Mies, alkaisitko parisuhteeseen jos naisella on taakkaanan paljon surua?

Vierailija kirjoitti:

Yhdenkään ihmisen ei pidä parisuhteessa toimia toisen terapeuttina. Parisuhde on kahden ihmisen tasavertainen suhde. Kyllä se ap niin on, että sinä ensin suret surusi ja sitten vasta olet valmis parisuhteeseen. 

Erikoista.

Täällä inkkelit ulisevat päivittäin naista täyttämään olemattoman elämänsä. Ts. mitään annettavaa ei ole.

Mutta kun nainen kertoo surusta, tuomio on yksimielinen: et kelpaa!

Tämä kertoo kaiken oleellisen miesten asenteesta. Helmiäkin on mutta harvassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yhdenkään ihmisen ei pidä parisuhteessa toimia toisen terapeuttina. Parisuhde on kahden ihmisen tasavertainen suhde. Kyllä se ap niin on, että sinä ensin suret surusi ja sitten vasta olet valmis parisuhteeseen. 

Kyllä siinä sivussa voi aloittaa parisuhteen ja moni aloittaakin. Ihan turha kaasuvalottaa ap:ta, kun hänellä on muutenkin vaikeaa.

No ne suhteet eivät ole tasavertaisia, eivätkä kuitenkaan tule kestämään. Mutta siinähän sitten toimitte terapeutteina tai olette itse se terapian tarpeessa oleva. Ei se henkilökohtaisesti minua kosketa. 

T. tasavertaisessa ja hyvässä parisuhteessa oleva

Ahaa. Eli kun sinulle tapahtuu jotain, muutut heti niin, että sinut pitää jättää? Terapeutit on terapiaa varten, ei puolisot. Ihme, ettet tukehdu tuohon omahyväisyyteesi.

Ap, kenenkään elämä ei ole lopullisesti pilalla. Voit pystyä hyvään ja tasavertaiseen suhteeseen. Tällä hetkellä keskittyisin terapiaan, vaikka en kyllä allekirjoita kaikkia siellä saamiasi näkemyksiä. Jos samalla satut törmäämään johonkin, ok. En kuitenkaan jakaisi voimiani niin, että etsisin suhdetta. Moni mies tuo enemmän harmia ja kipua kuin turvaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yhdenkään ihmisen ei pidä parisuhteessa toimia toisen terapeuttina. Parisuhde on kahden ihmisen tasavertainen suhde. Kyllä se ap niin on, että sinä ensin suret surusi ja sitten vasta olet valmis parisuhteeseen. 

Kyllä siinä sivussa voi aloittaa parisuhteen ja moni aloittaakin. Ihan turha kaasuvalottaa ap:ta, kun hänellä on muutenkin vaikeaa.

No ne suhteet eivät ole tasavertaisia, eivätkä kuitenkaan tule kestämään. Mutta siinähän sitten toimitte terapeutteina tai olette itse se terapian tarpeessa oleva. Ei se henkilökohtaisesti minua kosketa. 

T. tasavertaisessa ja hyvässä parisuhteessa oleva

Miksi ihminen, jolla on jotain raskasta menneisyydessä, ei voisi saada tasavertaista suhdetta, ja hyvää kaiken päällisiksi?

Usko jo, se terapian tarpeessa oleva käsittelee elämänsä siellä terapiassa. Parisuhde ei ole sitä varten. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yhdenkään ihmisen ei pidä parisuhteessa toimia toisen terapeuttina. Parisuhde on kahden ihmisen tasavertainen suhde. Kyllä se ap niin on, että sinä ensin suret surusi ja sitten vasta olet valmis parisuhteeseen. 

 

 

Erikoista.

Täällä inkkelit ulisevat päivittäin naista täyttämään olemattoman elämänsä. Ts. mitään annettavaa ei ole.

Mutta kun nainen kertoo surusta, tuomio on yksimielinen: et kelpaa!

Tämä kertoo kaiken oleellisen miesten asenteesta. Helmiäkin on mutta harvassa.

Vastaajat ovat kylläkin toisia naisia. Kirjoitustyylistä tunnistaa.

En alkaisi.

Henkisesti toisesta riippuvainen itkevä riippakivi ja masentunut kumppani on raskasta ja syövyttävää seuraa.

Hoide itsesi kuntoon, ennen kuin pilaat jonkun miehen mielenterveyden suruillasi.

Kyllähän sitä surua voi ilmestyä elämään, vaikka olisi jo valmiiksi parisuhteessa. Pitäisikö silloin kumppanin ottaa ero, kun "ei kukaan jaksa seurustella masentuneen kanssa"?

Suhteissa on erilaisia vaiheita.

Lopetat itsesi esittelemisen "surullisena ihmisenä", et käytä termejä "elämän koulu, elämän kova koulu tai kova elämä". Epätoivo ei ole viehättävää. Rakenne identiteettisi muun kuin surun kautta, niin joku kiva mies saattaa kiinnostua sinusta.

Vierailija kirjoitti:

Kyllähän sitä surua voi ilmestyä elämään, vaikka olisi jo valmiiksi parisuhteessa. Pitäisikö silloin kumppanin ottaa ero, kun "ei kukaan jaksa seurustella masentuneen kanssa"?

Suhteissa on erilaisia vaiheita.

Jaah, no kyllä moni eroaakin, jos masennus vaan kestää ja kestää, eikä näy ulospääsyä. Pienet surut tietysti kestetään. Mutta parisuhteen alku ei voi perustua epätasa-arvoiseen suhteeseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yhdenkään ihmisen ei pidä parisuhteessa toimia toisen terapeuttina. Parisuhde on kahden ihmisen tasavertainen suhde. Kyllä se ap niin on, että sinä ensin suret surusi ja sitten vasta olet valmis parisuhteeseen. 

Kyllä siinä sivussa voi aloittaa parisuhteen ja moni aloittaakin. Ihan turha kaasuvalottaa ap:ta, kun hänellä on muutenkin vaikeaa.

Ei rehellisyys ole kaasuvalotusta. Ihan turhaa kuvittelet kaikista pahaa. Jo AP n aloitus teksti oli raskas, surullinen, itsesääliä täynnä. Harva jaksaa sellaista. Parisuhteen pitäisi tuoda elämään hyviä asioita. Sellainen ei nyt välity, että APn myötä toisen onni lisääntyisi

On myös raskaita ja melankolisia ihmisiä, eivät kaikki halua elämäänsä kepeyttä ja päivänpaistetta. Eikös parisuhteen idea ole löytää itselleen sopiva? 

Siitä olen samaa mieltä, että ap:n asenne on ongelmallinen ja olisi terveellistä olla identifioitumatta ikuiseksi surijaksi. Esim. Olen itse selvinnyt traumasta seksuaaliväkivallasta, se on nyt historiaa, olin uhri vain sen ajan, kun trauma oli päällä. 

Vierailija kirjoitti:

Kyllähän sitä surua voi ilmestyä elämään, vaikka olisi jo valmiiksi parisuhteessa. Pitäisikö silloin kumppanin ottaa ero, kun "ei kukaan jaksa seurustella masentuneen kanssa"?

Suhteissa on erilaisia vaiheita.

Sitä surua TULEE ilmestymään jossain vaiheessa parisuhdetta, siis jos on pitkä parisuhde. Se on elämää. Läheisiä kuolee, vanhemmat kuolee, lapsia saattaa kuolla jne.. 

Surua tulee aina.

Mutta jos parisuhde lähtee sillä, että toinen on surullinen eikä ole pääsyt siitä surusta ylitse, niin se koko parisuhde on vaan yhtä surua.

Se ei ole onnellinen parisuhde se. Saatikka henkilö, joka ei pääse surusta ylitse ei ole terve tai tasavertainen kumppani. 

Tämä ei tarkoita sitä, että pitäisi esittää ettei ole hankalaa menneisyyttä. Ne muistot voi aina välillä tulla esille ja on ok olla surullinen. Mutta AP kirjoittaa, että surullinen hän on aina. Se ei ole tervettä tai hyvä alku pysyvälle ja terveelle parisuhteelle. 

Tue mielenterveyttäsi hyvillä hivenaineilla ha vitamiineilla ja rasvoilla. Folaatti, seleeni, ubiquinol, raskausajan monivitamiini jne. edistävät myös mielenterveyttä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yhdenkään ihmisen ei pidä parisuhteessa toimia toisen terapeuttina. Parisuhde on kahden ihmisen tasavertainen suhde. Kyllä se ap niin on, että sinä ensin suret surusi ja sitten vasta olet valmis parisuhteeseen. 

Kyllä siinä sivussa voi aloittaa parisuhteen ja moni aloittaakin. Ihan turha kaasuvalottaa ap:ta, kun hänellä on muutenkin vaikeaa.

No ne suhteet eivät ole tasavertaisia, eivätkä kuitenkaan tule kestämään. Mutta siinähän sitten toimitte terapeutteina tai olette itse se terapian tarpeessa oleva. Ei se henkilökohtaisesti minua kosketa. 

T. tasavertaisessa ja hyvässä parisuhteessa oleva

Miksi ihminen, jolla on jotain raskasta menneisyydessä, ei voisi saada tasav

Usko jo, se terapian tarpeessa oleva käsittelee elämänsä siellä terapiassa. Parisuhde ei ole sitä varten. 

Siksipä hän voi olla tasavertaisessa ja normaalissa parisuhteessa, koska se terapoitava asia käsitellään terapiassa. 

-Usko jo, se terapian tarpeessa oleva käsittelee elämänsä siellä terapiassa. Parisuhde ei ole sitä varten.-

Terapia on tärkeää ja ne raskaimmat asiat ilman muuta on parasta käsitellä siellä. Mikään kokonaisratkaisu sekään ei kuitenkaan ole, niitä odotuksia joutuu enemmän tai vähemmän sopeuttamaan. Sen ohella ja jälkeenkin on elämää, usko tai älä. On muitakin tapoja elää kuin pelkkää menestystä ja pelkkiä hyviä viboja. Ei sinun standardeihisi sopivaa, mutta jollekulle muulle varmasti riittävän hyvää ja arvokasta.

Vierailija kirjoitti:

Yhdenkään ihmisen ei pidä parisuhteessa toimia toisen terapeuttina. Parisuhde on kahden ihmisen tasavertainen suhde. Kyllä se ap niin on, että sinä ensin suret surusi ja sitten vasta olet valmis parisuhteeseen. 

Ihan pätevä neuvo. Mutta entä jos vaikeassa elämäntilanteessa tapaakin ihan vahingossa ihanan ihmisen. Pitääkö työntää tämä ihminen kauemmas ja hoitaa itsensä kuntoon? Kun parin vuoden päästä nuppi on kunnossa, ei tämä ihana ihminen välttämättä ole enää vapaana. 

Miksi kohdistat miehille kysymyksen palstalla, jolla ei ole miehiä? Oletko kenties jotenkin vajaa? 😂

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllähän sitä surua voi ilmestyä elämään, vaikka olisi jo valmiiksi parisuhteessa. Pitäisikö silloin kumppanin ottaa ero, kun "ei kukaan jaksa seurustella masentuneen kanssa"?

Suhteissa on erilaisia vaiheita.

Jaah, no kyllä moni eroaakin, jos masennus vaan kestää ja kestää, eikä näy ulospääsyä. Pienet surut tietysti kestetään. Mutta parisuhteen alku ei voi perustua epätasa-arvoiseen suhteeseen.

Itseäni vit**taa tuollainen asenne. Jos sinut nyt puskarais**taan, olet seuraavat viisi vuotta parisuhdekelvoton, vaikka muuten olisit mukava, tasapainoinen, reilu, asiat kunnossa, opiskelut käyty, työelämässä menestynyt, sosiaalinen jne. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yhdenkään ihmisen ei pidä parisuhteessa toimia toisen terapeuttina. Parisuhde on kahden ihmisen tasavertainen suhde. Kyllä se ap niin on, että sinä ensin suret surusi ja sitten vasta olet valmis parisuhteeseen. 

Ihan pätevä neuvo. Mutta entä jos vaikeassa elämäntilanteessa tapaakin ihan vahingossa ihanan ihmisen. Pitääkö työntää tämä ihminen kauemmas ja hoitaa itsensä kuntoon? Kun parin vuoden päästä nuppi on kunnossa, ei tämä ihana ihminen välttämättä ole enää vapaana. 

Ei se henkilö varmaan sinusta niin kovasti kiinnostunut ollut, kerta ei halunnut jäädä tukemaan sinua muutoksessasi. 

Minä olen parisuhteessa 43-vuotiaan lesken kanssa. Hän menetti miehensä juhannusonnettomuudessa vain 38-vuotiaana.

Ensimmäisenä juhannusaattonamme, miehen kuoleman 3-vuotispäivänä, hän varoitti jo etukäteen että haluaa eristäytyä, vetää pullon viinaa, sammua rantakallioille ja jos siitä valuu veteen ja hukkuu, sitten hukkuu. Samalla tavalla kuin hän oli tehnyt ennenkin tapaamistamme, koska häneen sattui niin paljon. Minä sanoin ettei käy. Saat kyllä vetää viinaa jos haluat, mutta minäpä istun rantakalliolla tänä yönä viereesi, ja jos haluat puhua tai edes sopertaa surustasi, olen vieressä. Itkua ja surua sen aikana riitti, mutta eipä sitä viinaa sitten loppujen lopuksi niin kovin paljoa kulunut. Aamun sarastaessa hän kiitti että olin ollut vierellä, nyt voidaan mennä kotiin nukkumaan loppuyöksi. Rakastelimme ja kävimme pariksi tunniksi nukkumaan. Aamulla hän vielä ihmetteli, että tämä on paras juhannus vuosiin.

Seuraavana juhannuksena tulin taas mukaan istumaan yötä, mutta hän sanoi jo etukäteen, ettei ensimmäistä kertaa enää pelkää juhannusta. Yö menikin lähes kokonaan leppoisassa keskustelussa. Suru"juhlasta" oli tullut enimmäkseen hyväntuulinen muistelutapahtuma.

Tänä vuonna vietimme ensimmäisen yhteisen "normaalin" sukujuhannuksen, ja vaikka edesmennyt puoliso oli edelleenkin silloin tällöin puheissa mukana, se ei enää hallinnut juhlapäivää.

Ajan kanssa saattaa olla mahdollista päästää irti, tai ainakin hiukan löysätä otettaan surusta. Toki jos siihen ei pysty, voi olla ettei sitä kukaan muukaan loputtomasti jaksa katsella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yhdenkään ihmisen ei pidä parisuhteessa toimia toisen terapeuttina. Parisuhde on kahden ihmisen tasavertainen suhde. Kyllä se ap niin on, että sinä ensin suret surusi ja sitten vasta olet valmis parisuhteeseen. 

Ihan pätevä neuvo. Mutta entä jos vaikeassa elämäntilanteessa tapaakin ihan vahingossa ihanan ihmisen. Pitääkö työntää tämä ihminen kauemmas ja hoitaa itsensä kuntoon? Kun parin vuoden päästä nuppi on kunnossa, ei tämä ihana ihminen välttämättä ole enää vapaana. 

Ilman muuta mennään hetken mukaan eikä suljeta ovia. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllähän sitä surua voi ilmestyä elämään, vaikka olisi jo valmiiksi parisuhteessa. Pitäisikö silloin kumppanin ottaa ero, kun "ei kukaan jaksa seurustella masentuneen kanssa"?

Suhteissa on erilaisia vaiheita.

Jaah, no kyllä moni eroaakin, jos masennus vaan kestää ja kestää, eikä näy ulospääsyä. Pienet surut tietysti kestetään. Mutta parisuhteen alku ei voi perustua epätasa-arvoiseen suhteeseen.

Itseäni vit**taa tuollainen asenne. Jos sinut nyt puskarais**taan, olet seuraavat viisi vuotta parisuhdekelvoton, vaikka muuten olisit mukava, tasapainoinen, reilu, asiat kunnossa, opiskelut käyty, työelämässä menestynyt, sosiaalinen jne. 

Olen ihan varma, että tuossa tilanteessa ei yhdellekään kävisi edes mielessä parisuhteen perustaminen. Joten ihan turhaan triggeröidyt.