Lue keskustelun säännöt.
Mies, alkaisitko parisuhteeseen jos naisella on taakkaanan paljon surua?
09.09.2024 |
Kysymys otsikossa.
Olen elänyt kovan elämän ja ikäisekseni (alle 30v) kokenut uskoakseni tavallista enemmän menetyksiä, ja muitakin vastoinkäymisiä.
Kaiken tämän johdosta kannan mukanani valtavan paljon surua.
Asiantuntijoiden mukaan ei ole niin, että surulliset asiat "surraan pois". Vaan niin, että surun kanssa opetellaan elämään.
Näin juuri koen itse.
Suru on kuin iso koira, joka kulkee mukanani mihin ikinä menenkin. Joskus se vain on siinä vaiti, joskus pitää itsestään enemmän ääntä.
Toivoisin saavani parisuhteen. Mutta en oikein uskalla avata sisimpääni kenellekään miehelle. Pelkään, että kun näkevät sen koiran, niin ajattelevat, etteivät sitä halua elämäänsä. Ottaa sitä puoleksi itselleen.
Uskon, että jos saisin hyvän parisuhteen, niin suru asettuisi enemmän taka-alalle. Mielen etualalle tulisi iloisempia, onnellisia asioita. Silloin varmaan olisin mukavampaa, keveämpää seuraa kumppanillenikin.
Kommentit (271)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joillakin meistä on elämässä pysyviä, jatkuvia surua aiheuttavia asioita, ei siis vain yksittäisiä traumatisoivia tai surullisia tapahtumia. Jos on vaikka trauma väkivaltakokemuksesta tms. yksittäisestä tapahtumasta, tai surua läheisten menettämisestä ym., niin tällaisten aiheuttamaa mahdollista traumaa ja surua voidaankin varmasti eri lailla hoitaa, asian voi saada käsiteltyä. Eri asia noiden pysyvien ja jatkuvien asioiden kanssa. Sellaisten kanssa eläväkö ei saisi koskaan aloittaa parisuhdetta?
MIkä on pysyvää surua aiheuttava asia?
No yleensä johonkin läheiseen ihmiseen liittyvä. Esim. perheenjäsenen kuten vaikka oman lapsen vakava mielenterveys- ja/tai päihdeongelma tai muu va
Tuossa oli aika ylimalkaisesti ilmaistu nuo asiat. Niihin voi liittyä aika paljon enemmän. En esim. omista asioistani voi tunnistettavuuden vuoksi kertoa mitään yksityiskohtia, mutta kyllä esim. terapeutti on nimenomaan sanonut, että kyllä mä joudun kantamaan näitä asioita mukanani loppuelämäni, eikä tätä tosiaan voi hoitaa pois, voi vain oppia elämään tämän kanssa ja oppia jotenkin löytämään paikka näille asioille jne.
Toki eri ihmiset reagoi eri lailla. Mun mielestä on kuitenkin aika luonnollista tuntea surua lähimmäisen kärsimyksestä, jatkuvasta hengenvaarasta, ihmisten kuolemista jne. Eihän se ole pelkästään kuormittavaa, on se myös surullista. Varsinkin jos on kovin empaattinen ihminen, eli sen noista asioista itselle seuraavan kärsimyksen ja vaaran lisäksi suree sitä toisen ihmisen kärsimystä.
Ainakaan psykiatrit, psykologit ja terapeutit ei pidä mitenkään sairaana sitä, että joista tällaisista asioista voi kantaa surua mukanaan.
Sinä olet psyykeeltäsi terve, kun pystyt surureaktioihin. Riittävän traumatisoituneet meinaan menevät selviytymismoodiin, vaikkapa läheisen kuolemanvaarassa, eikä suruun tai muihin kuormittaviin tunteisiin ole varaa vaan keskitytään itse asiaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yhdenkään ihmisen ei pidä parisuhteessa toimia toisen terapeuttina. Parisuhde on kahden ihmisen tasavertainen suhde. Kyllä se ap niin on, että sinä ensin suret surusi ja sitten vasta olet valmis parisuhteeseen.
Kyllä siinä sivussa voi aloittaa parisuhteen ja moni aloittaakin. Ihan turha kaasuvalottaa ap:ta, kun hänellä on muutenkin vaikeaa.
No ne suhteet eivät ole tasavertaisia, eivätkä kuitenkaan tule kestämään. Mutta siinähän sitten toimitte terapeutteina tai olette itse se terapian tarpeessa oleva. Ei se henkilökohtaisesti minua kosketa.
T. tasavertaisessa ja hyvässä parisuhteessa oleva
Oletpa sinä niiiin tasapainoinen ja valmis ihminen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joku hajallaan oleva ihminen voisi halutakin AP:n kaltaisen ihmisen elämäänsä joka "ymmärtää".
Eihän AP ymmärrä ketään. Hän haluaa toisen ymmärtävän ja kannattelevan häntä. Ei hänestä ole toista kannattelemaan.
Jonkun pitää tehdä AP onnelliseksi, sitten hänen surunsa helpottaisi. Näin hän itse sanoi
Missä ap noin sanoi. Minä ainakin ymmärsin aloituksen aivan toisin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suru ei ole kylkeen liimattu kumppani, joka ei koskaan katoa.
Jos on, silloin on oma surutyö jätetty tekemättä.
Suru oikeasti kyllä työstetään pois, kukin tavallaan. Jos se jää ikuiseksi kumppaniksi, palvelee suru silloin jotain ihan muita tarpeita.
LeskiN55Surutyön tekeminen vaatii kai sitä, että se surua aiheuttava asia ei ole jatkuvasti päällä. Menneistä tapahtumista surutyön tekeminen lienee eri asia kuin jatkuvasti tapahtuvan.
Sekin on vähän että miten sen ottaa. Jos vaikka läheinen ihminen on kuollut ja pysyy aina kuolleena, onko se kerran tapahtunut vai jatkuvasti tapahtuva asia?
Se on asia, jonka kanssa on vain opittava elämään. Siinäkin suru muuttaa muotoaan, ikäväksi ja kaipaukseksi. Kuolema on osa elämää, ja sekin on vain hyväksyttävä.
Itselleen siinä hallaa tekee jos jää suruun kiinni. Suremisen lopettaminen ei tarkoita rakkaan unohtamista. Elämä menee eteenpäin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Yhdenkään ihmisen ei pidä parisuhteessa toimia toisen terapeuttina. Parisuhde on kahden ihmisen tasavertainen suhde. Kyllä se ap niin on, että sinä ensin suret surusi ja sitten vasta olet valmis parisuhteeseen.
Entäs sitten kun sitä surua tulee kun suhde on jo vakava? Silloinko erotaan koska eihän surua poteva ihminen ole valmis suhteeseen?
Pimeitä näkökulmia. Elämässä sattuu ja tapahtuu. Aina kannattaa yrittää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitäs sit ku kalikka kalahtaa omaan nilkkaan??
Vierailija kirjoitti:
Ei ole miesten velvollisuus parantaa sinun mielenterveys ongelmia. Hoida itsesi kuntoon ennen kun lähdet parisuhteeseen
Mitäs sit teet ku itselles iskee suru? Kaikki jättää sut. Reilua?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen sen tehnyt ja en aio tehdä enää. Se nainen imi musta kaiken elinvoiman ja masennuin. Ne traumat ja surut täytyy olla käsitelty.
Onneksi olen nyt kunnossa.
En voi tietää sinun tilanteestasi, kun ei niitä täällä voi kokonaan avata.
Minulle kuitenkin on viimeksi pari viikkoa sitten terapeutti muistuttanut, että nämä asiat eivät määritä minua eivätkä pilaa elämääni ja niistä voi selvitä ja olen itse samaa mieltä.
Minulla on loppuelämän sairaus mukanani kokemastani väkivallasta. Ja mielenterveys mennyt (toivottavasti väliaikaisesti) kaikesta kokemastani, mikä lääkärin ja terapeuttien mukaan on paljon enemmän kuin ihmiset yleensä joutuvat kokemaan ja ihan omiaan sairastuttamaan ihmisen.