Lue keskustelun säännöt.
Mies hakee 7. kertaa opiskelemaan ja en jaksaisi enää koko aihetta yhtään
15.04.2025 |
5 vuotta mies on käytti lomansa valtavan pääsykoemateriaalin lukemiseen. Ei ole päässyt koulutukseen. Haluaisi siis korkeamman tutkinnon, koska se on ainoa keino päästä ylenemään työtehtävässään. Hän on todella hyvä ja pidetty nykytyössään ja olisi toivottu korkeammaksi esimieheksikin, mutta korkeampi tutkinto pitää olla.
On hakenut ns oikeaan koulutukseen nyt 6. kertaa ja nyt hakee myös "kiertokautta" kun sellainen mahdollisuus aukesi. On tehostanut oppimistaktiikkaansa ym. Mitään valmennuskursseja tms ei tähän ole.
Eli nyt odotellaan nro 6. ja 7. valintoja. Mies jaksaa olla optimistinen ja suunnittelee opintoja. Hankki uuden läppärin ym. Ja mä en jaksaisi kuulla enää koko asiasta. Tottakai tuen ja tsemppaan ja valan uskoa että kaikki menee hyvin, annan lukuaikaa ym. Samoin jos hän pääsisi kouluun, niin tuen ja annan opiskelurauhan. Mutta olen totaalisen väsynyt koko aiheeseen. Tuossa joku päivä mies kysyi että autanko häntä sitten joissain tehtävissä, kun itse olen ns kirjalliselta ulosanniltani edelleen parempi vaikka hän on sitä opetellutkin. Siinä kohtaa sanoin jo suoraan, tosin naurahtaen että kyllä sä saat opintosi hoitaa ihan itse.
En tiedä miten jaksan jos mies nyt pääsisikin kouluun ja siinä menisi seuraavat vuodet. Eli vapaa-aikansa menisi opintoihin. Mutta mikäs minä olen toisen haavetta dissaamaan. Ja sitten tunnen itseni ja ajatukseni kohtuuttomiksi, kun toivon vaan että hän lopettaisi jo sen hakemisen. Tyytyisi siihen mitä on, mieluinen ala ja työ nytkin.
Ja miksi kirjoitin? Halusin vaan purkautua. Miehen kouluun pääsyssä ei kukaan voi auttaa, siksi en kirjoittanut vaan pitää jonnekin päästä sanomaan omat tuntemukset.
Kommentit (196)
Entäs sitten kun se pääsee sisään ja sitten joka ikisen kurssin suoritus on samaa? Tenttien uusimista uusinnan perään. Sitten gradua vailla valmis 5 vuotta, kun tulee aina bumerangina takaisin
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No jos hän osaa alansa ja on pätevä, niin luulisi, että yleneminen olis helppoa, mutta jos sitä on jo 6 vuotta tahkottu, niin oliskohan jo aika luovuttaa ja todeta, että rahkeet ei vaan riittäneet.
Ainoastaan idiootti hakkaa päätään seinään turhan takia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikea uskoa, että olisi oikeasti pelkästä opintosuorituksesta kiinni, että voi edetä ylemmälle tasolle. Ei sitä muuallakaan titteleitä katsella, kun suhteilla edetään.
Työpaikan sisällä edetään osaamisella, sillä että näyttää pystyvänsä ja olevansa motivoitunut vaativimpiinkin hommiin. Ei varsinaisesti siis suhteilla. Toki hyvä pointti tuo, että harvoin on kyse pelkästä opintosuorituksesta, ellei kyseessä ole jokin virka, johon vaaditaan tietyntasoinen muodollinen pätevyys.
Naiivia ajattelua. Kyllä se oikeassa elämässä menee niin, että suhteilla pääsee pitkälle ilman osaamistakin. Nopeana esimerkkinä vaikkapa Ilmari Nurminen, joka nousi Tampereen pormestariksi lähinnä siksi, että on Marinin kaveri.
Polit
Ihan missä tahansa työelämän osa-alueella suhteilla voi kompensoida osaamisen puutetta hyvinkin paljon. Teinien kesätöistä lähtien. Puhumattakaan nyt korkeammista tehtävistä, joissa hyvävelijärjestelmä on toiminut vuosisatoja. Jos olet vaikkapa Herlin, sinulla on ihan eri mahdollisuudet työelämässä kuin olemalla vaikkapa Järvinen. Siltikin, vaikka Järvisellä olisi Herliniä korkeampi koulutus.
Vierailija kirjoitti:
Hankala tilanne, et varmaan ap voi asialle oikein mitään. Joko mies pääsee kouluun, jatkaa hakemista eläkkeeseen asti tai hyväksyy jossain vaiheessa tilanteen ja lopettaa hakemasta. Kannusta häntä myös silloin ettei katkeroituisi, jos ei pääse. Ei mikään titteli ihmisestä onnellista tai parempaa tee. Työ on vain työtä joka mahdollistaa sen kaiken muun elämän. Tai minulle ainakin on. Minusta työ ei voi olla yhtä kuin elämä. Tämä toki vain minun mielipide, joku voi olla toista mieltä.
Musta on surullista se että mies on aina rakastanut työtään ihan tosi paljon. Nyt parin vuoden sisällä se nykyinen työ on muuttunut sivuseikaksi, odottaa vaan "sitä seuraavaa työtä". Jos ei pääsekään seuraavaan, löytääkö enää nykyisestäkään iloa? Pahoin pelkään että ei.
Itse olen ajatellut aina kuten sinä, mutta miehelle työ on ollut aina tärkeää ja sekin on ollut hienoa seurata. Nyt sitten taas olen itse "elämäni parhaassa" työssä ja on mukavaa kun työ itsessään antaa paljon. Eli toisin kuin jotkut kommentoi niin ei, en ole katkera etten itse lähtenyt opiskelemaan, koska jos olisin lähtenyt, en olisi saanut tätä nykyistä työtä josta niin paljon pidän.
Ja edelleen, toivottavasti mies pääsee kouluun ja tuen ja tsemppaan häntä edelleen, mutta kuudes vuosi tätä jo. Niin kyllä se väsyttää. Ap
Vierailija kirjoitti:
Entäs sitten kun se pääsee sisään ja sitten joka ikisen kurssin suoritus on samaa? Tenttien uusimista uusinnan perään. Sitten gradua vailla valmis 5 vuotta, kun tulee aina bumerangina takaisin
Minä mietin myös tätä. Mitä sitten, kurssit eivät menekään läpi? Se, että pääsee kouluun ei valitettavasti takaa sitä, että valmistuisi. Surullinen tilanne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Puolisoa ei voi kahlita. Jos et enää jaksa, ei kukaan sinua siihen pakota. Mutta et myöskään voi oman kyllästymisesi takia estää puolisoasi tavoittelemasta hänelle tärkeitä asioita. Parisuhde ei toimi, jos toinen joutuu luopumaan unelmistaan vain siksi, että toinen kyllästyy.
Entäs ne ap:n unelmat? Kuka niissä tukee? Parisuhde ei ole myöskään sitä, että vain yhden navan ympärillä pyöritään vuodesta toiseen.
Yli 50v nainen on jo niin iso tyttö, että voi ihan itsenäisesti tavoitella omia unelmiaan. Ei siihen miestä tarvita. Ap on ihan itse valinnut sen ukkonsa navan ympärillä pyörimisen. Olisi voinut valita toisinkin ja lähteä itse opiskelemaan, kuten kertoi halunneensa. Turha se on miehelle kiukutella, jos itsellä ei riittänyt kantti tavoitella unelmia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Puolisoa ei voi kahlita. Jos et enää jaksa, ei kukaan sinua siihen pakota. Mutta et myöskään voi oman kyllästymisesi takia estää puolisoasi tavoittelemasta hänelle tärkeitä asioita. Parisuhde ei toimi, jos toinen joutuu luopumaan unelmistaan vain siksi, että toinen kyllästyy.
Entäs ne ap:n unelmat? Kuka niissä tukee? Parisuhde ei ole myöskään sitä, että vain yhden navan ympärillä pyöritään vuodesta toiseen.
Yli 50v nainen on jo niin iso tyttö, että voi ihan itsenäisesti tavoitella omia unelmiaan. Ei siihen miestä tarvita. Ap on ihan itse valinnut sen ukkonsa navan ympärillä pyörimisen. Olisi voinut valita toisinkin ja lähteä itse opiskelemaan, kuten kertoi halunneensa. Turha se on miehelle kiukutella, jos itsellä ei riittänyt kantti tavoitella unelmia.
Minusta ap ei ole sanonut kiukutelleensa miehelleen ja purkaakin oloaan vain täällä(?) Minulla olisi voinut ymmärrys jo loppua. Onneksi ap:lla ei ole loppunut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta on ihailtavaa, että jaksaa yrittää ja tavoitella unelmiaan. Liian moni suomalainen on näitä "en mä päässyt niin en enää edes yritä" tyyppejä. Sitten eletään sitä kädenlämpöistä ihan ok elämää ja salaa mielessä harmitellaan, kun sisu ei riittänyt yrittämään uudelleen. Aina ne unelmat eivät tule helpolla. Jos kaikki luovuttaisivat heti ensimmäisellä kerralla, olisi moni suuri asia jäänyt tekemättä.
Olen ihan samaa mieltä, hienoa ettei mies luovuttanut heti. Mutta mustan ja valkoisen välissä on muutakin. Nyt on menossa jo 6. vuosi ja 7. haku. Edelleen tuen ja tsemppaan, mutta en enää jaksaisi. Ap
Pystyn vain kuvittelemaan tilanteesi. Jossain se puolison ymmärryskin loppuu. Varsinkin jos joka vuosi sisäänpääseminen on ollu aiempaa kauempana:( Voimia sinulle ja ymmärrän, jos si
En todellakaan ole parempi ihminen 😄 mutta kiitos sanoistasi. Ap
Mitäpä ap jos lopettaisit sen cheerleadirina olemisen ja keskittyisit ihan vain omiin juttuihisi? Turhaan sinä itseäsi väsytät miehen tekemisillä. Jos hän haluaa opiskella, hän osaa tehdä sen ilman sinunkin apuasi. Jos ei osaa, sitten ei voi mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Puolisoa ei voi kahlita. Jos et enää jaksa, ei kukaan sinua siihen pakota. Mutta et myöskään voi oman kyllästymisesi takia estää puolisoasi tavoittelemasta hänelle tärkeitä asioita. Parisuhde ei toimi, jos toinen joutuu luopumaan unelmistaan vain siksi, että toinen kyllästyy.
Entäs ne ap:n unelmat? Kuka niissä tukee? Parisuhde ei ole myöskään sitä, että vain yhden navan ympärillä pyöritään vuodesta toiseen.
Yli 50v nainen on jo niin iso tyttö, että voi ihan itsenäisesti tavoitella omia unelmiaan. Ei siihen miestä tarvita. Ap on ihan itse valinnut sen ukkonsa navan ympärillä pyörimisen. Olisi voinut valita toisinkin ja lähteä itse opiskelemaan, kuten kertoi halunneensa. Turha se on miehelle kiukutella, jos itsellä ei riittänyt kantti tavoitella unelmia.
Mutta miehet ovat vielä yli 50-vuotiaana niin avuttomia, että heillä pitää olla joku cheerleader vieressä hurraamassa koko ajan. Ap on maininnut, että mies on jo kysellyt, että auttaako ap häntä sitten varsinaisissa opinnoissa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Puolisoa ei voi kahlita. Jos et enää jaksa, ei kukaan sinua siihen pakota. Mutta et myöskään voi oman kyllästymisesi takia estää puolisoasi tavoittelemasta hänelle tärkeitä asioita. Parisuhde ei toimi, jos toinen joutuu luopumaan unelmistaan vain siksi, että toinen kyllästyy.
Entäs ne ap:n unelmat? Kuka niissä tukee? Parisuhde ei ole myöskään sitä, että vain yhden navan ympärillä pyöritään vuodesta toiseen.
Yli 50v nainen on jo niin iso tyttö, että voi ihan itsenäisesti tavoitella omia unelmiaan. Ei siihen miestä tarvita. Ap on ihan itse valinnut sen ukkonsa navan ympärillä pyörimisen. Olisi voinut valita toisinkin ja lähteä itse opiskelemaan, kuten kertoi halunneensa. Turha se on miehelle kiukutella, jos itsellä ei riittä
Hän nimenomaan kiukuttelee miehelleen. Tai oikeammin miehestään. Ulisee, kun ei jaksa, vaikka kukaan ei häntä pakota olemaan tsempparityttö, joka väsymättä huutaa kannustushuutoja miehelleen. Yli 50v mies on myös tarpeeksi iso poika, opiskellakseen ihan ilman kannustusjoukkoja. Niin me sinkutkin teemme.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta on ihailtavaa, että jaksaa yrittää ja tavoitella unelmiaan. Liian moni suomalainen on näitä "en mä päässyt niin en enää edes yritä" tyyppejä. Sitten eletään sitä kädenlämpöistä ihan ok elämää ja salaa mielessä harmitellaan, kun sisu ei riittänyt yrittämään uudelleen. Aina ne unelmat eivät tule helpolla. Jos kaikki luovuttaisivat heti ensimmäisellä kerralla, olisi moni suuri asia jäänyt tekemättä.
Vai olisiko kyse siitä, ettei kaikkea voi saada? Jos on perheellinen työssäkäyvä ihminen niin on ymmärrettävä, että jos jatkossakin haluaa elää perheenä niin kannattaa miettiä mitä oma intohimo vaatii perheenjäseniltä. Ei siis vain puolisolta, vaan miettiä miten se oma intohimo vaikuttaa myös omiin lapsiin. Onko lasten muistot aikuisena sitä, että isä oli nenä kiinni kirjoissa k
Hyvin harva asia on sellainen, jota ei voi saada, jos on tarpeeksi motivaatiota ja sisua jatkaa epäonnistumisista huolimatta. Ap ei ole puhunut sanaakaan lapsista, joten emme voi olettaa että heillä niitä on.
Kyllä osa lapsista asuu vielä kotona. Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Puolisoa ei voi kahlita. Jos et enää jaksa, ei kukaan sinua siihen pakota. Mutta et myöskään voi oman kyllästymisesi takia estää puolisoasi tavoittelemasta hänelle tärkeitä asioita. Parisuhde ei toimi, jos toinen joutuu luopumaan unelmistaan vain siksi, että toinen kyllästyy.
Entäs ne ap:n unelmat? Kuka niissä tukee? Parisuhde ei ole myöskään sitä, että vain yhden navan ympärillä pyöritään vuodesta toiseen.
Yli 50v nainen on jo niin iso tyttö, että voi ihan itsenäisesti tavoitella omia unelmiaan. Ei siihen miestä tarvita. Ap on ihan itse valinnut sen ukkonsa navan ympärillä pyörimisen. Olisi voinut valita toisinkin ja lähteä itse opiskelemaan, kuten kertoi halunneensa. Turha se on miehelle kiukutella, jos itsellä ei riittä
Ei suinkaan. Kyllä se mieskin osaa opiskella ihan itse. Ap nyt vain on ottanut tällaisen uhriutujan roolin, koska vauvapalstalla saa paremmin sympatiaa sillä tavalla. Oikeasti hän voisi koska tahansa lopettaa tuon tsempparin roolin ja keskittyä ihan vain omaan elämäänsä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, ymmärrän sinua hyvin. Nyt on vain niin että teillä on tämän asian suhteen erilaiset toiveet ja et voi muuta kuin toimia niinkuin tähänkin asti olet toiminut. Voisi toki olla fiksua esittää huolesi opiskelun suhteen: esimerkiksi jos pelkäät ettei teillä ole enää yhteistä vapaa-aikaa. Miettikää miten vaalitte yhteisiä hetkiä.
Nainen on aina uhri, muistakaa se! Naisen pitää taipua eikä saa sanoa, että opiskele kuule keskenäsi. Se kirkkaimman kruunun saa, joka eniten miehelleen uhraa.
Vierailija kirjoitti:
Ap, ymmärrän sinua hyvin. Nyt on vain niin että teillä on tämän asian suhteen erilaiset toiveet ja et voi muuta kuin toimia niinkuin tähänkin asti olet toiminut. Voisi toki olla fiksua esittää huolesi opiskelun suhteen: esimerkiksi jos pelkäät ettei teillä ole enää yhteistä vapaa-aikaa. Miettikää miten vaalitte yhteisiä hetkiä.
Lisään kyllä että kun teillä kerran on yhteisiä lapsia, miettikää miten toimitte niin että lapsetkin saavat yhteistä aikaa isänsä kanssa ja kodinhoito ei kaadu liikaa sinulle.
Jos on noin monta kertaa jo hakenut, eikä ole päässyt, niin tuskin hän niistä opinnoistakaan sitten selviäisi, vaikka lopulta saisikin opiskelupaikan. Vaikea tietysti varmaan luovuttaa, kun on jo noin paljon tehnyt työtä.
Mitä miehesi sanoi, kun kerroit ettet jaksa enää kannustaa? Vai kävikö taas niin, että miehelle ei ole puhuttu, kun oli kiire tulla vauvapalstalla läyhäämään?
Miten muka maisteritutkintoon sisälle pääseminen voi kestää noin kauan? Mulla oli AMK keskiarvo muistaakseni 2,6 ja pääsin ensimmäisellä haulla sisään.
Täysipäiväisenä opiskelijana. Enää ei ole edes aikuiskoulutustukea, jonka turvin opiskella. Itse kävin täysipäiväisesti töissä kahden lapsen yksinhuoltajana. Kolme vuotta meni maisterissa ja sekin tuntui tiukalta.
///
Ei tarvita aikuiskoulutustukea, kun on keksitty monimuoto-opinnot jne. Itse kävin maisteriopinnot kokopäivätyön ohella ja niihin meni 2v 3kk. Jos olisin vähän viitsinyt puristaa, alle 2v olisi onnistunut oikein hyvin. Ei ne opinnot nyt niin haastavia olleet laajan työkokemuksen pohjalta. Lopussa vain iski mukavuudenhalu ja siksi meni hieman tavoiteajan yli.