Mies, alkaisitko parisuhteeseen jos naisella on taakkaanan paljon surua?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä jos et pystyisikään olemaan se iloinen ihminen miehelle? Imet hänet kuiviin sun surumielisyydellä, eikä todellakaan ole oikein kohdella yhtäkään ihmistä niin.

 

Yleensä hyvä suhde tekee ihmisen onnelliseksi.

Kyllä ensin pitää olla onnellinen itse. Omaa onnellisuutta ei saa eikä voi ikinä kaataa toisen niskaan. 

Anteeksi, mutta on kyllä täysin mahdollista tulla onnelliseksi hyvässä suhteessa, vaikka ei sitä ennen olisi ollut onnellinen itse. Toki tällaisessa ei ole kyse siitä, että vaatisi siltä toiselta sitä itsensä onnelliseksi tekemistä. 

Mutta et kai sä nyt vakavissaan väitä, että vain lähtökohtaisesti onnelliset ihmiset sais alkaa parisuhteeseen? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä jos et pystyisikään olemaan se iloinen ihminen miehelle? Imet hänet kuiviin sun surumielisyydellä, eikä todellakaan ole oikein kohdella yhtäkään ihmistä niin.

 

Yleensä hyvä suhde tekee ihmisen onnelliseksi.

Kyllä ensin pitää olla onnellinen itse. Omaa onnellisuutta ei saa eikä voi ikinä kaataa toisen niskaan. 

Ei mene ihan noin. Kun ihminen on yksin, hän ei saa tarvitsemiaan välittäjäaineita ja elämä on matalalentoisempaa. Se korjaantuu itsestään, kun hän saa läheisen ihmissuhteen, sikäli, että elimistössä mikään ei ole rikki. Kaikki tietävät rakastumisen tunteen. Ei se ole niin, että ensin pi

"Ei se mun kyky tuntea positiivisia tunteita ole enää vain kumppanini varassa, vaikka hänen kauttaan niitä opinkin taas tuntemaan. "

Tietääkö sun kumppanisi tämän?

Moni nimittäin ei vertaistukifoorumien perusteella vastaavassa tilanteessa tiedä.

Jokaisella tuntemallani ihmisellä on kannettavanaan jonkinlainen taakka, toisilla suuri ja raskas, joillain melkein huomaamaton. Myös monet äärimmäisen raskaita kokemuksia ja surua kokeneet (ja kokevat) ystäväni ovat löytäneet kumppanin, joka hyväksyy ja ymmärtää sen, että menneisyyden lasti kulkee jollain lailla mukana. 

Menetys ja suru voivat astua myös parisuhteessa jo olevan elämään, kuten minullakin, eikä mieheni ole kavahtanut sitä, että jollain lailla tämä on muuttanut minua pysyvästi. Joskus lapsuusajan traumatkin nousevat esiin vasta viisikymppisellä. Kukaan ei ole näille asioille immuuni, eikä ihmissuhteen muodostamista tarvitse lykätä tulevaisuuteen, jossa ehkä aika ja terapia ovat keventäneet oloa. 

Sinun ei ap myöskään tarvitse ajatella niin, että roolisi ja velvollisuutesi parisuhteessa olisi tuoda vain iloa ja keveyttä toisen elämään. Hyvä parisuhde parantaa molempien elämää, tavalla tai toisella, vaikka toinen olisi hiukan enemmän kolhuilla. 

 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä jos et pystyisikään olemaan se iloinen ihminen miehelle? Imet hänet kuiviin sun surumielisyydellä, eikä todellakaan ole oikein kohdella yhtäkään ihmistä niin.

 

Yleensä hyvä suhde tekee ihmisen onnelliseksi.

Kyllä ensin pitää olla onnellinen itse. Omaa onnellisuutta ei saa eikä voi ikinä kaataa toisen niskaan. 

Anteeksi, mutta on kyllä täysin mahdollista tulla onnelliseksi hyvässä suhteessa, vaikka ei sitä ennen olisi ollut onnellinen itse. Toki tällaisessa ei ole kyse siitä, että vaatisi siltä toiselta sitä itsensä onnelliseksi tekemistä. 

Mutta et kai sä nyt vakavissaan väitä, että vain lähtökohtaisesti onnelliset ihmiset sais alkaa parisuhteeseen? 

Kyllä mä väitän. Mutta tiedostan toki, että täällä palstalla on enemmistö jotenkin traumatisoituneita tai mt-ongelmia omaavia ihmisiä, joten ei yllätä ettei minun kanssani olla samaa mieltä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa tähän ketjuun vastanneista on ihan pihalla asioista. Puhutaan siitä, että ensin pitää hoitaa suru pois - ei surua voi hoitaa pois. On sellaisia suruja, joiden kohdalla aika parantaa. Sitten on sellaisia suruja, jotka ovat jatkuvia. Ei sellaista voi "hoitaa pois", sellaisen kanssa pitää vain yrittää oppia elämään.

Suru ei myöskään ole mielenterveysongelma, eikä sama asia kuin masennus. Yksikään terapeutti ei hoida jonkun surua pois parissa vuodessa, ei se niin toimi.

Minä voin tarjota ap:lle toivoa. Koin itse aika samallalailla. Ajattelin, että mun elämässä on niin kauheita ja vaikeita asioita, etten ikinä voi ottaa ketään elämääni, ja ettei mulle vois ikinä enää olla mitään onnea. Sitten tapasin mieheni. Hänelle se oli yksinkertaista: hän rakastaa minua ja haluaa olla kanssani, ja kaikki mikä mun mukana tulee kuuluu sitten siihen pakettiin, ja hän haluaa sen pake

Kerroit vain itsestäsi. Mites se sun mies voi? Imit hänet kuiviin ja nyt hän ei voi hyvin. Eikö niin?

No ei tietenkään. Yhdessä me tässä ollaan onnellisia ja tasapainoisia. Mieheni voi hirveän hyvin, ei hänkään ole ikinä ollut näin onnellinen kuin mitä mun kanssa. 

Ihan oikeesti nyt, kuka tulis kertomaan jonain hyvänä ja lohduttavana esimerkkinä tarinaa, jossa ois "imenyt tyhjiin" kumppaninsa, ja tämä ei vois hyvin? Tai kuka mainostais olevansa onnellinen ja tasapainoinen, jos kumppani vois huonosti? 

Kaverini aloitti kaksi vuotta sitten suhteen tuollaiseen surulliseen mieheen. Tämä suhde alkoi ensiksi kaverisuhteena, kun tämä kaverini oli miestä tukemassa ja auttamassa. Siitä sitten alkoi suhde.

Mies oli 'onnellinen' pari kolme kuukautta kunnes ekat ongelmat alkoi. Kaksi vuotta myöhemmin tämä ystäväni on itsekkin nyt masentunut ja täysin raunio siitä, mitä kaksi vuotta sitten oli ollut. Tuo mies on tosi läheisyydenriippuvainen ja jatkuvasti huonolla/surullisella tuulella. Myös todella mustasukkainen, koska hänellä itsellä ei ole oikein kavereita eikä tykkää, että ystäväni on hirveästi muiden ystävien kanssa ilman häntä. 

Tuota katsellessani ja muutenkin netistä luettuani on selvää, ettei suhteeseen kannata koskaan lähteä henkilön kanssa, jolla on mielenterveysongelmia eikä ole hakenut niihin apua. Se hetken uusi suhde saa jokaisen tuntemaan olonsa onnelliseksi, mutta vain hetken, mutta sitten ne sen mielenterveysongelmaisen ongelmat palaavat ja usein muuttuvat vaan pahemmaksi. 

Myöskään ei sellaisten kanssa, joilla ei ole kavereita ja selkeästi niitä kaipaavat, koska nämä takertuvat liikaa siihen puolisoon eivätkä anna muulle tilaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä jos et pystyisikään olemaan se iloinen ihminen miehelle? Imet hänet kuiviin sun surumielisyydellä, eikä todellakaan ole oikein kohdella yhtäkään ihmistä niin.

 

Yleensä hyvä suhde tekee ihmisen onnelliseksi.

Kyllä ensin pitää olla onnellinen itse. Omaa onnellisuutta ei saa eikä voi ikinä kaataa toisen niskaan. 

Ei mene ihan noin. Kun ihminen on yksin, hän ei saa tarvitsemiaan välittäjäaineita ja elämä on matalalentoisempaa. Se korjaantuu itsestään, kun hän saa läheisen ihmissuhteen, sikäli, että elimistössä mikään ei ole rikki. Kaikki tietävät

"Ei se mun kyky tuntea positiivisia tunteita ole enää vain kumppanini varassa, vaikka hänen kauttaan niitä opinkin taas tuntemaan. "

 

Tietääkö sun kumppanisi tämän?

 

Moni nimittäin ei vertaistukifoorumien perusteella vastaavassa tilanteessa tiedä.

Minkä ihmeen vertaistukifoorumien?"Olen löytänyt elämäni rakkauden ja ollaan kauhean onnellisia" -vertaistukifoorumin? Se ois se vastaava tilanne. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa tähän ketjuun vastanneista on ihan pihalla asioista. Puhutaan siitä, että ensin pitää hoitaa suru pois - ei surua voi hoitaa pois. On sellaisia suruja, joiden kohdalla aika parantaa. Sitten on sellaisia suruja, jotka ovat jatkuvia. Ei sellaista voi "hoitaa pois", sellaisen kanssa pitää vain yrittää oppia elämään.

Suru ei myöskään ole mielenterveysongelma, eikä sama asia kuin masennus. Yksikään terapeutti ei hoida jonkun surua pois parissa vuodessa, ei se niin toimi.

Minä voin tarjota ap:lle toivoa. Koin itse aika samallalailla. Ajattelin, että mun elämässä on niin kauheita ja vaikeita asioita, etten ikinä voi ottaa ketään elämääni, ja ettei mulle vois ikinä enää olla mitään onnea. Sitten tapasin mieheni. Hänelle se oli yksinkertaista: hän rakastaa minua ja haluaa olla kanssani, ja kaikki mikä mun mukana tulee kuu

"kuka tulis kertomaan jonain hyvänä ja lohduttavana esimerkkinä tarinaa, jossa ois "imenyt tyhjiin" kumppaninsa, ja tämä ei vois hyvin"

No pilvenalusasukkaan tunteva kertoo jälleen, että hän oli vielä eron jälkeenkin sitä mieltä, että mies yksipuolisella päätöksellä rikkoi jotain niin kaunista, jossa se rakkaus olisi vielä ollut kaivettavissa esille kun mies olisi viitsinyt edes yrittää. Kaksi vuotta säännöllisiä henkäystaoukoja ja eropuheita ei sitten kai ollut mikään merkki siitä, ettei mies olisi voinut hyvin. Kun palasihan se sentään monta kertaa takaisin [sen jälkeen kun oli ensin saanut lukea viestejä joiden mukaan äitillä on edessä taas suuri suru kun tytär ajaa kallioleikkaukseen koska ei kestä tätä kipua, tai saanut pakottaa vessan oven auki ja kaivaa kädestä jonkun pilleripurkin].

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä jos et pystyisikään olemaan se iloinen ihminen miehelle? Imet hänet kuiviin sun surumielisyydellä, eikä todellakaan ole oikein kohdella yhtäkään ihmistä niin.

 

Yleensä hyvä suhde tekee ihmisen onnelliseksi.

Kyllä ensin pitää olla onnellinen itse. Omaa onnellisuutta ei saa eikä voi ikinä kaataa toisen niskaan. 

Ei mene ihan noin. Kun ihminen on yksin, hän ei saa tarvitsemiaan välittäjäaineita ja elämä on matalalentoisempaa. Se korjaantuu itsestään, kun hän saa läheisen ihmissuhteen, sikäli, että eli

 

"Minkä ihmeen vertaistukifoorumien?"Olen löytänyt elämäni rakkauden ja ollaan kauhean onnellisia" -vertaistukifoorumin?"

Ei kun esim tukinetissä ne "puolisoni rakastaa hirveästi yhä, mutta minä haluan erota. Mistä saada uskallus kertoa, ero tulee musertamaan hänen maailmansa" -vertaistukiketjut. 

^

No eihän toi kuulosta yhtään mitenkään samanlaiselta kuin mun tarina. Jos valittaa, että mies rikkoi ja olis vielä ollut kaivettavissa esiin rakkautta, niin miten se on minkään lohdullisen, positiivisen tarinan kertomista? 

En. Minulla on omakin taakka kannettavani ja vielä siihen joku roikkumaan että minun pitäisi kantaa sinunkin taakkasi. En edes ymmärrä miksi joku haluaisi parisuhteen sellaisen kanssa joka tuo surua ja murheita mukanaan, eikös se nimenomaan pitäisi olla päinvastoin.

No, onhan sillä surevalla vaikka mitä muutakin.

"Ei kun esim tukinetissä ne "puolisoni rakastaa hirveästi yhä, mutta minä haluan erota. Mistä saada uskallus kertoa, ero tulee musertamaan hänen maailmansa" -vertaistukiketjut. "

Eikö tuossa tilanteessa se eroa toivova ole yhtä lailla riippuvainen toisesta? Tuntee vastuuta toisen ihmisen hyvinvoinnista ja tunteista. Omilla jaloillaan seisova ihminen ymmärtäisi ettei asia ole noin ja eroaisi vaikka olisikin vaikea päätös. Tuollainen suhde ei ole kummankaan osapuolen kannalta terveellinen ja molemmat omalta osaltaan mahdollistavat tilanteen.

"" Minkä ihmeen vertaistukifoorumien?"Olen löytänyt elämäni rakkauden ja ollaan kauhean onnellisia" -vertaistukifoorumin?"

Ei kun esim tukinetissä ne "puolisoni rakastaa hirveästi yhä, mutta minä haluan erota. Mistä saada uskallus kertoa, ero tulee musertamaan hänen maailmansa" -vertaistukiketjut. "

No ne ihmiset ei ole samassa tilanteessa kuin mun puoliso. Todella kummallista kuvitella tuollaista. Meillä on ihan tasaveroinen suhde, ei mikään sellainen, missä pelkästään toinen kannattelee toista jotenkin vastentahtoisesti tms. Tai että olis niin huono keskusteluyhteys eikä tuntis omaa puolisoaan.

Olen kyllä ollut itse tuossa tilanteessa, että roikkunut aivan liian pitkään suhteessa jossa ei olisi enää pitänyt olla, koska olen pelännyt sen toisen romahtamista eroon. Ei se tunnelma sellaisessa suhteessa ole enää mikään tavattoman onnellinen, iloinen, rakkaudentäyteinen. Kyllä silloin yleensä jo jotain ongelmia on ilmoilla. 

Vierailija kirjoitti:

Tämä akuankkapilvi-ihminen saattoi silloisen seurustelukumppaninsa terapia- ja lääkityskuntoon kun tämä halusi erota seurustelusuhteesta. Kumppani valvoi (ilman unilääkkeitä) öitä miettien, että jos hän katkaisee lopullisesti seurustelusuhteen tapahtuu jotain kamalaa. Joku kuolee. Töissä ei pystynyt olemaan kaikkina päivinä uupumuksen ja unilääkepöhnän vuoksi. Ahdistus vaati betasalpaajia joita akuankkapilven alla eläjä mieluummin jakeli kumppanilleen kuin olisi suostunut eroon ilman itsemurhauhkailuja ja pitkiä öisiä painostavia sähköposteja. Pitkäaikaissairauden oireet pahenivat stressistä ja paino tippui. Pilvenaluseläjällä oli elämässään kertynyt suuri määrä erilaisia lääkkeitä ahdistukseen, sosiaaliseen jännistykseen, nukahtamiseen jne ja erohaluinen tiesi, että niillä saa hengen pois halutessaan. Toisaalta niillä saattoi "auttaa" erohalussaan ahdistunutta puolisoa, joka ei saanut kakaistua suustaan, että nyt tämä välitila ja "

Tuossa ei ole mikään surija ja kumppani vaan traumatisoitunut/masentunut/persoonallisuushäiriöinen ihminen ja läheisriippuvainen. Lähes jokaisella narsistilla on takanaan nyyhkytarina, koska lapsuusiässä traumatisoituminen on yksi narsismin kehittymiseen johtava tekijä. Heitä ei pysty parantamaan ja heistä saa ja pitää erota, vaikka olisi mitä uhkauksia (toki ammattiavun avulla, jos tilanne on itselle vaarallinen). Jokainen itsensä tap*ava tekee ratkaisunsa ihan itse ja jos lapsen tasolle tunnemaailmaltaan jäänyt narsisti lopettaa elämänsä kolmevuotiaan itkupotkuraivarina, se ei todellakaan ole sen toisen osapuolen vika. Yleensä eivät kuitenkaan tee mitään, se on vain yksi naru, josta vetää. 

Vierailija kirjoitti:

Tue mielenterveyttäsi hyvillä hivenaineilla ha vitamiineilla ja rasvoilla. Folaatti, seleeni, ubiquinol, raskausajan monivitamiini jne. edistävät myös mielenterveyttä.

Minä panostaisin enemmän ulkoiluun. Liikunta ja pieni ympäristönvaihdos auttavat masennukseen. 

Vierailija kirjoitti:

Täällä on paljon kylmiä vastauksia. On totta että jokainen on loppujen lopuksi itse vastuussa omasta onnestaan ja hyvinvoinnistaan, mutta ei se niin mene että parisuhteen ansaitsisi vasta kun on jotenkin "valmis" ja "parantunut". Kukaan ei ole koskaan valmis, ja hyvässä parisuhteessa kaksi oman keskeneräisyytensä tunnustavaa ihmistä tukevat toisiaan ja auttavat toisiaan kasvamaan.

Rakkaus ei voi syntyä tyhjiössä. Esimerkiksi itse olen kokenut suuria harppauksia itseni hyväksymisessä sen jälkeen, kun löysin parisuhteen jossa ensimmäistä kertaa tunsin todella olevani rakastettu ja hyväksytty. Ja tässä oikea kumppani nimenomaan antaa sinulle tukea ja työkaluja kehittymiseen, ei niin että hän olisi ratkaisu itsessään ongelmiisi. Se työ on jokaisen tehtävä itse.

Tämän kun olisikin ymmärtänyt. Itse tuhlasin elämäni yrittäen tulla valmiiksi, jotta kelpaisin jollekin. Eipä sitä valmiiksi tule koskaan. Varmasti olisi jonkun sellaisenkin ihmisen voinut löytää, jonka rinnalla olisi ongelmiaan voinut selvittää asianmukaisten tahojen kanssa silloin, jos ja kun niitä olisi pintaan noussut. Olisi saattanut kumppanilta jopa saada sopivissa määrin tukea (ei vastuunottoa) niitä käsitellessä. Mutta kun ei tällaisista ihmissuhteista ollut kokemusta eikä uskaltanut niiden mahdollisuuteenkaan luottaa, yksin meni koko elämä.

Vierailija kirjoitti:

Kaverini aloitti kaksi vuotta sitten suhteen tuollaiseen surulliseen mieheen. Tämä suhde alkoi ensiksi kaverisuhteena, kun tämä kaverini oli miestä tukemassa ja auttamassa. Siitä sitten alkoi suhde.

Mies oli 'onnellinen' pari kolme kuukautta kunnes ekat ongelmat alkoi. Kaksi vuotta myöhemmin tämä ystäväni on itsekkin nyt masentunut ja täysin raunio siitä, mitä kaksi vuotta sitten oli ollut. Tuo mies on tosi läheisyydenriippuvainen ja jatkuvasti huonolla/surullisella tuulella. Myös todella mustasukkainen, koska hänellä itsellä ei ole oikein kavereita eikä tykkää, että ystäväni on hirveästi muiden ystävien kanssa ilman häntä. 

Tuota katsellessani ja muutenkin netistä luettuani on selvää, ettei suhteeseen kannata koskaan lähteä henkilön kanssa, jolla on mielenterveysongelmia eikä ole hakenut niihin apua. Se hetken uusi suhde saa jokaisen tuntemaan olonsa onnelliseksi, mutta vain hetken, mutta sitten ne sen mielenterveysongelm

Myöskään ei sellaisten kanssa, joilla ei ole kavereita ja selkeästi niitä kaipaavat, koska nämä takertuvat liikaa siihen puolisoon eivätkä anna muulle tilaa.

Tuo on ihan kohtuuton väite ja tuollainen propaganda luo syrjäytymistä. Kyllä tavallinen ihminen kiperässä elämäntilanteessa tajuaa omat ja toisen rajat. Olen sinun mielestäsi loppuelämäkseni tuomittu olemaan yksin, koska kaikki läheiseni ovat kuolleet ja ystävilläni on omat elämänsä niin, että vaikka heitä on, he eivät ole päivittäisessä arkielämässä fyysisesti läsnä. 

Joskus tulee osumia, joista nouseminen yksin on oikeastaan mahdotonta. Jos tällaisia ihmisiä pelätään ja kartellaan, syrjäytyminen on takuuvarma ja siitä seuraa sitten lopulta myös ennenaikainen eläke ja paljon muuta pahaa kuormittamaan sekä yksillöä että yhteiskuntaa. 

Siitä olen kyllä samaa mieltä, että ei kannata aloittaa siviilielämässä kenenkään kanssa mitään tukisuhdetta vaan ihan tavallisia, normaalisti toimivia ihmissuhteita: ystävyyksiä, parisuhteita.  Oma riesansa on myös he, joilla on "jeesuskompleksi" ja työntyvät surua kohdanneen elämään tukihenkilöksi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä jos et pystyisikään olemaan se iloinen ihminen miehelle? Imet hänet kuiviin sun surumielisyydellä, eikä todellakaan ole oikein kohdella yhtäkään ihmistä niin.

 

Yleensä hyvä suhde tekee ihmisen onnelliseksi.

Kyllä ensin pitää olla onnellinen itse. Omaa onnellisuutta ei saa eikä voi ikinä kaataa toisen niskaan. 

Ei mene ihan noin. Kun ihminen on yksin, hän ei saa tarvitsemiaan välittäjäaineita ja elämä on matalalentoisempaa. Se korjaantuu itsestään, kun hän saa läheisen ihmissuhteen, sikäli, että elimistössä mikään ei ole rikki. Kaikki tietävät

"Ei se mun kyky tuntea positiivisia tunteita ole enää vain kumppanini varassa, vaikka hänen kauttaan niitä opinkin taas tuntemaan. "

Tietääkö sun kumppanisi tämän?

Moni nimittäin ei vertaistukifoorumien perusteella vastaavassa tilanteessa tiedä.

Kenelle vertaistukiryhmä on suunnattu?

Vierailija kirjoitti:

"Ei kun esim tukinetissä ne "puolisoni rakastaa hirveästi yhä, mutta minä haluan erota. Mistä saada uskallus kertoa, ero tulee musertamaan hänen maailmansa" -vertaistukiketjut. "

Eikö tuossa tilanteessa se eroa toivova ole yhtä lailla riippuvainen toisesta? Tuntee vastuuta toisen ihmisen hyvinvoinnista ja tunteista. Omilla jaloillaan seisova ihminen ymmärtäisi ettei asia ole noin ja eroaisi vaikka olisikin vaikea päätös. Tuollainen suhde ei ole kummankaan osapuolen kannalta terveellinen ja molemmat omalta osaltaan mahdollistavat tilanteen.

Hyvä kommentti. Oma mies on tällaisesta omituisesta riippuuvuussuhteesta repinyt itsensä aikoinaan irti ja meidän suhteen alussa hän oli jatkuvasti vainoharhainen, että eikö mulla olekaan fiilistä. Oli kai tottunut siihen että sitä toisen tärkeyttä alleviivataan ihan koko ajan ja kaikessa ollaan toisen menemisistä ja tekemisistä riippuvaisia. Minä menin ja tein ihan omiani ja mun tapani osoittaa välittämistä on kosketus, seksi, yhdessä tekeminen, toiselle tekeminen.. en koko ajan toitota, että oi kun sinä olet valon tuonut mulle ja mitä tekisinkään ilman sinua.

On se itsekin myöhemmin oivaltanut, että olihan se imartelevaa ja turvallista olla suhteessa missä toinen on niiiiiiiiiiiin rakastunut, että on tehnyt oikein elämänsä keskipisteen. Kunnes siitä tuli ahdistavaa kun oma fiilis ei yltänytkään ihan samalle tasolle. Nyt hän on monesti sanonut, että hän on ensimmäistä kertaa parisuhteessa vapaa ja täysin oma itsensä.