Mies, alkaisitko parisuhteeseen jos naisella on taakkaanan paljon surua?

Vierailija kirjoitti:

Tähän on tultu kun isät ovat vastuuttomasti valehdelleet tyttölapsilleen ja kutsuneet prinsessoiksi. Vieläpä antaneet tyypillisesti näille "prinsessoille" kaiken aina valmiina eteen. Ei ihme ettei  kestetä pienintäkään vastoinkäymistä. Heti uhriudutaan ja valitetaan " kovaa kohtaloa".

Voi hellanlettas sentään. Tui tui vaan ap. 

Siis, mitä ihmettä sinä sekoilet?

On kyse surusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä jos et pystyisikään olemaan se iloinen ihminen miehelle? Imet hänet kuiviin sun surumielisyydellä, eikä todellakaan ole oikein kohdella yhtäkään ihmistä niin.

 

Yleensä hyvä suhde tekee ihmisen onnelliseksi.

Kyllä ensin pitää olla onnellinen itse. Omaa onnellisuutta ei saa eikä voi ikinä kaataa toisen niskaan. 

Ei mene ihan noin. Kun ihminen on yksin, hän ei saa tarvitsemiaan välittäjäaineita ja elämä on matalalentoisempaa. Se korjaantuu itsestään, kun hän saa läheisen ihmissuhteen, sikäli, että elimistössä mikään ei ole rikki. Kaikki tietävät rakastumisen tunteen. Ei se ole niin, että ensin pitää yksinään luoda itseensä rakastumisen tunne ja sitten voi ottaa jonkun ihmisen siihen. 

Rakkaus ja uuden elämän alkaminen saattaisi muuttaa ap:n mielenmaisemaa ihan itsekseen. Totta kai hänestä tuntuu onnettomalta, kun hän on jäänyt yksinään suruineen. Kukapa ei olisi onneton samassa tilanteessa. 

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa tähän ketjuun vastanneista on ihan pihalla asioista. Puhutaan siitä, että ensin pitää hoitaa suru pois - ei surua voi hoitaa pois. On sellaisia suruja, joiden kohdalla aika parantaa. Sitten on sellaisia suruja, jotka ovat jatkuvia. Ei sellaista voi "hoitaa pois", sellaisen kanssa pitää vain yrittää oppia elämään.

Suru ei myöskään ole mielenterveysongelma, eikä sama asia kuin masennus. Yksikään terapeutti ei hoida jonkun surua pois parissa vuodessa, ei se niin toimi.

Minä voin tarjota ap:lle toivoa. Koin itse aika samallalailla. Ajattelin, että mun elämässä on niin kauheita ja vaikeita asioita, etten ikinä voi ottaa ketään elämääni, ja ettei mulle vois ikinä enää olla mitään onnea. Sitten tapasin mieheni. Hänelle se oli yksinkertaista: hän rakastaa minua ja haluaa olla kanssani, ja kaikki mikä mun mukana tulee kuuluu sitten siihen pakettiin, ja hän haluaa sen paketin. Että anteeksi nyt vaan kaikille, joiden mukaan

Mitä tapahtuu jos saat merkkejä, ettei miehesi haluakaan sinua enää elämääsi? Jos miehesi lähtee?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa tähän ketjuun vastanneista on ihan pihalla asioista. Puhutaan siitä, että ensin pitää hoitaa suru pois - ei surua voi hoitaa pois. On sellaisia suruja, joiden kohdalla aika parantaa. Sitten on sellaisia suruja, jotka ovat jatkuvia. Ei sellaista voi "hoitaa pois", sellaisen kanssa pitää vain yrittää oppia elämään.

Suru ei myöskään ole mielenterveysongelma, eikä sama asia kuin masennus. Yksikään terapeutti ei hoida jonkun surua pois parissa vuodessa, ei se niin toimi.

Minä voin tarjota ap:lle toivoa. Koin itse aika samallalailla. Ajattelin, että mun elämässä on niin kauheita ja vaikeita asioita, etten ikinä voi ottaa ketään elämääni, ja ettei mulle vois ikinä enää olla mitään onnea. Sitten tapasin mieheni. Hänelle se oli yksinkertaista: hän rakastaa minua ja haluaa olla kanssani, ja kaikki mikä mun mukana tulee kuuluu sitten siihen pakettiin, ja hän haluaa sen pake

Mitä tapahtuu jos saat merkkejä, ettei miehesi haluakaan sinua enää elämääsi? Jos miehesi lähtee?

???? MItä jos sinun miehesi lähtee?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä jos et pystyisikään olemaan se iloinen ihminen miehelle? Imet hänet kuiviin sun surumielisyydellä, eikä todellakaan ole oikein kohdella yhtäkään ihmistä niin.

 

Yleensä hyvä suhde tekee ihmisen onnelliseksi.

Kyllä ensin pitää olla onnellinen itse. Omaa onnellisuutta ei saa eikä voi ikinä kaataa toisen niskaan. 

Ei mene ihan noin. Kun ihminen on yksin, hän ei saa tarvitsemiaan välittäjäaineita ja elämä on matalalentoisempaa. Se korjaantuu itsestään, kun hän saa läheisen ihmissuhteen, sikäli, että elimistössä mikään ei ole rikki. Kaikki tietävät rakastumisen tunteen. Ei se ole niin, että ensin pitää yksinään luoda itseensä rakastumisen tunne ja sitten voi ottaa jonkun ihmisen siihen. 

Mutta kun siinä rakkaudessa voi tulla taas rikotuksi.

Ei toisen ihmisen vastuulle voi sälyttää sellaista tilannetta että kumppani oli aivan murheen alhossa ja itsetuhon partaalla, mutta kun sinä tulit elämään niin kaikki muuttui.. Entä jos päätän poistua..?

Kyllä sinua voi rakastaa.

Pinnallinen ihminen ei sovi, mutta ajatteleva ja tunteva ja vahva ihminen sopii. Sellainen, jolla on jo näkemystä ja kokemusta asioista ja elämästä on sinulle sopiva. 

Luotettava ja itseensä ja omiin arvoihinsa luottava ihminen on sinulle sopiva kumppani.

Kyllä sellainen on.

Tärkeää olisi nyt, että itse alat oikeasti sitä suruasi työstämään. Me ne esim. sururyhmään tai hakeudu terapiaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa tähän ketjuun vastanneista on ihan pihalla asioista. Puhutaan siitä, että ensin pitää hoitaa suru pois - ei surua voi hoitaa pois. On sellaisia suruja, joiden kohdalla aika parantaa. Sitten on sellaisia suruja, jotka ovat jatkuvia. Ei sellaista voi "hoitaa pois", sellaisen kanssa pitää vain yrittää oppia elämään.

Suru ei myöskään ole mielenterveysongelma, eikä sama asia kuin masennus. Yksikään terapeutti ei hoida jonkun surua pois parissa vuodessa, ei se niin toimi.

Minä voin tarjota ap:lle toivoa. Koin itse aika samallalailla. Ajattelin, että mun elämässä on niin kauheita ja vaikeita asioita, etten ikinä voi ottaa ketään elämääni, ja ettei mulle vois ikinä enää olla mitään onnea. Sitten tapasin mieheni. Hänelle se oli yksinkertaista: hän rakastaa minua ja haluaa olla kanssani, ja kaikki mikä mun mukana tulee kuu

84: petyn harmistun ja suren. Sitten jatkan elämääni sellaisena kuin se oli tavatessamme.

Entä sinä? Jatkaisitko sinä elämääsi sellaisena kuin se oli tavatessanne? miltä tämä ajatus tuntuu miehestäsi?

Vierailija kirjoitti:

Olet siis jotenkin päättänyt rypeä noissa suruissasi lopun elömää?

Surua on kaikilla. Elämä on sitä, että mennään eteen päin ja vastoinkäymiset ja surut hyväksytään osaksi elämää. Ei niitä avata jokaiselle uudelle tuottavuudelle niissä kiemurrella. 

No varmaan potentiaalinen parisuhdekumppani ei oo "jokainen uusi tuttavuus", vaan juuri sellainen uusi tuttavuus, jolle on aika oleellista avata oman elämän vastoinkäymisiä ja suruja.

Jotkut surut on koko elämän mittaisia. Ei se tarkoita, että niissä kokoajan rypee. Mutta osa elämää ne on, ja vaikuttaa ihmisen luonteeseen. Minulla ainakin meni elämässä tärkeysjärjestys aika uusiksi vakavien tragedioiden jäljiltä. 

Täällä on paljon kylmiä vastauksia. On totta että jokainen on loppujen lopuksi itse vastuussa omasta onnestaan ja hyvinvoinnistaan, mutta ei se niin mene että parisuhteen ansaitsisi vasta kun on jotenkin "valmis" ja "parantunut". Kukaan ei ole koskaan valmis, ja hyvässä parisuhteessa kaksi oman keskeneräisyytensä tunnustavaa ihmistä tukevat toisiaan ja auttavat toisiaan kasvamaan.

Rakkaus ei voi syntyä tyhjiössä. Esimerkiksi itse olen kokenut suuria harppauksia itseni hyväksymisessä sen jälkeen, kun löysin parisuhteen jossa ensimmäistä kertaa tunsin todella olevani rakastettu ja hyväksytty. Ja tässä oikea kumppani nimenomaan antaa sinulle tukea ja työkaluja kehittymiseen, ei niin että hän olisi ratkaisu itsessään ongelmiisi. Se työ on jokaisen tehtävä itse.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä jos et pystyisikään olemaan se iloinen ihminen miehelle? Imet hänet kuiviin sun surumielisyydellä, eikä todellakaan ole oikein kohdella yhtäkään ihmistä niin.

 

Yleensä hyvä suhde tekee ihmisen onnelliseksi.

Kyllä ensin pitää olla onnellinen itse. Omaa onnellisuutta ei saa eikä voi ikinä kaataa toisen niskaan. 

Ei mene ihan noin. Kun ihminen on yksin, hän ei saa tarvitsemiaan välittäjäaineita ja elämä on matalalentoisempaa. Se korjaantuu itsestään, kun hän saa läheisen ihmissuhteen, sikäli, että elimistössä mikään ei ole rikki. Kaikki tietävät rakastumisen tunteen. Ei se ole niin, että ensin pitää yksinään luoda itseensä rakastumisen tunne

Mutta kun siinä rakkaudessa voi tulla taas rikotuksi.

Ei toisen ihmisen vastuulle voi sälyttää sellaista tilannetta että kumppani oli aivan murheen alhossa ja itsetuhon partaalla, mutta kun sinä tulit elämään niin kaikki muuttui.. Entä jos päätän poistua..?

Tuollaista vastuuta ei pidä kenenkään ottaa missään ihmissuhteessa. Ja myös se nyt "terve" voi panikoitua itsetuhon partaalle, kun suhteenne lähtee rakoilemaan. Jokainen elää omaa elämäänsä. 

Olen itse sairastunut epätyypilliseen masennukseen. Se on siitä paskamainen tauti, että se reagoi yksinäisyyteen pahenemalla ja positiivisiin asioihin niin, että nautin niistä aidosti. Näin kukaan ei näe minusta tätä sairautta ja jos nyt saisin parisuhteen, oletettavasti paranisin tästä itsestään. En kuitenkaan koe, että kenenkään pitäisi parantaa minua tai mitenkään kannatella minua, minä olen minä ja elämäni on minun ja sairauteni on minun. Siihen vaan on parannusaine hyvä ihmissuhde. En kuitenkaan ole aktiivisesti etsimässä ketään, koska en pidä ihmisiä lääkkeenä tai kainalosauvana. 

Jotenkin vaan surettaa lukea osaa kommenteista. No, toisaalta on hyvä, että toisilleen sopimattomat ihmiset tiedostavat olevansa toisilleen sopimattomia. 

Mikä ihmeen suru? Minullakin on monenlaisia raskaita kokemuksia elämässä, mutten minä käytä niistä termiä suru, eivätkä ne kulje mukanani. En myöskään ajattele niitä traumoina,vaikka niitäkin varmaan on

 Ne ovat mennyttä. Ei minun tarvitse niistä jauhaa enkä tarvitse vertaistukea. Ne eivät kulje kuin koira mukanani. Koirahan on iloinen asia, ei mikään raskas otus

 AP kuulostaa todella raskaalta ja melankoliselta ihmiseltä. En jaksaisi hänen kaltaistaan

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa tähän ketjuun vastanneista on ihan pihalla asioista. Puhutaan siitä, että ensin pitää hoitaa suru pois - ei surua voi hoitaa pois. On sellaisia suruja, joiden kohdalla aika parantaa. Sitten on sellaisia suruja, jotka ovat jatkuvia. Ei sellaista voi "hoitaa pois", sellaisen kanssa pitää vain yrittää oppia elämään.

Suru ei myöskään ole mielenterveysongelma, eikä sama asia kuin masennus. Yksikään terapeutti ei hoida jonkun surua pois parissa vuodessa, ei se niin toimi.

Minä voin tarjota ap:lle toivoa. Koin itse aika samallalailla. Ajattelin, että mun elämässä on niin kauheita ja vaikeita asioita, etten ikinä voi ottaa ketään elämääni, ja ettei mulle vois ikinä enää olla mitään onnea. Sitten tapasin mieheni. Hänelle se oli yksinkertaista: hän rakastaa minua ja haluaa olla kanssani, ja kaikki mikä mun mukana tulee kuuluu sitten siihen pakettiin, ja hän haluaa sen pake

Mitä tapahtuu jos saat merkkejä, ettei miehesi haluakaan sinua enää elämääsi? Jos miehesi lähtee?

Mistä minä sen tiedän, mitä silloin tapahtuisi? Epäilemättä se olisi hyvin tuskallista, mutta en minä siihen kuolisi. Samaa kai voi kysyä kaikilta hyvässä parisuhteessa olevilta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa tähän ketjuun vastanneista on ihan pihalla asioista. Puhutaan siitä, että ensin pitää hoitaa suru pois - ei surua voi hoitaa pois. On sellaisia suruja, joiden kohdalla aika parantaa. Sitten on sellaisia suruja, jotka ovat jatkuvia. Ei sellaista voi "hoitaa pois", sellaisen kanssa pitää vain yrittää oppia elämään.

Suru ei myöskään ole mielenterveysongelma, eikä sama asia kuin masennus. Yksikään terapeutti ei hoida jonkun surua pois parissa vuodessa, ei se niin toimi.

Minä voin tarjota ap:lle toivoa. Koin itse aika samallalailla. Ajattelin, että mun elämässä on niin kauheita ja vaikeita asioita, etten ikinä voi ottaa ketään elämääni, ja ettei mulle vois ikinä enää olla mitään onnea. Sitten tapasin mieheni. Hänelle se oli yksinkertaista: hän rakastaa minua ja haluaa

84: petyn harmistun ja suren. Sitten jatkan elämääni sellaisena kuin se oli tavatessamme.

Entä sinä? Jatkaisitko sinä elämääsi sellaisena kuin se oli tavatessanne? miltä tämä ajatus tuntuu miehestäsi?

Siinä vaiheessa  kun erotaan, erotaan. Ei voi pitää ketään panttivankina. Olen jättänyt rais**uksen uhrin, koska hän ei ollut ikinä käsitellyt asiaa muuten kuin alkoholilla. Ihan sama minulle, miten hän jatkaa elämäänsä sen jälkeen. Minä en pysty/nyt rakastamaan häntä ehjäksi enkä edes yrittänyt, koska ei sellaiseen pysty eikä se ole minun tehtäväni. 

En ole mies, mutta minun mieheni alkoi kanssani.

Minulla on suruja ja vastoinkäymisiä.

Meillä on rakkaus. Mies on itsevarma ja luotettava. On syvyyttä ja on kepeyttä.

Vierailija kirjoitti:

Mikä ihmeen suru? Minullakin on monenlaisia raskaita kokemuksia elämässä, mutten minä käytä niistä termiä suru, eivätkä ne kulje mukanani. En myöskään ajattele niitä traumoina,vaikka niitäkin varmaan on

 Ne ovat mennyttä. Ei minun tarvitse niistä jauhaa enkä tarvitse vertaistukea. Ne eivät kulje kuin koira mukanani. Koirahan on iloinen asia, ei mikään raskas otus

 AP kuulostaa todella raskaalta ja melankoliselta ihmiseltä. En jaksaisi hänen kaltaistaan

On paljon melankolisia ja raskaita ihmisiä. Ap tosin kuulostaa masentuneelta ja traumatisoituneelta. 

En minäkään jaksa melankolisia ja raskaita ihmisiä, mutta jaksan ihmisiä, joilla on surua ja vaikeuksia elämässä. Kaikilla melankolisilla ja raskailla ihmisillä ei ole mitään erityisesti raskaampaa kuin muillakaan, he vaan ovat sen luontoisia. Vrt. En kuuntele mitään kurjuusmusiikkia, mutta jotkut siitä nauttivat. He taas eivät pidä samasta musiikista kuin minä. Ei siitä tarvitse tehdä numeroa.

Niin no..

Kun tarpeeksi kauan on hullun kanssa, tulee lopulta hulluksi itsekkin..

On ihan hyvä, että elämä ei ole ollut pelkkää onnistumista, näin saa karsittua ympäriltään pinnallisia ja näköalattomia "täydellisiä" ihmisiä. 

Tämä akuankkapilvi-ihminen saattoi silloisen seurustelukumppaninsa terapia- ja lääkityskuntoon kun tämä halusi erota seurustelusuhteesta. Kumppani valvoi (ilman unilääkkeitä) öitä miettien, että jos hän katkaisee lopullisesti seurustelusuhteen tapahtuu jotain kamalaa. Joku kuolee. Töissä ei pystynyt olemaan kaikkina päivinä uupumuksen ja unilääkepöhnän vuoksi. Ahdistus vaati betasalpaajia joita akuankkapilven alla eläjä mieluummin jakeli kumppanilleen kuin olisi suostunut eroon ilman itsemurhauhkailuja ja pitkiä öisiä painostavia sähköposteja. Pitkäaikaissairauden oireet pahenivat stressistä ja paino tippui. Pilvenaluseläjällä oli elämässään kertynyt suuri määrä erilaisia lääkkeitä ahdistukseen, sosiaaliseen jännistykseen, nukahtamiseen jne ja erohaluinen tiesi, että niillä saa hengen pois halutessaan. Toisaalta niillä saattoi "auttaa" erohalussaan ahdistunutta puolisoa, joka ei saanut kakaistua suustaan, että nyt tämä välitila ja "yritetään vielä" on ohi, piste. Aivan kipeä tilanne, johon en toivoisi kenenkään joutuvan, en sen surussa elävän tai traumatisoituneen, enkä tämän "ilon elämään tuoneen" puolison.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä jos et pystyisikään olemaan se iloinen ihminen miehelle? Imet hänet kuiviin sun surumielisyydellä, eikä todellakaan ole oikein kohdella yhtäkään ihmistä niin.

 

Yleensä hyvä suhde tekee ihmisen onnelliseksi.

Kyllä ensin pitää olla onnellinen itse. Omaa onnellisuutta ei saa eikä voi ikinä kaataa toisen niskaan. 

Ei mene ihan noin. Kun ihminen on yksin, hän ei saa tarvitsemiaan välittäjäaineita ja elämä on matalalentoisempaa. Se korjaantuu itsestään, kun hän saa läheisen ihmissuhteen, sikäli, että elimistössä mikään ei ole rikki. Kaikki tietävät rakastumisen tunteen. Ei se ole niin, että ensin pitää yksinään luoda itseensä rakastumisen tunne

Mutta kun siinä rakkaudessa voi tulla taas rikotuksi.

 

Ei toisen ihmisen vastuulle voi sälyttää sellaista tilannetta että kumppani oli aivan murheen alhossa ja itsetuhon partaalla, mutta kun sinä tulit elämään niin kaikki muuttui.. Entä jos päätän poistua..?

Mä en kyllä ymmärrä, miten se mitään vastuun säilyttämistä kellekään, jos olin aivan murheen alhossa (itsetuhon partaalla en) kunnes löysin kumppanini ja kaikki muuttui? Nythän se kaikki on muuttunut. Mä en ole enää pelkästään siellä murheen alhossa. Olen oppinut kokemaan taas onnellisuutta. En mä enää putoaisi takaisin siihen samaan tilaan, missä olin ennen hänen tapaamistaan. Ei hänellä ole mitään velvollisuutta olla tässä, että mä pärjäisin ja kestäisin.

Oon siis se, joka alkoi suhteeseen hyvin suurten surujen painamana ja traumatisoituneena. Nyt olen ollut jo vuosikausia kykeneväinen tuntemaan myös sitä iloa ja onnea kaiken surunkin keskellä. Ei se mun kyky tuntea positiivisia tunteita ole enää vain kumppanini varassa, vaikka hänen kauttaan niitä opinkin taas tuntemaan. 

Vierailija kirjoitti:

Tämä akuankkapilvi-ihminen saattoi silloisen seurustelukumppaninsa terapia- ja lääkityskuntoon kun tämä halusi erota seurustelusuhteesta. Kumppani valvoi (ilman unilääkkeitä) öitä miettien, että jos hän katkaisee lopullisesti seurustelusuhteen tapahtuu jotain kamalaa. Joku kuolee. Töissä ei pystynyt olemaan kaikkina päivinä uupumuksen ja unilääkepöhnän vuoksi. Ahdistus vaati betasalpaajia joita akuankkapilven alla eläjä mieluummin jakeli kumppanilleen kuin olisi suostunut eroon ilman itsemurhauhkailuja ja pitkiä öisiä painostavia sähköposteja. Pitkäaikaissairauden oireet pahenivat stressistä ja paino tippui. Pilvenaluseläjällä oli elämässään kertynyt suuri määrä erilaisia lääkkeitä ahdistukseen, sosiaaliseen jännistykseen, nukahtamiseen jne ja erohaluinen tiesi, että niillä saa hengen pois halutessaan. Toisaalta niillä saattoi "auttaa" erohalussaan ahdistunutta puolisoa, joka ei saanut kakaistua suustaan, että nyt tämä välitila ja "

Tulet saamaan vastauksia, joissa painotetaan että traumatisoituneellakin on oikeus parisuhteeseen. Ja empaattinen ihminen ottaa surullisen sielun siipensä alle, kylmät ihmiset ei.

Niin ja että sen eroa toivovan pitää vaan olla rehellinen ja kasvattaa selkäranka.

Paljon kohdistuu vaatimuksia toisiin ihmisiin. Itseen vähemmän, kun on se trauma.