Mies, alkaisitko parisuhteeseen jos naisella on taakkaanan paljon surua?

Mitä jos perheessä joku masentuu vakavasti, nii pitääks se masentunu lempata kaatikselle, ettei kaikki sairastu?

En varmaan. Ne on raskaita ihmisiä. Pitäisi olla oma pää kunnossa ennen kuin alkaa seurustelemaan.

Kyllä! 

Tuulet puhaltaa suuntaan ja toiseen aina.

Se miten niistä tuulista edetään on se taika jolla suhteet ja ihmiset alkavat kestämään aikaa. 

T: Runon kirjoittaja

Vierailija kirjoitti:

Sellaiset ihmiset jotka sanoo ettei surua voi muka hoitaa ovat juuri niitä ihmisiä, jotka imevät kaiken sen onnellisuuden ja ilon suhteista. 

Täällä on puhuttu "surun hoitamisesta pois". Se on ihan eri asua, kuin surun hoitaminen.

Mun mielestä on outo kuvitelma, että suuresta surusta kärsivät veisivät muilta onnellisuuden ja ilon. Eihän se suru tarkoita, että olisi väistämättä kaatamassa sitä toisen niskaan, valittamassa, vaatimassa toiselta jotakin tms. 

Vierailija kirjoitti:

Kaikki masentuneet eivät ole depressiivisiä. Eivätkä myöskään dumppaa ongelmiaan toisten harteille. Kuitenkin hyvä parisuhde olisi yksi ongelma vähemmän ja sillä olisi iso positiivinen vaikutus mielenterveyteen. 

Nyt puhutaan mt-häiriöisistä, jotka eivät hae apua ja kuvittelevat parisuhteen tuovan heille onnea, mikä parantaa sen mt-häiriön. eli tässäkin tapauksessa sen surun. 

Hoidoissa ja terapiassa ja muutenkin elämän positiivisena näkevät masennuksesta toipuvat voivat olla jo hyvää parisuhdemateriaalia. Mutta eivät ne, jotka eivät ole hoidossa eivätkä sitä hae, ja ovat masennuksen pahimmassa vaiheessa ja kuvittelevat, ettei suru lähde mihinkään.

Terveet tietävät, että suru on aina ohimenevää. Siihen jää kiinni, kun ei halua päästää irti. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sellaiset ihmiset jotka sanoo ettei surua voi muka hoitaa ovat juuri niitä ihmisiä, jotka imevät kaiken sen onnellisuuden ja ilon suhteista. 

Täällä on puhuttu "surun hoitamisesta pois". Se on ihan eri asua, kuin surun hoitaminen.

Mun mielestä on outo kuvitelma, että suuresta surusta kärsivät veisivät muilta onnellisuuden ja ilon. Eihän se suru tarkoita, että olisi väistämättä kaatamassa sitä toisen niskaan, valittamassa, vaatimassa toiselta jotakin tms. 

Sun ei tarvitse olla sitä kaatamassa niskaan, mutta se jatkuva surullinen ja negatiivinen asenne vie energiaa ja iloa muiden elämästä. Siksi moni ei jaksa olla surullisten ja negatiivisten ihmisten seurassa. 

Ihmiset haluavat hyvää oloa, iloa ja positiivisuutta elämäänsä. Koska sellaisten ihmisten seurassa jaksaa eteenpäin. 

Riippuu vähän siittä että yritätkö selvittää surut vai oletko nykyajan nainen joka ei edes yritä selvittää niitä vaan toiminta on jatkuvaa kovaäänistä uhritumista kun sillä saa kivasti huomiota ja sillä voi peittää kaiken vastuun mikä itsellä on

Elämässä sattuu ja tapahtuu, en jätä kaveria, jos sil on huonot ajat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sellaiset ihmiset jotka sanoo ettei surua voi muka hoitaa ovat juuri niitä ihmisiä, jotka imevät kaiken sen onnellisuuden ja ilon suhteista. 

Täällä on puhuttu "surun hoitamisesta pois". Se on ihan eri asua, kuin surun hoitaminen.

Mun mielestä on outo kuvitelma, että suuresta surusta kärsivät veisivät muilta onnellisuuden ja ilon. Eihän se suru tarkoita, että olisi väistämättä kaatamassa sitä toisen niskaan, valittamassa, vaatimassa toiselta jotakin tms. 

Kun tulee päivästä toiseen kotiin ja toinen on vaan surullinen, kun itse yrittää olla iloinen pienistäkin asioista, niin se surullisuus tarttuu. Ja siitä katkeroituu. 

Te surulliset voisitte deittailla toisianne, kerta se ei vaikuta mitenkään parisuhteeseen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja toisen kohdan luin niin, että ap pohtii sitä, että ehkä hän suhteessa ei kuitenkaan olisi välttämättä toiselle liian surullista ja raskasta seuraa, koska luultavasti hyvässä parisuhteessa hän olisi iloisempi ja onnellisempi, ja näinollen olisi kumppanillekin mukavampaa seuraa.            Ei siis, että hän etsisi parisuhdetta, jotta parisuhde parantaisi häntä iloisemmaksi ja onnellisemmaksi. 

Hyvää parisuhdetta ei saa, jos yksi tai kummatkin suhteessa ovat masentuneita. 

Silloin sen "terveen" osapuolen pitää panostaa suhteeseen paljon enemmän energiaa, mikä lopulta vie hänenkin energiansa ja masentaa sen osapuolen. 

Ei suru tai trauma ole yhtä kuin masennus. Mulla on elämässä suurta surua aiheuttavia asioita, mutta en mä ole masentunut. Mun surut ja murheet ja traumat kyllä vaikuttaa muhun, mutta ei sillä tavoin, etteikö oltais kumppanin kanssa ihan tasaveroisesti panostaen suhteessa. 

Tuskinpa yksikään on iloinen auringonsäde alituiseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikki masentuneet eivät ole depressiivisiä. Eivätkä myöskään dumppaa ongelmiaan toisten harteille. Kuitenkin hyvä parisuhde olisi yksi ongelma vähemmän ja sillä olisi iso positiivinen vaikutus mielenterveyteen. 

Nyt puhutaan mt-häiriöisistä, jotka eivät hae apua ja kuvittelevat parisuhteen tuovan heille onnea, mikä parantaa sen mt-häiriön. eli tässäkin tapauksessa sen surun. 

Hoidoissa ja terapiassa ja muutenkin elämän positiivisena näkevät masennuksesta toipuvat voivat olla jo hyvää parisuhdemateriaalia. Mutta eivät ne, jotka eivät ole hoidossa eivätkä sitä hae, ja ovat masennuksen pahimmassa vaiheessa ja kuvittelevat, ettei suru lähde mihinkään.

Terveet tietävät, että suru on aina ohimenevää. Siihen jää kiinni, kun ei halua päästää irti.

 

Ai. Eikö ap maininnut sanan terapeutti vai luinko huonosti aloituksen. 

Etkä sinä voi määrittää sitä, onko surumielinen ihminen hyvää vai huonoa "materiaalia", vaikkei hän sinulle sopisikaan (ei sovi minullekaan, mutta ymmärrän ihmisiä olevan erilaisia ja oma toksinen positiivisuus on myös ollut asia, jota on pitänyt terapiassa käsitellä). 

Pitäiskö olla sellanen tekoiloinen niinku vai? Ilon kautta? Vaik fiilis ois paska.

Vierailija kirjoitti:

Pelkään, että kun näkevät sen koiran, niin ajattelevat, etteivät sitä halua elämäänsä. Ottaa sitä puoleksi itselleen.  

Uskon, että jos saisin hyvän parisuhteen, niin suru asettuisi enemmän taka-alalle. Mielen etualalle tulisi iloisempia, onnellisia asioita. Silloin varmaan olisin mukavampaa, keveämpää seuraa kumppanillenikin."

Onko tämä jonkun mielestä ihan oikeasti terve ja kestävä lähtökohta uudelle parisuhteelle ja hyvä syy etsiä sellainen?

Jos tuon lauseen jättää pois, ollaan melko ok tilanteessa. Hän ei ehkä pysty tällä hetkellä edes hahmottamaan sitä, että se suru joskus oikeasti olisi poissa tai huomattavasti pienempi. Yksin näköalattomuus valtaa alaa ja ongelmat tuntuvat todellista suuremmilta. Todennäköisesti asenne muuttuisi hyvässä suhteessa. 

Tuo "suru" on kyllä masennusta. Ei normaalilla ihmisellä ole mukanaan tuollaista kummallista mustaa surumöykkyä, mistä jauhaa kokoajan. Vieläpä etsii kumppania, joka ottaisi puolet taakasta itselleen ja rakastaisi hänet terveeksi. 

Ihan sairas kuvitelma, ja AP on todella ahdistavan kuuloinen ihminen. 

Vierailija kirjoitti:

Ei suru tai trauma ole yhtä kuin masennus. Mulla on elämässä suurta surua aiheuttavia asioita, mutta en mä ole masentunut. Mun surut ja murheet ja traumat kyllä vaikuttaa muhun, mutta ei sillä tavoin, etteikö oltais kumppanin kanssa ihan tasaveroisesti panostaen suhteessa. 

Tässä kyse onkin heistä, jotka ovat jatkuvasti surullisia, masentuneita ja eivät koe voivansa muuttaa itseäänsä ja pysyvänsä tuollaisina aina. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikki masentuneet eivät ole depressiivisiä. Eivätkä myöskään dumppaa ongelmiaan toisten harteille. Kuitenkin hyvä parisuhde olisi yksi ongelma vähemmän ja sillä olisi iso positiivinen vaikutus mielenterveyteen. 

Nyt puhutaan mt-häiriöisistä, jotka eivät hae apua ja kuvittelevat parisuhteen tuovan heille onnea, mikä parantaa sen mt-häiriön. eli tässäkin tapauksessa sen surun. 

Hoidoissa ja terapiassa ja muutenkin elämän positiivisena näkevät masennuksesta toipuvat voivat olla jo hyvää parisuhdemateriaalia. Mutta eivät ne, jotka eivät ole hoidossa eivätkä sitä hae, ja ovat masennuksen pahimmassa vaiheessa ja kuvittelevat, ettei suru lähde mihinkään.

Terveet tietävät, että suru on aina ohimenevää. Siihen jää kiinni, kun ei halua päästää irti. 

 

Ei tässä ole masennuksesta puhuttu. Ei ole totta, että terveet tietäisivät kaikkien surujen menevän ohi. Ei se niin mene. Se menee nimenomaan niin, että ne surut ei mene ohi, vaan niiden kanssa voi oppia elämään. Masennuksen kanssa tällä ei ole mitään tekemistä. Masennusta voi olla ihan ilman mitään surua aiheuttavia tragedioita tai traumoja. 

Vierailija kirjoitti:

Sinusta tuntuu nyt, että se suru ei lopu koskaan. Neljän vuoden kuluttua tapahtumista olet jo ihan eri tilanteessa. Neljän vuoden kuluttua tästä hetkestä olet ihan eri tilanteessa.

Älä lupaa sellaista mistä et voi olla varma. Suru voi olla suurin voimavara ja paras ystävä. Suru ei petä.

(Lapseni kuolemasta on kulunut kahdeksan vuotta, enkä tule koskaan olemaan eri tilanteessa. Kuolemansuruni ei varsinaisesti estä minua etsimästä parisuhdetta, mutta se on paljastanut miten vähän ihmiset haluavat olla tekemisissä surevan kanssa. Ymmärrätkö?)

Jokaisella on vaihtelevia fiiliksiä. Vai?

Vierailija kirjoitti:

Pitäiskö olla sellanen tekoiloinen niinku vai? Ilon kautta? Vaik fiilis ois paska.

Tässä on hyvä esimerkki henkilöstä, jolla on mielenterveyden kanssa niin vaikeita ongelmia, ettei ole valmist parisuhteeseen.

Kun sanotaan, että pitäisi hoitaa itsensä kuntoon niin ettei ole surullinen tarkoittaa sulle, että pitäisi olla tekoiloinen, se vaan merkitsee sitä, ettet halua parantua saatikka hoidattaa itseäsi. 

Vierailija kirjoitti:

Ei tässä ole masennuksesta puhuttu. Ei ole totta, että terveet tietäisivät kaikkien surujen menevän ohi. Ei se niin mene. Se menee nimenomaan niin, että ne surut ei mene ohi, vaan niiden kanssa voi oppia elämään. Masennuksen kanssa tällä ei ole mitään tekemistä. Masennusta voi olla ihan ilman mitään surua aiheuttavia tragedioita tai traumoja. 

??? Mitä kuvittelet masennuksen olevan?