Mies, alkaisitko parisuhteeseen jos naisella on taakkaanan paljon surua?

Vierailija kirjoitti:

Olet siis jotenkin päättänyt rypeä noissa suruissasi lopun elömää?

Surua on kaikilla. Elämä on sitä, että mennään eteen päin ja vastoinkäymiset ja surut hyväksytään osaksi elämää. Ei niitä avata jokaiselle uudelle tuottavuudelle niissä kiemurrella. 

Miksi puhut surussa rypemisestä? Suru ei väisty käskemällä. Surulla on tärkeää sanottavaa.

Kaikilla ei suinkaan ole surua. Ja mitä se eteenpäin meneminen on?

Voi kultapieni, anna rakkaudellenne mahdollisuus! Vain sinä voit parantaa menneisyyden haavat, jotka aiheuttavat psykoottisia käytöstä.

Mikä tarkoitus tämän tapaisilla aloituksilla on? Saada miehet vs naiset? Jokaisen terveellä järjellä pitäisi tajuta, että selvittää pään sisäisen asiat ensin kuntoon. Sitten vasta voi alkaa etsimään parisuhdetta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja toisen kohdan luin niin, että ap pohtii sitä, että ehkä hän suhteessa ei kuitenkaan olisi välttämättä toiselle liian surullista ja raskasta seuraa, koska luultavasti hyvässä parisuhteessa hän olisi iloisempi ja onnellisempi, ja näinollen olisi kumppanillekin mukavampaa seuraa.            Ei siis, että hän etsisi parisuhdetta, jotta parisuhde parantaisi häntä iloisemmaksi ja onnellisemmaksi. 

Hyvää parisuhdetta ei saa, jos yksi tai kummatkin suhteessa ovat masentuneita. 

Silloin sen "terveen" osapuolen pitää panostaa suhteeseen paljon enemmän energiaa, mikä lopulta vie hänenkin energiansa ja masentaa sen osapuolen. 

Kaikki masentuneet eivät ole depressiivisiä. Eivätkä myöskään dumppaa ongelmiaan toisten harteille. Kuitenkin hyvä parisuhde olisi yksi ongelma vähemmän ja sillä olisi iso positiivinen vaikutus mielenterveyteen

Huomaatko itse, kuinka taas tulee esille, että parisuhde parantaisi masentuneen. Siis masentuneen omissa kuvitelmissa. Oikeasti masentunut ei siitä parane, se on vian sitä itselleen valehtelua, että jos ja jos niin sitten en olisi masentunut tai tuntisi surua jos. 

Oikeasti ihminen on itse vastuussa itsestään ja onnellisuudestaan. Sitä ei voi, eikä saa, laittaa toisen harteille. 

Niitä mielihyvä hormoneja, mistä joku aiemmin puhui, saa kyllä muutenkin, kuin parisuhteesta. 

Etsii ensin sen onnellisuuden itsestään, niin ei tarvitse vaatia sitä toiselta ja siten tukahduttaa se kumppani

En alkaisi parisuhteeseen jos naisella on taakkaanaan paljon surua, mutta teininaisella harvemmin sellaista on kuormanaan.  En alkaisi myöskään, jos hänellä on taakkanaan huomattavasti läskiä.

Tämän ketjun kun luki niin on ihan pakko kysyä että kuvitteleeko naiset ihan oikeasti että on miehen velvollisuus ottaa nainen kaikkineen ongelmineen vain sen takia että nainen voisi kaataa vastuun omista asioista miehen kannettavaksi? Kannattaisi itse hoitaa oma pää kuntoon ei se homma ole kenenkään muun vastuulla, ei edes miesten vastuulla vaikka selvästikin naiset näin haluaisivat

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voihan kuka tahansa sairastua koska vaan! Pitääks se sit heti jättää, ettei vaan itse...

Tottakai voidaan sairastua. Siksi suhteessa olis hyvä pelata yhteen niin että sitoudutaan auttamaan toista hädässä.

Se että toinen on hädässä jo heti kättelyssä ei tuo turvallisuuden tunnetta toiselle. Miten ihmiseen voi turvaantua hädässä jos toisen täytyy auttaa toista selviytymään jo normaali arjesta? Se on yksipuoleinen tunne jossa eläminen syö energiat.

Lähtökohdat tasoissa parantaa mahdollisuuksia.

Just näin. Ystäväni eli suhteessa, joka alusta asti vähän ajautui sellaisille autettava-auttaja -urille. Eli traumataustainen ihminen, joka jo jossain senssipalstalla tavatessa kertoi heti traumaattisesta lapsuudestaan. Ystävä taas vasta jätetyksi tulleena koki tarvituksi tulemisen jotenkin vetoavana. Toinen oli ritari, korkealla jalustalla ja toinen 'ehdoitta rakastava' - ja hirveän tarvitseva.

Mitäs sitten kun ystävän ainoa elossa oleva perheenjäsen sairastui vaikeasti, tarvitsi jatkuvaa apua ja lopulta menehtyi?

Arvaako kukaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sellaiset ihmiset jotka sanoo ettei surua voi muka hoitaa ovat juuri niitä ihmisiä, jotka imevät kaiken sen onnellisuuden ja ilon suhteista. 

Täällä on puhuttu "surun hoitamisesta pois". Se on ihan eri asua, kuin surun hoitaminen.

Mun mielestä on outo kuvitelma, että suuresta surusta kärsivät veisivät muilta onnellisuuden ja ilon. Eihän se suru tarkoita, että olisi väistämättä kaatamassa sitä toisen niskaan, valittamassa, vaatimassa toiselta jotakin tms. 

Sun ei tarvitse olla sitä kaatamassa niskaan, mutta se jatkuva surullinen ja negatiivinen asenne vie energiaa ja iloa muiden elämästä. Siksi moni ei jaksa olla surullisten ja negatiivisten ihmisten seurassa. 

Ihmiset haluavat hyvää oloa, iloa ja positiivisuutta elämäänsä. Koska sellaisten ihmisten seurassa jaksaa eteen

Ei mulla ole koskaan ollut jatkuva surullinen ja negatiivinen asenne, vaikka mulla on surua. Ei nää asiat ole noin yksinkertaisia. 

Mulle on tapahtunut pahoja asioita mun elämässä, mutta en itse koe, että mukamas se suru olisi jatkuvasti mukanani.

Tottakai aina on tilanteita, että joskus tulee surullinen olo. Surulliset olot on ihan normaaleja, mutta ei silloin jos ne ovat jatkuvia tai haittaavat omaa elämää. 

Kyllä surusta voi parantua, sellaisesta surusta mikä on jokapäiväistä. Masennus on siitä pirullinen, että se sekoittaa aivokemiat niin pahasti, että masentunut usein kuvittelee sen surullisuuden ja masennuksen olevan omaa persoonallisuuttaan tai osa itseäänsä.

Ei se kuitenkaan näin ole.

Olen itse ollut vaikeasti masentunut ja siitä surusta voi tosiaan parantua. Tottakai ne pahat asiat mitä on tapahtunut harmittaa, mutta eivät ne enää ole sellaisia, ettäkö niistä jatkuvasti murehtii. Sitäpaitsi menneisyyttä ei voi muuttaa millään tavalla. Pitää katsoa millä tavalla minä voin jollain tavalla hyödyntää sitä pahaa, mitä minulle tapahtui.

Esimerkiksi itse toimin tukiryhmässä henkilöille, jotka ovat ovat toipumassa siitä samasta pahasta asiasta, jonka minäkin jouduin kokemaan. 

Jees. Pää kuntoon ja menoks. Kaveria ei jätetä.

Vierailija kirjoitti:

Tuskinpa yksikään on iloinen auringonsäde alituiseen.

Jokaisella on huonoja hetkiä, huonoja päiviä, mutta ei normaaliin elämään kuulu alakuloisuus tai surullisuus jaksot. Siis ilman syytä. Sellainen suru, tai huoli että läheinen kuolee tai sairastuu tai on vaikka rahahuolia on normaalia, mutta tuollainen nimeämätön suru joka kulkee mukana ja jota pitää vatvoa toisen kanssa, se ei ole normaalia eikä tervettä. 

Kyse on mielenterveyden ongelmasta. 

Vierailija kirjoitti:

Mikä tarkoitus tämän tapaisilla aloituksilla on? Saada miehet vs naiset? Jokaisen terveellä järjellä pitäisi tajuta, että selvittää pään sisäisen asiat ensin kuntoon. Sitten vasta voi alkaa etsimään parisuhdetta.

Juuri näin. En minäkään halua miestä jolla on mt-ongelmia.

Suurin red flag naisessa on kauheat mielenterveys ongelmat jotka yritetään kaataa miehen ongelmaksi ja hoidettavaksi

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sellaiset ihmiset jotka sanoo ettei surua voi muka hoitaa ovat juuri niitä ihmisiä, jotka imevät kaiken sen onnellisuuden ja ilon suhteista. 

Täällä on puhuttu "surun hoitamisesta pois". Se on ihan eri asua, kuin surun hoitaminen.

Mun mielestä on outo kuvitelma, että suuresta surusta kärsivät veisivät muilta onnellisuuden ja ilon. Eihän se suru tarkoita, että olisi väistämättä kaatamassa sitä toisen niskaan, valittamassa, vaatimassa toiselta jotakin tms. 

Sun ei tarvitse olla sitä kaatamassa niskaan, mutta se jatkuva surullinen ja negatiivinen asenne vie energiaa ja iloa muiden elämästä. Siksi moni ei jaksa olla surullisten ja negatiivisten ihmisten seurassa. 

Ihmiset haluavat hyvää oloa, iloa ja positiivisuutta elämäänsä. Koska sellaisten ihmisten seurassa jaksaa eteen

Et siis tajua, että ihmisillä on julkisivu. Kyllä he pääosin käyttäytyvät luonteensa mukaisesti siitä huolimatta, mitä pinnan alla on. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olet siis jotenkin päättänyt rypeä noissa suruissasi lopun elömää?

Surua on kaikilla. Elämä on sitä, että mennään eteen päin ja vastoinkäymiset ja surut hyväksytään osaksi elämää. Ei niitä avata jokaiselle uudelle tuottavuudelle niissä kiemurrella. 

Miksi puhut surussa rypemisestä? Suru ei väisty käskemällä. Surulla on tärkeää sanottavaa.

Kaikilla ei suinkaan ole surua. Ja mitä se eteenpäin meneminen on?

Olen eri. Miellän eteen päin menemisen niin, että ihan väistämättä elämä on eri pisteessä kahden vuoden kuluttua. On tapahtunut asioita ja etäisyys menneisiin kasvaa. Sitten tulee toiset kaksi vuotta ja toiset kaksi vuotta. Ne vaikeat vuodet jäävät jonnekin taaemmas ja taaemmas. 

Ap on aito ammattivalittaja. Sairaudet, kolhut, epäonni, kaikki se on vain elämää. Ei siitä tartte itselle identiteettiä rakentaa eikä ruinata marttyyrin kruunua.

Vierailija kirjoitti:

 

Ei tässä ole masennuksesta puhuttu. Ei ole totta, että terveet tietäisivät kaikkien surujen menevän ohi. Ei se niin mene. Se menee nimenomaan niin, että ne surut ei mene ohi, vaan niiden kanssa voi oppia elämään. Masennuksen kanssa tällä ei ole mitään tekemistä. Masennusta voi olla ihan ilman mitään surua aiheuttavia tragedioita tai traumoja. 

mitä nämä surut ovat? Kertokaa nyt joku? Jos kyse ei ole masennuksesta, mikä on suru, joka kulkee vuodesta toiseen mukana eikä lopu koskaan? 

en jotenkin usko kaikkien kirjoittajien puhuvan esimerkiksi läheisen kuolemasta, joka toki on sellainen ikuinen suru, mutta itse ymmärsin, ettei AP tarkoita mitään sellaista. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja toisen kohdan luin niin, että ap pohtii sitä, että ehkä hän suhteessa ei kuitenkaan olisi välttämättä toiselle liian surullista ja raskasta seuraa, koska luultavasti hyvässä parisuhteessa hän olisi iloisempi ja onnellisempi, ja näinollen olisi kumppanillekin mukavampaa seuraa.            Ei siis, että hän etsisi parisuhdetta, jotta parisuhde parantaisi häntä iloisemmaksi ja onnellisemmaksi. 

Hyvää parisuhdetta ei saa, jos yksi tai kummatkin suhteessa ovat masentuneita. 

Silloin sen "terveen" osapuolen pitää panostaa suhteeseen paljon enemmän energiaa, mikä lopulta vie hänenkin energiansa ja masentaa sen osapuolen. 

Kaikki masentuneet eivät ole depressiivisiä. Eivätkä myöskään dumppaa ongelmiaa

Huomaatko itse, kuinka taas tulee esille, että parisuhde parantaisi masentuneen. Siis masentuneen omissa kuvitelmissa. Oikeasti masentunut ei siitä parane, se on vian sitä itselleen valehtelua, että jos ja jos niin sitten en olisi masentunut tai tuntisi surua jos. 

Oikeasti ihminen on itse vastuussa itsestään ja onnellisuudestaan. Sitä ei voi, eikä saa, laittaa toisen harteille. 

Niitä mielihyvä hormoneja, mistä joku aiemmin puhui, saa kyllä muutenkin, kuin parisuhteesta. 

Etsii ensin sen onnellisuuden itsestään, niin ei tarvitse vaatia sitä toiselta ja siten tukahduttaa se kumppani

Hei joo. En valehtele itselleni enkä kenellekään muullekaan todetessani, että minua auttaisi suuresti, että olisi yksi perheenjäsen (ja hänen mukanaan tulevat mahdolliset sukulaiset) verrattuna siihen, että läheisiä ei ole yhtäkään. Ei tarvitse olla mikään einstein ymmärtääkseen tuon. Eikä siihen tarvita mitään minun terapointia vaan ihan vaan se, että olosuhteet muuttuvat. 

Vierailija kirjoitti:

En alkaisi parisuhteeseen jos naisella on taakkaanaan paljon surua, mutta teininaisella harvemmin sellaista on kuormanaan.  En alkaisi myöskään, jos hänellä on taakkanaan huomattavasti läskiä.

Hieno homma, Pasi. Siinä meni sun mahkut. Eihän sua kukaan terveempi huolisikaan.

Vierailija kirjoitti:

En alkaisi parisuhteeseen jos naisella on taakkaanaan paljon surua, mutta teininaisella harvemmin sellaista on kuormanaan.  En alkaisi myöskään, jos hänellä on taakkanaan huomattavasti läskiä.

No, sulla on nyt sitten taakkanasi aika paljon tyhmyyttä.