Miten vanhempasi muistisairaus alkoi näkyä sinulle?

Vierailija kirjoitti:

Äiti ei enää pärjännyt kotona. Syömättömyys. Sitten tuli ei päässyt itse sängystä ylös ja eikä wc ja paljon muutakin. Nyt odotellaan sitten laitospaikkaa vai mikä on se nimi. Ei vaan pärjää kotona yksinään. Minut muistaa. Kävin poikani kanssa katsomassa häntä. Ei enää tuntenut. Hyvin alakuloinen on. Kuukauden sisällä romahti kunto ihan alas ;( . Välillä näytän valokuvia ja muistellaan niitä. 

Jos ruoka ei maistu, niin kunto romahtaa entisestään - kannattaa hankkia apteekista energiapitoisia juomia - niihin saa reseptin - monissa hoitopaikoissakin niitä annetaan asukkaille.

Äiti saanut pitkään noita juomia. Kotihoito sai onneksi äidin sairaalaan. Nyt odotellaan pysyvää hoitopaikkaa. Tuntuu surulliselta , kun ihminen heikkenee. Jaksamista muille muistisairaiden läheisille.

Haluaisin kysyä, millainen oli tilanne, että sinäkään et enää pärjännyt?

Todella nopeasti äitisi tilanne huononi, kun ekaa kertaa lähti entiseen kotiinsa päin vuosi sitten.

Mulla on äitini kanssa sillä tavalla, että muutin muutama vuosi sitten mieheni ja lähes aikuisen lapsen kanssa vanhempieni luokse asumaan, kun en enää kestänyt niitä hätääntyneitä puheluita 180 km päästä, joita äitini soitti. En tiedä, oliko oikea ratkaisu. 

Nyt on muutaman kuukauden sisällä lähinnä iltaisin tilanteita, jolloin äitini ei tunnista minua tai miestäni. Kerran ei jopa omaa miestään. Sitten kyllä tunnistaa, kun sanoo, kuka on. Kuulin viime viikolla, kun kysyi isältäni, että kysyi, kuka tuo nainen on. Siis minä. Olen sentään tytär. Hän on välillä peloissaan ja hädissään. Joskus laittaa yöksi rollaattoein oveensa kiinni, jotta kukaan paha ei tule sisään. (Pelkää sotauutidia.)

Päivisin saattaa olla aika normaali. 

Tämän vuoksi kysyin, että miten se tilanne teillä eteni sellaiseksi, että et enää pärjännyt äitisi kanssa?

Kertoisitko tarkemmin, miten tuolla tavalla yhtäkkiä kävi, että sinäkään et pärjännyt muistisairaan kanssa, kun ennen olit pärjännyt. 

Itse juurikin pelkään tuollaista hetkeä ja mietin, millainen se voisi olla. 

Luulin, että se tapahtuu hyvin hitaasti eikä noin yhtäkkiä, että joutuu päivystykseen jopa sairaalaan. 

(Ja miten ne siellä hokvapaikassa pystyy pärjäämään. Mitä niitä on annettavana lisää. Tää huolestuttaa mua.)

Hankala oli huomata kun oireet oli vuosien ajan satunnaisia ja lähes kaikkea muuta kuin muistiongelmia. Lopullinen havahtuminen että jotain on nyt pielessä oli kun huomasin että laihtunut paljon, yhtäkkiä vaatteet alkoivat roikkua päällä. Ei ymmärtänyt syömisen tärkeyttä eikä hahmottanut määriä, sanoi syöneensä paljon jos söi puolikkaan pienen tomaatin ja juustonpalan. 2 euroa oli paljon rahaa mutta 2000 euroa ei ollut. Puhui välillä väärillä sanoilla ja puheluissa alkoi kertoa uudelleen jo sanomiaan asioita. Monet riidat piti riidellä että suostui muistitestiin. Lääkkeellä parani lähes entiseksi itsekseen moneksi vuodeksi.

Äidillä oli pitkään ollut muistisairaus. Itse pystyi liikkumaan jonkun verran rollaattorin avulla. Viimeiset kuukaudet meni todellakin siihen , että rupesi olemaan kipuja ja apua rupesi tarvitsemaan nostoissa ja pesulla käymisessä. Muistisairaus ei enää ollut sitä samaa mitä oli alussa. Vaikka yhdessä syötiin , niin paljon tarvitsi kannustusta. Välillä oli kännykkä jemmattuna ja milloin avaimet. Monilla muistisairailla menee juuri tuo ruokahalu. 

Reipas ja tunnollinen lampaalle:

Onpa ikävää kuulla, että äidillesi kävi noin yhtäkkiä.

Samaa pelkään minä, että yhtäkkiä en pärjääkään äitini kanssa. Välillä ei esim tunnista minua, mutta näin on toistaiseksi harvoin. 

Jos vain haluat, niin kiinnostaisi tietää, mitä yhtäkkiä tapahtui, että et enää pärjännytkään hänen kanssaan ja mitä ne edellytykset voisivat olla, että pääsisi vielä kotiin. 

Mun äidillä on ollut pientä muistiongelmaa, mutta nyt nopeasti se on pahentunut. 

Jostain suusta mulla ei nyt toimi lainaus, vaikka aiemmin toiminut moitteetta. 

Vierailija kirjoitti:

Me kaikki unohtelemme asioita. Me kaikki hävitämme sanoja. Me kaikki puhumme samoja asioita. Missä menee normaalin ja sairauden raja?

Ei nuo yleensä ole edes ne ensimmäiset merkit. Yksinkertaisten taitojen katoaminen on usein se herättävä merkki. Kun ysäriltä kännykkää käyttänyt ei enää osaakaan käyttää peruskännykkää (ei ole kyse edes mistään älykännykästä), joka on aina ollut lähes samanlainen numeronäppäimällinen kännykkä. Hyvänä päivänä osasi vastata puhelimeen, mutta huonona vain ihmetteli, että mitä pitäisi tehdä. Sama juttu pankkikortin käytön kanssa.

Naapureiden syyttely kaikesta mahdollisesta on myös tyypillistä. Yksi sukulainen syytti naapuria kissansa varastamisesta, kun kissa kiehnäsi sukulaisen takana samalla kun vaati naapuria palauttamaan kissan. Tuo kännykkäongelmaisen kohdalla naapuri teki muka kaikkea kiusaa. Kanta-askelsikin monta kerrosta ylempänä häntä häiriten, kukaan hänen luonaan käynneistä ei kyllä tuota kanta-askellusta kuullut, kun sitä muka kuului. En tiedä mistä juuri tuo tietty naapuri oli syypää kaikkeen, teki muistisairaan mukaan vaikka mitä ja vei tietysti niitä hukassa olleita tavaroita, mitkä löytyivät milloin mistäkin hänen itsensä piilottamana.

Muistisairaalla tuntuu kaikki looginen ajattelu häviävän. Varma merkki muistisairaudesta on minusta se, että lähtee jonnekin tekemään lapsuutensa/nuoruutensa juttuja. Kuten on menossa kävellen omaan lapsuuden kotiinsa lypsämään lehmiä, kun lapsuudenkoti sijaitsee toisella puolen maata, eikä kyseissä paikassa ole ollut lehmiä puoleen vuosisataan.

Hei, mielenkiintoisia nämä muistisairaan ensioireet. Taitavat enimmäkseen olla eläkeikäisiä kuitenkin. Haluaisin kuulla, kuinka viisikymppisen oireet on alkaneet? 

Otsalohkorappeuma erityisesti kiinnostaisi.

Vierailija kirjoitti:

Tyttäreni sairasti syöpää ja minulla kului vuosi siinä. Pari viikkoa hautajaisten jälkeen vein anopin lääkäriin muistitestiin ja tulokset olivat heikot. Omilta lapsiltaan hän oli tuon vuoden aikana onnistunut salaamaan muistiongelmansa. Jos joku oli kyseenalaistanut asioita, hän oli lyönyt leikiksi tai vastannut niin hankalasti, että he olivat antaneet asian olla. Hän kertoi tai kysyi asiasta useampaan kertaan ja kävi parikin kertaa päivässä. Kun anoppini sanoi lähtevänsä hoitamaan äppösiä(lapsia), minä soitin terveyskeskukseen, selitin asian ja varasin ajan. Ajasta kerroin vasta samana päivänä kuin aika oli ja sanoin sen olevan vuosikontrolli. Koko muistisairaus johtuikin sitten veemäisestä miniästä. 

Meil on kans toi, et lyö asian leikiksi ja vastaa niin epäselvästi  ettei saa selvää, ymmärsikö vai ei.

Oireet tulivat pikku hiljaa 10 vuoden aikana, minä sain kärsiä niistä eniten.

Ensimmäinen oire oli pakonomainen ihon ja intiimipaikkojen raapiminen viisikymppisenä. Teki tuota siis jopa julkisilla paikoilla. Mietin etä mitä hittoa tämä on: pettääkö isä äitiä ja on saanut jonkun taudin. Isälläni oli myös ADHD, joten tuo ei olisi ollut ihmeellinen selitys asialle.

Isästäni tuli ajan mittaan minua kohtaan ilkeä. Ei osoittanut minkäänlaista empatiaa, kun jouduin ryöstön yrityksen kohteeksi: "Oma vikasi, mitä menit ulos pimeällä" Oli tammikuinen ip klo 16 ja olin kävelemässä työpaikan parkkipaikalla autolleni...

Alkoi tuhlata rahaa mitä ihmeellisimpiin asioihin ja takasi kaverinsa yritystoiminnan lainoja. Isä opetti minulle aina ettei kenenkään velkoja saa taata, eikä hän takaisi edes minun asuntolainaani. Otti pikavippejä.

Ei pitänyt minuun oma-aloitteisesti yhteyttä moneen vuoteen. Suuttui, jos soitin hänelle.

Ei muistanut, minkä ikäinen olin. Isä oli tässä vaiheessa 58-vuotias. Tästä osasin alkaa epäillä muistisairautta, mutta äitini ei uskonut. Hän vain nauroi: "Miehet nyt vaan on tuollaisia höppänöitä. Eihän se ikinä ole muistanut meidän hääpäivääkään!" Tuo on eri asia kuin oman, ainoan lapsen syntymäpäivä...

Alkoi hukata tavaroitaan, lompakko löytyi uunista ja kännykkä ulkovarastosta.

Vain hetki ennen isän kuolemaa äiti oli havahtunut outoon ääneen kylppärissä. Isä hakkasi kylpyhuoneen peilikaappin toista lamppua puukolla, kaappiin tuli tuossa vaiheessa sähkö. Isä ei osannut selittää äidille mitä hän teki, oli vain hiljaa. Äiti vaan kielsi itseltään kaiken, mitä oli jo pitkään ollut meneillään.

Ei kerennyt koskaan saada virallista diagnoosia, kun kuoli sairaskohtaukseen vain hetki 60-vuotispäivien jälkeen. Aivokuvissa oli näkynyt jotain plakkeja, jotka viittasivat mahdollisesti muistisairauteen.

Vierailija kirjoitti:

Me kaikki unohtelemme asioita. Me kaikki hävitämme sanoja. Me kaikki puhumme samoja asioita. Missä menee normaalin ja sairauden raja?

Oleellista on muutos. Jos unohtelet ja puhut samoja asioita kuten aina ennenkin, tuskin on syytä epäillä muistisairautta. Toisekseen, ensimmäiset muistisairauden merkit ovat usein jotdin muuta, kuten tässäkin ketjussa on kerrottu.

Vastauksena mitä keskiviikkona tapahtui. Isä jälleen kerran soitti, että tule äkkiä, kun äiti ei reagoi mihinkään. Noh, menin sinne, äiti makasi sängyssä eikä tosiaan reagoinut puhutteluun eikä siihen, että häntä kosketti. Pulssi, hengitys, ihon väri jne oli kaikki ihan normaaleita eli niiden puolesta ei mitään akuuttia hätää ollut. Mutta mutta...oli miltei kainaloitaan myöten ulosteessa ja virtsassa. Kun hän siitä sitten jonkin ajan päästä alkoi taas reagoidakin, ryhdyin auttamaan häntä suihkuun. Äiti oli kuitenkin nk "jalaton" eli ei ottanut jaloillaan yhtään tukea. Mä satutin siinä hommassa stten selkänikin, kun isän kanssa kahdestaan yritettiin saada äiti makuuhuoneesta kylpyhuoneeseen. Onnistuttiin lopulta ja mä soitin HUS:in päivystysapuun ja kysin neuvoa. Lähinnä neuvoa siihen, mistä olisi mahdollista saada tällaisissa tilanteissa apua. Kehottivat sieltä, että äiti vietäisiin päivystykseen ihan vain kotona pärjäämisen arviointia varten. Sain äidin riisuttua ja suihkutettua hänen istuessaan vessanpöntön kannella, mutta paljain jaloin märällä kaakelilattialla ei sitten onnistunut enää äidin saaminen siitä ylös. Onneksi siskoni oli kotona ja hän tuli auttamaan. Kova homma siinäkin oli, että edes kahdestaan saatiin äiti kylppäristä pois, puettua vaatteet ja "raahattua" mun siskoni autoon. Mullahan on nivelreuman lisäksi moninivelrikko ja jos mä pystyisin vielä tekemään hoitajan hommia, mä varmaan ihan työksenikin tekisin vielä hoitajan hommia. Mutta  mä en siihen oman terveyteni puolesta pysty, vaikka isä ja äiti miten toivoisivat, että mä aina riennän apuun ja teen kaiken mahdollisen. Jos mun siskoni ei olisi ollut kotona, ei olisi ollut muuta vaihtoehtoa kuin soittaa 112:een. Mun siskoni on jo lähes 70v eikä hänkään selviäisi yksin äidin kanssa tällaisissa tilanteissa. 



Päivystyksessä oli mun siskolleni sanottu heti, että äiti jää sinne tarkkailuun ja siskoni voi lähteä kotiin. Sairaanhoitaja soitti mulle sieltä muutamaa tuntia myöhemmin ja sitten vielä yöllä ilmoittivat, että äiti siirretään kriisipaikalle hoivakotiin kotona pärjäämisen arvointia varten. 

Vielä tuohon, mikä hoivakodissa olisi paremmin sekä millä edellytyksin äiti voisi päästä vielä kotiin. Paremmin siellä on se, että jo pelkästään tilaratkaisut ovat sellaisia, että siellä pystytään hoitamaan. Mun vanhemmillani matka makuuhuoneesta kylpyhuoneeseen ei ole pitkä, mutta on ahdas. Joistain kohdista ei pysty edes kaksi ihmistä kävelemään rinnakkain, saati sitten kolme. Mitään rojua ja roinaa niillä ei ole, mutta huonekaluja yms. Tässäkin meni nyt keskiviikkona 2 tuolia pilalle, koska oli pakko saada välillä laskettua äiti johonkin istumaan. Hoivakodista löytyy myös suihkutuolit yms joiden avulla vanhuksen siirtäminen on helpompaa kuin kainaloista roikottamalla. Siellä on myös henkilökuntaa 24/7 eikä henkilökunnan tarvitse nukkua työpaikallaan kuten isän pitäisi voida saada nukkua kotonaan. Ja mun. 



En ole vielä erityisemmin miettinyt äidin kotiinpaluun edellytyksiä. Itse asiassa annan sen miettimisen ihan mielelläni ammattilaisille. Katsotaan, mitä ehdottavat ja ennenkaikkea mihin ehdotuksista isä on valmis suostumaan. Tähän astihan isä on vastustanut lähes kaikkea ulkopuolista apua. Kun heiltä on kysytty, miten pärjäävät, isän vastaus on, että oikein hyvin, koska "reipas ja tunnollinen lammas" hoitaa. Ja äidin vastaus on myös, että oikein hyvin, koska äiti ei enää muista, ettei hän ole enää vuosiin tehnyt yhtään mitään. Omasta mielestään äiti edelleen siivoaa, laittaa ruokaa, pesee pyykkiä  jne.

Seniorityön sosiaalityöntekijä kyllä tietää, että mä en ole 24/7 käytettävissä ja myöskin sen, että mun oma terveyteni ei enää riitä työskentelemään hoitajana. Mun siskoni on valmis toimimaan ainoastaan autokuskina mun vanhemmilleni ja senkin vain silloin, kun hänelle itselleen sopii, mutta mihinkään varsinaiseen hoitoon tai hoivaan siskoni ei ryhdy. Mulla on pelkästään hyviä kokemuksia seniorityön ja ylipäätään sote-alan työntekijöistä äitini muistisairauden kohdalla. Me varmaan puhutaan "samaa kieltä" ja osaan selittää heille asiat niinkuin ne on. Ei tule kumpaankaan suuntaan väärinkäsityksiä. Isän antama kuva on huomattavasti ruusuisempi kuin mun antamani realistinen kuva. Mutta katsotaan nyt, mitä ehdottavat.

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vielä tuohon, mikä hoivakodissa olisi paremmin sekä millä edellytyksin äiti voisi päästä vielä kotiin. Paremmin siellä on se, että jo pelkästään tilaratkaisut ovat sellaisia, että siellä pystytään hoitamaan. Mun vanhemmillani matka makuuhuoneesta kylpyhuoneeseen ei ole pitkä, mutta on ahdas. Joistain kohdista ei pysty edes kaksi ihmistä kävelemään rinnakkain, saati sitten kolme. Mitään rojua ja roinaa niillä ei ole, mutta huonekaluja yms. Tässäkin meni nyt keskiviikkona 2 tuolia pilalle, koska oli pakko saada välillä laskettua äiti johonkin istumaan. Hoivakodista löytyy myös suihkutuolit yms joiden avulla vanhuksen siirtäminen on helpompaa kuin kainaloista roikottamalla. Siellä on myös henkilökuntaa 24/7 eikä henkilökunnan tarvitse nukkua työpaikallaan kuten isän pitäisi voida saada nukkua kotonaan. Ja mun. 



En ole vielä erityisemmin miettinyt äidin kotiinpaluun edellytyksiä. Itse asiassa annan sen miettimisen ihan mie

Kiitos, kun vastasit minulle. Pelkään tosiaan, että täällä käy samoin vielä jossain vaiheessa. 

Äitini sekoilee tosiaan yhä enemmän ja pelkää kaikenlaista. Soittelee ympäriinsä hetken mielijohteesta. Joudun vahtimaan, minne soittaa ja nyt olen joutunut ottamaan sekä rannenapin että puhelimen takavarikkoon. Rannenapin sen jälkeen, kun painoi turhaan sitä 3 kertaa 2 viikon sisällä ja puhelimen, kun alkoi soitella hätänumeroon kyselläkseen kaikenlaista. (Sitä ennen verovirastoon, apteekkiin, lääkärille yms. Sellaisia puheluita, jotka ei olleet oikein järkeviä.) Järjestelmä papereitaan, mutta pudottelee osan lattialle. Esim asunnonnon osakekirja löytyi tuolin alta. 

Kerro toki, miten asia etenee teillä sitten. Eikös kotona vielä voisi pärjätä, jos olisi nostolaite ja pyörällinen suihkutuoli. 

Mulla on samoin kuin sulla, että yritän pitää vanhempani yhdessä, koska heillä on ollut hyvä ja pitkä liitto. Ja kaipaavat toisiaan sitten, jos ovat erillään. 

Nro 76: "Kiitos, kun vastasit minulle. Pelkään tosiaan, että täällä käy samoin vielä jossain vaiheessa. 

Äitini sekoilee tosiaan yhä enemmän ja pelkää kaikenlaista. Soittelee ympäriinsä hetken mielijohteesta. Joudun vahtimaan, minne soittaa ja nyt olen joutunut ottamaan sekä rannenapin että puhelimen takavarikkoon. Rannenapin sen jälkeen, kun painoi turhaan sitä 3 kertaa 2 viikon sisällä ja puhelimen, kun alkoi soitella hätänumeroon kyselläkseen kaikenlaista. (Sitä ennen verovirastoon, apteekkiin, lääkärille yms. Sellaisia puheluita, jotka ei olleet oikein järkeviä.) Järjestelmä papereitaan, mutta pudottelee osan lattialle. Esim asunnonnon osakekirja löytyi tuolin alta. 

Kerro toki, miten asia etenee teillä sitten. Eikös kotona vielä voisi pärjätä, jos olisi nostolaite ja pyörällinen suihkutuoli. 

Mulla on samoin kuin sulla, että yritän pitää vanhempani yhdessä, koska heillä on ollut hyvä ja pitkä liitto. Ja kaipaavat toisiaan sitten, jos ovat erillään. "

Jossain vaiheessa tosiaan voi tulla tuo tilanne, että puhelinta tai rannennappia alkaa käyttämään väärin. Kun ei enää tajua, mitä varten ne ovat tai mitä oikein olikaan tekemässä. Isä otti äidiltä kännykän pois, kun huomasi, että äiti tilasi kaiken, mitä puhelinmyyjät kauppasivat. 



Varmaankin erilaisin apuvälinein äiti voisi olla vielä kotona. Mutta vaatii myös vähän huonejärjestelyjä, koska mun vanhempien makuuhuoneessa ei mahtuisi edes käyttämään nostolaitetta. Vähintään äidin sänky pitäisi siirtää toiseen huoneeseen. Ja ennenkaikkea sinne pitää sitten saada sellaista apua, joka nostolaitteita ja suihkutuoleja käyttäisi. Ja kun äiti ei aina ole "jalaton". Kun se päättää lähteä lapsuudenkotiinsa,  mennä kipittää todella lujaa tuolla katuja pitkin :D Jossain pitäisi voida säilyttää nostolaitetta ja suihkutuolia niin, etteivät ne sitten hankaloita huonosti liikkuvan isän liikkumista asunnossa. Jos äiti olisikin täysin vuodepotilas, kotihoidon palveluiden avulla kotona oleminen varmasti onnistuisikin. 



Koska mun vanhemmillani ei ole käynyt kotihoito vielä lainkaan, niin tietenkin ensin yritetään kotihoidon käynnit aloittamalla. Miten onnistuu, en osaa vielä sanoa. Mä en kuitenkaan tule kuulumaan "hoitotiimiin" vaan heidän pärjääminen on järjestettävä jollain muulla tavalla. En voi loputtomiin jättää omia sairauksiani hoitamatta vain siksi, että pitää olla koko ajan valmiina ryntäämään sinne avuksi. 



Mä kerron, miten asiat etenee. Itseänikin kiinnostaa ihan jo se, millainen prosessi tämä tulee olemaan. 



Tsemppiä sinne!

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Nro 76: "Kiitos, kun vastasit minulle. Pelkään tosiaan, että täällä käy samoin vielä jossain vaiheessa. 

Äitini sekoilee tosiaan yhä enemmän ja pelkää kaikenlaista. Soittelee ympäriinsä hetken mielijohteesta. Joudun vahtimaan, minne soittaa ja nyt olen joutunut ottamaan sekä rannenapin että puhelimen takavarikkoon. Rannenapin sen jälkeen, kun painoi turhaan sitä 3 kertaa 2 viikon sisällä ja puhelimen, kun alkoi soitella hätänumeroon kyselläkseen kaikenlaista. (Sitä ennen verovirastoon, apteekkiin, lääkärille yms. Sellaisia puheluita, jotka ei olleet oikein järkeviä.) Järjestelmä papereitaan, mutta pudottelee osan lattialle. Esim asunnonnon osakekirja löytyi tuolin alta. 

Kerro toki, miten asia etenee teillä sitten. Eikös kotona vielä voisi pärjätä, jos olisi nostolaite ja pyörällinen suihkutuoli. 

Mulla on samoin kuin sulla, että yritän pitää vanh

Kiitos paljon tiedoista! Tsemppiä myös sulle!

Nro 78 (ja ne muutkin sun aiemmat kommenttinumerot :) ). Mä jäin miettimään tuota, että muutit perheesi kanssa vanhempiesi luokse asumaan. Mietit  itsekin, oliko hyvä vai huono juttu. Aika näyttää. Mähän asun mun vanhempieni kanssa samassa rivitaloyhtiössä, mutta eri rakennuksessa. Mun siskonikin asuu täällä, mutta hänkin eri rakennuksessa. Mulla on ollut aiemmin sellainen ajatus, että voisin olla vanhempieni luona vaikka 24/7, mutta silti haluan pitää oman kotini ja edes jossain määrin oman elämäni. En siis halua muuttaa vanhempieni luokse asumaan. Ihan siksi, että jos niin tekisin, mun vanhemmillanihan ei olisi hätäpäivää, koska mähän asuisin siellä ja voisin hoitaa kaiken. Eihän sinne mitään apua edes tarvittaisi, jos kerran "reipas ja tunnollinen lammas" asuisi siellä. Tarpeen vaatiessa olisin voinut "majailla" vanhempieni luona pidemmänkin aikaa, mutta asumaan en sinne mene. Nyt toi keskiviikko kuitenkin osoitti, että sinne tarvitaan ihan muunlaista apua kuin minä. 



Mulla on muutamia ajatuksia sulle, mitä sun ehkä kannattaisi tehdä tai ainakin huomioida jotenkin. Kirjoitan niistä sulle myöhemmin tänään tähän ketjuun. Asioita, joista vasta nyt jälkeenpäin tajusin tehneeni virheen sekä asioita, joita nyt mun tän hetkisen tiedon mukaan voisi olla hyötyä. Nyt pitää ....ylläripylläri...mennä katsomaan, miten isä jaksaa :D 

Ensioireita oli varmaan se, kun äitini kanssa kaupassa käydessä hän alkoi välillä lähteä toiselle puolelle kauppaa huomaamatta. Yleensä kierreltiin hyllyt yhdessä, mutta nyt sai välillä ihmetellä että mihin hän taas lähti.

Sitten alkoi nähdä harhoja tai kuvitella asioita. Asuin muualla, mutta usein olin ollut mm. sohvan laatikossa tai tullut avaimenreiästä sisään. Talo oli omakotitalo, mutta sen alakerrassa asui perhe tai ainakin siellä oli sauna, mikä oli kuitenkin harhaa. Televisiossa olevat ohjelmat tulivat todellisiksi. Kun siellä oli jokin gaala tms, ja Vappu Pimiä pyysi kaikkia mukaan juhlimaan, niin äiti oli iloinen siitä että pääsi juhliin mukaan.

Vesihanat alkoivat unohtua päälle. Kerran laittoi takkaan paperia palamaan, eikä avannut peltejä. Ilmeisesti oli säikähtänyt savua, mutta nähnyt elossa olevan siskonsakin samassa tilanteessa, vaikka oikeasti tämä ei ollut paikalla. Lähti kävellen naapuriin puolen kilometrin päähän. Siellä oli onneksi ihmisiä, ja saatiin äiti haettua pois.

Laittoi yhtenä iltana olohuoneen huonoon kuntoon, lasiesineitä ja kukkaruukkuja meni rikki ja näitä oli sitten pitkin lattiaa. Syytä en muista, miksi näin teki, mutta halusi ilmeisesti kostaa tällä jotenkin tutulle perheelle, joka asui kylällä. Olivat alkaneet käydä talossamme silloin tällöin äidin mukaan, mutta oikeasti näin ei ollut.

Ensioireita alkoi tulla hieman alle 70-vuotiaana, äiti saatiin hoitokotiin, mutta hän ei siellä sitten montaa vuotta elänyt.

Vielä jatkan edelliseen, että äidin kävely alkoi muuttua sellaiseksi teputtamiseksi. Taisin joskus kysyäkin että miksi ei kävele enää normaalisti, mutta se ei auttanut asiaa.