Kolmekymppisen yksinäisyys

Ei varmaan lohduta yhtään, mutta tuo on ihan normaalia. Eipä sitä tullut silloin teininä ajateltua, että tämä on elämäni ainoaa sosiaalista aikaa. Sen jälkeen tulee loppuelämän kestävä yksinäisyys, kun yksi toisensa jälkeen kaikki katoaa sinne parisuhde/perhekuplaansa, tulee työt ja kaikki päälle.

Jotenkin tähän on tottunut ja lapsia en koskaan halunnutkaan. Olisi ollut kiva löytää edes hyvä mies, mutta eipä niitäkään eteen tarjoilla sen enempää kuin kavereitakaan. Mitkään harrastukset ja kansalaisopistot sun muut eivät ole tuottaneet tulosta. Lähinnä ne vaan pahentaa oloa, kun katsoo vierestä kuinka sulavasti muut tutustuu toisiinsa ja ne on yleensä juuri niitä perheellisiä, joilla varmaan on yhdistäviä asioita ja samanlaisia keskustelun aiheita.

En itse edes tiedä mistä puhua? Mun viherkasveistani? Mun kissasta ja tylsästä työstäni? Siinä ne puheenaiheet sitten olikin 😆. 

Sama tilanne täällä! Havahduin ihan vasta siihen, että kaikki vähän reilut 30 ikäiset kaverini jotka ovat parisuhteessa, ovat perheellistyneet, eikä heiltä aikaa liikene minulle. Minua ei myöskään kutsuta lasten synttäreille. Sitten mietin omia perheellistyneitä sisaruksiani, niin eipä heilläkään tietääkseni ole yhtään ainutta perheetöntä ystävää, vaan elämä pyörii muiden perheiden kanssa eteenpäin. Surullista, että lapsen tulo tarkoittaa vanhojen ystävien hylkäämistä.

Kaikki tietää että parhaat kaverit saadaan seurakunnan kerhosta. Senhän takia se 30-v. porilaisnainen tekeytyi 10-vuotiaaksi, kun ei kolmikymppisille enää ole mitään kerhoja. Parissa kymmennessä vuodessa ne 10-v. killit kasvaa aikuisiksi ja sitten niiden kanssa voi lähteä vaikka kaljalle.

Ihan ekaksi, ota kissa tai koira, kumpi paremmin elämäntyyliisi sopii. Silloin tuntuu siltä, että elämässä on tarkoitusta, kun on joku kaverina kotiin tullessa.

Sitten etsit facesta paikallisen sinkkuryhmän. Siellä järjestetään jos jonkin sortin keilailuja, avantouinteja ym tapahtumia. Siellä on yhtä paljon parisuhdetta etsiviä kuin niitä, jotka haluaa vaan juttuseuraa, uusia kavereita ja tekemistä perinteisten perhejuhlien aikaan, kuten jouluna.

Menet mukaan niihin kaikkiin tapahtumiin, vaikka ei just silloin kiinnostaisikaan. Nämä ihmiset ovat liikkeellä samalla motiivilla kuin sinä - hakemassa uusia ihmisiä elämäänsä.

Facesta löydät myös naisten ystäväryhmiä, joissa kysellään seuraa tapahtumiin tai ihan vaan kävelylle, kahville, viinille.

Ole itse aktiivinen, harvemmin uudet ihmiset sinua kotoa tulevat hakemaan. Älä odota, että muut tulevat sinulle juttelemaan, vaan tee itse aloite. 

Vierailija kirjoitti:

Sama tilanne täällä! Havahduin ihan vasta siihen, että kaikki vähän reilut 30 ikäiset kaverini jotka ovat parisuhteessa, ovat perheellistyneet, eikä heiltä aikaa liikene minulle. Minua ei myöskään kutsuta lasten synttäreille. Sitten mietin omia perheellistyneitä sisaruksiani, niin eipä heilläkään tietääkseni ole yhtään ainutta perheetöntä ystävää, vaan elämä pyörii muiden perheiden kanssa eteenpäin. Surullista, että lapsen tulo tarkoittaa vanhojen ystävien hylkäämistä.

Omalla kohdalla kyllä mielelläni näkisin myös lapsettomia ystäviä. Kuitenkin tuntuu, ettei heistä enää kuulu ja itse mietin, että haluaako enää nähdäkään, kun mulla on tuo lapsi. Että hyvinkin voisivat haluta nähdä sinua silti. Lapsen synttäreille meillä kutsutaan vaan kummit ja isovanhemmat kun en halua hirveitä kemuja, tuossakin on jo liikaa.. 

Tuo on yksi elämänvaihe eli toiset ovat siirtyneet seuraavaan vaiheeseen ja sinä et ole. Se tuo yksinäisyyden tunteen. Hyvä, että sinulla on harrastuksia ja työ, kannattaa pitää yhteyttä ystäviin, sillä pikkulapsiarjen jälkeen moni mielellään tapaa ystäviään taas useammin.

Myös myöhemmin elämässä tulee yksinäisyyden vaiheita vaikka olisikin perhe esim. kun lapset muuttavat kotoa, tulee ero tai puoliso menentyy. 

Yksiolosta pitää tietyssä mielessä nauttia, mutta toisaalta siihen ei saa tyytyä, jotta sosiaalisuus pysyy yllä.

Vierailija kirjoitti:

Sama tilanne täällä! Havahduin ihan vasta siihen, että kaikki vähän reilut 30 ikäiset kaverini jotka ovat parisuhteessa, ovat perheellistyneet, eikä heiltä aikaa liikene minulle. Minua ei myöskään kutsuta lasten synttäreille. Sitten mietin omia perheellistyneitä sisaruksiani, niin eipä heilläkään tietääkseni ole yhtään ainutta perheetöntä ystävää, vaan elämä pyörii muiden perheiden kanssa eteenpäin. Surullista, että lapsen tulo tarkoittaa vanhojen ystävien hylkäämistä.

Juuri tämä. Äitiyslomalla olevat näkevät toisiaan puistossa päivisin, jossain äiti-lapsi-tanssissa tai vauvauinnissa, kun se yksinäinen kaveri on silloin töissä, ja sit illat he viettävät puolisonsa kanssa perheenä. Ja sinkkua lapsetonta ei kutsuta lasten synttäreille. 

Haluaisin viettää ihan tavallista "hengaamista", jonkun kotona, ei tarvi mennä kahvilaan tai leffaan tai olla isot koko porukan illanistujaiset, vaan arkista yhdessä ajanviettämistä ja juttelua.

Täällä myös yksi yksinäinen ja lapseton. Ikää jo 45 vuotta ja olen luovuttanut jo. 

Viitaten tuohon, ettei kutsuta perheellisten ystävien lasten synttäreille. Jos osallistuminen olisi yksinäiselle mieluista, niin tämän voisi ehkä jotenkin tuoda esiin. Somessa ja täällä vauvassa saa ainakin helposti sen kuvan, että lasten synttärit on kamalia ja miten vanhemmat voivatkin olla niin itsekkäitä, että kuvittelevat jonkun lapsettoman haluavan niihin tulla. 

Vähän sama liittyy minusta etenkin pikkulapsivaihetta eläviin vanhempiin. Helppoa on syyttää, että vanhemmiksi tulleet hylkäävät lapsettomat ystävänsä. Arki on kuitenkin monella tosi täynnä töiden ja perheen yhteensovittamista ja jaksamisen kanssa taiteilua. Helpointa tuossa elämänvaiheessa olisi, jos ystävä tulisi mukaan esim. leikkipuistoon tai johonkin muualle, mihin pienen lapsen voi ottaa vaivatta mukaan. Se ei kuitenkaan täällä olevien keskusteluiden perusteella ole mieluisaa, kun lapsi keskeyttelee ja on "huonotapainen" eli vielä keskeneräinen kasvava ja oppiva pikkuihminen. 

Vierailija kirjoitti:

Viitaten tuohon, ettei kutsuta perheellisten ystävien lasten synttäreille. Jos osallistuminen olisi yksinäiselle mieluista, niin tämän voisi ehkä jotenkin tuoda esiin. Somessa ja täällä vauvassa saa ainakin helposti sen kuvan, että lasten synttärit on kamalia ja miten vanhemmat voivatkin olla niin itsekkäitä, että kuvittelevat jonkun lapsettoman haluavan niihin tulla. 

Vähän sama liittyy minusta etenkin pikkulapsivaihetta eläviin vanhempiin. Helppoa on syyttää, että vanhemmiksi tulleet hylkäävät lapsettomat ystävänsä. Arki on kuitenkin monella tosi täynnä töiden ja perheen yhteensovittamista ja jaksamisen kanssa taiteilua. Helpointa tuossa elämänvaiheessa olisi, jos ystävä tulisi mukaan esim. leikkipuistoon tai johonkin muualle, mihin pienen lapsen voi ottaa vaivatta mukaan. Se ei kuitenkaan täällä olevien keskusteluiden perusteella ole mieluisaa, kun lapsi keskeyttelee ja on "huonotapainen" eli vielä keskeneräinen kasvava ja oppi

"Helpointa tuossa elämänvaiheessa olisi, jos ystävä tulisi mukaan esim. leikkipuistoon tai johonkin muualle, mihin pienen lapsen voi ottaa vaivatta mukaan. Se ei kuitenkaan täällä olevien keskusteluiden perusteella ole mieluisaa, kun lapsi keskeyttelee ja on "huonotapainen" eli vielä keskeneräinen kasvava ja oppiva pikkuihminen. "

Nämä leikkipuistot jne. on omalla työajallani keskellä päivää, ja sit illan perhe viettää aikaa töistä tulleen isän kanssa, tai lepäävät eivätkä enää jaksa lähteä, kun on päiväuniaika tai rutiinit katkeavat...

Vierailija kirjoitti:

Sama tilanne täällä! Havahduin ihan vasta siihen, että kaikki vähän reilut 30 ikäiset kaverini jotka ovat parisuhteessa, ovat perheellistyneet, eikä heiltä aikaa liikene minulle. Minua ei myöskään kutsuta lasten synttäreille. Sitten mietin omia perheellistyneitä sisaruksiani, niin eipä heilläkään tietääkseni ole yhtään ainutta perheetöntä ystävää, vaan elämä pyörii muiden perheiden kanssa eteenpäin. Surullista, että lapsen tulo tarkoittaa vanhojen ystävien hylkäämistä.

Niiden lasten kanssa meneekin sitten vähintään se 10 vuotta, helposti myös 15-20. Saa sen ystävyyden kyllä kuopata.

En lukenut koko ketjua, mutta tosi on, että kun elämäntilanteet muuttuu, muuttuu usein kaveripiirikin. Pariutuminen ja varsinkin lasten hankinta muuttaa aika paljon ihmisen elämää. Siinä missä lapsettomana sinkkuna ritti, että soitti mutsille kerran kaksi kuukaudessa ja kävi joskus kääntymässä, lasten tultua luonnollisesti halusi luoda lapsilleen läheiset välit isovanhempiin. Ja kun puolison kautta lapselle tuli ne toisetkin isovanhemmat (sekä sedät, tädit ja serkut), niin puhelinsoitto kerran tai kaksi kuukaudessa ei enää riittänyt. Myös se on aika tavallista, että jos on pienten lasten kanssa kotona, päivisin on aikaa tavata muita ihmisiä, mutta kun puoliso tulee töistä kotiin, halutaan olla perheenä yhdessä. Ts on kiva, jos hiekkalaatikolla tai leikkipuistossa on aikuista seuraa, mutta lapsettomat ystävät on yleensä päivisin töissä. Mulla katkesi pitkäaikainen ystävyyssuhde lähes 20:ksi vuodeksi, kun ystäväni päätti hankkia vielä iltatähden. Hän palasi takaisin hiekkalaatikkoelämään ja mä taas teinien äitinä loin uraa (kun vihdoinkin oli mahdollista). Pari vuotta sitten ihan sattumalta törmättiin bussisa tän ystäväni kanssa ja siitä lähtien ollaan oltu taas paljonkin tekemisissä. Hän mm just pääsiäisenä mun luonani päivällisellä. Tavataan vähintään 2 kertaa kuukaudessa. Silloin aikoinaan tavattiin lähes joka päivä, kun kumpikin oli lasten kanssa kotona. 

Noin muuten kuitenkin sanoisin, että ei ystävystyminen katso ikää vaan sitä, millaisia edellytyksiä uusille ystäville on. Jos elää kiireistä ja hektistä elämänvaihetta, voi olla vaikea ympätä kalenteriinsa vielä lisääkin tapaamisia. Tai ihan vaikka vaan henkisesti tai fyysisesti raskasta elämänvaihetta. Itse olen kiitollinen omien ystävieni kärsivällisyydestä ne 2 vuotta, jotka jouduin huolehtimaan muistisairaasta äidistäni ja huonosti liikkuvasta isästäni. Joku toinen olisi dumpannut mut elämästään sen vuoksi, että mulla ei ollut mahdollisuutta tavata eikä voimavaroja pitää muullakaan tavalla aktiivisesti yhteyttä. Nyt äidin kuoleman jälkeen mulla olisi taas aikaa ja resursseja uudelle ystävyyssuhteellekin, mutta kuinka kauan, sitä ei voi tietää. Jos ystävystyisin nyt jonkun kanssa, hänen pitäisi ymmärtää mun tilanteeni ja se, että vaikka nyt voitaisiinkin tavata ja pitää yhteyttä  usein, niin mikäli isän kunto tuosta romahtaa, niin ystävän pitäisi jaksaa olla kärsivällinen. Tai laittaa välit poikki, jos ei jaksa. 

Vierailija kirjoitti:

Minusta on niin omituista, kun jotkut 3-kymppiset ulisee, että tässä iässä ei voi enää ystävystyä. Mitä ihmettä nyt taas?! Onko ystävystymiselle joku ikäraja? Kannattaisiko hieman avoimemmin mielin elää tätä elämää? 

Aloita uusi harrastus, mene kaljalle niiden työkavereiden kanssa, mene tinderiin, käy ulkona itseksesi, mene keikoille, ravintolaan, matkustele, jne. Ole aktiivinen, nauti elämästä. Sellainen vetää toisia ihmisiä puoleensa.

Ystävystyä voi missä iässä vain!

Minusta on omituista, että neuvon kysymistä ja yksinäisyydestä avautumista nimität ulinaksi.

Jotkut ihmiset ovat hieman varautuneempia ja ystävystyminen ei tapahdu kovin helposti varsinkaan myöhemmällä iällä.

Olen 5-kymppinen ja todellakin aikuisena ystävystyminen on ollut tosi vaikeaa.

Suurin osa ystävyyssuhteista muodostuu nuorena ja jos tämä porukka hajoaa, uutta ei  kovin helposti synny.

Olen sanut harrastusten myötä ystäviä, mutta en kovin läheisiä. Lisäksi  uudet ystäväni ovat olleet minua reilusti vanhempia  ja heistä suurin osa on nyt kuollut pois.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sama tilanne täällä! Havahduin ihan vasta siihen, että kaikki vähän reilut 30 ikäiset kaverini jotka ovat parisuhteessa, ovat perheellistyneet, eikä heiltä aikaa liikene minulle. Minua ei myöskään kutsuta lasten synttäreille. Sitten mietin omia perheellistyneitä sisaruksiani, niin eipä heilläkään tietääkseni ole yhtään ainutta perheetöntä ystävää, vaan elämä pyörii muiden perheiden kanssa eteenpäin. Surullista, että lapsen tulo tarkoittaa vanhojen ystävien hylkäämistä.

Niiden lasten kanssa meneekin sitten vähintään se 10 vuotta, helposti myös 15-20. Saa sen ystävyyden kyllä kuopata.

Kyllä. Kun se pikkulapsiaika loppuu, joillain alkaa harrastusralli, joka kestää sitäkin kauemmin. Voi olla, että sinne harrastuspaikkaan ei saa muuta kyytiä kuin vanhemmalta ja niitä treenejä on monta kertaa viikossa. Ja vielä jos lapsia on useampia Helpottaa ehkä sitten jos lapsi saa jonkun ajokortin ja ajoneuvon jolla voi ajaa talvellakin?!

Lisäksi joillekin jää ainakin yksi lapsi asumaan reilusti täysi-ikäisyyden saavuttamisen jälkeenkin (ja kuulin että se olisi tavallista ainakin nuorten miesten kohdalla! Ei ollut kyllä 10 v sitten ainakaan kun omia kavereitani mietin, sukupuolesta riippumatta kukaan ei asunut vanhempiensa luona.).

Ja ihmettelen, jos ystävälle ei ole edes vaikka 1-2 kertaa vuodessa tapaamiselle aikaa. Käyhän ainakin tuntemani vanhemmat esim. koulutusmatkoillakin, ja toinen puoliso hoitaa lasta/lapsia sen aikaa. Ei taida edes haluta tavata jossei aikaa liikene ystävän tapaamiselle. 

Löytyisikö kaverihaku.netistä samassa tilanteessa olevia ihmisiä? Tai frendie-sovelluksesta?

Pitää vaan koittaa etsiä lapsettomia kavereita. Ei siinä sen kummempaa. Mennä erilaisiin harrastusryhmiin, vaihtaa työpaikkaa, koittaa iltaopinnoista löytää joku hyvä tyyppi. Itse olen miehistä luppunut huonojen kokemusten takia, joten mieluummin elän sinkkuna, jos nykyään rakastava parisuhde on mahdottomuus löytää.

Perhettäkään ei ole. Kasvoin alkoholistin ja narskun lapsena, enkä halua olla sen porukan kanssa missään tekemisissä. Yritän rakentaa oman perheeni mieluisista ihmisistä. Kutsun jouluna luokseni ja niin edelleen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta on niin omituista, kun jotkut 3-kymppiset ulisee, että tässä iässä ei voi enää ystävystyä. Mitä ihmettä nyt taas?! Onko ystävystymiselle joku ikäraja? Kannattaisiko hieman avoimemmin mielin elää tätä elämää? 

Aloita uusi harrastus, mene kaljalle niiden työkavereiden kanssa, mene tinderiin, käy ulkona itseksesi, mene keikoille, ravintolaan, matkustele, jne. Ole aktiivinen, nauti elämästä. Sellainen vetää toisia ihmisiä puoleensa.

Ystävystyä voi missä iässä vain!

Minusta on omituista, että neuvon kysymistä ja yksinäisyydestä avautumista nimität ulinaksi.

Jotkut ihmiset ovat hieman varautuneempia ja ystävystyminen ei tapahdu kovin helposti varsinkaan myöhemmällä iällä.

Olen 5-kymppinen ja todellakin aikuisena ystävystyminen on ollut tosi vaikeaa.

Suurin osa ystävyyssuhteista muodostuu nuorena ja jos tä

Minusta myöhemmällä iällä ystävystymisen ei pidäkään tapahtua nopeasti. On ihan eri asia teininä tai nuorena, kun ei oikein elämässä ole muuta kuin minä itte ja koulu/opiskelu. Voi vapaasti käyttää just niin paljon aikaa ystävyyteen kuin mitä koulunkäynniltä/opiskeluiltaan ehtii. Ei ole ketään, joka vaatisi sulta aikaa ja resursseja. Omilla asuessasi siivoat vain omat sotkusi ja just niin usein tai harvoin kuin haluat (kukaan ei urputa, jos et siivoa)  ja voit halutessasi kuitata kaikki ateriasikin proiteiinipatukoilla, jos haluat (kukaan ei urputa, jos jääkaapissa on vain valo). Jos olet jo töissä, sun ei työpäiväsi jälkeen tarvitse uhrata ajatustakaan mihinkään muuhun kuin itseesi. Kun ikää tulee lisää, on vähän pakko tutustua ensin kaikessa rauhassa toiseen ihmiseen. Jotta tulee molemminpuolin esille kaikki se, mikä ylipäätään on ystävystymisen edellytyksenä. Ihan jo vain sekin, miten kumpikin ystävyyden näkee ja kokee. Millaisia odotuksia kummallakin on ystävyydelle? Riittääkö, että tavataan pari kertaa vuodessa ja soitellaan kerran kuukaudessa vai pitäisikö yhteydenpidon olla tiiviimpää? Olen ennenkin kirjoittanut, että taaperona on helppo ystävystyä, kun riittää, että toinen on samalla hiekkalaatikolla ja kummallakin on ämpäri ja lapio. Aikuisen ihmisen elämässä taas on niin monta muuttujaa, että hyvin harvoin ystävyyssuhde syntyy hetkessä tai kovin nopeasti. 

Vierailija kirjoitti:

Itse olin (ja olen) samassa tilanteessa ja päätin vaan täyttää elämäni kaikenlaisella tekemisellä. Kun koko ajan opiskelee ja kehittää itseään niin ei ehdi tuntea yksinäisyyttä. Joskus illalla se yllättää nukkumaan mennessä mutta muuten on niin kiire ettei ehdi ajatella mitään. 

Kuulostaa todella surulliselta, melkeinpä lohduttomalta. Olen törmännyt tuollaisiin ihmisiin ja sitten kun tarjolla olisi se ystävä (jollekin ehkä jopa kumppani) jonka kanssa synkkaa, aikaa ei löydykään, kun elämä on täytetty kaikella tekemisellä, ettei ehtisi tuntea yksinäisyyttä.

Isommilla paikkakunnilla on olemassa kaikenlaisia sinkkuporukoita sinunlaisillesi. Etsi sellaisia ja mene toimintaan mukaan. Ei siellä kaikki halua vain löytää sitä kumppania, vaan osa todella on vakiintunut sinkkuelämäänsä ja pysyttäytyy siinä. Osa toki sitten löytää kumppanina ja häippäsee.

Minä en hylännyt ystäviäni tietoisesti saatuani lapset. Heillä oli edelleen ne ravintolassa juoksemis -geimit käynnissä. Osa etsi edelleen kumppania tai lensi kukasta kukkaan.  Ehkä osa pelkäsi, että multa tulee hoitopyyntöjä. Ja osa ihan rivien välistä ilmoittikin, että "jotkut äidit kun eivät muuta osaa puhuakaan kuin vaipoista". Lapsiarki oli jo itsessään niin intensiivistä, että olisi ollut aika haastavaa alkaa erikseen panostaa siiten, että on "sopiva" myös lapsettomille puheineni, tekoineni ja menoineni. Se ei vain ollut luontevaa.

Pyysin kyllä lapsettomia käymään ja vierailinkin itse heillä lasteni kanssa, mutta kaipa se on raskasta, että toisella on koko ajan hoitotoimenpiteet siinä samaan aikaan käynnissä Monilla on oikeasti vaikeuksia löytää hoitajia ja kun niitä saa, aika usein saatetaan käyttää ihan nukkumiseen tai panemiseen, jos (ja kun) se on jäänyt vähiin. 

Yhdelle mökillekin saimme kutsun muutamaksi yöksi ja meillä oli mukavaa. Seuraavana kesänä mökin omistaja ilmoitti facebookissa, että kutsuu jatkossa ainoastaan lapsettomia. Ei tainnut olla ihan yhtä hauskaa lapsellisten kanssa kuin sitten lapsettomien tai sinkkujen kanssa. Niinhän se on. En minäkään jaksaisi nyt enää juosta lastensynttäreillä, kun niihin ei ole omien (jo aikuisten) lasten takia pakko mennä alvariinsa. Olisi kivempi tavata aikuisten kesken, mutta ymmärrän toisen osapuolen haasteet erittäin hyvin.