Mies, alkaisitko parisuhteeseen jos naisella on taakkaanan paljon surua?

" we're one but we're not the same 

we get to carry each other"

U2

Ap puhut nyt traumoista.

On viisasta hoitaa omat traumat ennen menemistä parisuhteeseen. Parisuhde on huono paikka käsitellä traumoja koska kumppanisi ei voi olla terapeuttisi. Lisäksi suhde vaatii panostamista, kommunikaatiota ja vastavuoroisuutta, joita kaikkia käsittelemättömät traumat häiritsevät.

Suhde ei paranna traumoja.

Ihmeellinen mielikuva tuntuu monella olevan jostain valmiista, ehjästä ihmisestä. Eihän elämä koskaan pysähdy paikoilleen, eikä me olla koskaan valmiita. Uusia suruja ja murheita ja tragedioita voi tulla milloin tahansa. Monet surut on ikuisia, ja jättää jälkensä ihmisen persoonaan. Eikä yksikään psykiatri, psykologi tai terapeutti esitä surua parannettavana sairautena. Mielenterveys ei todellakaan ole sitä, että jonkun suuren tragedian aiheuttama suru hoidetaan pois, ja sitten se ei enää vaikuta ihmiseen mitenkään. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa tähän ketjuun vastanneista on ihan pihalla asioista. Puhutaan siitä, että ensin pitää hoitaa suru pois - ei surua voi hoitaa pois. On sellaisia suruja, joiden kohdalla aika parantaa. Sitten on sellaisia suruja, jotka ovat jatkuvia. Ei sellaista voi "hoitaa pois", sellaisen kanssa pitää vain yrittää oppia elämään.

Suru ei myöskään ole mielenterveysongelma, eikä sama asia kuin masennus. Yksikään terapeutti ei hoida jonkun surua pois parissa vuodessa, ei se niin toimi.

Minä voin tarjota ap:lle toivoa. Koin itse aika samallalailla. Ajattelin, että mun elämässä on niin kauheita ja vaikeita asioita, etten ikinä voi ottaa ketään elämääni, ja ettei mulle vois ikinä enää olla mitään onnea. Sitten tapasin mieheni. Hänelle se oli yksinkertaista: hän rakastaa minua ja haluaa

No pilvenalusasukkaan tunteva kertoo jälleen, että hän oli vielä eron jälkeenkin sitä mieltä, että mies yksipuolisella päätöksellä rikkoi jotain niin kaunista, jossa se rakkaus olisi vielä ollut kaivettavissa esille kun mies olisi viitsinyt edes yrittää. Kaksi vuotta säännöllisiä henkäystaoukoja ja eropuheita ei sitten kai ollut mikään merkki siitä, ettei mies olisi voinut hyvin. Kun palasihan se sentään monta kertaa takaisin [sen jälkeen kun oli ensin saanut lukea viestejä joiden mukaan äitillä on edessä taas suuri suru kun tytär ajaa kallioleikkaukseen koska ei kestä tätä kipua, tai saanut pakottaa vessan oven auki ja kaivaa kädestä jonkun pilleripurkin].

Hakisin apua läheisriippuvuuteeni ja olen hakenutkin.

Tuossa on nyt ongelmallista se, ettet ole hyväksynyt sitä, että toinen ei tehnyt töitä suhteen ja itsensä eteen. Näin sitä kuitenkin yleensä käy, koska KETÄÄN EI VOI RAKASTAA EHJÄKSI. Jokaisen pitää motivoitua paranemiseen ja terapiaan ihan itse itsensä vuoksi, ei pitääkseen parisuhteen, ilahduttaakseen kumppaniaan tms. Noista suhteista pitää lähteä heti, kun tulee ensimmäiset merkit siitä, että toinen ei tee ongelmilleen mitään. Ei jäädä yliymmärtämään eikä antamaan seitsemättäkymmenettä kuudetta mahdollisuutta. 

Ja kyllä. Nuorena menetin terveyteni ja monta vuotta elämästä, kun ei tiennyt sitä mitä tiedän nyt keski-ikäisenä. Kun keski-ikäisenä aloitin seurustelun, joka osoittaitui tuollaiseksi, osasin lähteä kahden kuukauden kuluttua. Nuo ihmiset vievät omat ongelmansa hautaan asti ja miksi tuhlata voimansa yrittämällä auttaa ihmistä, joka ei kaipaa apua seisoakseen itse vaan palvelijaa. 

Vierailija kirjoitti:

"" Minkä ihmeen vertaistukifoorumien?"Olen löytänyt elämäni rakkauden ja ollaan kauhean onnellisia" -vertaistukifoorumin?"

 

Ei kun esim tukinetissä ne "puolisoni rakastaa hirveästi yhä, mutta minä haluan erota. Mistä saada uskallus kertoa, ero tulee musertamaan hänen maailmansa" -vertaistukiketjut. "

No ne ihmiset ei ole samassa tilanteessa kuin mun puoliso. Todella kummallista kuvitella tuollaista. Meillä on ihan tasaveroinen suhde, ei mikään sellainen, missä pelkästään toinen kannattelee toista jotenkin vastentahtoisesti tms. Tai että olis niin huono keskusteluyhteys eikä tuntis omaa puolisoaan.

Olen kyllä ollut itse tuossa tilanteessa, että roikkunut aivan liian pitkään suhteessa jossa ei olisi enää pitänyt olla, koska olen pelännyt sen toisen romahtamista eroon. Ei se tunnelma sellaisessa suhteessa ole enää mikään tavattoman onnellinen, iloinen, rakkaudentäyteinen. Kyllä silloin yleensä jo jotain on

Pitää opetella näkemään itsensä erillisenä ihmisenä. Mitä väliä sillä on, rakastaako toinen yhä, jos sinä haluat pois. Sitä paitsi. Se "rakastaminen" voi olla valehtelua ja näyttelyä, jolla kontrolloidaan toista tai sitten se rakastaminen ei kuitenkaan ilmene riittävällä tavalla, koska miksi sitä toinen haluaisi erota. Eropäätös on jokaisen oma, ei siihen voi etsiä konsensusta. 

Vierailija kirjoitti:

Ihmeellinen mielikuva tuntuu monella olevan jostain valmiista, ehjästä ihmisestä. Eihän elämä koskaan pysähdy paikoilleen, eikä me olla koskaan valmiita. Uusia suruja ja murheita ja tragedioita voi tulla milloin tahansa. Monet surut on ikuisia, ja jättää jälkensä ihmisen persoonaan. Eikä yksikään psykiatri, psykologi tai terapeutti esitä surua parannettavana sairautena. Mielenterveys ei todellakaan ole sitä, että jonkun suuren tragedian aiheuttama suru hoidetaan pois, ja sitten se ei enää vaikuta ihmiseen mitenkään. 

Kysymys onkin siitä onko ihminen itse aktiivisesti pyrkinyt pois siitä surusta ja traumasta, vai kiinnittyykö hän aina johonkin toiseen ihmiseen, jonka odottaa harhauttavan pois surusta ja hoitavan trauman.

Ymmärrätkö eron? Lapselle tulee pipi ja hän takertuu itkien äitiin. Äiti lohduttaa ja tuo paremman mielen, mutta sen jälkeen lapsen on itse käytävä läpi se henkinen työ että uskaltaa taas polkupyörän selkään. Jos on esim läheisten menetyksiä, kuten tällä akuankkapilvi-esimerkillä, niin jos ei niitä menetyksiä ole käsitellyt, ei ole suostunut ottamaan vastaan edes tarjottua apua, niin siinä on sellainen vaara, että sitä menetys-hylkäämisharjoitusta päätyy sitten elämään toistuvasti uudelleen ja uudelleen. Siis takertuu siihen "äitiin" taas, pelkää sitä hylkäämistä -> kuristaa sen "äidin" niin että tulee jälleen lopulta tämän tukihenkilön hylkäämäksi. 

Sillä tavalla olisi syytä vapautua siitä traumastaan ennen suhdetta tai ainakin terapoida sitä ammattiavulla.

Vierailija kirjoitti:

Ap puhut nyt traumoista.

On viisasta hoitaa omat traumat ennen menemistä parisuhteeseen. Parisuhde on huono paikka käsitellä traumoja koska kumppanisi ei voi olla terapeuttisi. Lisäksi suhde vaatii panostamista, kommunikaatiota ja vastavuoroisuutta, joita kaikkia käsittelemättömät traumat häiritsevät.

Suhde ei paranna traumoja.

Traumasta huolimatta ihminen voi olla täysin parisuhdekelpoinen, kun hän on terveesti vastuussa itsestään ja käytöksestään. Kehityksellinen trauma ei poistu koskaan, koska se on aivojen rakenteessa ja hermostossa. Lyhytaikainen PTSD varmaan voikin aika pitkälle parantua "kokonaan".

Vierailija kirjoitti:

Tähän on tultu kun isät ovat vastuuttomasti valehdelleet tyttölapsilleen ja kutsuneet prinsessoiksi. Vieläpä antaneet tyypillisesti näille "prinsessoille" kaiken aina valmiina eteen. Ei ihme ettei  kestetä pienintäkään vastoinkäymistä. Heti uhriudutaan ja valitetaan " kovaa kohtaloa".

Voi hellanlettas sentään. Tui tui vaan ap. 

Tällaisia kommentteja eivät selitä enää puuttuvat tunnetaidotkaan, vaan kyse lienee persoonallisuushäiriöstä tai pahoista mielenterveysongelmista. Mikään muu ei selitä sitä, että kirkkaassa päivänvalossa katsoo asialliseksi v*ttuilla ja ilkeillä valmiiksi surulliselle ja koviakokeneelle ihmiselle.

Onneksi k*sipäiden kanssa ei ole pakko viettää aikaa kuin keskustelupalstoilla.

Tsemppiä ap. Suru on normaali osa elämää, jota kukaan meistä ei pysty loputtomiin väistämään. Isoistakin suruista selviää, kun valitsee lähipiirinsä oikein.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmeellinen mielikuva tuntuu monella olevan jostain valmiista, ehjästä ihmisestä. Eihän elämä koskaan pysähdy paikoilleen, eikä me olla koskaan valmiita. Uusia suruja ja murheita ja tragedioita voi tulla milloin tahansa. Monet surut on ikuisia, ja jättää jälkensä ihmisen persoonaan. Eikä yksikään psykiatri, psykologi tai terapeutti esitä surua parannettavana sairautena. Mielenterveys ei todellakaan ole sitä, että jonkun suuren tragedian aiheuttama suru hoidetaan pois, ja sitten se ei enää vaikuta ihmiseen mitenkään. 

Kysymys onkin siitä onko ihminen itse aktiivisesti pyrkinyt pois siitä surusta ja traumasta, vai kiinnittyykö hän aina johonkin toiseen ihmiseen, jonka odottaa harhauttavan pois surusta ja hoitavan trauman.

Ymmärrätkö eron? Lapselle tulee pipi ja hän takertuu itkien äitiin. Äiti lohduttaa ja tuo paremman mielen, mutta sen jälkeen lapsen on itse k

Kaikki eivät suhtaudu traumaan noin ennen terapiaakaan. 

Mulla on ollut elämässä ihan valtavasti traumaa ja surua.

Käsittelin ne asiat terapiassa ja vertaistukiryhmäsååsä, se veikin aika kauan.

Olen aina voinut olla parisuhteissa, koska en ole kaatanut kumppanini niskaan näitä asioita ja olen itse pitänyt huolen siitä, että hoitoni etenee.

Nykypäivänä (32v) keskityn elämässä hyvään, koska menneet voi jättää menneisyyteen.

Ja parisuhteessa en jankkaa ääneen menneisyyttäni vaan sanoitan ne omat tämän päivän haasteeni, jotta toinen ymmärtää minua. Ja jos ei ymmärtäisi, niin vaihtaisin kumppania. Mutta ihan kaikilla on omia juttuja ja haasteita ollut elämässä.

Voisitko ap miettiä sitä surua kuten ihan oikeaa tanskandoggia. Jos alkaisit seurustella, kumppanisi tuskin haluaisi, että ainoa mitä tekisitte, olisi koirapuisto ja lenkit ja koiran leikitys ja koulutus. Kaikki menisi koiran ehdoilla. Elämässäsi pitäisi olla muitakin mielenkiinnonkohteita ja sinussa muutakin annettavaa ja tekemistä. Tällöin kumppani saattaa hyväksyä rakkaan koirasi ja jopa välillä auttaa sen ruokkimisessa ja ulkoiluttamisessa, vaikka kannatkin vastuun edelleen yksin koirasta: ostat ruoat, hankit hoitajat, viet lääkäriin jne. 

Ja kannattaa soittaa hälytyskelloja, jos joku lyöttäytyy seuraasi vain siksi, että sinulla on kiva tanskandoggi, jonka yhteyteen hän pääsee kanssasi ja tekemään itsensä tärkeäksi sinulle hoitamalla koiraa ylettömästi. 

Vierailija kirjoitti:

Ap puhut nyt traumoista.

On viisasta hoitaa omat traumat ennen menemistä parisuhteeseen. Parisuhde on huono paikka käsitellä traumoja koska kumppanisi ei voi olla terapeuttisi. Lisäksi suhde vaatii panostamista, kommunikaatiota ja vastavuoroisuutta, joita kaikkia käsittelemättömät traumat häiritsevät.

Suhde ei paranna traumoja.

 

Ei traumat ole asioita, jotka vaan hoidetaan pois tieltä, ja sitten ne ei enää ole läsnä elämässä. Vaikka traumoja käsittelisi terapiassa tms., niin kyllä ne silti tulee pysymään osana elämää.

Kaikki suru ei kyllä ole traumaa tai  traumatisoitumista. Suru on täysin normaalia. 

Ei se sinänsä minulle olisi ongelma, ellei tämä nainen sitten joko tietoisesti tai alitajuisesti etsisi minusta ja suhteesta jotain ihmeparannusta niihin suruihin. Se ei toimi, siinä vaan saa itsekin nokilleen sitten lopulta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä akuankkapilvi-ihminen saattoi silloisen seurustelukumppaninsa terapia- ja lääkityskuntoon kun tämä halusi erota seurustelusuhteesta. Kumppani valvoi (ilman unilääkkeitä) öitä miettien, että jos hän katkaisee lopullisesti seurustelusuhteen tapahtuu jotain kamalaa. Joku kuolee. Töissä ei pystynyt olemaan kaikkina päivinä uupumuksen ja unilääkepöhnän vuoksi. Ahdistus vaati betasalpaajia joita akuankkapilven alla eläjä mieluummin jakeli kumppanilleen kuin olisi suostunut eroon ilman itsemurhauhkailuja ja pitkiä öisiä painostavia sähköposteja. Pitkäaikaissairauden oireet pahenivat stressistä ja paino tippui. Pilvenaluseläjällä oli elämässään kertynyt suuri määrä erilaisia lääkkeitä ahdistukseen, sosiaaliseen jännistykseen, nukahtamiseen jne ja erohaluinen tiesi, että niillä saa hengen pois halutessaan. Toisaalta niillä saattoi "auttaa" erohalussaan ahdistunutta puolisoa, joka ei saanut

Jokainen itsensä tap*ava tekee ratkaisunsa ihan itse ja jos lapsen tasolle tunnemaailmaltaan jäänyt narsisti lopettaa elämänsä kolmevuotiaan itkupotkuraivarina, se ei todellakaan ole sen toisen osapuolen vika. Yleensä eivät kuitenkaan tee mitään, se on vain yksi naru, josta vetää. 

Näinhän se on. Mutta riittääkö teillä empaatikoilla kykyä asettua jättäjän asemaan? On se aika kova päätös kuulkaa tehdä kun pelko on aito, että sieltä tulee kohta se puhelu joka jää vainoamaan loppuelämäksi. En tiedä mitä pitäisi tapahtua että sillä tavalla kylmettyisi läheistä ihmistä kohtaan, että tuumaisi voivoi, aikuinen tekee itse omat päätöksensä. Jokainen sen toivottavasti tajuaa, että jonkun seurustelusuhteen päättyminen on vaan pieni osa sitä pimeyttä mikä saa ihmisen tuollaisiin ratkaisuihin. Toisaalta, kääntöpuoli on toki tietoisuus siitä, että minä sillä pienellä osalla voisin tapahtuman estää(?) Yleensä se menee niin, että tuollaisissa suhteissa se ero tulee siinä vaiheessa kun jättäjä tajuaa, että nyt ollaan jo niin syvällä synkkydessä tässä suhteessa, ettei tästä normaalia elämää tule jäin tai lähdin. Se kumppani saattaa löytyä samalla lailla lääkeoksennus suupielestä valuvana vaikka nukkuisit yösi samassa sängyssä, jos et esim edellisenä iltana kyennyt ryhtymään seksiin. Ja tämä valitettavasti kokemuksesta.

Vierailija kirjoitti:

Ap puhut nyt traumoista.

On viisasta hoitaa omat traumat ennen menemistä parisuhteeseen. Parisuhde on huono paikka käsitellä traumoja koska kumppanisi ei voi olla terapeuttisi. Lisäksi suhde vaatii panostamista, kommunikaatiota ja vastavuoroisuutta, joita kaikkia käsittelemättömät traumat häiritsevät.

Suhde ei paranna traumoja.

 

Ei, ja suhteen voi pilata sillä että kaataa siihen mennyttä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä akuankkapilvi-ihminen saattoi silloisen seurustelukumppaninsa terapia- ja lääkityskuntoon kun tämä halusi erota seurustelusuhteesta. Kumppani valvoi (ilman unilääkkeitä) öitä miettien, että jos hän katkaisee lopullisesti seurustelusuhteen tapahtuu jotain kamalaa. Joku kuolee. Töissä ei pystynyt olemaan kaikkina päivinä uupumuksen ja unilääkepöhnän vuoksi. Ahdistus vaati betasalpaajia joita akuankkapilven alla eläjä mieluummin jakeli kumppanilleen kuin olisi suostunut eroon ilman itsemurhauhkailuja ja pitkiä öisiä painostavia sähköposteja. Pitkäaikaissairauden oireet pahenivat stressistä ja paino tippui. Pilvenaluseläjällä oli elämässään kertynyt suuri määrä erilaisia lääkkeitä ahdistukseen, sosiaaliseen jännistykseen, nukahtamiseen jne ja erohaluinen tiesi, että niillä saa hengen pois halutessaan. Toisaalta niillä saattoi "auttaa

Näinhän se on. Mutta riittääkö teillä empaatikoilla kykyä asettua jättäjän asemaan? On se aika kova päätös kuulkaa tehdä kun pelko on aito, että sieltä tulee kohta se puhelu joka jää vainoamaan loppuelämäksi. En tiedä mitä pitäisi tapahtua että sillä tavalla kylmettyisi läheistä ihmistä kohtaan, että tuumaisi voivoi, aikuinen tekee itse omat päätöksensä. Jokainen sen toivottavasti tajuaa, että jonkun seurustelusuhteen päättyminen on vaan pieni osa sitä pimeyttä mikä saa ihmisen tuollaisiin ratkaisuihin. Toisaalta, kääntöpuoli on toki tietoisuus siitä, että minä sillä pienellä osalla voisin tapahtuman estää(?) Yleensä se menee niin, että tuollaisissa suhteissa se ero tulee siinä vaiheessa kun jättäjä tajuaa, että nyt ollaan jo niin syvällä synkkydessä tässä suhteessa, ettei tästä normaalia elämää tule jäin tai lähdin. Se kumppani saattaa löytyä samalla lailla lääkeoksennus suupielestä valuvana vaikka nukkuisit yösi samassa sängyssä, jos et esim edellisenä iltana kyennyt ryhtymään seksiin. Ja tämä valitettavasti kokemuksesta.

Se, mitä pitää tapahtua on se, että joku valo syttyy päässä ja saat tarpeeksesi siitä, että toinen on pilannut terveytesi ja elämääsi ja olet hartiavoimin yrittänyt kaikkesi ja käyttänyt elämästäsi monta vuotta suhteeseen. Vain tajutaksesi, että mikään ei tule muuttumaan kuin pahempaan. Ja siinä vaiheessa se toinenkin jo vaistoaa, että on aika turha esittää mitään säälintunteeseen vetoamistemppuja. Ja sitten, kun tuohon dynamiikkaan on perehtynyt, seuraavalla kerralla sen itsensä irtirepimisen osaa aloittaa tietoisesti heti silmien avauduttua. Sattuu, kyllä, mutta mitään muuta vaihtoehtoa ei ole. 

Vierailija kirjoitti:

Ihmeellinen mielikuva tuntuu monella olevan jostain valmiista, ehjästä ihmisestä. Eihän elämä koskaan pysähdy paikoilleen, eikä me olla koskaan valmiita. Uusia suruja ja murheita ja tragedioita voi tulla milloin tahansa. Monet surut on ikuisia, ja jättää jälkensä ihmisen persoonaan. Eikä yksikään psykiatri, psykologi tai terapeutti esitä surua parannettavana sairautena. Mielenterveys ei todellakaan ole sitä, että jonkun suuren tragedian aiheuttama suru hoidetaan pois, ja sitten se ei enää vaikuta ihmiseen mitenkään. 

Aloittajahan toivoo parisuhteesta ihan suoraan parannuskeinoa surulleen. Toivoo, että kumppani ottaisi siitä surusta puolet kantaakseen niin hänen olisi kevyempi olla:

"

Pelkään, että kun näkevät sen koiran, niin ajattelevat, etteivät sitä halua elämäänsä. Ottaa sitä puoleksi itselleen.  

Uskon, että jos saisin hyvän parisuhteen, niin suru asettuisi enemmän taka-alalle. Mielen etualalle tulisi iloisempia, onnellisia asioita. Silloin varmaan olisin mukavampaa, keveämpää seuraa kumppanillenikin."

Onko tämä jonkun mielestä ihan oikeasti terve ja kestävä lähtökohta uudelle parisuhteelle ja hyvä syy etsiä sellainen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä akuankkapilvi-ihminen saattoi silloisen seurustelukumppaninsa terapia- ja lääkityskuntoon kun tämä halusi erota seurustelusuhteesta. Kumppani valvoi (ilman unilääkkeitä) öitä miettien, että jos hän katkaisee lopullisesti seurustelusuhteen tapahtuu jotain kamalaa. Joku kuolee. Töissä ei pystynyt olemaan kaikkina päivinä uupumuksen ja unilääkepöhnän vuoksi. Ahdistus vaati betasalpaajia joita akuankkapilven alla eläjä mieluummin jakeli kumppanilleen kuin olisi suostunut eroon ilman itsemurhauhkailuja ja pitkiä öisiä painostavia sähköposteja. Pitkäaikaissairauden oireet pahenivat stressistä ja paino tippui. Pilvenaluseläjällä oli elämässään kertynyt suuri määrä erilaisia lääkkeitä ahdistukseen, sosiaaliseen jännistykseen, nukahtamiseen jne ja erohaluinen tiesi, että niillä saa hengen pois halutessaan. Toisaalta niillä saattoi "auttaa

Näinhän se on. Mutta riittääkö teillä empaatikoilla kykyä asettua jättäjän asemaan? On se aika kova päätös kuulkaa tehdä kun pelko on aito, että sieltä tulee kohta se puhelu joka jää vainoamaan loppuelämäksi. En tiedä mitä pitäisi tapahtua että sillä tavalla kylmettyisi läheistä ihmistä kohtaan, että tuumaisi voivoi, aikuinen tekee itse omat päätöksensä. Jokainen sen toivottavasti tajuaa, että jonkun seurustelusuhteen päättyminen on vaan pieni osa sitä pimeyttä mikä saa ihmisen tuollaisiin ratkaisuihin. Toisaalta, kääntöpuoli on toki tietoisuus siitä, että minä sillä pienellä osalla voisin tapahtuman estää(?) Yleensä se menee niin, että tuollaisissa suhteissa se ero tulee siinä vaiheessa kun jättäjä tajuaa, että nyt ollaan jo niin syvällä synkkydessä tässä suhteessa, ettei tästä normaalia elämää tule jäin tai lähdin. Se kumppani saattaa löytyä samalla lailla lääkeoksennus suupielestä valuvana vaikka nukkuisit yösi samassa sängyssä, jos et esim edellisenä iltana kyennyt ryhtymään seksiin. Ja tämä valitettavasti kokemuksesta.

Jos toisen elämä on noin paskaa, pää sekaisin, luonnevika, traumoja, ei mitään halua eikä kykyä ratkoa ongelmiaan ja pilaa vielä muidenkin elämää niin miksi ihmeessä hänen elämäänsä pitäisi pitkittää, jos hän haluaa siitä pois?

Pelkään, että kun näkevät sen koiran, niin ajattelevat, etteivät sitä halua elämäänsä. Ottaa sitä puoleksi itselleen.  

Uskon, että jos saisin hyvän parisuhteen, niin suru asettuisi enemmän taka-alalle. Mielen etualalle tulisi iloisempia, onnellisia asioita. Silloin varmaan olisin mukavampaa, keveämpää seuraa kumppanillenikin."

Onko tämä jonkun mielestä ihan oikeasti terve ja kestävä lähtökohta uudelle parisuhteelle ja hyvä syy etsiä sellainen?

Jos tuon lauseen jättää pois, ollaan melko ok tilanteessa. Hän ei ehkä pysty tällä hetkellä edes hahmottamaan sitä, että se suru joskus oikeasti olisi poissa tai huomattavasti pienempi. Yksin näköalattomuus valtaa alaa ja ongelmat tuntuvat todellista suuremmilta. Todennäköisesti asenne muuttuisi hyvässä suhteessa. 

Vierailija kirjoitti:

Tuo on ihan kohtuuton väite ja tuollainen propaganda luo syrjäytymistä. Kyllä tavallinen ihminen kiperässä elämäntilanteessa tajuaa omat ja toisen rajat. Olen sinun mielestäsi loppuelämäkseni tuomittu olemaan yksin, koska kaikki läheiseni ovat kuolleet ja ystävilläni on omat elämänsä niin, että vaikka heitä on, he eivät ole päivittäisessä arkielämässä fyysisesti läsnä. 

Joskus tulee osumia, joista nouseminen yksin on oikeastaan mahdotonta. Jos tällaisia ihmisiä pelätään ja kartellaan, syrjäytyminen on takuuvarma ja siitä seuraa sitten lopulta myös ennenaikainen eläke ja paljon muuta pahaa kuormittamaan sekä yksillöä että yhteiskuntaa. 

En ymmärrä oikein mitä tässä höpötät.

Siis sanotko oikeasti, että sellaisen henkilön kanssa kannattaa aloittaa seurustelusuhde, joka ei kykene hankkimaan edes niitä kaipaamiaansa ystäviä? Jos et sinä kykene ystävyyssuhteisiin, et sinä kykene usein myöskään parisuhteisiin. 

Ensiksi kannattaa se oma elämä korjata hankkimalla ystäviä ja sen hyvän elämän ja sitten vasta se suhde. Millä tavalla tuolla ohjeella kukaan syrjäytyy? Jos olet heti heittämässä pyyhettä kehään, kun sinua pyydetään oma elämä korjaamaan hyväksi, niin se parisuhdekkin sulla tulee olemaan paskaa. 

Ja mielisairaat ihmiset usein luulevat olevansa tavallisia. Eikä tuo kirjoittamani juttu ystävästäni ollut mitään propagandaa, vaan me yritetään yhä saada häntä irrottautumaan tuosta suhteesta. harmi vaan, että tämä mies on kuin iilimato ja hyvä manipuloimaan.