee kymmenen puhelua - jos en vastaa niihinkään hän tulee ovelle
Kommentit (391)
Vierailija kirjoitti:
Älä katkaise välejä äitiisi. Hän on tärkein ihminen maailmassasi ja kadut jos niin teet.
Suomalainen kulttuuri on nykyään sairas ja yltiöitsekeskeinen.
Sivistyneessä maailmassa perhe on tärkein, osataan olla toisten ihmisten tukena ja empatia on normi.
Toista täällä ja toista kuin Suomessa oli vanhoina hyvinä aikoina jolloin yhteisöllisyys oli kaikkien turva.
No voi apua. Ei äiti ole monellekaan aikuiselle tärkein ihminen maailmassa, ei sinne päinkään. Minulla on kaksi lasta, enkä halua olla heille tärkein ihminen maailmassa ainakaan enää kovin pitkään. Toivon, että löytävät puolison ja saavat omia lapsia, ja nämä molemmat ovat sitten minua tärkeämpiä. Jo nyt, nuorina aikuisina ja sinkkuina, heillä on varmasti moniakin yhtä merkityksellisiä ihmissuhteita kuin suhde minuun. Mitenkään väheksymättä suhdettamme, joka on hyvä ja omasta mielestäni terveellä pohjalla.
Pienelle lapselle äiti voi ollakin tärkein ihminen maailmassa, ja se on hirvittävän suuri vastuu, vaikka ihanaa sen aikaa kuin sitä kestää. Mutta lasten aikuistuessa täytyy pystyä päästämään irti. Jos se ei äidiltä onnistu, lapsi voi joutua tekemään sen hyvinkin täydellisesti.
14 vuotta sitten nähnyt äitiäni viimeksi eikä soitella. Aivan mahtavaa, voin hyvin.
Vierailija kirjoitti:
Eikö tuo yksi kommentoija liikutu tai hänen mielestään aikuinen ei saa liikuttua kenen tahansa lapsen kuolemasta? Naapurin, sukulaisen,lapsen kaveripiirin , luokkakaverin kuolemasta? Kyllä se koskettaa jokaisen normaalin äidin sydöntä
Esimerkki 1: olin 12-vuotias, ja äitini ryntää huoneeni ovesta sisään kyyneleet silmissä kun hänen äitinsä oli kuollut. Halasi minua lohduttaakseen itseään nyyhkien kovaäänisesti olkapäätäni vasten. Äiti vietti viikkoja itkien omaa suruaan ja jätti minut yksin prosessoimaan elämäni ekaa perheenjäsenen kuolemaa.
Esimerkki 2: olin nyt kesäfestareilla 45-vuotiaan tuttavamiehen ja hänen 13-vuotiaan tyttärensä kanssa. Autolle kävellessä tuttavamies mainitsee että oli festareiden aikana kuullut tyttärensä mummon kuolleen, mutta halusi kertoa hänelle vasta kun ovat rauhassa kotona ja on miettinyt miten kertoa uutiset. En ollut ikinä edes miettinyt miten kypsästi tai näin eri tavalla joku vanhempi voi työstää saman tilanteen kuin itsellenikin kävi lapsena.
Eli joo on aika monta tapaa ratsastaa hevosta nimeltä kuolemasta kertominen lapselle. Ei ole millään tapaa normaalia työntää tunnetaakkaa lapsen harteille. Jonkun on oltava tilanteessa aikuinen.
Vierailija kirjoitti:
Viestin 286 kirjoittajalle (viesti joka alkaa "Karmeaa lukea tällaisia aloituksia"): huomasitko että sun kaikki eiliset trollausviestit on poistettu, ja aion ilmiantaa sun trollaukset tästä ketjusta myös tänään. Voit lopettaa ennen kuin edes aloitat. Mene kiusaamaan vaikka lähikaupan kassaa?
Häh? Minä kirjoitin viestin ja eikö saa olla eri mieltä, kun tämä on kuitenkin mp-palsta? Taisi kirjoitus jotenkin kolahtaa?
Auttaa kun muuttaa eri paikkakunnalle. Minä en koskaan soita hänelle ja vastaan jos satun huomaamaan hänen soittonsa, enkä aina silloinkaan. Puhelin on aina äänettömällä. Vähitellen oppinut että minulle ei kannata soittaa joka viikko. Nyt väli on noin kaksi viikkoa, tavoite on vähintään kuukausi.
Äideille kiukutellaan valitettavasti aikuisenakin. Oma äitini sairastui muistisairauteen ja voi, miten kaipaan hänen soittojaan, joita ei enää tule. Silloin aikoinaan kiukuttelin ja kadun sitä syvästi nyt.
Aloittaja voi katkaista välit. Välit kannattaa katkaista oikeastaan ihan kaikkiin. Kun oikein tarkkaan miettii niin kaveritkin ovat tyhmiä ja heillä on oudot mielipiteet. Ulos vaan elämästä. Vaihda puhelinnumero viikottain ettei kukaan löydä sinua. Istut vaan kotona ja mietit omaa tunnettasi. Se on kaikkein tärkein. Kirjaa ylös vihkoon joka hetki miltä nyt tuntuu. Sinusta. Keskity siihen ettei kukaan häiritse. Ovikellonkin voit irrottaa ja ikkunat peittää ettei kummalliset pikkulinnut näe sisälle asuntoosi
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikö tuo yksi kommentoija liikutu tai hänen mielestään aikuinen ei saa liikuttua kenen tahansa lapsen kuolemasta? Naapurin, sukulaisen,lapsen kaveripiirin , luokkakaverin kuolemasta? Kyllä se koskettaa jokaisen normaalin äidin sydöntä
Esimerkki 1: olin 12-vuotias, ja äitini ryntää huoneeni ovesta sisään kyyneleet silmissä kun hänen äitinsä oli kuollut. Halasi minua lohduttaakseen itseään nyyhkien kovaäänisesti olkapäätäni vasten. Äiti vietti viikkoja itkien omaa suruaan ja jätti minut yksin prosessoimaan elämäni ekaa perheenjäsenen kuolemaa.
Esimerkki 2: olin nyt kesäfestareilla 45-vuotiaan tuttavamiehen ja hänen 13-vuotiaan tyttärensä kanssa. Autolle kävellessä tuttavamies mainitsee että oli festareiden aikana kuullut tyttärensä mummon kuolleen, mutta halusi kertoa hänelle vasta kun ovat rauhassa kotona ja on miettinyt miten kertoa uutiset.
Olet viiskymppinen. Tyypillinen sikäli että tunnet kärsineesi vääryyttä kun ei 40 vuotta sitten ollut kännyköitä eikä elintaso sama kuin nyt 10-vuotiailla ja katkera vanhemmillesi.
Myös tuommoiset jutut on muuttuneet, kaikenlaisen sanoita lapselle juttujen myötä. Kyllä mun mielestä aikuinen sai silloin ja saa nytkin osoittaA niin surua ja kiukkua ja iloa vaikka lastenkin nähden. Taatusti tulee tervepäisempiä lapsiakin kuin piireissä jossa viiskymppinen Helsingissä käy salaa kuntosalilla ettei 80-vuotias äiti Viitasaarella tiedä sitä. Äiti, joka ei saa soittaa kuin kerran kuukaudessa, näytti joku äsken sanelwvan.
Pystyykö kihisevää äitivihaa hautova rakastamaan aidosti puolisoaan , lapsiaan, eikö heidän virheensä käy henkilön hermoille?
Vierailija kirjoitti:
14 vuotta sitten nähnyt äitiäni viimeksi eikä soitella. Aivan mahtavaa, voin hyvin.
Et voi koska roikut näissä keskusteluissa. Jos olet vielä työiässä ja työpaikkakin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsenäistymisyrityksistä yleensä tällaisissa perheissä seuraa rangaistus. Kun joku tuolla kirjoitti, että miksei teini-iässä jo aseta rajoja. Meillä rangaistus oli ihan fyysinen pahoinpitely ja nöyryyttäminen. Henkinen väkivalta lienee yleisempää, mutta yhtäkaikki, nuoren itsenäistymispyrkimyksiä ei tällaisen perhedynaamikan omaavissa kodeissa hyvällä katsota.
Tämä. Useimmiten aikuisena se rangaistus on just se, että se manipuloiva vanhempi sitten haukkuu kaikille tutuille ja suvulle, miten lapset jätti hänet sairaan paran yksin eikä vastaa puhelimeen. Sitä normaali ihminen yrittää välttää, koska ei haluaisi että sukulaiset pitää sua ilkeänä, kun et sinä tässä ole. Siksi se manipulointi toimii.
Psykoterapiassa terapeutti sanoitti tuon hyvin. Jos joku
Enemmän eksät ovat tulleet kotipihoille hakkaamaan ovea, pahoinpitelemään, ottamaan hengen, sytyttämään taloa. Kuin eläkeikäiset äidit. Yksi tapaus tulee mieleen kun ystävätär tappoi naisen, olivatko jotain yrittäjiä, varmaan näitäkin voi olla useampikin.
Tyttäret tappaa äitejään, en muista tapausta että äiti olis aikuisen tyttären. Lapsia toki.
Kodin tyhjeneminen on joillekin kovempi paikka. Luonnollisesti se menee jos lapset lähtee muualle vaikka opiskelemaan ja asettuvat sinne. Minulla ei ole kokemusta samassa kaupungissa asuvista lapsista. Enkä muuttanut perässä pyynnöstäkään vaikka "ois kätevää kun asuisit lähellä, pystyisit päikystä hakemaan jne."
Ap, täällä toinen kireä hankalasta äitisuhteesta kärsivä keski-ikäinen. Olen ainoa lapsi ja mun äitisuhde on merkittävästi hankaloitunut isän kuoleman jälkeen. Äiti on todella negatiivinen ja kaikki on aina huonosti. Olen yrittänyt monia kertoja nätisti ehdottaa, että menisi terapiaan, ei kuulema voi vieraille ihmisille puhua. On myös tosi yksinäinen, koska teki aivan kaiken isän kanssa eikä ole yhtään ystäviä. Olen yrittänyt ehdottaa, että hakeutuisi erilaisiin eläkeläisille suunnattuihin juttuihin, mutta ihmiset ei kuitenkaan kuulema ota häntä mukaan. Sukulaisiin taas ei itse halua pitää yhteyttä koska ovat häntä niin huonosti kohdelleet.
Mulla on kiireinen työ ja oman perheen kanssa täysi työ pitää arki pyörimässä, en vaan ehdi enkä jaksa äidin negatiivisia yhteydenpitoja.
On ihan eri asia liikuttua, kuin tukeutua täysin lapseen, jonka kaveri on kuollut. Saako se lapsikin itkeä kaverinsa kuolemaa? No ei saa, koska äidillä on muutenkin raskasta. Lapsi itkee sitten yksin salaa jos itkettää, että jaksaa taas lohduttaa äitiään.
Mä en ole tuo sama kirjoittaja, mutta multakin kuoli kaveri kun olin 15- vuotias. Silloin olin jo täysin koulutettu siihen, ettei mulla saa olla mitään tunteita. Eikä ollutkaan enää, ihmismieli on sopeutuvainen. Terapiassa niitä sitten pikkuhiljaa palauteltiin.
Käsittelin tuon kaverin kuoleman ihan hiljattain. Se alkoi tulla uniin ja eräs aamu heräsin itkien. Itkin ensimmäistä kertaa silloisen parhaani kaverini kuolemaa 20 vuotta myöhässä.
Se ei oikeasti ole normaalia, vaikka siitä miten sellaista yritettäisiin vääntää.
Kipua ei myöskään saaanut tuntea. Ihmismieli on niin käsittämätön selviytymismoodissaan, etten aikuisenakaan tunne edes luun murtumaa.
Kun vaan itse myös jätätte kaiken yhteydenpidon lapsiinne kun he ovat muuttaneet kotoa pois. Kun jäätte eläkkeelle,leskeydytte, selvitätte heti pesän, muutatte yksiöön ettekä se koommin sitäkään vähää häiritse lapsianne. Omat vaatimukset on sitten siinäkin vaiheessa hyvä muistaa.
Tekin voitte jättää vastaamatta puhelimeen, olla avaamatta ovea.
Vierailija kirjoitti:
Kun vaan itse myös jätätte kaiken yhteydenpidon lapsiinne kun he ovat muuttaneet kotoa pois. Kun jäätte eläkkeelle,leskeydytte, selvitätte heti pesän, muutatte yksiöön ettekä se koommin sitäkään vähää häiritse lapsianne. Omat vaatimukset on sitten siinäkin vaiheessa hyvä muistaa.
Tekin voitte jättää vastaamatta puhelimeen, olla avaamatta ovea.
Niin, koska ei ole olemassa mitään muuta vaihtoehtoa kuin kaksi ääripäätä. Kaksikymmentä puhelua päivässä tai ei mitään yhteydenpitoa koskaan.
Tänään minulla ja äidillä meni ihan hyvin.Ja kyllä meillä välillä menee hyvin.Mutta en kauheasti uskalla hänelle puhua tärkeistä asioista. Esimerkiksi raha asioista.Tiedän että pitäisi uskaltaa mutta ei se ole niin helppoa.Pelkään että hän tyrmää minut täysin.Vaikka pari vuotta sitten itse ehdotti että joku kuukausiraha minulle esimerkiksi olisi hyvä.Mutta mitään ei ole tapahtunut.Tiedän että hänellä on kauhea stressi muutenkin ja ymmärrän sen täysin.Olen kuitenkin yhdestä tärkeästä asiasta uskaltanut puhua.Niistä lemmikeistä jotka äiti....Tiedän että pitäisi ketätä rohkeutta puhua niistä raha asioistakin.Minulle voi antaa käteistä en ole tyhmä.Lupasi kyllä maksaa velkojaan paria kymppiä kertallaan.Hyväksyn sen.Ja olen sanonut ettei ole kiire.Kyllä minä haluisin jollain tasolla meidän suhdetta parantaa vaikka onkin tehnyt paljon mitä ei noin vain anteeksi anneta.Mutta onhan hän silti mun äiti.Ei hän pahaa tarkoita.Haluaa vain suijella.Kun hänestä aika jättää en juhli.En ole erityisen pahoillani.En tiedä miten reagoin.Jollain tasolla tunnen surua.Ja samalla helpotusta.Ihmissuhteet on vaikeita.
Ai että, tuo lomamatkoista kertominen. Kun äidille ei voi edes kertoa että lähtee matkalle. Olemme sisarusten kanssa joutuneet tekemään niin, että lomalle lähtijä saa estää äidin puhelut, ja muut sitten tsemppaa äitiä loman ajan. Että on puhelin vaan varmaan rikki kun ei vastaa. On ylitöissä.
Jos lomasta kertoo: Äidillä lyö päälle tuo täälläkin mainittu katastrofiajattelu ja siitä sitten syyttely ja voivottelu ja jatkuva soittelu. "Oletteko jo palanneet hotellille" on ihan vakioviesti joka ilta noin klo 15 paikallista aikaa, jos tietää että joku on ulkomailla. Mökille viestiä ettette nyt tänään enää uimaan menisi. "Oletteko lopettaneet jo uimisen" ollaan kylpylässä. Soittelee ja ainoa asia on miten tuntee olonsa yksinäiseksi "kun ei kukaan tule käymään kun olet siellä kaukana" "mitähän pahaa olen edellisessä elämässä tehnyt kun lapset eivät ole juhannuksena luonani" jne.
Todella rasittavaa. Yrität lomailla ja toinen tuputtaa hullupääpelkojaan viesteillä, kun ei saa puhelua läpi.