Mies, alkaisitko parisuhteeseen jos naisella on taakkaanan paljon surua?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yhdenkään ihmisen ei pidä parisuhteessa toimia toisen terapeuttina. Parisuhde on kahden ihmisen tasavertainen suhde. Kyllä se ap niin on, että sinä ensin suret surusi ja sitten vasta olet valmis parisuhteeseen. 

Kyllä siinä sivussa voi aloittaa parisuhteen ja moni aloittaakin. Ihan turha kaasuvalottaa ap:ta, kun hänellä on muutenkin vaikeaa.

No ne suhteet eivät ole tasavertaisia, eivätkä kuitenkaan tule kestämään. Mutta siinähän sitten toimitte terapeutteina tai olette itse se terapian tarpeessa oleva. Ei se henkilökohtaisesti minua kosketa. 

T. tasavertaisessa ja hyvässä parisuhteessa oleva

Outo ajatus, että tunteiden jakaminen parisuhteessa olisi jotenkin huono asia. Minusta sellainen parisuhde olisi kummallinen, jossa ei voisi puhua myös niistä kipeistä ja vaikeista ajatuksista. Oma kumppani on kuitenkin ideaalisti yksi luotetuimmista henkilöistä elämässä. Ymmärrän ajatuksen siitä, ettei toista voi käyttää terapeuttina, mutta mielestäni se ei tarkoita, että kaikki negatiiviset tunteet ja ajatukset pitäisi pitää sisällään - silloinhan sitä terapiaa vasta alkaakin kaipaamaan. Itsekin olen tasavertaisessa ja hyvässä parisuhteessa. Meistä kumpikin on kokenut pahoja ongelmia suhteen aikana ja sitä ennen, ja yksi meidän suhteen suurimmista rikkauksista on tapa, jolla ollaan oltu toistemme tukena ja pystytty jakamaan ja ylittämään meitä kohdanneet vaikeudet. Terapiaa on saatu muuta kautta, mutta itselleni läheisten tuki on itse asiassa ollut paljon tärkeämpi osa toipumista. Mutta toki tasapaino voi tässä olla joskus vaikea löytää, liikaa ei voi kehenkään ulkopuoliseen tukeutua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sinusta tuntuu nyt, että se suru ei lopu koskaan. Neljän vuoden kuluttua tapahtumista olet jo ihan eri tilanteessa. Neljän vuoden kuluttua tästä hetkestä olet ihan eri tilanteessa.

Älä lupaa sellaista mistä et voi olla varma. Suru voi olla suurin voimavara ja paras ystävä. Suru ei petä.

(Lapseni kuolemasta on kulunut kahdeksan vuotta, enkä tule koskaan olemaan eri tilanteessa. Kuolemansuruni ei varsinaisesti estä minua etsimästä parisuhdetta, mutta se on paljastanut miten vähän ihmiset haluavat olla tekemisissä surevan kanssa. Ymmärrätkö?)

Useimmat ihmiset jatkavat elämää sen läheisen kuoleman jälkeen. Kahdeksan vuotta surua on pitkä aika, ja ymmärrän hyvin, etteivät ihmiset jaksa enempää. 

Saa surra, mutta miksi? Eikö voisi jo antaa rakkaan mennä, keskittyä muistelemaan niitä hyviä aikoja, olemaan kiitollinen siitä, että on saanut hänet elämäänsä. 

Minusta on hirveä ajatus, jos joku jäisi noin suremaan minua. Saa ja pitää kaivata, ikävöidä ja muistella, mutta että jää kiinni vuosikausiksi, ja lakkaa itse elämästä. 

Joillakin meistä on elämässä pysyviä, jatkuvia surua aiheuttavia asioita, ei siis vain yksittäisiä traumatisoivia tai surullisia tapahtumia. Jos on vaikka trauma väkivaltakokemuksesta tms. yksittäisestä tapahtumasta, tai surua läheisten menettämisestä ym., niin tällaisten aiheuttamaa mahdollista traumaa ja surua voidaankin varmasti eri lailla hoitaa, asian voi saada käsiteltyä. Eri asia noiden pysyvien ja jatkuvien asioiden kanssa. Sellaisten kanssa eläväkö ei saisi koskaan aloittaa parisuhdetta? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olet siis jotenkin päättänyt rypeä noissa suruissasi lopun elömää?

Surua on kaikilla. Elämä on sitä, että mennään eteen päin ja vastoinkäymiset ja surut hyväksytään osaksi elämää. Ei niitä avata jokaiselle uudelle tuottavuudelle niissä kiemurrella. 

Miksi puhut surussa rypemisestä? Suru ei väisty käskemällä. Surulla on tärkeää sanottavaa.

Kaikilla ei suinkaan ole surua. Ja mitä se eteenpäin meneminen on?

 

Suru on oikeasti useimmiten masennusta. Masentunut vain tuntee olonsa pohjattomaan surulliseksi. Sitä se masennus on. Tässäkään ketjussa moni ei sitä ymmärrä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä akuankkapilvi-ihminen saattoi silloisen seurustelukumppaninsa terapia- ja lääkityskuntoon kun tämä halusi erota seurustelusuhteesta. Kumppani valvoi (ilman unilääkkeitä) öitä miettien, että jos hän katkaisee lopullisesti seurustelusuhteen tapahtuu jotain kamalaa. Joku kuolee. Töissä ei pystynyt olemaan kaikkina päivinä uupumuksen ja unilääkepöhnän vuoksi. Ahdistus vaati betasalpaajia joita akuankkapilven alla eläjä mieluummin jakeli kumppanilleen kuin olisi suostunut eroon ilman itsemurhauhkailuja ja pitkiä öisiä painostavia sähköposteja. Pitkäaikaissairauden oireet pahenivat stressistä ja paino tippui. Pilvenaluseläjällä oli elämässään kertynyt suuri määrä erilaisia lääkkeitä ahd

"MItä keskusteluapua voisit auttaa? Oletko ammattilainen? "

Varmaan varottaisin, että älä aina suostu seuraavaan ja seuraavaan vaatimukseen koska ne vaatimukset ei lopu koskaan. Mitä useammin suostut niin sitä helpompi on vaan seuraavan kerran saada suostumus. Se on kuin jotain juoksuhiekkaa tuommoinen suhde. Kerran jää tossut kiinni niin päivä päivältä syvemmälle uppoat. Sanoisin varmaan että kumppanuusvanhemmuus tai mikä lie: vaadi paperit kuntoon, ota itsellesi asianajaja, älä mene siihen halpaan että kun nyt näin sovitaan ja perhettähän tässä ollaan. Sillä sekunnilla kun et enää ole väline tuon kyykäärmeen haaveiden toteuttamiseen, ehkä et suostu olemaan, niin mikään mitä on sovittu ei enää päde

Alkaisin ja yrittäisin rakastaa ehjäksi

Älä raahaa sitä koiraa mukanasi. Päästä vapaaksi , juoksemaan pois, hus, hus.  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuskinpa yksikään on iloinen auringonsäde alituiseen.

Jokaisella on huonoja hetkiä, huonoja päiviä, mutta ei normaaliin elämään kuulu alakuloisuus tai surullisuus jaksot. Siis ilman syytä. Sellainen suru, tai huoli että läheinen kuolee tai sairastuu tai on vaikka rahahuolia on normaalia, mutta tuollainen nimeämätön suru joka kulkee mukana ja jota pitää vatvoa toisen kanssa, se ei ole normaalia eikä tervettä. 

Kyse on mielenterveyden ongelmasta. 

Eihän tässä ole puhuttu mistään nimeämättömästä surusta. Nimenomaanhan ap sanoi kokeneensa rankkoja asioita, ja siksi se suru. 

Vierailija kirjoitti:

Joillakin meistä on elämässä pysyviä, jatkuvia surua aiheuttavia asioita, ei siis vain yksittäisiä traumatisoivia tai surullisia tapahtumia. Jos on vaikka trauma väkivaltakokemuksesta tms. yksittäisestä tapahtumasta, tai surua läheisten menettämisestä ym., niin tällaisten aiheuttamaa mahdollista traumaa ja surua voidaankin varmasti eri lailla hoitaa, asian voi saada käsiteltyä. Eri asia noiden pysyvien ja jatkuvien asioiden kanssa. Sellaisten kanssa eläväkö ei saisi koskaan aloittaa parisuhdetta? 

MIkä on pysyvää surua aiheuttava asia?

Terkut Päijänteen saaresta miljoonamökiltä. Ei tosiaan tartte jäädä uikuttamaan murheitaan, vaan voi jatkaa elämää ja eräänä päivänä tajuta olevansa ihan saatanan onnekas ja elossa. Oli nimittäin joskus aika, jolloin halusin ja yritin vain kuolla.

Kiipesin tänään aamulla kirjaimellisesti vuorelle. Sitten tulin alas ja uin. Nyt lämpiää sauna, jota lämmittää rakas kolmas mieheni.

Samaa toivon muillekin, siis pään kaivamista ulos omasta perseestä ja rohkeutta elää. Ei elämiä tule tämän jälkeen uusintoina, vaan tämä on tässä.

Suru ei ole kylkeen liimattu kumppani, joka ei koskaan katoa.

Jos on, silloin on oma surutyö jätetty tekemättä.

Suru oikeasti kyllä työstetään pois, kukin tavallaan. Jos se jää ikuiseksi kumppaniksi, palvelee suru silloin jotain ihan muita tarpeita.



LeskiN55

Ei ole miesten velvollisuus parantaa sinun mielenterveys ongelmia. Hoida itsesi kuntoon ennen kun lähdet parisuhteeseen

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joillakin meistä on elämässä pysyviä, jatkuvia surua aiheuttavia asioita, ei siis vain yksittäisiä traumatisoivia tai surullisia tapahtumia. Jos on vaikka trauma väkivaltakokemuksesta tms. yksittäisestä tapahtumasta, tai surua läheisten menettämisestä ym., niin tällaisten aiheuttamaa mahdollista traumaa ja surua voidaankin varmasti eri lailla hoitaa, asian voi saada käsiteltyä. Eri asia noiden pysyvien ja jatkuvien asioiden kanssa. Sellaisten kanssa eläväkö ei saisi koskaan aloittaa parisuhdetta? 

MIkä on pysyvää surua aiheuttava asia?

Kliininen depressio. Siihen on hyviä hoitoja olemassa. Ellei lääke auta, voi pyrkiä sähköhoitoon. Liikunta auttaa myös.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuskinpa yksikään on iloinen auringonsäde alituiseen.

Jokaisella on huonoja hetkiä, huonoja päiviä, mutta ei normaaliin elämään kuulu alakuloisuus tai surullisuus jaksot. Siis ilman syytä. Sellainen suru, tai huoli että läheinen kuolee tai sairastuu tai on vaikka rahahuolia on normaalia, mutta tuollainen nimeämätön suru joka kulkee mukana ja jota pitää vatvoa toisen kanssa, se ei ole normaalia eikä tervettä. 

Kyse on mielenterveyden ongelmasta. 

Eihän tässä ole puhuttu mistään nimeämättömästä surusta. Nimenomaanhan ap sanoi kokeneensa rankkoja asioita, ja siksi se suru. 

Niin. Useimmilla ihmisillä on useita rankkoja asioita elämässään. Ja silti he eivät kerro itsestään samoilla minulla on surua. Tai toivo, että joku toinen ottaisi sen taakan kannettavakseen tai rakastaisi terveeksi. 

Jos kokee asian noin, kuten AP kertoi, on kiinni siinä rankassa asiassa. Se määrittää koko identiteetin. Se ei ole kovin viehättävää ja on raskasta sille parisuhteen toiselle osapuolelle. 

Miksi ei voi vain hyväksyä, että olen kokenut näitä rankkoja asioita, ja antaa niiden olla. Ne ovat osa minua, mutta minun ei tarvitse raahata niitä mukanani kuin koiraa, ja huom! Sitä koiraa myös hoidetaan ja hellitään, pidetään elossa. Tekeekö hän surulle samoin? 

Ajattelisi suruaan vaikkapa valokuvia, jotka laittaa elämänsä valokuva-albumiin. Siellä ne surulliset kuvatkin ovat, niiden iloisten ja onnellisten seassa. Niihin voi joskus palata katsomaan, vaikkapa vain todetakseen, kuinka pitkälle on noista vaikeista ajoista päässyt. Muttei niitä pidä hoitaa  je helliä ja jäädä niihin kiinni. Tai valokuvien ollessa puheena, kehystää seinälle. Rakentaa sen identiteettinsä niistä hyvistä asioista, ja omista vahvuuksista. 

Vierailija kirjoitti:

Ei ole miesten velvollisuus parantaa sinun mielenterveys ongelmia. Hoida itsesi kuntoon ennen kun lähdet parisuhteeseen

Tämä oli oikea vastaus ja pätee toisinpäinkin. Ei ole naisten velvollisuus parantaa miehiä. Jokainen hoidattakoon oman nuppinsa, hoitoa saa oman terveyskeskuslääkärin lähetteellä psykiatrian polilta  maksutta.

Tuntuu, että täällä ihmiset ihan tahallaan haluavat ymmärtää väärin.

Ei se, että ei lähdetä parisuhteeseen sen aina surullisen olevan kanssa tarkoita sitä, etteikö kerrottaisi omista tunteista, varsinkaan niistä negatiivisista. 

Mutta jos joutuu jatkuvasti joka päivä vaan kuuntelemaan, kun toinen kertoo kaikesta negatiivisesta eikä reagoi positiivisesti mihinkään, niin se vie sen terveen energiaa ja siinä katoaa myös tunteetkin sitä toista kohtaan. 

Saatikka se, ettei lähdetä parisuhteeseen niiden aina surullisten olevien kanssa terkoita myöskään sitä, ettäkö pitäisi esittää onnellista ja iloista. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuskinpa yksikään on iloinen auringonsäde alituiseen.

Jokaisella on huonoja hetkiä, huonoja päiviä, mutta ei normaaliin elämään kuulu alakuloisuus tai surullisuus jaksot. Siis ilman syytä. Sellainen suru, tai huoli että läheinen kuolee tai sairastuu tai on vaikka rahahuolia on normaalia, mutta tuollainen nimeämätön suru joka kulkee mukana ja jota pitää vatvoa toisen kanssa, se ei ole normaalia eikä tervettä. 

Kyse on mielenterveyden ongelmasta. 

Eihän tässä ole puhuttu mistään nimeämättömästä surusta. Nimenomaanhan ap sanoi kokeneensa rankkoja asioita, ja siksi se suru. 

Länsimaisen kermaperseen ylellisyysporua.

Ikäviä tapahtuu, ihmisiä kidutetaan,  tapetaan, kuolee syöpiin jne. 

Ja niistä selvitään koska se on elämän tarkoitus ja merkitys. SELVIYTYMINEN, kunnes henki lähtee.

Vierailija kirjoitti:

Terkut Päijänteen saaresta miljoonamökiltä. Ei tosiaan tartte jäädä uikuttamaan murheitaan, vaan voi jatkaa elämää ja eräänä päivänä tajuta olevansa ihan saatanan onnekas ja elossa. Oli nimittäin joskus aika, jolloin halusin ja yritin vain kuolla.

Kiipesin tänään aamulla kirjaimellisesti vuorelle. Sitten tulin alas ja uin. Nyt lämpiää sauna, jota lämmittää rakas kolmas mieheni.

Samaa toivon muillekin, siis pään kaivamista ulos omasta perseestä ja rohkeutta elää. Ei elämiä tule tämän jälkeen uusintoina, vaan tämä on tässä.

No etpä ole tainnut selvitä kuitenkaan. Ihan tervettä kaivella asioita niin kauan, että saa ne käsiteltyä eikä vaan elää jatkuvassa denialissa. Käyttämäsi asiaton kieli osoittaa asioiden laidan. 

Joku hajallaan oleva ihminen voisi halutakin AP:n kaltaisen ihmisen elämäänsä joka "ymmärtää". 

Vierailija kirjoitti:

Ei tämä aikuisuus ole helppoa kenellekään. 

Suhteellisen helppoa valtaosalle. Sen tämä ketju kertoo: ei pienintäkään ymmärrystä siitä, että jotkut aidosti kokevat paljon enemmän vaikeuksia kuin toiset.

Mutta toki sodasta paenneellekin voi sanoa, että on kuule minullakin vaikeaa :)