Lue keskustelun säännöt.
Miten saavuttaa sellaisen itsetunnon, ettei oikeasti välitä yhtään siitä mitä muut ajattelee?
Ei välitä ollenkaan siitä mitä muut ajattelee sinun elämäntavasta, elämänvalinnoista, ulkonäöstä, arvoista, kannanotoista, mielipiteistä. Ei juuri edes uhraa ajatustakaan sille, että mitä muut sinusta ajattelevat. Tietenkin siis edellyttäen, että ei tee muille pahaa tai ole ilkeä tms, eli välittää tottakai kuitenkin siitä, ettei loukkaa ketään tai aiheuta kärsimystä muille. Ymmärrätte varmasti mitä ajan takaa. Miten saavuttaa tällaisen hyvän itsetunnon?
Kommentit (488)
Iän myötä. Liittynee vastakkaisen sukupuolen huomion hakemiseen ja miellyttämiseen. Loppuu noin 45-50 vuotiaana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei sitä saavuteta. Persoonallisuushäiriöiset esim. psykopaatit eivät välitä mistään. Puuttuu empatiakyky.
Hiukan eri asia. Ihmisten mielistely on tarpeetonta. Reilu vuorovaikutus on tärkeintä.
Tekee omat asiansa niin hyvin kuin on mahdollista elämäntilanteet huomioonottaen.
Mä olen ajatellut että tää on pitkälle luonteenpiirre. En myöskään ole itse niin kiinnostunut toisista ihmisistä. Ikä tekee myös osana.
Mielestäni aika äärimmäinen ajatus, ettei yhtään välittäisi, mitä muut ajattelevat. Ainakin läheisimmissä, tärkeissä ja toimivissa ihmissuhteissa on hyväksi ottaa huomioon omissa päätöksissä ja teoissa myös puolison tai oman alaikäisen lapsen näkökulma. Lisäksi työpaikalla pääset epäsuosioon eikä yhteistyö suju, jos et hetkeäkään uhraa ajatusta muiden näkökulmille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No tuo koulukiusaaminen. Kuulet jatkuvasti kommentteja itsestäsi ja tekemisistäsi, jotka ovat ihan päättömiä. Miten niitä voisi ottaa vakavasti? Tai antaa niiden vaikuttaa siihen mitä haluaa tehdä? Typeriä heittoja, joissa ei ole mitään todellisuuspohjaa.
Itselläni se on taas vaikuttanut päinvastoin. Nimenomaan otan kaiken itseeni ja ajattelen kaiken olevan niin kuin muut sanoo. Jos näen ihmisiä nauramassa jossain, niin jostain syystä välillä ajattelen, että ne nauraa minulle ja mietin mikä minussa on vikana.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on auttanut ikä! Vanhenemisessa on siis hyvätkin puolet. Ei tosiaan hetkauta, mitä muut ajattelevat. Ei tarvii meikata eikä miellyttää, vaan saa olla oma itsensä. Ihanaa! Suosittelen kaikille :)
Minäkin olen lopettanut meikkaamisen lähes kokonaan. En enää välitä siitä, mitä muut ajattelevat ulkonäöstäni. Mutta miten saada samanlainen huolettomuus muilta osin? Välitän liikaa siitä, mitä muut ajattelevat sanomisistani ja käytöksestäni. "Vaikutinkohan tyhmältä", "Miksi piti mennä sanomaan noin", "Miksi tuo ihminen kohtelee vain minua noin ynseästi", "Toivottavasti henkilö X ei loukkaantunut siitä kun sanoin asian Y", "Miksi en vaan osaa olla normaali?".
Tässäpä yksi vinkki: lähde ulos ilman meikkiä ja pukeutuneena täsmälleen niin kuin itse parhaaksi näet. Mene sitten kuljeksimaan jonkun s
Jos luet uudestaan kommenttini, niin huomaat että kerroin jo lopettaneeni meikkaamisen enkä erityisemmin välitä siitä, miltä näytän ulkoisesti muiden silmissä. Ongelma on se, kun murehdin mitä ihmiset ajattelevat minusta persoonana. Erityisesti läheiset ihmiset. Että enhän vain loukannut sitä ja tuota. Minulla on tapana puhua ohi suuni ja puhua liian paljon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Alat autisminkirjolaiseksi? Kun et vain tajua miksi pitäisi välittää. Minä en välitä muista, ihan sama vaikka olisi kuollut niin miksi sitten he vaatii minua välittämään heistä. En ole ikinä tajunnut sitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on auttanut ikä! Vanhenemisessa on siis hyvätkin puolet. Ei tosiaan hetkauta, mitä muut ajattelevat. Ei tarvii meikata eikä miellyttää, vaan saa olla oma itsensä. Ihanaa! Suosittelen kaikille :)
Minäkin olen lopettanut meikkaamisen lähes kokonaan. En enää välitä siitä, mitä muut ajattelevat ulkonäöstäni. Mutta miten saada samanlainen huolettomuus muilta osin? Välitän liikaa siitä, mitä muut ajattelevat sanomisistani ja käytöksestäni. "Vaikutinkohan tyhmältä", "Miksi piti mennä sanomaan noin", "Miksi tuo ihminen kohtelee vain minua noin ynseästi", "Toivottavasti henkilö X ei loukkaantunut siitä kun sanoin asian Y", "Miksi en vaan osaa olla normaali?".
Tässäpä yksi vinkki: lähde ulos ilman meikkiä ja pukeutuneena täsmälleen niin kuin its
Nyt kun kirjoitin asian auki, heräsi ajatus että ehkäpä koen olevani vastuussa muista ihmisistä ja heidän tunnetiloistaan ihan liikaa. Olen huolehtija ja hoivaaja luonnostani. Jotenkin pitäisi osata kohdistaa se piirre vain lapsiin ja eläimiin, ja lopettaa aikuisista ihmisistä murehtiminen. Ei ketään minunkaan tunteet kiinnosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole täysin välinpitämätön, mutta ei minua juurikaan puristele se, mitä muut ajattelevat valinnoistani ja minusta. Uskon, että tämä johtuu siitä, että pidän itsestäni ja olen itseni puolella. Suhtaudun myös muihin ihmisiin itse hyväksyvästi, enkä sisimmässäni arvostele jatkuvasti heidän ulkonäköään tai elämäänsä. Siksi en ajattele, että hekään tekevät sitä minulle tai muille. En koe itsetuntoa teflonkilveksi, josta kaikki vaan valuu pois. Se on enemmän ehkä myötätuntoista suhtautumista itseen ja muihin, ja omiin valintoihin ja ajatuksiin luottamista.
Kyse onkin ehkä enemmän siitä, että ei välitä muiden tuomioista tai tuottamista paineista. Toki rakkauden ja välittämisen takia ihminen toimii, huomioi ja tekee. Se onnistuu kun sisin on vahva ja "löytynyt".
Neuvo: kasvata spiritualiteettiasi, eli kasva ihmisenä eteenpäin (niille, joille tämä on edelleen olennaista: spiritualiteetti ei ole sama kuin uskonto, mutta uskonnot sisältävät spiritualiteettia voimakkaasti). Pyri ymmärtämään, mikä on egoasi (ajatukset, tunnemylläkät, menneessä vellominen, tulevaisuuden ihaniin lupauksiin pakeneminen) ja löydä sisimpäsi hiljaisuudesta olemisen ja elämisen ilo. Ehkä helpoin tapa olisi aloittaa lukemalla/kuuntelemalla kirjoja, esim. Tollea, Tommy Hellsteniä tai Kotkansydäntä täällä netissä. Kaikki nuo kirjoittavat samasta asiasta, muttta tietenkin omalla persoonallisella säväyksellään.
Helpommin sanottu kuin tehty. Kukaan ei tule tälä täydelliseksi, mutta ihmeellisen paljon helpompaa on olla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla auttoi se, kun lopetin muiden elämän arvostelemisen.
Tarkoitan, jos mietin, että mitähän ne naapuritkin ajattelee, niin käännän sen ympäri: Mitä mä ajattelen naapureista? Todellisuudessa en juuri mitään. Mulle on ihan sama, mitä ne puuhaa, niin todennäköisesti niillekin on ihan sama mitä mä puuhaan.
Jos huomaat jonkun käyttäytyvän kivasti tai ihailtavasti, niin siitä kannattaa ottaa mallia. Huomattavan paljon vähemmän kiinnostaa mitä muut ajattelevat, jos itse käyttäytyy hyvin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kokeilemalla erilaisia asioita ja tekemällä just sitä mitä pelkää. Haasta itsesi tässä. Meillä on yks elämä, leikitellään sillä.
Jos oot bättre folk, dyykkaa ja siivoa, asu hetki slummissa.
Muutos on iso koska avaa silmiä ja antaa itseluottamusta-: vapauden tunteen. Ihmeesti huomat että sulla on aidosti vaihtoehtoja käsissäsi ja just se tekee elämästä seikkailun.
Jotkut ovat tuollaisia jo lapsena, mutta se on TODELLA harvinaista (ainakin Suomessa). Minä olen aina ollut hyvinkin kiinnostunut muista ihmisistä ja heidän mielipiteistään. Se on ollut parhaimmillaan empaattisuutta ja läsnäoloa, mutta huonoimmillaan epävarmuutta ja käpertymistä itseeni.
Olen kulkenut pitkän tien. Se alkoi siitä, kun hakeuduin parikymppisenä terapiaan. Taitava terapeuttini osasi valita oikeat sanat ja sai minut ymmärtämään, etten ole mikään muiden negatiivisen huomion keskipiste. Tämä ei kuitenkaan vielä riittänyt, se oli vain alku.
Jossain vaiheessa mittani tuli täyteen. Olin todella uupunut. Tuntui, että joka suunnasta neuvottiin, miten minun tulisi elää. Valintojani ja ulkoisia ja sisäisiä ominaisuuksiani arvosteltiin. En kestänyt enää kenenkään seuraa, vetäydyin yksinäisyyteen. Ei mennyt kuin muutama päivä, kun alkoi tapahtua. On vähän vaikea kuvailla sitä sanoin, mutta jotenkin minä näin itseni. Koko mennyt elämäni levittäytyi silmieni eteen ja tajusin vihdoinkin, kuka minä pohjimmiltani olin. Tämän jälkeen tiesin, mitä kohti minun tulee elää. Samalla aloin tuntea jonkin korkeamman voiman läsnäolon. Aloin erottaa egoni kaikesta muusta ja tajusin, miten pieni se on. Aloin suhtautua kriittisesti pienen egoni sanomisiin.
Egoni ei ole kuitenkaan kuollut. Kun lähden ulos kotoa, mietin yleensä miltä näytän. Laitan juhliin erilaiset vaatteet kuin lähikauppaan. Kun joku suhtautuu minuun negatiivisesti, tämä harmittaa, mutta aivan eri tasolla kuin ennen. Kun joku antaa positiivista palautetta, se hivelee egoani. Ero onkin näiden reaktioiden syvyydessä. Muistutan itseäni useinkin siitä, että en voi antaa valtaa egolleni. En voi ylpistyä kehuista enkä romahtaa kritiikistä. Arvoni ei muutu muiden reaktioiden mukaan. En ole sen parempi tai huonompi kuin muutkaan, vaan yhtä arvokas ja toisaalta ainutlaatuinen kuten muutkin ovat.
Olen edelleen kiinnostunut muista ja pyrin jatkuvasti olemaan parempi ihminen. Mietin muiden käytöksen tai olemuksen syitä. Olen hyväksynyt, että tulen olemaan ikuisesti vajavainen, eikä henkinen kehitys pääty koskaan. Kaikilta voi myös oppia jotain, ja etenkin rasittavimmilta tyypeiltä. Silloin, kun huomaan pyöriväni oman egoni ympärillä, siirrän huomioni tietoisesti ulospäin, muihin ihmisiin. Minulle on selvinnyt, mitä omat arvoni ovat ja mikä mielestäni elämässä on olennaista. Muulla ei ole lopulta väliä.
Tsemppiä polullesi Ap <3
Olisi ihan todella huono asia, jos en välittäisi yhtään siitä, mitä toiset ajattelevat teoistani ja käyttäytymisestäni. Normaali, toisia kunnioittava ihminen tietenkin välittää siitä, jos toiset kokevat hänen käytöksensä haitalliseksi, vahingolliseksi, loukkaavaksi jne. ja muuttaa sen seurauksena käyttäytymistään sopivammaksi. En ymmärrä, miksi kukaan erityisesti haluaisi olla kusipää, joka ei välitä kenestäkään muusta.
Sitä, ettei välitä toisista ihmisistä ja heidän mielipiteistään, sanotaan antisosiaaliseksi persoonallisuushäiriöksi. Vankiloista löytyy paljon sellaisia ihmisiä.
Tietyn temperamentin kanssa syntyminen auttaa jonkin verran. Kovapäisyydestä on ollut joskus harmiakin, mutta useimmiten apua. Ehkä sulla on joku muu synnynnäinen persoonan piirre, jota olet pitänyt vikana, mutta voi ollakin etu?
Tee älyllisesti ja fyysisesti haastavia asioita ja kehitä itseäsi. Onnistumisista on lupa iloita reilusti, ne vahvistaa itsetuntoa, ja jos ei mene ihan nappiin niin tärkeää on ettei morkkaa itseään mutta silti ottaa opiksi, jos on selvää mitä olisi voinut tehdä toisin.
Pohdiskele välillä elämää oikein pitkän kaavan kautta. Universumi on ääretön, ihmiskunta ollut sen historian mittakaavassa kärpäsenelon hetken olemassa, kohta se taas katoaa ja on jälleen pelkkää ääretöntä ja hiljaista. Jos koko ihmiskunnan historia on yksi silmänräpäys universumin mittakaavassa, niin se, että naapuri katsoi uutta mekkoa hetken liian pitkään tai työkaveri ei selvästi tykkää sun elämäntavasta on lopulta ihan olemattomia asioita.
Itse 30v ja väittäisin, että olen tuossa veneessä.
Itsetunnon paradoksi on siinä, että sitä saat kun lakkaat etsimästä. Tämä nimenomaan tarkoittaa sitä, että lakkaat miettimästä niin kuin AP viestissään, että "miten pitäisi olla" tai "mitä pitäisi tehdä" vaan "alat vain olemaan".
Anna itsellesi lupa olla oma itsesi kaikkine puolinesi - hyvineen ja huonoineen (tietenkin muita loukkaamatta). Pystytkö siihen? Tärkein oppi itsetunnon rakentamisessa on se, että se rakentuu itsesi ympärille, ei materian tai muiden ihmisten varaan.
Ikääntyneen isäni seuraaminen on tuonut perspektiiviä. Pienessä kylässä asunut koko elämänsä ja ollut merkittävässä asemassa aikoinaan työelämässä, joten on äärettömän tietoinen itsestään. Työelämässä ollessaan on kyllä ollut "kaikkien tuttu" ja pitänyt huolta julkisuuskuvasta, mutta se levy on jäänyt päälle ja pahentunut entisestään, kun on aikaa kääntää ja vääntää ajatuksia. Joka ikinen asia pyörii oman navan ympärillä ja aina kaikki liittyy jotenkin häneen tai siihen, mitä muut ajattelevat hänen toiminnastaan. Kamala piirre!