Kolmekymppisen yksinäisyys

Olin samassa tilanteessa vähän ennen kolmekymppisiä. Luulin, että elämää kuuluu elää suomalaisittain yksin omassa yksiössä, harrastaa maailman epäsosiaalisinta kuntosalia ja käydä töissä. Ja että yksinäisyyteen pitää ratkaisuksi ottaa sitten kissa, kun tinderistä ei miestä löydy 

Aloitin yliopistossa uudet opinnot, jotka tehdään etänä. Hain vaihto-ohjelmaan ja vietin elämäni parhaan vuoden opiskelijaporukassa keski-Euroopassa asuen opiskelijadormissa. Löysin paikallisia suomalaisia ja sain paljon paikallisia ystäviä, jotka myös ulkomailta muuttaneita. Jäin asumaan tähän maahan, koska opinnot Suomeen etäopintoja. Muutin asumaan kahden kämppiksen kanssa. Aloin harrastaa asioita, joita oikeasti haluan mm. uintia ja improa. Tapasin yökerhossa nykyisen kumppanini. Otan sen kissan sitten joskus kun sille löytyy aikaa.

Käyn Suomessa joskus, ihana nähdä kertarysäyksellä perhe ja kaverit.

N33

Vierailija kirjoitti:

Olin samassa tilanteessa vähän ennen kolmekymppisiä. Luulin, että elämää kuuluu elää suomalaisittain yksin omassa yksiössä, harrastaa maailman epäsosiaalisinta kuntosalia ja käydä töissä. Ja että yksinäisyyteen pitää ratkaisuksi ottaa sitten kissa, kun tinderistä ei miestä löydy 

Aloitin yliopistossa uudet opinnot, jotka tehdään etänä. Hain vaihto-ohjelmaan ja vietin elämäni parhaan vuoden opiskelijaporukassa keski-Euroopassa asuen opiskelijadormissa. Löysin paikallisia suomalaisia ja sain paljon paikallisia ystäviä, jotka myös ulkomailta muuttaneita. Jäin asumaan tähän maahan, koska opinnot Suomeen etäopintoja. Muutin asumaan kahden kämppiksen kanssa. Aloin harrastaa asioita, joita oikeasti haluan mm. uintia ja improa. Tapasin yökerhossa nykyisen kumppanini. Otan sen kissan sitten joskus kun sille löytyy aikaa.

Käyn Suomessa joskus, ihana nähdä kertarysäyksellä perhe ja kaverit.

N33

Hyi mitä ylpeilyä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko sinulla perhettä tai sisaruksia joiden kanssa voisi viettää aikaa? Joskus yksinäisyys todella iskee päälle, jos opiskelujen perässä vaihtaa paikkakuntaa ja kaikki vanhat tukiverkot jäävät taakse. Opiskelujen jälkeen löytää itsensä täysin yksin, kun porukka hajaantuu työelämään ja arjen kiireisiin. Jaksamista vaikeassa ajassa, itseäni helpotti hirveästi kun pääsin käymään vanhempieni luona kun oman kodin seinät kaatuivat päälle.

 

 

On yksi sisko, mutta ei olla kovin läheisiä. 

Tässä iässä on vaikea saada enää uusia ystäviä, eikä varmaan opiskelukavereiden kiireet tule helpottamaan. Kaikilla nyt vähintään 1 lapsi. Eli onko loppuelämäni yksinäistä? 

Mulla on työkavereita, muttei niissäkään oo ketään, kenen kanssa kokisin luontevaksi viettää aikaa vapaa-ajalla. 

Kyllä. Ja se vain pahenee. Jos sinulla on puoliso, perhe tai sukulaisia, niin he ovat seuraasi, muuten olet yksin. Moni ihan oikeasti kuvittelee, että kaverit säilyvät. Ne viimeisetkin katoavat siinä 45 vuoden kohdalla. 

Lainaus ei toimi. Mutta viittaan tuohon edelliseen viestiin nro 63. Mä niin inhoan sitä, että melkein kaikki ihmiset tuntuvat pitävän itselleen sukua olevia ihmisiä tärkeämpinä kuin muita!! Mun mielestä samojen geenien osittainen jakaminen ei tee kenestäkään sen tärkeämpää. Tosi surullista, jos ystävät sitten ajan kanssa jätetään mut sukulaisten kans yhteydenpito ja ajanvietto säilyvät. Tulee olo, että onko sitten ihan turha edes hankkia ystäviä? Kertokaa joku kokeneempi. 

Omassa tuttavapiirissäni ne lapsettomat harrastavat yhdessä erilaisia urheilu- ja bilettämisreissuja yhä edelleen lähes nelikymppisinä. Suurimman osan arjesta täyttää heilläkin työ. 

Lapselliset muodostavat omia piirejään toisten samanikäisten lasten vanhemmista (tämä on joskus yllätys myöhemmin perheentyville, kun eivät ole tulleet ajatelleeksi että esikoisvauvakupla on ihan eri juttu kun kaverin elämä kymmenkesäisten kanssa).

Minä olen nyt nelikymppisenä tutustunut uusiin ihmisiin oman harrastuksen kautta. Lasken ystäviksi, vaikka eihän se samanlaista intensiivistä hengailua ole kuin parikymppisenä.

Sinun täytyy ap vaan mennä substanssi edellä kuten joku aiemmin neuvoi: eli mikä sinua kiinnostaa? Harrasta sitä ja vietä aikaa niiden ihmisten kanssa, mutta älä odota yhtä tiivistä hengailua kuin nuorena. Sosiaalinen elämä kannattaa rakentaa monista paloista! 

Jos et keksi muuta, niin hanki koira. Koira antaa sinulle tekemistä ja seuraa, ja tutustut muihin koiraihmisiin. 

Vierailija kirjoitti:

Mä taas rakastan tätä kun ei oo enää painetta tehdä asioita 24/7 ja yrittää olla cool. Teen just sitä mikä tekee mut iloiseksi :) Poislukien työ joka tappaa mut henkisesti, mutta onneksi määräaikainen sopimus päättyy elokuun lopussa. Sitten toivottavasti self-care aikaa ja uuden duuni- ja kotipaikkakunnan etsintää. N33

Minä olen hätkähtänyt sitä, että monet varsinkin naiset on ilmeisesti feikannut nuorena jotain? Nykyään sitten hissutellaan menemään ja vietetään lame ass elämää.

Useat on siis ihan itse sanoneet, että esittivät nuorena ja eivät oikeasti olleet sellaisia, esittivät ihan jopa puhetavan ja esittivät muka tekevänsä jotain ns. coolia mitä eivät oikeasti tehneet. Eli valehtelivat.

Itse olin kyllä ihan oikeasti sellainen enkä esittänyt mitään, saati valehdellut jotain kulissia et tekisin cooleja juttuja mitä en oikeasti tee :D Ja olen edelleen sellainen, vaikka en tietenkään yhtä lapsellinen kuin 10 vuotta sitten. Mutta en minä sillä tavalla ole muuttunut, kuin monet muut. 

Ehkä se onkin niin, että aidosti sellaset pysyykin sellaisina, ja nuorena ryhmäpaineessa feikanneet muuttuu tylsiksi? Ja sitten jos oot og, niin helposti käy yksinäiseksi kolmikymppisenä, ellei ole löytänyt ympärille toisia samanlaisia jotka on oikeesti sellasia, eivätkä vaan esittäneet nuorena. 

Vierailija kirjoitti:

Lainaus ei toimi. Mutta viittaan tuohon edelliseen viestiin nro 63. Mä niin inhoan sitä, että melkein kaikki ihmiset tuntuvat pitävän itselleen sukua olevia ihmisiä tärkeämpinä kuin muita!! Mun mielestä samojen geenien osittainen jakaminen ei tee kenestäkään sen tärkeämpää. Tosi surullista, jos ystävät sitten ajan kanssa jätetään mut sukulaisten kans yhteydenpito ja ajanvietto säilyvät. Tulee olo, että onko sitten ihan turha edes hankkia ystäviä? Kertokaa joku kokeneempi. 

Ei se ole niin, että sukulaiset koetaan tärkeämmiksi, vaan se, että ne kaverit jotenkin itse katoavat. Ihmisistä tulee mukavuuden haluisia, mitään ei sulateta muilta, jokainen syy laittaa poikki ystävyys on pätevä ja ei vaan olla vastavuoroisia.

Sukulaiset ja perhe on pikemmin kuin luokkakaverit. Sukulaisten kanssa tulee oltua jopa pakostakin eri tilanteissa ja joskus se on oikein kivaa, vaikka se itse tilaisuus ei nyt ollutkaan oman järjestelyn tulosta. Kuten häät, hautajaiset, rippijuhlat, synttärit jne. Mitä vanhemmaksi tulen, niin olen kyllä alkanut pitämään omaa ja mieheni sukua tärkeämpänä kuin yhtäkään ystävää tai kaveria. Kaverit kun voivat kadota minä päivänä tahansa, ihan minkä tahansa pikku eri ajattelun johdosta. Joskus et edes itse ymmärrä syytä. 

Tiedostan, että monelle tuo ajatus, että sukulaisesi ja perheesi tulee olemaan ainoa mikä jää jäljelle jäljelle sosiaalisista suhteista on lohduton, jos itsellä ei ole niihin mahdollisuuta. Mutta silti kokemukseni vahvistaa juuri sitä. Ei tarvitse kuin katsoa omia vanhempiani ja anoppiani ja muita sukulaisia. Elämä pyörii lähes kokonaan omien sukulaisten ympärillä. Lapset, serkut, lapsenlapset, lasten puolisot ja omat sisarukset. 

Kun ymmärsin tämän aloin vaalimaan omia sukulaissuhteita paljon. Todennäköisyys, että he ghostaa on paljon paljon pienempi kuin jopa pitkien ystävyyssuhteiden ystävien kanssa. 

 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä taas rakastan tätä kun ei oo enää painetta tehdä asioita 24/7 ja yrittää olla cool. Teen just sitä mikä tekee mut iloiseksi :) Poislukien työ joka tappaa mut henkisesti, mutta onneksi määräaikainen sopimus päättyy elokuun lopussa. Sitten toivottavasti self-care aikaa ja uuden duuni- ja kotipaikkakunnan etsintää. N33

Minä olen hätkähtänyt sitä, että monet varsinkin naiset on ilmeisesti feikannut nuorena jotain? Nykyään sitten hissutellaan menemään ja vietetään lame ass elämää.

Useat on siis ihan itse sanoneet, että esittivät nuorena ja eivät oikeasti olleet sellaisia, esittivät ihan jopa puhetavan ja esittivät muka tekevänsä jotain ns. coolia mitä eivät oikeasti tehneet. Eli valehtelivat.

Itse olin kyllä ihan oikeasti sellainen enkä esittänyt mitään, saati valehdellut jotain kulissia et tekisin cooleja juttuja mitä en oikeasti tee :D Ja o

Hyvä esimerkki. Ensin oli kaksi kaveria. Sitten toinen halusi hiljentää vauhtia ja toinen ei ja sitten päätettiin lopettaa se ystävyyssuhde kun ei haluttu joustaa ja nyt kumpikin  on yksin. Eikä mistään tahdo löytyä ketään, millä olisi edes potentiaalia ystäviksi. Sitten mietitään harrastusta ja siellä käydään ja tutustutaan uusiin ihmisiin ja sitten se harrastus jää ja taas ollaan yksin, kun ne kaverit jäi sinne tai lopetti. 

 

Vierailija kirjoitti:

Lainaus ei toimi. Mutta viittaan tuohon edelliseen viestiin nro 63. Mä niin inhoan sitä, että melkein kaikki ihmiset tuntuvat pitävän itselleen sukua olevia ihmisiä tärkeämpinä kuin muita!! Mun mielestä samojen geenien osittainen jakaminen ei tee kenestäkään sen tärkeämpää. Tosi surullista, jos ystävät sitten ajan kanssa jätetään mut sukulaisten kans yhteydenpito ja ajanvietto säilyvät. Tulee olo, että onko sitten ihan turha edes hankkia ystäviä? Kertokaa joku kokeneempi. 

Mulle oli tärkeää, että lapsillani on läheiset välit isovanhempiinsa, täteihinsä, setiinsä ja serkkuihinsa. Johtuu ihan siitä, että niin mulla itsellänikin lapsena oli. Äidinäitini kuoli, kun olin 9-vuotias. Edelleen - kohta 64-vuotiaana - hän on yksi niistä elämässäni olleista ihmisistä, jotka ovat antaneet mulle eniten. Ei materiaa vaan elämänarvoja ja voimavaroja. Kun mulla on ollut elämässäni vaikeaa, olen aina muistellut, mitä mummu siitä ja tästä asiasta sanoikaan. Ja oikeastaan just mummun vuoksi mulle on ollut tärkeää noudattaa suvun vanhoja perinteitä. Eräässä perinteessä eli kekrin vietossa alan olla koko meidän suvun viimeisiä, jotka vielä noudattaa. Maailma muuttuu ja ihmiset muuttuu, se on ihan selvää. Toisaalta välillä sitten saa somesta lukea, miten tylsiä suomalaiset on, kun niillä ei ole edes mitään juhlia tai muuta kivaa. No ei ole, kun ne vanhat perinteet on sukupolvien saatossa heitetty roskiin. Jos et halua viedä sukusi perimätietoa omille lapsillesi, niin eihän ne sitten siitä tiedä mitään tai jos jotain tietävätkin, eivät pidä sitä tärkeänä, jos se ei ole sulle itsellesikään tärkeää. 

Kun lapset aikuistuu, ei vanhemman enää tarvitse huolehtia lastensa yhteyksistä sukuun. He huolehtivat itse, jos haluavat. Mä pääsin sukujutuissa sikäli helpolla, että kuopuksen ollessa taapero exän vanhemmat ryhtyivät Jehovan todistajiksi eivätkä enää halunneetkaan olla missään tekemisissä meidän kanssamme. Kun kuopus pääsi ripille, ajattelin kuitenkin ihan vain kohteliaisuuttani lähettää kutsun myös exän vanhemmille ja yllätyksekseni he tulivat. Ex-anoppi oli ihan äärettömän pahoillaan, että hylkäsivät lapsenlapsensa yli kymmeneksi vuodeksi. 

Ystävät on ystäviä ja suku on suku. Mun ystäväni ovat mun ystäviäni, eivät lasteni ystäviä. Sen sijaan mun sukuni on myös lasteni suku. Lasteni äitinä katsoin velvollisuudekseni huolehtia siitä, että lapsillani on hyvä yhteys omaan sukuunsa. Aikuisina sitten saivat itse päättää, missä määrin haluavat olla sukunsa kanssa tekemisissä. Mä olisin ihan hyvin voinut tavata sukulaisia vähemmän ja ystäviä enemmän, jos olisin ollut lapseton. 

Minusta ystävystyminen ei ole koskaan turhaa, mutta olisi hyvä ymmärtää, että ystävyys ei ole avioliito. Ystävvyydessä ei luvata "kunnes kuolema meidät erottaa". On hienoa, jos sulla on samat ystävät niin päiväkodissa kuin vielä hoivakodissakin, mutta harvoin näin käy. Lukioaikainen bestikseni muutti 1982 Chileen ja vaikka alkuun kirjoiteltiinkin kirjeitä, se sitten loppui ajan myötä. Myös sairaanhoito-opiston aikaisten ystävieni elämäntilanteet ja asuinpaikat muuttuivat ja yhteydenpito vaan vähitellen hiipui. Elämään tuli uusia ihmisiä ja uusia ystäviä ja kavereita. Niitä, joita voi tavatakin ilman, että kumpikaan joutuu maksamaan tonneja tapaamisen järjestämisestä. Ja kirjoitin ketjussa jo aiemmin yhdestä ystävästäni, joka katosi elämästäni pariksi kymmeneksi vuodeksi hankkiessaan iltatähden. Mutta ei meidän ystävyytemme päättynyt, yhteydenpito vain lakkasi. Ja nyt ollaan taas - ei nyt ihan kuin paita ja peppu kuten kasarin lopulla ja ysärillä, mutta melkein - hyvinkin aktiivisesti yhteyksissä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lainaus ei toimi. Mutta viittaan tuohon edelliseen viestiin nro 63. Mä niin inhoan sitä, että melkein kaikki ihmiset tuntuvat pitävän itselleen sukua olevia ihmisiä tärkeämpinä kuin muita!! Mun mielestä samojen geenien osittainen jakaminen ei tee kenestäkään sen tärkeämpää. Tosi surullista, jos ystävät sitten ajan kanssa jätetään mut sukulaisten kans yhteydenpito ja ajanvietto säilyvät. Tulee olo, että onko sitten ihan turha edes hankkia ystäviä? Kertokaa joku kokeneempi. 

Ei se ole niin, että sukulaiset koetaan tärkeämmiksi, vaan se, että ne kaverit jotenkin itse katoavat. Ihmisistä tulee mukavuuden haluisia, mitään ei sulateta muilta, jokainen syy laittaa poikki ystävyys on pätevä ja ei vaan olla vastavuoroisia.

Sukulaiset ja perhe on pikemmin kuin luokkakaverit. Sukulaisten kanssa tulee oltua jopa pakostakin eri tilanteissa ja joskus se on oikein kivaa,

Entä jos ne kaverit tai varsinkaan ystävät eivät katoaisi, ja olisivat vastavuoroisia tavallisia ihmisiä? Voisivatko he olla yhtä tärkeitä kuin sukulaiset?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä taas rakastan tätä kun ei oo enää painetta tehdä asioita 24/7 ja yrittää olla cool. Teen just sitä mikä tekee mut iloiseksi :) Poislukien työ joka tappaa mut henkisesti, mutta onneksi määräaikainen sopimus päättyy elokuun lopussa. Sitten toivottavasti self-care aikaa ja uuden duuni- ja kotipaikkakunnan etsintää. N33

Minä olen hätkähtänyt sitä, että monet varsinkin naiset on ilmeisesti feikannut nuorena jotain? Nykyään sitten hissutellaan menemään ja vietetään lame ass elämää.

Useat on siis ihan itse sanoneet, että esittivät nuorena ja eivät oikeasti olleet sellaisia, esittivät ihan jopa puhetavan ja esittivät muka tekevänsä jotain ns. coolia mitä eivät oikeasti tehneet. Eli valehtelivat.

Itse olin kyllä ihan oikeasti sellainen enkä esittänyt mitään, saati valehdellut jotain kulissia et tekisin cooleja juttuja mitä en oikeasti tee :D Ja o

No mä olin kyllä nk bilehile nuorena, mutta sitten valitettavasti sairastuin nivelreumaan ja korkokengät ja discoissa ja yökerhoissa tanssiminen jäi. En esittänyt mitään, mutta joskus elämä muuttuu ihan itsestään riippumattomista syistä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä taas rakastan tätä kun ei oo enää painetta tehdä asioita 24/7 ja yrittää olla cool. Teen just sitä mikä tekee mut iloiseksi :) Poislukien työ joka tappaa mut henkisesti, mutta onneksi määräaikainen sopimus päättyy elokuun lopussa. Sitten toivottavasti self-care aikaa ja uuden duuni- ja kotipaikkakunnan etsintää. N33

Minä olen hätkähtänyt sitä, että monet varsinkin naiset on ilmeisesti feikannut nuorena jotain? Nykyään sitten hissutellaan menemään ja vietetään lame ass elämää.

Useat on siis ihan itse sanoneet, että esittivät nuorena ja eivät oikeasti olleet sellaisia, esittivät ihan jopa puhetavan ja esittivät muka tekevänsä jotain ns. coolia mitä eivät oikeasti tehneet. Eli valehtelivat.

Itse olin kyllä ihan oikeasti sellainen enkä esittänyt mitään, saati valehdellut jotain kulissia et tekisin cooleja juttuja mitä en oikeasti tee :D Ja o

Varmasti on vain monenlaisia ihmisiä, ja jotkut ihmiset muuttuu! Itse en koe että esitin ennen kun olin vähän menevämpi, olen vain muuttunut niistä ajoista tylsäksi ihan aidosti. Ei feikkiä silloin eikä nyt.

Kaikkien ketjussa kirjoittaneiden kokemukset vastaa omiakin. Kaverit vaan katoaa jossain vaiheessa. Mutta näin ei tunnu käyvän oikeasti kaikille, esim. työpaikallani kaikilla tuntuu olevan 35-vuotiaina paljon kavereita joita ihan näkevätkin välillä. Itse olen niin paljon muuttanut ja kaikkea että ei kyllä valitettavasti ole minun todellisuuttani, mutta näitä kyllä on olemassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta on niin omituista, kun jotkut 3-kymppiset ulisee, että tässä iässä ei voi enää ystävystyä. Mitä ihmettä nyt taas?! Onko ystävystymiselle joku ikäraja? Kannattaisiko hieman avoimemmin mielin elää tätä elämää? 

Aloita uusi harrastus, mene kaljalle niiden työkavereiden kanssa, mene tinderiin, käy ulkona itseksesi, mene keikoille, ravintolaan, matkustele, jne. Ole aktiivinen, nauti elämästä. Sellainen vetää toisia ihmisiä puoleensa.

Ystävystyä voi missä iässä vain!

 

Ei ne työkaverit Marjatta 62v ja Simo 55v oo sellaisia, kenen kanssa haluan mennä kaljalle. Kahvipöydässä keskustellaan, mutten silti halua mennä heidän kanssa ulos. 

 

Miksi ei? Tai miksi pitäisi mennä kaljalle. Mielestäni voi hyvin ystävystyä minkä ikäisten

Minä olen juuri tuo työpaikan Marjatta (50 plus) joka lähtisi todella mielellään ystäväksi harrastuksiin, kahville , leffaan. Mutta näin se on, etten minäkään kehtaa pyytää ketään kolleegani vapaa-ajan rientoihin, koska arvelen että hämmästyisivät tms. 

Ystävystyä voi missä iässä vaan.

Kyllä, just näin. Aikuisena se vaatii vaan vähän enemmän vaivaa ja rohkeutta tehdä se aloite.

Vierailija kirjoitti:

Kaikkien ketjussa kirjoittaneiden kokemukset vastaa omiakin. Kaverit vaan katoaa jossain vaiheessa. Mutta näin ei tunnu käyvän oikeasti kaikille, esim. työpaikallani kaikilla tuntuu olevan 35-vuotiaina paljon kavereita joita ihan näkevätkin välillä. Itse olen niin paljon muuttanut ja kaikkea että ei kyllä valitettavasti ole minun todellisuuttani, mutta näitä kyllä on olemassa.

Kommentoin tähän sen verran, että ehkä ei pidä muuttaa. Mä olen asunut koko elämäni pääkaupunkiseudulla ja kaikki ystävänikin asuvat täällä. Ne ystävät, jotka muuttivat jonnekin kauemmas, jäivät vähitellen poiis elämästäni. Toki olen ihan eri ikäluokkaa kuin ketjun aloittaja eli nyt on some, jossa voi pitää yhteyttä vaikka maapallon toisella puolella asuviin ystäviinsäkin. Mun nuoruudessani ei ollut. Mutta toisaalta ystävyys kyllä mielestäni edellyttää, että välillä voidaan tavatakin. Jos tapaamisia on vain harvoin, sen "tilan" täyttää joku muu, jota voi tavata useammin. Ja mitä enemmän toisen kanssa viettää aikaansa, sitä enemmän ystävyys voi syventyä. Sitten se, joka muutti satojen kilometrien päähän, ei olekaan enää se, jonka kanssa käydään kahvilla, lenkillä, shoppailemassa jne ja jonka kanssa jaetaan ne arjen kuulumiset. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lainaus ei toimi. Mutta viittaan tuohon edelliseen viestiin nro 63. Mä niin inhoan sitä, että melkein kaikki ihmiset tuntuvat pitävän itselleen sukua olevia ihmisiä tärkeämpinä kuin muita!! Mun mielestä samojen geenien osittainen jakaminen ei tee kenestäkään sen tärkeämpää. Tosi surullista, jos ystävät sitten ajan kanssa jätetään mut sukulaisten kans yhteydenpito ja ajanvietto säilyvät. Tulee olo, että onko sitten ihan turha edes hankkia ystäviä? Kertokaa joku kokeneempi. 

Ei se ole niin, että sukulaiset koetaan tärkeämmiksi, vaan se, että ne kaverit jotenkin itse katoavat. Ihmisistä tulee mukavuuden haluisia, mitään ei sulateta muilta, jokainen syy laittaa poikki ystävyys on pätevä ja ei vaan olla vastavuoroisia.

Sukulaiset ja perhe on pikemmin kuin luokkakaverit. Sukulaisten kanssa tulee oltua jopa pako

En tiedä, ehkä olen traumatisoitunut, mutta en oikeasti enää vaan luota näihin ystäviin ja suhteisiin heidän kanssaan. Ne vaan katoavat ja aina ei ymmärrä edes miksi ja suurin osa ihmisistä on todellakin kohdannut tämän asiana. Olen todennäköisesti vääränlainen ja vain sukulaiseni kestävät minua, joten olen lopettanut ystäviin investoimisen, koska usein on helppoa selitellä vastavuoroisuutta ja silti käytäntö on ihan muuta.

Kaikki ihmiset ovat tavallisia omalla tapaa. En minä vaadi mitään ihmeellisyyksiä, vain sen minimin, jotta suhdetta voi ylipäätään kutsua ystävyydeksi. En enää vuosiin ole edes miettinyt uusia ystäviä. Satsaan kaiken energiani lähi ja kaukaisempiin sukulaisiin. 

Vierailija kirjoitti:

Ystävystyä voi missä iässä vaan.

Kyllä, just näin. Aikuisena se vaatii vaan vähän enemmän vaivaa ja rohkeutta tehdä se aloite.

Sanoisin, että myös vähän enemmän aikaa. Ei voi rynnättä suinpäin ystävyyteen, jos toisen odotukset ystävyydeltä on jotain, mihin et itse kykenekään syystä tai toisesta vastaamaan. Jokaisella meistä on vain 24 tuntia vuorokaudessa ja viikossa 7 päivää, joten jos toinen haluaa päivittäin ajastasi 4 tuntia tai viikostasi kokonaisen päivän, pitää miettiä, riittääkö aikasi. Sekin on mun mielestä hyvä ymmärtää, että siinä missä joku kaipaa seuraa jatkuvasti, joku toinen taas kaipaa myös välillä yksinoloa. Eli vaikka olisikin pari tuntia tänään aikaa, se eisuinkaan tarkoita, että haluaisi olla sen pari tuntia taas jonkun toisen seurassa. Varsinkin, jos on just ollut. Mä olen iloinen siitä, että kaikki mun nykyiset ystäväni ovat samanlaisia introverttejä kuin itsekin olen tai sitten heillä on liuta muitakin ystäviä ja ihmissuhteita niin, ettei juuri mun tarvitse olla aina käytettävissä. 

Vierailija kirjoitti:

Kaikkien ketjussa kirjoittaneiden kokemukset vastaa omiakin. Kaverit vaan katoaa jossain vaiheessa. Mutta näin ei tunnu käyvän oikeasti kaikille, esim. työpaikallani kaikilla tuntuu olevan 35-vuotiaina paljon kavereita joita ihan näkevätkin välillä. Itse olen niin paljon muuttanut ja kaikkea että ei kyllä valitettavasti ole minun todellisuuttani, mutta näitä kyllä on olemassa.

Niin minullakin oli siinä iässä ja nyt yli 50 vuotiaana ei enää ainoatakaan sukuni ulkopuolelta. Niin ja olen luonteeltani vielä ekstrovertti eikä minua väsytä ihmiset ja heidän seura ja olen vielä sellainen järjestäjätyyppi ja pyysin ihmisiä tekemään kanssani, menemään ja matkustelemaan kanssani. Vastavuoroisuuden puutteen takia kaikki vaan kuihtui pois. Ehkä olin liikaa ja nykyisin en halua olla kenellekään ulkopuoliselle enää yhtään mitään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikkien ketjussa kirjoittaneiden kokemukset vastaa omiakin. Kaverit vaan katoaa jossain vaiheessa. Mutta näin ei tunnu käyvän oikeasti kaikille, esim. työpaikallani kaikilla tuntuu olevan 35-vuotiaina paljon kavereita joita ihan näkevätkin välillä. Itse olen niin paljon muuttanut ja kaikkea että ei kyllä valitettavasti ole minun todellisuuttani, mutta näitä kyllä on olemassa.

Niin minullakin oli siinä iässä ja nyt yli 50 vuotiaana ei enää ainoatakaan sukuni ulkopuolelta. Niin ja olen luonteeltani vielä ekstrovertti eikä minua väsytä ihmiset ja heidän seura ja olen vielä sellainen järjestäjätyyppi ja pyysin ihmisiä tekemään kanssani, menemään ja matkustelemaan kanssani. Vastavuoroisuuden puutteen takia kaikki vaan kuihtui pois. Ehkä olin liikaa ja nykyisin en halua olla kenellekään ulkopuoliselle enää yhtään mitään.

Mulla taas just päinvastoin ja olen vielä introverttikin. Olen ihan hemmetin onnellinen siitä, että kaikki sukukekkereiden järjestämiset ovat osaltani ohi. No joulu varmaan vielä, mutta ei enää muuta (ja silloinkin osallistun vain valmisteluun ja kustannuksiin, joulua vietetään jossain muualla kuin meillä). Johan tässä vuosikymmeniä järjesti monta kertaa vuodessa suvulle juhlia. Loppiaiset, pääsiäiset, viimeisinä vuosina vaput (aiemmin sentään vanhempani sponsoroivat vappulounaan ravintolassa), juhannukset, kekrit, itsenäisyyspäivät, joulut ja uudetvuodet. Kun meillä kesällä 2023 sattui iso vesivahinko ja oli viikko aikaa tyhjentää asunnon alakerta, hetken aikaa mietin, mitä teen olohuoneen 12-hengen ruokapöydälle. Ja silloin päätin, että ei...ei enää sukujuhlia meillä, joten Sorttiin lähti sekin pöytä. Hankin sitten uuden ruokapöydän, jonka ääreen mahtuu ystäväni. Viimeksi nyt maanantaina oli ystäväni luonani pääsiäispäivällisellä. Silloin sen vesivahingon aikana myös huomasin, että kaikki sukulaiset - poikaani lukuunottamatta - katosivat kuin pierut Saharaan, mutta mun kyynärsauvojen kanssa liikkuva ystäväni valjasti poikansa, tyttärensä, vävynsä ja veljensä tänne auttamaan. Mulla on nyt olohuoneessa ruokapöytä, jonka ääreen saan jatkolevyn kanssa mahtumaan just tämän ystäväni lapsineen, vävyineen ja veljineen. Odotan innolla, että ilmat lämpenee ja voin kutsua heidät meille grillibileisiin.