Mies hakee 7. kertaa opiskelemaan ja en jaksaisi enää koko aihetta yhtään

Vierailija kirjoitti:

Minusta on ihailtavaa, että jaksaa yrittää ja tavoitella unelmiaan. Liian moni suomalainen on näitä "en mä päässyt niin en enää edes yritä" tyyppejä. Sitten eletään sitä kädenlämpöistä ihan ok elämää ja salaa mielessä harmitellaan, kun sisu ei riittänyt yrittämään uudelleen. Aina ne unelmat eivät tule helpolla. Jos kaikki luovuttaisivat heti ensimmäisellä kerralla, olisi moni suuri asia jäänyt tekemättä. 

Olen ihan samaa mieltä, hienoa ettei mies luovuttanut heti. Mutta mustan ja valkoisen välissä on muutakin. Nyt on menossa jo 6. vuosi ja 7. haku. Edelleen tuen ja tsemppaan, mutta en enää jaksaisi. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta on ihailtavaa, että jaksaa yrittää ja tavoitella unelmiaan. Liian moni suomalainen on näitä "en mä päässyt niin en enää edes yritä" tyyppejä. Sitten eletään sitä kädenlämpöistä ihan ok elämää ja salaa mielessä harmitellaan, kun sisu ei riittänyt yrittämään uudelleen. Aina ne unelmat eivät tule helpolla. Jos kaikki luovuttaisivat heti ensimmäisellä kerralla, olisi moni suuri asia jäänyt tekemättä. 

Toisaalta jos ei onnistu, vaikka yrittäisi koko loppuikänsä, niin harmittaisiko? Vai ajattelisiko olevansa kuitenkin kokemuksia rikkaampi?

Yksi perhetuttu pyrki vuosikausia oikikseen. Ei päässyt ikinä.

Minusta se on aina parempi, että tavoittelee unelmiaan kuin se, että luovuttaa. Monesti itse matka on paljon antoisampi ja merkityksellisempi kuin päämäärä. Elämä pysyy mielenkiintoisena, kun on jotain mitä tavoitella. 

Vierailija kirjoitti:

Minusta on ihailtavaa, että jaksaa yrittää ja tavoitella unelmiaan. Liian moni suomalainen on näitä "en mä päässyt niin en enää edes yritä" tyyppejä. Sitten eletään sitä kädenlämpöistä ihan ok elämää ja salaa mielessä harmitellaan, kun sisu ei riittänyt yrittämään uudelleen. Aina ne unelmat eivät tule helpolla. Jos kaikki luovuttaisivat heti ensimmäisellä kerralla, olisi moni suuri asia jäänyt tekemättä. 

Vai olisiko kyse siitä, ettei kaikkea voi saada? Jos on perheellinen työssäkäyvä ihminen niin on ymmärrettävä, että jos jatkossakin haluaa elää perheenä niin kannattaa miettiä mitä oma intohimo vaatii perheenjäseniltä. Ei siis vain puolisolta, vaan miettiä miten se oma intohimo vaikuttaa myös omiin lapsiin. Onko lasten muistot aikuisena sitä, että isä oli nenä kiinni kirjoissa kaiken vapaa-ajan? Jos on valmis hukkaamaan omien lasten lapsuuden niin antaa mennä, mutta aikuisena kannattaa ottaa myös muut huomioon tai hyväksyä seuraukset.

Mies on kunnianhimoinen ja olisi varmaan mielissään jos kumppani tukisi eikä selän takana valittaisi tänne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta on ihailtavaa, että jaksaa yrittää ja tavoitella unelmiaan. Liian moni suomalainen on näitä "en mä päässyt niin en enää edes yritä" tyyppejä. Sitten eletään sitä kädenlämpöistä ihan ok elämää ja salaa mielessä harmitellaan, kun sisu ei riittänyt yrittämään uudelleen. Aina ne unelmat eivät tule helpolla. Jos kaikki luovuttaisivat heti ensimmäisellä kerralla, olisi moni suuri asia jäänyt tekemättä. 

Olen ihan samaa mieltä, hienoa ettei mies luovuttanut heti. Mutta mustan ja valkoisen välissä on muutakin. Nyt on menossa jo 6. vuosi ja 7. haku. Edelleen tuen ja tsemppaan, mutta en enää jaksaisi. Ap

Mitä sitten? Jotkut käyttävät koko elämänsä tietyn tavoitteen saavuttamiseksi. Jos et jaksa tukea ja tsempata, älä tue ja tsemppaan. Niin helppoa se on.  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta on ihailtavaa, että jaksaa yrittää ja tavoitella unelmiaan. Liian moni suomalainen on näitä "en mä päässyt niin en enää edes yritä" tyyppejä. Sitten eletään sitä kädenlämpöistä ihan ok elämää ja salaa mielessä harmitellaan, kun sisu ei riittänyt yrittämään uudelleen. Aina ne unelmat eivät tule helpolla. Jos kaikki luovuttaisivat heti ensimmäisellä kerralla, olisi moni suuri asia jäänyt tekemättä. 

Olen ihan samaa mieltä, hienoa ettei mies luovuttanut heti. Mutta mustan ja valkoisen välissä on muutakin. Nyt on menossa jo 6. vuosi ja 7. haku. Edelleen tuen ja tsemppaan, mutta en enää jaksaisi. Ap

Pystyn vain kuvittelemaan tilanteesi. Jossain se puolison ymmärryskin loppuu. Varsinkin jos joka vuosi sisäänpääseminen on ollu aiempaa kauempana:( Voimia sinulle ja ymmärrän, jos sinunkin voimat jo loppuvat. Minulla ainakin olisi jo usko mennyt. Oletkin varmasti minua parempi ihminen:)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta on ihailtavaa, että jaksaa yrittää ja tavoitella unelmiaan. Liian moni suomalainen on näitä "en mä päässyt niin en enää edes yritä" tyyppejä. Sitten eletään sitä kädenlämpöistä ihan ok elämää ja salaa mielessä harmitellaan, kun sisu ei riittänyt yrittämään uudelleen. Aina ne unelmat eivät tule helpolla. Jos kaikki luovuttaisivat heti ensimmäisellä kerralla, olisi moni suuri asia jäänyt tekemättä. 

 

Vai olisiko kyse siitä, ettei kaikkea voi saada? Jos on perheellinen työssäkäyvä ihminen niin on ymmärrettävä, että jos jatkossakin haluaa elää perheenä niin kannattaa miettiä mitä oma intohimo vaatii perheenjäseniltä. Ei siis vain puolisolta, vaan miettiä miten se oma intohimo vaikuttaa myös omiin lapsiin. Onko lasten muistot aikuisena sitä, että isä oli nenä kiinni kirjoissa kaiken vapaa-ajan? Jos on valmis hukkaamaan omien las

Hyvin harva asia on sellainen, jota ei voi saada, jos on tarpeeksi motivaatiota ja sisua jatkaa epäonnistumisista huolimatta. Ap ei ole puhunut sanaakaan lapsista, joten emme voi olettaa että heillä niitä on. Jos ap ei jaksa, hän voi koska tahansa lähteä. Parisuhde ei ole vankila. 

Vierailija kirjoitti:

Jos tilanne käännettäisiin toisin päin eli perheen äiti kuusi vuotta käyttäisi kaiken vapaa-ajan epäonnisiin pääsykokeisiin niin löytyisikö samanlaista kannustusta? Lähtisikö kukaan mies tuollaiseen hommaan mukaan, että toisen vanhemman elämä pyörii jossain ihan muualla vuosikaudet kuin perheen arjessa? Mutta kun mies on kyseessä niin kyllä pitää tukea ja tukea ja muun perheen vain pysyä kulissina tukemassa.

Ilmeisesti mies kuvittelee, että hakeminen on perheen yhteinen, juttu kun nyt jo vihjailee ap:lle miten ap:n pitää häntä auttaa niissä opinnoissakin. Siis haloo? Vaikka mies pääsisikin opiskelemaan niin vielä menee monta vuotta, että hän on perheen käytettävissä.

Kiitos ymmärryksestä! Juuri näin. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta on ihailtavaa, että jaksaa yrittää ja tavoitella unelmiaan. Liian moni suomalainen on näitä "en mä päässyt niin en enää edes yritä" tyyppejä. Sitten eletään sitä kädenlämpöistä ihan ok elämää ja salaa mielessä harmitellaan, kun sisu ei riittänyt yrittämään uudelleen. Aina ne unelmat eivät tule helpolla. Jos kaikki luovuttaisivat heti ensimmäisellä kerralla, olisi moni suuri asia jäänyt tekemättä. 

Toisaalta jos ei onnistu, vaikka yrittäisi koko loppuikänsä, niin harmittaisiko? Vai ajattelisiko olevansa kuitenkin kokemuksia rikkaampi?

Yksi perhetuttu pyrki vuosikausia oikikseen. Ei päässyt ikinä.

Minusta se on aina parempi, että tavoittelee unelmiaan kuin se, että luovuttaa. Monesti itse matka on paljon antoisampi ja merkityksellisempi kuin päämäärä. Elämä pysyy

Riippuu siitäkin, onko perhettä vai ei. Jos on perheellinen, on ajateltava, miten oman unelman tavoittelu vaikuttaa muihin perheenjäseniin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta on ihailtavaa, että jaksaa yrittää ja tavoitella unelmiaan. Liian moni suomalainen on näitä "en mä päässyt niin en enää edes yritä" tyyppejä. Sitten eletään sitä kädenlämpöistä ihan ok elämää ja salaa mielessä harmitellaan, kun sisu ei riittänyt yrittämään uudelleen. Aina ne unelmat eivät tule helpolla. Jos kaikki luovuttaisivat heti ensimmäisellä kerralla, olisi moni suuri asia jäänyt tekemättä. 

Olen ihan samaa mieltä, hienoa ettei mies luovuttanut heti. Mutta mustan ja valkoisen välissä on muutakin. Nyt on menossa jo 6. vuosi ja 7. haku. Edelleen tuen ja tsemppaan, mutta en enää jaksaisi. Ap

Mitä jos sinä, ap, haluaisit samalla vimmalla jotakin asiaa niin pystyisikö mies tukemaan sinua? Tai jos perheessä tapahtuisi jokin vakava sairastuminen tms, olisiko mies tukena? Nyt kuulostaa siltä, että kaikki on pyörinyt miehen navan ympärillä vuosikaudet.

Vau, nostan hattua miehellesi joka jaksaa vieläkin yrittää päästä opiskelemaan kaikkien vuosien jälkeen, 50-vuotiaana! Sinnikäs mies, ei voi muuta sanoa. Jos miestä rakastat niin jaksat vaan tukea häntä tässä. Hankit sitten vaikka nyrkkisäkin vajaan jota käyt takomassa jotta harmistus lähtee sinusta. Mutta arvaappas kuin onnellinen mies sulla tulee olemaan kun se vihdoin ja viimein pääsee opiskelemaan haluamaansa alaa! Sun elämäs voi parantua kertaheitolla toiseen pykälään. Älä anna periksi vaan tue miestäsi.   

Vierailija kirjoitti:

Jos tilanne käännettäisiin toisin päin eli perheen äiti kuusi vuotta käyttäisi kaiken vapaa-ajan epäonnisiin pääsykokeisiin niin löytyisikö samanlaista kannustusta? Lähtisikö kukaan mies tuollaiseen hommaan mukaan, että toisen vanhemman elämä pyörii jossain ihan muualla vuosikaudet kuin perheen arjessa? Mutta kun mies on kyseessä niin kyllä pitää tukea ja tukea ja muun perheen vain pysyä kulissina tukemassa.

Ilmeisesti mies kuvittelee, että hakeminen on perheen yhteinen, juttu kun nyt jo vihjailee ap:lle miten ap:n pitää häntä auttaa niissä opinnoissakin. Siis haloo? Vaikka mies pääsisikin opiskelemaan niin vielä menee monta vuotta, että hän on perheen käytettävissä.

Maisteriopinnot saa suoritettua alle 2 vuodessa. Se ei ole pitkä aika. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta on ihailtavaa, että jaksaa yrittää ja tavoitella unelmiaan. Liian moni suomalainen on näitä "en mä päässyt niin en enää edes yritä" tyyppejä. Sitten eletään sitä kädenlämpöistä ihan ok elämää ja salaa mielessä harmitellaan, kun sisu ei riittänyt yrittämään uudelleen. Aina ne unelmat eivät tule helpolla. Jos kaikki luovuttaisivat heti ensimmäisellä kerralla, olisi moni suuri asia jäänyt tekemättä. 

Toisaalta jos ei onnistu, vaikka yrittäisi koko loppuikänsä, niin harmittaisiko? Vai ajattelisiko olevansa kuitenkin kokemuksia rikkaampi?

Yksi perhetuttu pyrki vuosikausia oikikseen. Ei päässyt ikinä.

Minusta se on aina parempi, että tavoittelee unelmiaan kuin se, että luovuttaa. Monesti itse matka on paljon antoisampi ja

Lapsillekin on terveellistä nähdä, että epäonnistuminen ei tarkoita, että pitää tyytyä nykytilaan eikä kannata yrittää uudestaan. Kunnianhimottomia loisia on Suomessa jo ihan tarpeeksi. 

Vierailija kirjoitti:

Jos sinulla on teistä kahdesta parempi kirjallinen ulosanti, niin ei ihme, ettei mies tänäKÄÄN vuonna (tai viikolla) päässyt opiskelemaan.

Toisaalta Ap olet vähän vastaavassa tilanteessa kuin edesmennyt mummoni oli 1940-luvun jälkipuoliskolla.

Mummon lapsuudenkodin lähistöllä eleli uusperhe, jossa oli pariskunta, miehen lapsia, naisen lapsia ja yksi yhteinenkin tenava. Tämän perheen äiti (äitipuoli) keitteli usein suuressa kattilassa keittoa.

Mummo kertoi, että keittoa syömään saivat tulla he naapurin mukulatkin perheen lasten lisäksi. Keitto oli ihan kelvollista, varsinkin silloiset sodanjälkeiset olosuhteet huomioon ottaen.

Siinä talon liepeillä liikkui paljon kulkukissoja ja kerran se nainen lipsautti, että niitä hän loukuilla pyydysti ja niistä hän ne keittonsa keitti. Mummo sanoi, että ei se keitto sinänsä siitä huonommaksi muuttunut, mutta kyllä hän alkoi vähän vältellä sitä paikkaa, kun tiesi, mi

Mikä sinua vaivaa? Miksi spämmäät tuota käsittämätöntä satua joka paikkaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta on ihailtavaa, että jaksaa yrittää ja tavoitella unelmiaan. Liian moni suomalainen on näitä "en mä päässyt niin en enää edes yritä" tyyppejä. Sitten eletään sitä kädenlämpöistä ihan ok elämää ja salaa mielessä harmitellaan, kun sisu ei riittänyt yrittämään uudelleen. Aina ne unelmat eivät tule helpolla. Jos kaikki luovuttaisivat heti ensimmäisellä kerralla, olisi moni suuri asia jäänyt tekemättä. 

 

Vai olisiko kyse siitä, ettei kaikkea voi saada? Jos on perheellinen työssäkäyvä ihminen niin on ymmärrettävä, että jos jatkossakin haluaa elää perheenä niin kannattaa miettiä mitä oma intohimo vaatii perheenjäseniltä. Ei siis vain puolisolta, vaan miettiä miten se oma intohimo vaikuttaa myös omiin lapsiin. Onko lasten muistot aikuisena sitä, että isä oli nenä kiinni kirjoissa k

"Hyvin harva asia on sellainen, jota ei voi saada, jos on tarpeeksi motivaatiota ja sisua jatkaa epäonnistumisista huolimatta"

Höpö höpö. Kaikki ihmiset eivät vaan pysty oppimaan kaikkia asioita. Se on ihan fakta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta on ihailtavaa, että jaksaa yrittää ja tavoitella unelmiaan. Liian moni suomalainen on näitä "en mä päässyt niin en enää edes yritä" tyyppejä. Sitten eletään sitä kädenlämpöistä ihan ok elämää ja salaa mielessä harmitellaan, kun sisu ei riittänyt yrittämään uudelleen. Aina ne unelmat eivät tule helpolla. Jos kaikki luovuttaisivat heti ensimmäisellä kerralla, olisi moni suuri asia jäänyt tekemättä. 

 

Vai olisiko kyse siitä, ettei kaikkea voi saada? Jos on perheellinen työssäkäyvä ihminen niin on ymmärrettävä, että jos jatkossakin haluaa elää perheenä niin kannattaa miettiä mitä oma intohimo vaatii perheenjäseniltä. Ei siis vain puolisolta, vaan miettiä miten se oma intohimo vaikuttaa myös omiin lapsiin. Onko lasten muistot aikuisena sitä, että isä oli nenä kiinni kirjoissa k

Kinkkinen tilanne. Olisi kiva nähdä tilastoja. Moniko pääsee 7. tai myöhemmällä hakukerralla lopulta sisään. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos tilanne käännettäisiin toisin päin eli perheen äiti kuusi vuotta käyttäisi kaiken vapaa-ajan epäonnisiin pääsykokeisiin niin löytyisikö samanlaista kannustusta? Lähtisikö kukaan mies tuollaiseen hommaan mukaan, että toisen vanhemman elämä pyörii jossain ihan muualla vuosikaudet kuin perheen arjessa? Mutta kun mies on kyseessä niin kyllä pitää tukea ja tukea ja muun perheen vain pysyä kulissina tukemassa.

Ilmeisesti mies kuvittelee, että hakeminen on perheen yhteinen, juttu kun nyt jo vihjailee ap:lle miten ap:n pitää häntä auttaa niissä opinnoissakin. Siis haloo? Vaikka mies pääsisikin opiskelemaan niin vielä menee monta vuotta, että hän on perheen käytettävissä.

Maisteriopinnot saa suoritettua alle 2 vuodessa. Se ei ole pitkä aika. 

Täysipäiväisenä opiskelijana. Enää ei ole edes aikuiskoulutustukea, jonka turvin opiskella. Itse kävin täysipäiväisesti töissä kahden lapsen yksinhuoltajana. Kolme vuotta meni maisterissa ja sekin tuntui tiukalta.

Puolisoa ei voi kahlita. Jos et enää jaksa, ei kukaan sinua siihen pakota. Mutta et myöskään voi oman kyllästymisesi takia estää puolisoasi tavoittelemasta hänelle tärkeitä asioita. Parisuhde ei toimi, jos toinen joutuu luopumaan unelmistaan vain siksi, että toinen kyllästyy. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikea uskoa, että olisi oikeasti pelkästä opintosuorituksesta kiinni, että voi edetä ylemmälle tasolle. Ei sitä muuallakaan titteleitä katsella, kun suhteilla edetään. 

Työpaikan sisällä edetään osaamisella, sillä että näyttää pystyvänsä ja olevansa motivoitunut vaativimpiinkin hommiin. Ei varsinaisesti siis suhteilla. Toki hyvä pointti tuo, että harvoin on kyse pelkästä opintosuorituksesta, ellei kyseessä ole jokin virka, johon vaaditaan tietyntasoinen muodollinen pätevyys.

Naiivia ajattelua. Kyllä se oikeassa elämässä menee niin, että suhteilla pääsee pitkälle ilman osaamistakin. Nopeana esimerkkinä vaikkapa Ilmari Nurminen, joka nousi Tampereen pormestariksi lähinnä siksi, että on Marinin kaveri. 

Politiikka on asia erikseen, siihen en ota kantaa. Puhuin oikeasta työelämästä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta on ihailtavaa, että jaksaa yrittää ja tavoitella unelmiaan. Liian moni suomalainen on näitä "en mä päässyt niin en enää edes yritä" tyyppejä. Sitten eletään sitä kädenlämpöistä ihan ok elämää ja salaa mielessä harmitellaan, kun sisu ei riittänyt yrittämään uudelleen. Aina ne unelmat eivät tule helpolla. Jos kaikki luovuttaisivat heti ensimmäisellä kerralla, olisi moni suuri asia jäänyt tekemättä. 

 

Vai olisiko kyse siitä, ettei kaikkea voi saada? Jos on perheellinen työssäkäyvä ihminen niin on ymmärrettävä, että jos jatkossakin haluaa elää perheenä niin kannattaa miettiä mitä oma intohimo vaatii perheenjäseniltä. Ei siis vain puolisolta, vaan miettiä miten se oma intohimo vaikuttaa myös omiin lapsiin. Onko lasten muistot aiku

Suurimman osan asioista pystyy oppimaan, kun on riittävästi tahtoa. Jos jo valmiiksi asennoituu "en mä kuitenkaan opi" ei tietenkään opi. Liian moni jättää asioita tekemättä vain siksi, että kuvittelee, ettei niitä pysty oppimaan. Jos neliraajahalvaantunut voi oppia kävelemään, ei löydy kovin paljoa tekosyitä sille, ettei itse voisi oppia lähes mitä tahansa.