Kolmekymppisen yksinäisyys

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä taas rakastan tätä kun ei oo enää painetta tehdä asioita 24/7 ja yrittää olla cool. Teen just sitä mikä tekee mut iloiseksi :) Poislukien työ joka tappaa mut henkisesti, mutta onneksi määräaikainen sopimus päättyy elokuun lopussa. Sitten toivottavasti self-care aikaa ja uuden duuni- ja kotipaikkakunnan etsintää. N33

Minä olen hätkähtänyt sitä, että monet varsinkin naiset on ilmeisesti feikannut nuorena jotain? Nykyään sitten hissutellaan menemään ja vietetään lame ass elämää.

Useat on siis ihan itse sanoneet, että esittivät nuorena ja eivät oikeasti olleet sellaisia, esittivät ihan jopa puhetavan ja esittivät muka tekevänsä jotain ns. coolia mitä eivät oikeasti tehneet. Eli valehtelivat.

Itse olin kyllä ihan oikeasti sellainen enkä esittänyt mitään, saati valehdellut jotain kulissia et t

Hyvä esimerkki. Ensin oli kaksi kaveria. Sitten toinen halusi hiljentää vauhtia ja toinen ei ja sitten päätettiin lopettaa se ystävyyssuhde kun ei haluttu joustaa ja nyt kumpikin  on yksin. Eikä mistään tahdo löytyä ketään, millä olisi edes potentiaalia ystäviksi. Sitten mietitään harrastusta ja siellä käydään ja tutustutaan uusiin ihmisiin ja sitten se harrastus jää ja taas ollaan yksin, kun ne kaverit jäi sinne tai lopetti. 

 

Noh mulla onneksi on kuitenkin joitain ystäviä ja kavereita, vaikka paljon hiljaisempaa onkin hengailuelämän ja menojen suhteen nykyään.

Myös vanhoja kavereita tulee välillä nähtyä, jotkut toki jääneet kokonaan pois. Uusia kavereita myös tulee välillä, nyt talvella olin ulkomailla reissussa uuden kaverin kanssa jonka tapasin ekan kerran vuosi sitten. 

Kyllä kaverin kanssa pitää kuitenkin aika paljon kohdata ajatukset ja menohalut, eli sen puoleen ymmärrän, ettei esimerkkisi kaksi ihmistä halua olla ystäviä vain sen vuoksi, ettei ole muitakaan. 

Nro 81: "Kyllä kaverin kanssa pitää kuitenkin aika paljon kohdata ajatukset ja menohalut, eli sen puoleen ymmärrän, ettei esimerkkisi kaksi ihmistä halua olla ystäviä vain sen vuoksi, ettei ole muitakaan. "

No just tämä!!! Ketjussa olen jo kertonut ystävästäni, jonka kanssa yhteydenpito katkesi pariksi kymmeneksi vuodeksi. Hänen kanssaan aikoinaan biletettiin tosi paljon, mutta kun sairastuuin nivelreumaan, niin ei enää biletetty. Tavattiin muuten, mutta hän jatkoi biletystään ja löysi uuden miehen ja hankki vielä sen iltatähden. Nyt ollaan taas paljonkin tekemisissä ja hän edelleen bilettää, vaikka onkin jo vanhuuseläkkeellä. Yrittää houkutella muakin mukaansa näihin K50 discoihin. Sinänsä ihan kiva ajatus, mutta oikeasti mä en nyt vaan jaksa istua tuntikausia jossain metelissä pöydän ääressä ja odottaen, jos hän hetkeksi aikaa ehtii tanssilattialta juttelemaan mun kanssa. Joskus - tosin aika harvoin - mulle tulee mieleen, että oispa kiva, jos voisin vielä tanssia. Mutta siitä on jo 30 vuotta, kun sairastuin reumaan. Olen jo hyväksynyt sen, että en voi. Alkuun se oli kieltämättä aika raskasta ja säilytinkin tanssikenkiäni vaatekaapissa yli 20 vuotta. Vähän toivoen, että jos sittenkin vielä joskus... Onneksi tällä ystävälläni on laaja sosiaalinen verkosto ja hän saa menoseuraa muista kuin musta. Silti on kiva käydä kahvilla tai syömässä ja jutella kaikesta maan ja taivaan välillä. Meistä tuskin tulisi tänä päivänä ystäviä, jos meillä ei olisi ollut sitä lähes 40 vuoden takaista ystävyyssuhdetta. 

Mä ystävystyn hitaasti (tai no yksi poikkeus on, jolloin ystävystyin 30 sekunnissa tai sanotaan mieluummin niin, että löysin sielunsiskon 30:ssä sekunnissa), koska pidän tärkeänä sitä, että kummallakin on samanlaiset odotukset ystävyydestä. Ja ennenkuin tämä selviää, pitää tutustua aika hyvin. Useimmiten tuttavudesta seuraa ehkä kaveruus ja kaveruudesta sitten joskus ystävyys. Mulla on yksi ystävä, jonka olen tuntenut jo 20 vuotta, mutta ystäviä ollaan oltu vasta 5 vuotta. 

74: "Minä olen juuri tuo työpaikan Marjatta (50 plus) joka lähtisi todella mielellään ystäväksi harrastuksiin, kahville , leffaan. Mutta näin se on, etten minäkään kehtaa pyytää ketään kolleegani vapaa-ajan rientoihin, koska arvelen että hämmästyisivät tms. "

Haittaako se, jos hämmästyisivät? Tai kieltäytyisivät? Ystävän, jonka kanssa yhteydenpito katkesi pariksikymmeneksi vuodeksi, kohtasin aikoinaan kadulla. Olin vanhempainvapaalla esikoisen kanssa ja päivät oli niin yksinäisiä pienen lapsen kanssa, että yks aamupäivä vaan päätin, että pysäytän seuraavan vaunujen tai rattaiden kanssa vastaantulevan naisen ja kutsun meille kahville. Arvaa hämmästyikö se nainen? Totta mooses hämmästyi. Hänellä oli ekaluokkalainen tulossa pian koulusta kotiin, joten hänelle ei käynyt kahvittelu mun luonani, mutta ehdotti kahvittelua hänen luonaan. Ei mun elämäni olisi muuttunut huonommaksikaan, jos hän olisi sanonut ei. Mutta niin meistä ajan myötä  tuli ystäviä, hänestä mun nuoremman lapseni kummi ja musta hänen kahden lapsensa kummi. Ja kuten kerroin, elämä ajoi meidät erilleen pariksi kymmeneksi vuodeksi ja nyt ollaan taas usein tekemisissä. 

Mä voisin oikein hyvin lähteä jonkun sun kaltaisen ihmisen kanssa kahville. Voisi olla oikeasti aika hauskaakin. Mutta koska mulla on kaksi liikuntakykyyn vaikuttavaa hitaasti etenevää sairautta, mun pitää aina tutustua toiseen ensin tosi hyvin, että siitä voisi seurata jotain sellaista jatkoa, mikä antaisi pohjaa ystävyydelle. Mä voin ystävystyä sellaisen ihmisen kanssa, joka ymmärtää ja hyväksyy sen, että jos mulla on tosi kivulias päivä, niin vaikka mä miten haluaisin, en silti kykene tekemään jotain sellaista, mistä on yhdessä aiemmin sovittu. Saatan siis joutua perumaan aiemmin sovittuja juttuja ja ymmärrän kyllä, että useimmille ihmisille sellainen ei nyt vaan yksinkertaisesti käy. Eikä tietenkään tarvitsekaan käydä. 

Humalahakuinen alkoholin käyttö on paras harrastus ihmisiin tutustumisen kannalta. 

Vierailija kirjoitti:

Omassa tuttavapiirissäni ne lapsettomat harrastavat yhdessä erilaisia urheilu- ja bilettämisreissuja yhä edelleen lähes nelikymppisinä. Suurimman osan arjesta täyttää heilläkin työ. 

Lapselliset muodostavat omia piirejään toisten samanikäisten lasten vanhemmista (tämä on joskus yllätys myöhemmin perheentyville, kun eivät ole tulleet ajatelleeksi että esikoisvauvakupla on ihan eri juttu kun kaverin elämä kymmenkesäisten kanssa).

Minä olen nyt nelikymppisenä tutustunut uusiin ihmisiin oman harrastuksen kautta. Lasken ystäviksi, vaikka eihän se samanlaista intensiivistä hengailua ole kuin parikymppisenä.

Sinun täytyy ap vaan mennä substanssi edellä kuten joku aiemmin neuvoi: eli mikä sinua kiinnostaa? Harrasta sitä ja vietä aikaa niiden ihmisten kanssa, mutta älä odota yhtä tiivistä hengailua kuin nuorena. Sosiaalinen elämä kannattaa rakentaa monista paloista! 

Jos et keksi muuta, niin hanki koir

Olen lukio- ja amk-porukasta ainoa lapseton. Eli ei oo sitä "lapsetonta" bileporukkaa enää. 

Ja ei sinkku voi ottaa koiraa, ei oo reilua koiralla, että se on mun työpäivät joka päivä yksin. 

-ap

Noin se meni kunnes sitten ei enää ollut niitä satunnaisia isompiakaan juhlia. Nyt pari vuosikymmentä myöhemmin olen ihan totaaliyksinäinen joka purskahti itkuun junaa odottaessaan kun siihen samalle laiturille tuli aiemmin kaukojuna jostain pohjoisesta ja näillä matkalaisilla oli sitten (tietenkin) tuttuja/perheenjäseniä vastassa joiden kanssa ilahtuneena jälleennäkemisestä halailivat jne.

Jotenkin se iski taas niin lujaa, ettei itseä ole koskaan vastassa kukaan missään eikä kukaan saata mihinkään eikä kenellekään voi kertoa mihin lähtee tai milloin palaa eikä kukaan huolestu vaikka ei tulisi takaisin enää koskaan.

Ei harrastuksista saa ystäviä. Sen oon huomannut. Kaikki vain harrastavat ja sitten painuvat kotiinsa. Ei sitä ruukata kutsua kotiin kahville. Itsestäni on tullut itseriittoinen ja nautin omasta seurastani. Aiemmin aina ruikutin kavereita kahville, mutta kun tuli vain ei jouda eikä jaksa, niin lopetin. Opettele nauttimaan omasta seurastasi. Se vaatii keskittymistä.

No hittolainen eikö ole sinkkutapaamisia/ryhmiä missään tarjolla? Muistaakseni ryhmiä tyyliin Uudenmaan sinkut on ainakin ollut aiemmin. Johonkin pitää mennä, että tapaat ihmisiä. Vaikka sisaruksen kanssa johonkin kulttuuritapahtumaan - siellä voi lykästää! Nyt on kevättä ilmassa - eikun lykkyä etsintään :)  Ihanaa kevättä ja kaikkea hyvää sinulle toivottaen...

Mä oon yli 40. Perheellinen. Mutta erittäin yksinäinen myös. Tuttavat ja ne kaverit pitävät enää yhteyttä facebookissa onnittelemalla synttäripäivänä. Siinä se. Silloin ku olin lapseton niin baarikavereita löyty mutta elämä vie eri suuntiin.. Viestejä en ole laittanu kenellekkään pitkiin aikoihin joska se on aina ollut minä joka kyselee kuulumisia.. Hyväksyä pitää että olen yksi niistä jotka viettää elämänsä itsekseen. 

Kolmikymppiset eivät saa ystäviä, mutta minä olen saanut neljä- ja viiskymppisenä.

SinkkuM

Tuollaista se on monen aikuisen elämä. Itsellä ollut opiskeluajan jälkeen aina noin, nyt ikää 50. Siihen onneksi tottuu, ainakin tämmöinen melko introvertti ihminen, eikä se ole enää aikoihin haitannut. Mutta joo, ei ole puolisoa eikä lapsia, enkä enää haluaisikaan edes puolisoa. Ainoat ihmissuhteet on vielä elossa oleviin vanhempiin ja veljeeni. Työnikin teen etänä, joten ei livenä nähtyjä työkavereita, enkä niitä halua. Olen ihan tyytyväinen elämääni näin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olin (ja olen) samassa tilanteessa ja päätin vaan täyttää elämäni kaikenlaisella tekemisellä. Kun koko ajan opiskelee ja kehittää itseään niin ei ehdi tuntea yksinäisyyttä. Joskus illalla se yllättää nukkumaan mennessä mutta muuten on niin kiire ettei ehdi ajatella mitään. 

Kuulostaa todella surulliselta, melkeinpä lohduttomalta. Olen törmännyt tuollaisiin ihmisiin ja sitten kun tarjolla olisi se ystävä (jollekin ehkä jopa kumppani) jonka kanssa synkkaa, aikaa ei löydykään, kun elämä on täytetty kaikella tekemisellä, ettei ehtisi tuntea yksinäisyyttä.

Voi olla, mutta en usko että noita on minulle tarjolla, varsinkaan kumppania. Elämä ei ole koskaan tarjoillut sellaisia asioita minulle.

Harrastushaussa kaikki harrastukset rajattu 18-29, ikä syrjintää..

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa alkaa opettella yksin viihtymistä. Niin se vain menee, ettei perheytyvillä useinkaan riitä aikaa, jaksamista eikä välttämättä enää kiinnostustakaan "pelkille" kavereille.

Ja vaikka olisi aikaa ja jaksamista, niin ainakin itse koen että pikku lapsiperheessä sitä omaa aikaa on tosi vähän ja sitten sitä valitsee sellaista tekemistä, joka on sen ajan arvoista. Joskus on niin että pelkkä kaverin kanssa kahvilla käynti tai joku tekeminen joka aiemmin ennen lapsia oli perus tekemistä kaverien kanssa ei enää tunnukaan jostain syystä kivalta tai mielekkäältä. Vaikka joku kaupoissa pyöriminen muuten vaan oli hauskaa joskus mutta en mä oikein tuollaista kaupungilla haahuilua enää jaksa. Itsekin kaipasin enemmän kavereiden seuraa, mutta tiedostan myös että jotenkin sen tekemisen pitäisi olla jotain muuta kuin ennen lapsia. On erilaista olla kolmekymppinen perheenäiti jota ei enää bileet, baarit ja shoppailu niin kiinnosta, kuin parikymppinen opiskelija. Tässä riittää itselleni pohdittavaa, miten voisin viettää aikaa kavereitteni kanssa niin että se aidosti motivoi ja kiinnostaa sekä kavereita että itsenäni ja että sitä vähäistä vapaa-aikaa halutaan antaa kaveritapaamisiin. 

Vierailija kirjoitti:

Harrastushaussa kaikki harrastukset rajattu 18-29, ikä syrjintää..

Missä ihmeen harrastushaussa? Kyllä sä voit etsiä harrastuksia itsekin ja käydä niissä. Ei ole ikärajoja. Ei nyt tietenkään kannata aikuisena mihinkään lasten ryhmiin mennä eikä eläkeläisten, jos et oo vielä siinä iässä.

Vierailija kirjoitti:

No hittolainen eikö ole sinkkutapaamisia/ryhmiä missään tarjolla? Muistaakseni ryhmiä tyyliin Uudenmaan sinkut on ainakin ollut aiemmin. Johonkin pitää mennä, että tapaat ihmisiä. Vaikka sisaruksen kanssa johonkin kulttuuritapahtumaan - siellä voi lykästää! Nyt on kevättä ilmassa - eikun lykkyä etsintään :)  Ihanaa kevättä ja kaikkea hyvää sinulle toivottaen...

Mistä tulee oletus että yksinäisyys on vaan kumppanin puutetta? Mua ei kiinnosta käydä ryhmissä joiden kokoava tekijä on sinkkuus ja teema parinetsintä. Vaikka kumppani olisi kiva, vähintään yhtä paljon tai enemmänkin kaipaan samanhenkisiä ystäviä joiden kanssa jutella ja tehdä asioita. Ystäviä olisi hyvä olla vaikka olisi parisuhdekin koska yksi ihminen harvoin voi olla kaikkea ja suhdekin voi päättyä.

Ikävä tilanne, ap. Itse olen näitä perheellistyneitä, jotka pitävät hyvin vähän enää yhteyttä ystäviin. Ei yksinkertaisesti ehdi, kun arki on täyteen ammuttu lasten kuskaamista, lasten harrastuksia, lasten ruokkimista jne. Omaa aikaa on hyvin vähän, ja aikaa ystäville vielä vähemmän. Tämä harmittaa itseänikin, mutta en ole löytänyt ratkaisua. Haluaisin olla enemmän yhteydessä, mutta energia ei riitä keksimään mitään erityistä. Ehkä lapseton kaveri voisi olla aloitteellinen tässä asiassa? 

Ap, ehkä voisit yrittää olla osa perheellistyneiden kavereidesi elämää. Yhdessä vietetty aika on toki erilaista kuin ennen, jos lapset pyörivät jaloissa, mutta onko se ongelma? Mitä jos tarjoutuisit seuraksi vaikka uimarannalle, metsäretkelle tai museoon? Voisit olla tärkeä aikuinen lapsen elämässä, sen lisäksi, että vietät aikaa lapsen vanhemman kanssa.

Jos et siedä lapsia, niin ainoa vaihtoehto taitaa olla uusien kavereiden etsiminen. Ota yltiösosiaalinen lähestymistapa muihin ihmisiin: Moikkaa naapureita rappukäytävässä, moikkaa ihmisiä kuntosalin pukuhuoneessa, moikkaa vastaantulijoita metsäpolulla. Vaihda pari sanaa säästä tms. Ei siitä kaverisuhteita ehkä synny, mutta ainakin harjaannutat sosiaalisia taitojasi ja osoitat muille ihmisille olevasi kiinnostunut heistä. Siitä saattaa poikia jotain. Your vibe attracts your tribe.

Tarkastele asennettasi: Ethän passiivisena odota, että joku kiva ihminen sattumalta tipahtaisi elämääsi? Tee työtä asian eteen. Pohdi, mikä on sellainen yhteisö, johon voisit kuulua, ja mitä annettavaa sinulla on yhteisölle. Onko paikkakunnallasi esimerkiksi urheiluseuraa, johon voisit liittyä? Liikunnan varjolla tutustuisit pikku hiljaa porukkaan. Ja sitten kun urheiluseura järjestää jonkin tapahtuman talkoovoimin, niin ilmoittaudut reippaasti vapaaehtoiseksi. Uudet talkoolaiset otetaan yleensä vastaan avosylin. Siitä se lähtee. 

Muutettuani puolisoni kotipaikkakunnalle niin tein tämäntapaista. Olin talkoolaisena paikallisen suunnistusseuran tapahtumassa. Paitsi, että sain uusia naamatuttuja niin minulla oli kiva päivä. Perheellisenä olen myös tehnyt talkoohommia koulun vanhempainyhdistyksen järjestämässä tapahtumassa. Sekin oli tosi kivaa: tutustuin taas muutamaan uuteen ihmiseen. Pikku hiljaa sosiaaliset ympyrät kasvavat ja tunnen olevani osa yhteisöä. Tuntuu hyvältä, kun ruokakaupassa tulee vastaan tuttuja, joita moikata.

Vierailija kirjoitti:

Olen melkein samanlaisessa tilanteessa kuin ap!

Ei se uusi harrastus tai jossain tapahtumassa käyminen todellakaan tarkoita, että sieltä saisi ystäviä tai edes kavereita. Ennemmin harrastuksista saa sellaisia tuttuja, että niiden kanssa ollaan vaan siellä harrastuksessa tekemisissä. Samaa ovat sanoneet omat tuttavat ja kaverit. Ja jos menee johonkin tapahtumaan, yleensä siellä on ihmiset paikalla jonkun kanssa tai porukalla, ja tuntuisi omituiselta mennä heille juttelemaan tarkoituksena ystävystyä samalla! Oikeastaan inhoan käydä yksin missään tapahtumissa. Seurassa on kiva.

Ei ole helppo löytää uusia ystäviä eikä kavereita. 

Jep! Just tämä. Mulla on todella aktiivinen sosiaalinen elämä harrastuksissa ja kymmeniä tuttavia ja se on toki mahtavaa, mutta tapaan heitä vain ja ainoastaan siellä harrastuksessa. Mulla on vain kolme kaveria, joita tapaan muutenkin vapaa-ajalla ja heitäkin yhä vähemmän. Mulla on kyllä mies ja lapsi että en sinänsä ole yksinäinen mutta kaipaisin välillä ystävää tai enemmän ajanviettoa kavereiden kanssa.

Mä en ymmärrä noita jotka tässä ketjussa suosittelee työpaikalla ehdottamaan työkavereille työajan ulkopuolista tekemistä. Se tuntuu olevan Suomessa suorastaan tabu useimmissa työporukoissa, työkavereita ei missään nimessä haluta nähdä enää vapaa-ajalla, kaverit on erikseen. Toki jos jonkun kanssa kaverustuu töissä tosi hyvin vaikka lounastaukoja yhdessä viettäessä, niin sitten voi kysyäkin, mutta ei oikein muuten minusta. T. nimimerkki been there done that. Mulle siis ihan suoraan on pariinkin kertaan sanottu, että rikon sosiaalisia normeja jos kysyn työkaveria työajan ulkopuoliseen menoon, ja se on hyvin vaivaannuttavaa, koska kieltäytyminenkin on ikävää koska pelkää että välit työpaikalla huononevat, mutta ei haluaisi vasten tahtoaan suostuakaan. 

Semmosta se on monen meidän suomalaisen elämä. Minunkin. Olen jo nelikymppinen, mutta ainahan minä käytännössä yksikseni olen, ei ole puolisoa, ystäviä, kavereita. No, vanhempia katsomassa toisella paikkakunnalla käyn sentään parin kuukauden välein. Sitten kun he kuolevat, niin minusta tulee aika täydellinen erakko, kun ei ole ketään jonka kanssa jutella. Töissä käyn, mutta olen siellä ainoa nainen ja miehet pitää minuun etäisyyttä, esim. en ole tervetullut heidän lounasporukoihin. Työasiat hoidetaan, mutta muuten vaivaantuvat seurastani. 

Se, onko tämä asiantila surullista vai ei, vaihtelee. Joskus olen täysin tyytyväinen yksin, tai oikeastaan suurimman osan aikaa. Mutta joskus viikonloppuna tai kesälomilla, jos näkee joka paikassa pariskuntia ja perheitä, niin tulee suru siitä mitä itsellä ei ole. Ja varsinkin tuo perheasia alkaa olla jo myöhäistä minun osaltani, joten sitäkin surua poden, etten koskaan saanut lapsia. No, minkä sille voi kun geenilotossa ei osunut, en ole nätti enkä mukava ekstrovertti, vaan vähän semmoinen autistityyppinen pökkelö, mikä naisella ei ole järin suosittua.