Lue keskustelun säännöt.
Mies, alkaisitko parisuhteeseen jos naisella on taakkaanan paljon surua?
09.09.2024 |
Kysymys otsikossa.
Olen elänyt kovan elämän ja ikäisekseni (alle 30v) kokenut uskoakseni tavallista enemmän menetyksiä, ja muitakin vastoinkäymisiä.
Kaiken tämän johdosta kannan mukanani valtavan paljon surua.
Asiantuntijoiden mukaan ei ole niin, että surulliset asiat "surraan pois". Vaan niin, että surun kanssa opetellaan elämään.
Näin juuri koen itse.
Suru on kuin iso koira, joka kulkee mukanani mihin ikinä menenkin. Joskus se vain on siinä vaiti, joskus pitää itsestään enemmän ääntä.
Toivoisin saavani parisuhteen. Mutta en oikein uskalla avata sisimpääni kenellekään miehelle. Pelkään, että kun näkevät sen koiran, niin ajattelevat, etteivät sitä halua elämäänsä. Ottaa sitä puoleksi itselleen.
Uskon, että jos saisin hyvän parisuhteen, niin suru asettuisi enemmän taka-alalle. Mielen etualalle tulisi iloisempia, onnellisia asioita. Silloin varmaan olisin mukavampaa, keveämpää seuraa kumppanillenikin.
Kommentit (271)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näin miehen näkökulmasta katsottuna 87,4% suomalaista naisista on enemmän tai vähemmän aina tunnevammaisia joten mitä suurimmalla todennäköisyydellä jokainen mies käytännössä on sellaisen naisen kanssa suhteessa jossakin määrin.
Tämä näkyy siinä vaiheessa kun mies haluaisi puhua tunteistaan, niin naiset haluavat vain seksiä.
Se on juurikin näin..
Vinkki sinulle. Terapioi itseäsi tavalla tai toisella sen verran, että opit tietämään, mikä on narsisti tai mikä on välttelevä kiintymyssuhde. Sitten opit näkemään oman osuutesi kuviossa sekä sen, miten sen saa muutettua.
Kyllä minä tiedän että suurin osa naisista on narsisteja, se on heillä geeneissä. Surullista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllähän sitä surua voi ilmestyä elämään, vaikka olisi jo valmiiksi parisuhteessa. Pitäisikö silloin kumppanin ottaa ero, kun "ei kukaan jaksa seurustella masentuneen kanssa"?
Suhteissa on erilaisia vaiheita.
Eihän sitä tarvitse lopettaa, mutta on lukemattomia esimerkkejä että se toinen ei jaksa sitä toisen surua ja suhde loppuu.
Mitä jaksamista siinä on, jos itsellä ei edes ole surua?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllähän sitä surua voi ilmestyä elämään, vaikka olisi jo valmiiksi parisuhteessa. Pitäisikö silloin kumppanin ottaa ero, kun "ei kukaan jaksa seurustella masentuneen kanssa"?
Suhteissa on erilaisia vaiheita.
Eihän sitä tarvitse lopettaa, mutta on lukemattomia esimerkkejä että se toinen ei jaksa sitä toisen surua ja suhde loppuu.
Mitä jaksamista siinä on, jos itsellä ei edes ole surua?
Vai niin. No jos siinä mielestäsi ei ole ongelmaa, niin eihän siinä sitten mitään. Jos mielestäsi on normaalia, että kumppani ei ole iloinen ja positiivinen, ei jaksa lähteä mihinkään kun masentaa, elämä on pelkkää valittamista ja itkustelua, niin siinäpä sitten alat tällaisen kanssa parisuhteeseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yhdenkään ihmisen ei pidä parisuhteessa toimia toisen terapeuttina. Parisuhde on kahden ihmisen tasavertainen suhde. Kyllä se ap niin on, että sinä ensin suret surusi ja sitten vasta olet valmis parisuhteeseen.
Kyllä siinä sivussa voi aloittaa parisuhteen ja moni aloittaakin. Ihan turha kaasuvalottaa ap:ta, kun hänellä on muutenkin vaikeaa.
No ne suhteet eivät ole tasavertaisia, eivätkä kuitenkaan tule kestämään. Mutta siinähän sitten toimitte terapeutteina tai olette itse se terapian tarpeessa oleva. Ei se henkilökohtaisesti minua kosketa.
T. tasavertaisessa ja hyvässä parisuhteessa olevaMiksi ihminen, jolla on jotain raskasta menneisyydessä, ei voisi saada tasavertaista suhdetta, ja hyvää kaiken päällisiksi?
"Jos molemmilla on samantapaisia murheita, niitähän voi käsitellä yhdessä, se vasta onkin terapeuttista"
🥴
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllähän sitä surua voi ilmestyä elämään, vaikka olisi jo valmiiksi parisuhteessa. Pitäisikö silloin kumppanin ottaa ero, kun "ei kukaan jaksa seurustella masentuneen kanssa"?
Suhteissa on erilaisia vaiheita.
Näin se ilmeisesti on tehtävä.
Ystäväni oli yhdessä vaiheessa ahkera tansseissa kävijä. Yhdessä paikassa tanssittajana oli nuorehko mies, joka oli hiljalleen palannut takaisin viihteen ja tanssimaailman pariin. Hänen tarinansa oli sellainen, että hän oli ollut naimisissa toisen yhtä menevän tanssitaitoisen vaimon kanssa. Yllättäen miehen vanhemmat kuolivat puolen vuoden välein ja se oli ollut miehelle sellainen suru, että häntä ei vähään aikaan tanssittanut. Vaimo jaksoi kaksi kuukautta katsella miehen murjotusta, mutta kun mies ei tuossa ajassa toennut ennalleen, otti eron ja jatkoi entiseen tapaan tanssien.
Tuossa vaiheessa, kun ystäväni häneen törmäsi, hän oli saanut surunsa surtua ja oli palaillut hiljalleen takaisin elämään. Ja varmaan löysi myöhemmin uuden vaimonkin. Ainakaan uuden vaimon ei tarvinnut kärsiä vanhempien menetyksen vuoksi surevaa puolisoa, se suru oli jo taputeltu.
Ei se mikään este ole. Paitsi tietysti sitten, jos toinen suree jotain yksipuolista rakkautta tai rakastettunsa kuolemaa, niin se voi olla este. Eihän ole järkeä ruveta parisuhteeseen jonkun sellaisen kanssa, joka oikeastaan mieluummin olisi jonkun muun kuin minun kanssani. Mutta jos kyse on vaikka vanhempien kuolemasta, niin sillä tuskin on suhteeseen vaikutusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllähän sitä surua voi ilmestyä elämään, vaikka olisi jo valmiiksi parisuhteessa. Pitäisikö silloin kumppanin ottaa ero, kun "ei kukaan jaksa seurustella masentuneen kanssa"?
Suhteissa on erilaisia vaiheita.
Eihän sitä tarvitse lopettaa, mutta on lukemattomia esimerkkejä että se toinen ei jaksa sitä toisen surua ja suhde loppuu.
Mitä jaksamista siinä on, jos itsellä ei edes ole surua?
Vai niin. No jos siinä mielestäsi ei ole ongelmaa, niin eihän siinä sitten mitään. Jos mielestäsi on normaalia, että kumppani ei ole iloinen ja positiivinen, ei jaksa lähteä mihinkään kun masentaa, elämä on pelkkää valittamista ja itkustelua, niin siinäpä sitten alat tällaisen kanssa parisuhteeseen.
Ikäväähän se on jos toinen voi huonosti, mutta eihän se rakastamista mitenkään estä.
Suurin osa tähän ketjuun vastanneista on ihan pihalla asioista. Puhutaan siitä, että ensin pitää hoitaa suru pois - ei surua voi hoitaa pois. On sellaisia suruja, joiden kohdalla aika parantaa. Sitten on sellaisia suruja, jotka ovat jatkuvia. Ei sellaista voi "hoitaa pois", sellaisen kanssa pitää vain yrittää oppia elämään.
Suru ei myöskään ole mielenterveysongelma, eikä sama asia kuin masennus. Yksikään terapeutti ei hoida jonkun surua pois parissa vuodessa, ei se niin toimi.
Minä voin tarjota ap:lle toivoa. Koin itse aika samallalailla. Ajattelin, että mun elämässä on niin kauheita ja vaikeita asioita, etten ikinä voi ottaa ketään elämääni, ja ettei mulle vois ikinä enää olla mitään onnea. Sitten tapasin mieheni. Hänelle se oli yksinkertaista: hän rakastaa minua ja haluaa olla kanssani, ja kaikki mikä mun mukana tulee kuuluu sitten siihen pakettiin, ja hän haluaa sen paketin. Että anteeksi nyt vaan kaikille, joiden mukaan mun tilanteessa ei ois saanut alkaa parisuhteeseen, mutta kyllä aloin, vaikka olin kaikesta toivosta luopunut, traumatisoitunut ihmisraunio. Nykyään olen onnellinen ja tasapainoinen, ja pystyn elämään surujeni kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tähän on tultu kun isät ovat vastuuttomasti valehdelleet tyttölapsilleen ja kutsuneet prinsessoiksi. Vieläpä antaneet tyypillisesti näille "prinsessoille" kaiken aina valmiina eteen. Ei ihme ettei kestetä pienintäkään vastoinkäymistä. Heti uhriudutaan ja valitetaan " kovaa kohtaloa".
Voi hellanlettas sentään. Tui tui vaan ap.
En missään nimessa alkaisi. Kyllä täytyy olla kuuppa kunnossa naisellakin ja iso ongelma on tuo harhaluulo, että parisuhde ja mies sitten parantaisi sinut ja olisit onnellinen. Ei tule tapahtumaan. Miehenä juoksisin karkuun hippulat vinkuen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllähän sitä surua voi ilmestyä elämään, vaikka olisi jo valmiiksi parisuhteessa. Pitäisikö silloin kumppanin ottaa ero, kun "ei kukaan jaksa seurustella masentuneen kanssa"?
Suhteissa on erilaisia vaiheita.
Eihän sitä tarvitse lopettaa, mutta on lukemattomia esimerkkejä että se toinen ei jaksa sitä toisen surua ja suhde loppuu.
Mitä jaksamista siinä on, jos itsellä ei edes ole surua?
Vai niin. No jos siinä mielestäsi ei ole ongelmaa, niin eihän siinä sitten mitään. Jos mielestäsi on normaalia, että kumppani ei ole iloinen ja positiivinen, ei jaksa lähteä mihinkään kun masentaa, elämä on pelkkää valittamista ja itkustelua, niin siinäpä sitten
Kyllä se rakkaus kuolee, jos on edes ehtinyt alkaakaan. Parisuhteen tarkoitus on tuoda elämään jotain ihanaa enemmän, sen tarkoitus ei ole viedä alaspäin, negatiiviseen ja huonompaan suuntaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mitä jos et pystyisikään olemaan se iloinen ihminen miehelle? Imet hänet kuiviin sun surumielisyydellä, eikä todellakaan ole oikein kohdella yhtäkään ihmistä niin.
Yleensä hyvä suhde tekee ihmisen onnelliseksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä jos et pystyisikään olemaan se iloinen ihminen miehelle? Imet hänet kuiviin sun surumielisyydellä, eikä todellakaan ole oikein kohdella yhtäkään ihmistä niin.
Yleensä hyvä suhde tekee ihmisen onnelliseksi.
Kyllä ensin pitää olla onnellinen itse. Omaa onnellisuutta ei saa eikä voi ikinä kaataa toisen niskaan.
Vierailija kirjoitti:
Yhdenkään ihmisen ei pidä parisuhteessa toimia toisen terapeuttina. Parisuhde on kahden ihmisen tasavertainen suhde. Kyllä se ap niin on, että sinä ensin suret surusi ja sitten vasta olet valmis parisuhteeseen.
Ensin suret surusi? Kyllähän ihminen kasvaa koko ajan. Hyvä parisuhde kantaa.
Parisuhteen aikanakin voi käydä terapiassa.
Entäs, jos tulee parisuhteessa joku suru?
Minullakin oli paljon surua ja kovaa ollut. Hyvääkin toki.
Hyvä
mies löysi minut ja näki minussa vaikka mitä hyvää.
Itsekin uskalsin. Ei aina helppoa, mutta kylläkin kiinnostavaa ja rakkautta ja luottamusta.
Ollaan yhdessä kasvettu ja koettu ja saatiin perhe. Kolme lasta.
Olin 35.
Uskalla vaan ja kyllä sellainen sopiva mies on olemassa, Sellainen, jonka on arvot sopivat yhteen sinun kanssasi.
Itselle ei sopisi kevytkenkä tai tyhmä tai kovin pinnallinen, koska en itse ole sellainen.
Ei se suru ole este.
Jossain vaiheessa huomaat, että se kaikki kääntyy voimavaraksi. Uskalla käydä se suru läpi. Se muuttaa muotoaan ja sinun ei tarvitse enää pitää siitä kiinni.
Uskalla elää samalla. Suru ei ole jokin irrallinen asia. Se on osa elämää. Ilo ja onni ovat osa elämää.
Elämä on.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllähän sitä surua voi ilmestyä elämään, vaikka olisi jo valmiiksi parisuhteessa. Pitäisikö silloin kumppanin ottaa ero, kun "ei kukaan jaksa seurustella masentuneen kanssa"?
Suhteissa on erilaisia vaiheita.
Eihän sitä tarvitse lopettaa, mutta on lukemattomia esimerkkejä että se toinen ei jaksa sitä toisen surua ja suhde loppuu.
Mitä jaksamista siinä on, jos itsellä ei edes ole surua?
Vai niin. No jos siinä mielestäsi ei ole ongelmaa, niin eihän siinä sitten mitään. Jos mielestäsi on normaalia, että kumppani ei ole iloinen ja positiivinen, ei jaksa lähteä mihinkään kun masentaa, elämä on pelkkää valittamista ja itkustelua, niin siinäpä sitten alat tällaisen kanssa parisuhteeseen.
Tuliko mieleen, että myös iloiset ja positiiviset ihmiset kokevat surua?
On ihmisiä, jotka ovat melkankolisempia ja ihmisiä, jotka ovat positiivisempia (molempia ääripäitä toksisuuteen asti).
He kaikki kokevat jossain vaiheessa surua, elleivät elä erittäin lyhyttä elämää.
Kaikki surevat eivät myöskään "valita" tilanteestaan. Eivät välttämättä edes itke.
Ihmisillä on kaikenlaisia stereotyyppisiä mielikuvia.
Ai suhde vinttivikaisen kanssa? Onko se edes laillista vai tulkitaanko se vammaisen/ erityistarpeisen hyväksikäytöksi? Hieman kehoittaisin olemaan nyt varuillaan tämän ap:n kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Suurin osa tähän ketjuun vastanneista on ihan pihalla asioista. Puhutaan siitä, että ensin pitää hoitaa suru pois - ei surua voi hoitaa pois. On sellaisia suruja, joiden kohdalla aika parantaa. Sitten on sellaisia suruja, jotka ovat jatkuvia. Ei sellaista voi "hoitaa pois", sellaisen kanssa pitää vain yrittää oppia elämään.
Suru ei myöskään ole mielenterveysongelma, eikä sama asia kuin masennus. Yksikään terapeutti ei hoida jonkun surua pois parissa vuodessa, ei se niin toimi.
Minä voin tarjota ap:lle toivoa. Koin itse aika samallalailla. Ajattelin, että mun elämässä on niin kauheita ja vaikeita asioita, etten ikinä voi ottaa ketään elämääni, ja ettei mulle vois ikinä enää olla mitään onnea. Sitten tapasin mieheni. Hänelle se oli yksinkertaista: hän rakastaa minua ja haluaa olla kanssani, ja kaikki mikä mun mukana tulee kuuluu sitten siihen pakettiin, ja hän haluaa sen paketin. Että anteeksi nyt vaan kaikille, joiden mukaan
Kerroit vain itsestäsi. Mites se sun mies voi? Imit hänet kuiviin ja nyt hän ei voi hyvin. Eikö niin?
Surua ja vastoinkäymisiä on kaikilla ja tämän jokainen normaali ihminen tietää. Itse en varmaan edes huomaisi ketään jolla ei ole ikinä käynyt mitään vastoinkäymisiä elämässä. Oikea ihminen rakastaa toista surusta huolimatta. Eikä surra tarvitse koko aikaa. Välillä voi ja saa olla myös iloinen jne. Itsekin yritän päästä surusta eroon tai paremminkin hyväksyä sen olemassaolon. Sitä on aina elämässä, ja sen kanssa pitää vain tulla toimeen ja yrittää vain puskea eteenpäin kaikesta huolimatta. Hyviä päiviä on aina edessä päin myös.