Lue keskustelun säännöt.
Miten saavuttaa sellaisen itsetunnon, ettei oikeasti välitä yhtään siitä mitä muut ajattelee?
Ei välitä ollenkaan siitä mitä muut ajattelee sinun elämäntavasta, elämänvalinnoista, ulkonäöstä, arvoista, kannanotoista, mielipiteistä. Ei juuri edes uhraa ajatustakaan sille, että mitä muut sinusta ajattelevat. Tietenkin siis edellyttäen, että ei tee muille pahaa tai ole ilkeä tms, eli välittää tottakai kuitenkin siitä, ettei loukkaa ketään tai aiheuta kärsimystä muille. Ymmärrätte varmasti mitä ajan takaa. Miten saavuttaa tällaisen hyvän itsetunnon?
Kommentit (488)
Vierailija kirjoitti:
Mielestäni aika äärimmäinen ajatus, ettei yhtään välittäisi, mitä muut ajattelevat. Ainakin läheisimmissä, tärkeissä ja toimivissa ihmissuhteissa on hyväksi ottaa huomioon omissa päätöksissä ja teoissa myös puolison tai oman alaikäisen lapsen näkökulma. Lisäksi työpaikalla pääset epäsuosioon eikä yhteistyö suju, jos et hetkeäkään uhraa ajatusta muiden näkökulmille.
No näinhän ap, kirjoittikin aloituksessaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihmisviha on vastaus. Omani sain kokemusten kautta, ihmiset itse näyttivät teoillaan mitä paskoja ovat.
Vierailija kirjoitti:
Ihmisviha on vastaus. Omani sain kokemusten kautta, ihmiset itse näyttivät teoillaan mitä paskoja ovat.
Sinäkin olet ihminen. Oletko siis paska?
Lisäksi: miten yksi ihminen voi teoillaan näyttää, että joku toinen ihminen on paska?
Mietitkö ja paheksutko sinä, ap, muiden tekemisiä? Lakkaa miettimästä, niin huomaat ettet enää mieti sitäkään, mitä muut sinusta ajattelee.
Muuttumalla psykopaatiksi. Normaali ihminen välittää aina enemmän tai vähemmän, se on selviytymisen kannalta elintärkeää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmisviha on vastaus. Omani sain kokemusten kautta, ihmiset itse näyttivät teoillaan mitä paskoja ovat.
Sinäkin olet ihminen. Oletko siis paska?
Lisäksi: miten yksi ihminen voi teoillaan näyttää, että joku toinen ihminen on paska?
1. varmasti jonkun (ehkä sinun) mielestä.
2.IhmiSET=1ihminen?
Ei tuollaista itsetuntoa ihan nuorena vielä saa. Moni asia vaikuttaa. Jotkut saavat jo lapsesta asti kasvatuksen kautta hyvän itsetunnon, ja sen jälkeen elämä opettaa ja kasvattaa.
Mitä enemmän vastoinkäymisiä, ja niistä eteenpäin pääsemisiä, itsetunto ja kunnioitus kasvaa. Ikä ja aika opettaa. Tämän lisäksi pitää tehdä itsetutkiskelua ja panostaa omaan hyvinvointiinsa. Löytää elämästä ne asiat mistä pitää ja mitä halua tehdä ja millainen haluaa olla. Sitten ympäröi elämäänsä niitä ihmisiä jotka vievät sinua kohti parempaa, ja jotka ovat sinulle hyviä. Muut jättää pois. Huolehtii henkisestä sekä fyysisestä hyvinvoinnista päivittäin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Muuttumalla psykopaatiksi. Normaali ihminen välittää aina enemmän tai vähemmän, se on selviytymisen kannalta elintärkeää.
On eri asia välittää toisten tunteista kuin olla ylenpalttisen kiinnostunut siitä, mitä he Juuri Sinusta ajattelevat. Itse asiassa jälkimmäiselle löytyy nopeasti oma nimikkeensä myös, terve ihminen kun selviää ilman jatkuvaa ulkoista vahvistusta.
Jos muiden odotusten ja arvostuksen pohtiminen täyttää liian ison siivun elämästä, niin siitä on aina harmia; joko henkilölle itselleen (kuten ap:lla), tai kaikille muille, joiden tehtäväksi tuollaisen ihmisen itsetunnon rakentaminen jää (kuten narsisteilla).
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmisviha on vastaus. Omani sain kokemusten kautta, ihmiset itse näyttivät teoillaan mitä paskoja ovat.
Sinäkin olet ihminen. Oletko siis paska?
Lisäksi: miten yksi ihminen voi teoillaan näyttää, että joku toinen ihminen on paska?
Saivartelija. Tarpeeksi moni jotta ymmärrys syntyi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla ainakin ikä ja elämänkokemukset ovat tehneet tehtävänsä. Olen 42, lapseton, sinkku, työskentelen perinteisellä miesten alalla, eli en ihan tavallinen nainen. Olen kokenut kipeitä eroja, joutunut luopumaan paljosta, jäänyt työttömäksi jne. Nykyisin en välitä enää yhtään mitä muut ajattelevat elämästäni. Tiedän että selviän ja olen vahva, elän itselle mieluista elämää, tapahtuipa mitä vaan.
En tiedä, minulla on aina ollut sellainen.
Mutta jos onnistut itsetuntosi saamaan sille tasolle, valmistaudu siihen että saat paljon vihollisia.
Ihmiset ei tykkää siitä että joku vähät välittää. Ja sekin juuri vaatii tervettä hyvää itsetuntoa, ettei ole tarveta miellyttää.
Ne ihmiset hotka oikeasti sinusta välitttävät jäävä kyllä rinnallesi. Ja kannattaako niistä muista välittääkään?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Samaa pohdin.
Itse liian kilttinä ja suorittavana ihmisenä paloin loppuun pari vuotta sitten.
Heti kun huomaat ajatuksen kun teet jotain tai mokaat *mitähän muut tästä ajattelee* niin katkaise ajatus.
Itsellä ainakin lapsuuden kodin ilmapiiri vaikutti paljon. Molemmat vanhemmat suorittavia ihmisiä ja mitään tunteita ei olle hyväksyttävää näyttää. Virheitä ei ollut hyvä tehdä. Kukaan ei lohduttanut jos tapahtui jotain ikävää.
Sekin juttu että HYVÄKSYY pieleen menneet jutut auttaa. Hyväksyy että mokaa mutta oppii. Kaikki mokaa mutta kukaan ei ole täydellinen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmisviha on vastaus. Omani sain kokemusten kautta, ihmiset itse näyttivät teoillaan mitä paskoja ovat.
Sinäkin olet ihminen. Oletko siis paska?
Lisäksi: miten yksi ihminen voi teoillaan näyttää, että joku toinen ihminen on paska?
Et kysy, millaisista kokemuksista asenteeni tulee. Et kysy, millä tavalla pskoina pidän ihmisiä. Silti tulet pyhää paremmuuttasi puhkumaan, tietämättä edes mihin!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on hyvä itsetunto, mutta ei se tarkoita sitä, etten piittaisi muista ihmisistä. Piittaan paljonkin ja pyrin toimimaan niin, että voin katsoa kaikessa tekemisessä itseäni peilistä. Olen vastavuoroinen ja on taipumusta miellyttää muita, mutta pidän rajoistani kiinni.
Mulla hyvä itsetunto lähtee siitä, että olen tasapainoinen ihminen ja realistinen itseni suhteen. Jos en menesty, se on luultavasti itsestäni kiinni. Pitää yrittää lujemmin tai muuttaa tarvittaessa suunnitelmaa. Tunnen kykyni. En yritä olla enempää. Jos haluan enemmän, teen töitä sen eteen. Epäreiluutta on vaikea sietää, mutta ainakin tiedän, että olen tehnyt oikein tai parhaani.
Jos voin seisoa omien arvojen, valintojeni ja elämäntapojeni takana, ei mulla ole silloin mitään hävettävää. Jos en pysty niitä itsellenikään perustelemaan, sitten pitää katsoa peiliin ja muuttaa asioita tai hyväksyä tilanne. Luojan kiitos en piittaa yhtään materiasta tai ulkonäkö seikoista. Teen niin kuin hyvältä tuntuu. Jos jollekin ulkoinen olemukseni on ongelma, se on hänen ongelmansa. Pidän hiukan vähä-älyisenä sitä, että hankitaan materiaa muiden hyväksynnän takia. Hyvän itsetunnon takaa se, ettei oikein osaa olla kateellinen toisille.
Itselläni on ollut todella vaikea nuoruus. Olin lapsena koulukiusattu ja kärsin syömishäiriöstä. Tein 12-vuotiaasta asti pitkään töitä itsetunnon kehittämiseksi. Päätin että en halua olla koulukiusattu myös ylä-asteella. Kehityin ja vaikka olin edelleen heikko, voin pikkuhiljaa paremmin. Sitten juuri kun ysiluokalla sain stipendin siitä kuinka hyvin tulen toimeen kaikkien oppilaiden ja työntekijöiden kanssa koulussa, ja päätin ysiluokan hyvällä päättötotarilla, jouduin raiska tuksi. Siitä jatkui sitten alamäki oikein kertaheitolla. Itsetunto romuna, ja jatkumona aloin seurustella manipuloivan ja väkivaltaisen miehen kanssa. Suhteen päätyttyä hyppäsin heti uuteen, samanhenkiseen suhteeseen jossa olin koko varhaisen nuoruuteni aina viime vuoteen saakka. Menetin melkein henkeni yhdestä vahinkoraskaudesta suhteen aikana ja sain tietää samoihin aikoihin mieheni pettäneen minua. Kärsin traumaperäisestä stressihäiriöstä ja vakavasta masennuksesta 20-vuotiaasta asti. Tai silloin sain diagnoosit. Masennus alkoi kyllä jo aikaisemmin..
Nyt 27-vuotiaana, ensi kertaa elämässä kohtaan kaiken ja hyväksyn menneet hyvässä ja pahassa. Olen ensimmäisessä terveessä suhteessa, käyn terapiassa ja panostan omaan hyvinvointiini. Ehkä vihdoin pääsen elämäänkin tätä vielä jäljellä olevaa nuoruutta.🌅 Mutta kyllä itsetunto on jo nyt kasvanut. Kun huomaa mistä kaikesta on selvinnyt ja vielä omaa vahvan ja empaattisen suuren sydämen. Kaikesta pohjamudasta voi selvitä. Aina. Nyt haen opiskelemaan unelma-ammattiini opettajaksi. Vihdoin on aikaa ja energiaa siihen että voi keskittyä itseensäkin. Unelmiinsa. Työtä se vaatii varmasti jokaiselta saada itsetunto, mutta kun on pakko opetella itseään vaikeiden kokemusten jälkeen ja hyväksyä puutteensa ja menneisyytensä, tajuaa että on sen velkaa itselleen ja läheisilleen että on terve. Ja menee eteenpäin vahvempana.
Kyllä muiden ihmisten parissa työskentely ja oleminen opettaa rakastamaan itseään. Suuri osa ihmisistä ei yllä vain samalle tasolle itseni kanssa. Toisaalta listalla löytyy monia joita katson ylöspäin. Esimerkiksi vanhempani, isovanhempani jne. Ja tiedostan heikkouteni.
Kun tajuaa sen että suurin osa ihmisistä on oikeastaan aika tyhmää porukkaa. Sekä älyllisesti että sosiaalisiseti.
Vastoinkäymisten kautta. Mutta ei siksi että se itse vastoinkäyminen kasvattaisi, vaan se että oppii niistä ja on valmis kohtaamaan asiat sellaisina kuin ne ovat. Itsetutkiskelu kehittää, ja kasvattaa arvostusta itseään kohtaan. Kun ymmärrät itseäsi, alat automaattisesti tekemään itsesi eteen enemmän.
Mietin, et oon aina ollu sellainen, et en oo pahemmin miettinyt mitä muut musta ajattelee. Tietenkin elän niin, et kunnioitan normeja ja pukeudun vaikka miten tilanne vaatii jne. Mutta muuten elän kuten parhaaksi näen ja olen sellainen kuin olen. Joku tykkää, joku ei. Jos elää sääntöjen ja lakien puitteissa, niin ei kai siinä ole ongelmaa?
Itse otin harrastuksen, jossa kehitän itseäni. Onnistumisen tunteet ja itsensä ylittäminen siinä nostivat itsetuntoani. Olen ylipainoinen ja toisinaan ulkomuoto aika homssuisen oloinen. Aiemmin kiinnitin enemmän ulkonäköön huomiota, enää ei jaksa kiinnostaa.
En tiedä vaikuttiko asiaan tuo harrastukseni, jonka aloitin 27v ikäisenä vaiko ihan vaan iän tuoma tyyneys oman identiteettinsä suhteen.