Mies, alkaisitko parisuhteeseen jos naisella on taakkaanan paljon surua?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yhdenkään ihmisen ei pidä parisuhteessa toimia toisen terapeuttina. Parisuhde on kahden ihmisen tasavertainen suhde. Kyllä se ap niin on, että sinä ensin suret surusi ja sitten vasta olet valmis parisuhteeseen. 

Kyllä siinä sivussa voi aloittaa parisuhteen ja moni aloittaakin. Ihan turha kaasuvalottaa ap:ta, kun hänellä on muutenkin vaikeaa.

No ne suhteet eivät ole tasavertaisia, eivätkä kuitenkaan tule kestämään. Mutta siinähän sitten toimitte terapeutteina tai olette itse se terapian tarpeessa oleva. Ei se henkilökohtaisesti minua kosketa. 

T. tasavertaisessa ja hyvässä parisuhteessa oleva

Miksi ihminen, jolla on j

 

Niin, sitten kun terapia on saatu päätökseen.

Vierailija kirjoitti:

Minä olen parisuhteessa 43-vuotiaan lesken kanssa. Hän menetti miehensä juhannusonnettomuudessa vain 38-vuotiaana.

Ensimmäisenä juhannusaattonamme, miehen kuoleman 3-vuotispäivänä, hän varoitti jo etukäteen että haluaa eristäytyä, vetää pullon viinaa, sammua rantakallioille ja jos siitä valuu veteen ja hukkuu, sitten hukkuu. Samalla tavalla kuin hän oli tehnyt ennenkin tapaamistamme, koska häneen sattui niin paljon. Minä sanoin ettei käy. Saat kyllä vetää viinaa jos haluat, mutta minäpä istun rantakalliolla tänä yönä viereesi, ja jos haluat puhua tai edes sopertaa surustasi, olen vieressä. Itkua ja surua sen aikana riitti, mutta eipä sitä viinaa sitten loppujen lopuksi niin kovin paljoa kulunut. Aamun sarastaessa hän kiitti että olin ollut vierellä, nyt voidaan mennä kotiin nukkumaan loppuyöksi. Rakastelimme ja kävimme pariksi tunniksi nukkumaan. Aamulla hän vielä ihmetteli, että tämä on paras juhannus vuosiin.

Seuraavan

Kiitos sinulle inhimillisyydestäsi, sinulla on kaunis sydän. Itken täällä ja koen kipua siitä, etten ole itse onnistunut törmäämään kaltaiseesi. 

Vierailija kirjoitti:

Kyllähän sitä surua voi ilmestyä elämään, vaikka olisi jo valmiiksi parisuhteessa. Pitäisikö silloin kumppanin ottaa ero, kun "ei kukaan jaksa seurustella masentuneen kanssa"?

Suhteissa on erilaisia vaiheita.

Eihän sitä tarvitse lopettaa, mutta on lukemattomia esimerkkejä että se toinen ei jaksa sitä toisen surua ja suhde loppuu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yhdenkään ihmisen ei pidä parisuhteessa toimia toisen terapeuttina. Parisuhde on kahden ihmisen tasavertainen suhde. Kyllä se ap niin on, että sinä ensin suret surusi ja sitten vasta olet valmis parisuhteeseen. 

Kyllä siinä sivussa voi aloittaa parisuhteen ja moni aloittaakin. Ihan turha kaasuvalottaa ap:ta, kun hänellä on muutenkin vaikeaa.

No ne suhteet eivät ole tasavertaisia, eivätkä kuitenkaan tule kestämään. Mutta siinähän sitten toimitte terapeutteina tai olette itse se terapian tarpeessa oleva. Ei se henkilökohtaisesti minua kosketa. 

T. tasavertaisessa ja hyvässä parisuhteessa olev

Niin, sitten kun terapia on saatu päätökseen.

Terapia loppuu kalenterin mukaan, ei sen mukaan, onko asiassa edetty vai ei. 

Vierailija kirjoitti:

Kiitos sinulle inhimillisyydestäsi, sinulla on kaunis sydän. Itken täällä ja koen kipua siitä, etten ole itse onnistunut törmäämään kaltaiseesi. 

Et ole tavannut, koska tuo edellinen tarina on pelkästään tarina, eikä se noin oikeasti mennyt. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllähän sitä surua voi ilmestyä elämään, vaikka olisi jo valmiiksi parisuhteessa. Pitäisikö silloin kumppanin ottaa ero, kun "ei kukaan jaksa seurustella masentuneen kanssa"?

Suhteissa on erilaisia vaiheita.

Jaah, no kyllä moni eroaakin, jos masennus vaan kestää ja kestää, eikä näy ulospääsyä. Pienet surut tietysti kestetään. Mutta parisuhteen alku ei voi perustua epätasa-arvoiseen suhteeseen.

Itseäni vit**taa tuollainen asenne. Jos sinut nyt puskarais**taan, olet seuraavat viisi vuotta parisuhdekelvoton, vaikka muuten olisit mukava, tasapainoinen, reilu, asiat kunnossa, opiskelut käyty, työelämässä menestynyt, sosiaalinen jne. 

Olen ihan varma, että tuossa tilanteessa ei yhdellekään kävisi edes mielessä par

Olikin puhe siitä, että sinusta tulee parisuhdekelvoton, yhden tapahtuman takia, jonka joku vieras teki sinulle yhden ohikiitävän hetken. Et sinä ole se tapahtuma. Ei se toinen pilannut sinua. Se toinen pilasi elämästäsi hetken ja ilmeisesti pelasti paskoilta ihmissuhteilta, koska ne, joilla ei ole sydäntä, lähtevät tai eivät lähesty. 

Hmm.. miksipä en, sillä olen surun murhaaja, sydän täynnä lämmintä verta. Puu jonka oksilla,tuulessa ja tuiskussa, on pieni lintu turvassa.

Vierailija kirjoitti:

Hmm.. miksipä en, sillä olen surun murhaaja, sydän täynnä lämmintä verta. Puu jonka oksilla,tuulessa ja tuiskussa, on pieni lintu turvassa.

Valitsemasi evästeasetukset estävät tämän sisällön näyttämisen. Nähdäksesi sisällön sinun on hyväksyttävä Sanoman sisällönjakelukumppanien evästeet. Hyväksynnän jälkeen voimme näyttää sinulle sisältöä mm. YouTubesta, Facebookista, Twitteristä ja Instagramista.

Anna lupa evästeille

Sika sinä olet! Persu ihan selvästi!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiitos sinulle inhimillisyydestäsi, sinulla on kaunis sydän. Itken täällä ja koen kipua siitä, etten ole itse onnistunut törmäämään kaltaiseesi. 

Et ole tavannut, koska tuo edellinen tarina on pelkästään tarina, eikä se noin oikeasti mennyt. 

Sattuipa kuitenkin menemään.

Puolisoni varoitti jo tutustuessamme että hänellä on suuri suru, jonka tietenkin otin punaisena lippuna. Toisaalta kun varoitti sen kaksi tuntia tapaamisemme jälkeen, niin ajattelin, että onpa ainakin rehellinen. Olin hänen ensimmäinen parisuhteensa hänen leskeytymisensä jälkeen, mikä myöskin oli epäilyttävää. Yhtä kaikki, minä en välttämättä ole kovin älykäs ihminen, joten päätin silti että yritetään edes. Enkä ole vielä katunut, sillä vaikka häneen nuoreksi leskeksi ja kahden lapsen yksinhuoltajaäidiksi jääminen on kammottavaa ollutkin, hän ei kuitenkaan ole sillä lailla takertunut suruunsa, että sitä pitäisi koko ajan tuoda esille, eikä sillä tavalla että marttyyriytyisi (sp?) siihen.

Asiaan vaikuttanee myös se, että olen itse aikoinani menettänyt ensirakkauteni kuolemalle alle 25-vuotiaana, joten tiedän jotain surusta, mutta myös siitä, että suurestakin surusta saattaa olla mahdollisuutta, jos ei kokonaan toipua, niin ainakin selvitä. Ja että elämää voi olla sen jälkeenkin.

Vierailija kirjoitti:

Se että surun kanssa opetellaan elämään ei tarkoita sitä, että suru on sadepilvi joka on kokoajan pään päällä. Se on onnellisuuden löytäminen surusta huolimatta ja sä et voi asettaa sun tunne elämän vastuuta kumppanille. Kenenkään ei kuulu pelastaa sua sieltä surusta vaan sun kuuluu oppia nauttimaan surusta huolimatta hyvistä asioista elämässä. 

Ne paljon vastoinkäymisiä kokeneet jotka on oppinut elämään surunsa kanssa on yleensä niitä positiivisimpia jotka nauttii pienistä asioista ja osaa arvostaa niitä hyviä asioita elämässä. Esimerkkinä sä näät kynttilän joka täyttää sut surulla kun muistat kaiken pahan, mut se surun kanssa elämään oppinut näkee siinä kynttilässä kauniin liekin joka tanssii ja tuo lohtua niihin surullisiin asioihin.

Eli opettele näkemään hyvä asioissa ja nauttimaan pienistä asioista. Itsesäälissä eläminen ei oo kellekään hyväksi. 

Voi miten muistutti ihmisestä menneisyydestä. Hän itse ilmaisi, että hänen päällään oli ikuinen akuankkapilvi. Siis sen vuoksi, että lapsena reilu 20 vuotta aiemmin oli pari kipeää tapahtumaa. Puolison ja muiden läheisten velvollisuus oli sitten toimia niin, että akuankkapilvi hälvenisi päältä,eli ilahduttaa ja auttaa saavuttamaan erilaisia haaveita. Pettymyksen tuottaminen taas vahvistaa sitä pilveä, ei hyvä. Ehkä hoksaattekin mikä ongelma tuohon kaikkeen liittyy.. Hyvin tutuksi tuli lause: "kuinka sinä saatat, kaiken sen jälkeen mitä olen kokenut.."Voi kun ihmiset ottaisivat ammattiapua vastaan, eivätkä odottaisi, että läheiset terapoi henkisen kuorman pois.

Näin miehen näkökulmasta katsottuna 87,4% suomalaista naisista on enemmän tai vähemmän aina tunnevammaisia joten mitä suurimmalla todennäköisyydellä jokainen mies käytännössä on sellaisen naisen kanssa suhteessa jossakin määrin.

Tämä näkyy siinä vaiheessa kun mies haluaisi puhua tunteistaan, niin naiset haluavat vain seksiä.

Se on juurikin näin..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiitos sinulle inhimillisyydestäsi, sinulla on kaunis sydän. Itken täällä ja koen kipua siitä, etten ole itse onnistunut törmäämään kaltaiseesi. 

Et ole tavannut, koska tuo edellinen tarina on pelkästään tarina, eikä se noin oikeasti mennyt. 

Sattuipa kuitenkin menemään.

Puolisoni varoitti jo tutustuessamme että hänellä on suuri suru, jonka tietenkin otin punaisena lippuna. Toisaalta kun varoitti sen kaksi tuntia tapaamisemme jälkeen, niin ajattelin, että onpa ainakin rehellinen. Olin hänen ensimmäinen parisuhteensa hänen leskeytymisensä jälkeen, mikä myöskin oli epäilyttävää. Yhtä kaikki, minä en välttämättä ole kovin älykäs ihminen, joten päätin silti että yritetään edes. Enkä ole vielä katunut, sillä vaikka häneen nuoreksi leskeksi ja kahden lapsen yksinhuolta

Niinpä. Vaikeudet elämässä jalostavat osaa ihmisistä ja sitä osa tämän ketjun "täydellisistä" ihmisistä ei näe. Sinä olet paljon "parempi" kuin yksikään heistä. 

Jos kerran rakastan sitä surevaa naista ja hän minua, niin mitä järkeä olisi olla alkamatta suhteeseen? Sittenhän tulisin itsekin surulliseksi, ja naisesta tulisi vielä paljon entistäkin surullisempi.

Vierailija kirjoitti:

Näin miehen näkökulmasta katsottuna 87,4% suomalaista naisista on enemmän tai vähemmän aina tunnevammaisia joten mitä suurimmalla todennäköisyydellä jokainen mies käytännössä on sellaisen naisen kanssa suhteessa jossakin määrin.

Tämä näkyy siinä vaiheessa kun mies haluaisi puhua tunteistaan, niin naiset haluavat vain seksiä.

Se on juurikin näin..

Vinkki sinulle. Terapioi itseäsi tavalla tai toisella sen verran, että opit tietämään, mikä on narsisti tai mikä on välttelevä kiintymyssuhde. Sitten opit näkemään oman osuutesi kuviossa sekä sen, miten sen saa muutettua. 

Itseäni vit**taa tuollainen asenne. Jos sinut nyt puskarais**taan, olet seuraavat viisi vuotta parisuhdekelvoton, vaikka muuten olisit mukava, tasapainoinen, reilu, asiat kunnossa, opiskelut käyty, työelämässä menestynyt, sosiaalinen jne. 

Olen ihan varma, että tuossa tilanteessa ei yhdellekään kävisi edes mielessä parisuhteen perustaminen. Joten ihan turhaan triggeröidyt.





Mutta jos on jo parisuhteessa se pitäisi mielestäsi heti lopettaa? -eri

Olen itse kolmekymppinen mies, joka on kokenut elämässään todella paljon isoja menetyksiä. Tiedän ettei suru tule koskaan helpottamaan, vaan sen kanssa on pitänyt opetella elämään.

Eräs deitti, josta olin aikoinaan kiinnostunut, sanoi minulle suoraan ettei näe meillä yhteistä tulevaisuutta siksi, että vuodatin hänelle niin paljon omia ongelmiani. Vuosia jälkikäteen minua hävettää edelleen tuo toimintani, mutta olen kiitollinen siitä että hän sanoi siitä minulle suoraan. Silloin ymmärsin, ettei tapailu-/seurustelukumppanin tule olla minulle mikään terapeutti. Otin taukoa deittailuelämästä ja keskityin rakentamaan omaa päätäni kuntoon.

Kun lakkasin miettimästä parisuhdeasioita, keskityin sellaisiin asioihin joista pidän ja aloin etsiä jokaisesta päivästä jotain hyvää, aloin olla onnellinen. Surua en työntänyt sivuun, vaan pidin tietoisesti myös sellaisia hetkiä jolloin sain olla surullinen, mutta sitten aina kokosin itseni uudelleen ja palasin tuohon positiiviseen kehään, jolla rakensin omaa onnellisuuttani.

Aivan yllättäen kohtasinkin ihmisen jonka kanssa halusin lähteä parisuhteeseen. Kerroin hänelle surustani, mutta sen sijaan että olisin liikaa vuodattanut omia vastoinkäymisiäni, annoin myös hänen avautua minulle oman elämänsä kipukohdista ja kuuntelin häntä. Suurin osa ajasta meni kuitenkin tutustumiseen positiivisessa hengessä ja lopulta siihen, että aloimme jakaa toisillemme unelmiamme ja sitten suunnitella yhteistä tulevaisuutta. Nyt olemme vakiintunut pariskunta jolla on jo useita yhteisiä vuosia takanaan.

Pointti? Parisuhteen rakentaminen ei olisi onnistunut silloin kun olin vielä liikaa kiinni surussani. Tein tietoisen valinnan lähteä pyrkimään kohti onnellista elämää, ja vasta sen jälkeen päädyin parisuhteeseen. Ja kuten alussa sanoin, allekirjoitan sen että suru ei koskaan helpota kokonaan, vaan sen kanssa on opittava elämään. Omassa elämässäni suru näkyy edelleen siinä, että joudun ajoittain hetkeksi pysähtymään ja antamaan tunteiden tulla ulos. Mutta nämä hetket ovat nykyään jo hyvin lyhyitä ja käsittelen surua pelkästään ihan yksin ollessani. Suru ei siis enää hallitse minua, vaan minä hallitsen surua. Eikä suru estä minua olemasta onnellinen ja keskittymästä edelleen hyviin asioihin elämässäni.

Suosittelen sinuakin tässä kohdassa keskittymään oman elämäsi rakentamiseen ja opettelemaan hallitsemaan surua. Parisuhteen alkuhuuma ei ole pysyvä lääke surulle, vaan se että opit itse olemaan onnellinen ja pitämään surun läsnä ainoastaan sellaisissa hetkissä kun sille on oikeasti tilaa.

Oman kokemukseni mukaan useimmat surut ovat enemmän tai vähemmän ohimeneviä, mutta sitten on joitakin suruja, joista ei koskaan pääse yli ja jotka muuttavat elämän täydellisesti.

Vierailija kirjoitti:

Ensin hoidat pääsi kuntoon, sitten vasta parisuhde.

Sulle tiedoksi, että surua ja vastoinkäymisiä tulee aina uusiakin. Hyvinhän ap pohdiskelee asiaa, ehkä jo liiaksikin asettaa toiset ihmiset huomioon itsensä edelle. "Hoida pääsi kuntoon" ei ole mikään rakentava palaute ja ohjeistus. Ymmärräthän, että elämässä on asioita joiden kanssa on vain opittava elämään, vaikka ne kuluttaa henkisesti eikä niistä pääse eroon. Yksi tälläinen esimerkki voi olla vaikkapa krooninen sairaus. 

Joka on kokenut vastaavaa, voi olla hyvä vertaistuli parisuhteessa.

Vierailija kirjoitti:

Olen itse kolmekymppinen mies, joka on kokenut elämässään todella paljon isoja menetyksiä. Tiedän ettei suru tule koskaan helpottamaan, vaan sen kanssa on pitänyt opetella elämään. [jne, loput leikattu]

Oho!

Olen se kirjoittaja joka kirjoitteli aiemmin tähän ketjuun nuorena leskeksi jääneestä puolisostaan.

Oli todella mielenkiintoista lukea tarina nk. aidan toiselta puolelta. Kiitos siitä!