Miten vanhempasi muistisairaus alkoi näkyä sinulle?

Isästä jatkan vielä, että kun tuo autotapaus sattui, oli ehkä maaliskuun alku ja olin talvilomalla käymässä. Kun menin heille seuraavan kerran kesälomalla, isän avovaimo veti minut syrjään ja näytti perintätoimiston kirjeen. Kertoi, että isä ei suostu maksamaan puhelinlaskuaan, kun väittää jo maksaneensa ja nyt on perintätoimistolta tullut jo ainakin 2 muistutuslaskua, seuraavaksi menee ulosottoon.

Puhuin isän kanssa, että mikä juttu se on, ettei suostu maksamaan. Hän sanoi, että sata varmasti on maksanut toukokuun laskun ja perivät samaa laskua uudestaan, yrittävät huijata. Hän oli puhelinyhtiöön jo soittanut ja haukkunut. Sain suostuteltua, että vielä kerran soitetaan sille perintäyritykselle, mikä lasku se on. Selvisi, että perinnässä oleva lasku oli aiempi lasku, eli huhtikuun alkupuolelta toukokuun alkupuolelle. Jouduin selittämään kuin lapselle, että huhtikuun lasku maksetaan toukokuussa ja siksi siinä on toukokuun päiväys ja toukokuun laskun hän maksoi kesäkuussa. Isältä meni pitkään aikaa ymmärtää, miten laskutus menee. Hän katsoi vielä kerran tiliään verkkopankissa ja sanoi, että ei näy maksettuna toukokuussa laskua, mutta hän on sen kesäkuussa maksanut. Kuitenkin kesäkuussa oli ihan normaali summa, mitä yleensä kuukausittain, eli yksi lasku oli jäänyt maksamatta. Lopulta hän pitkin hampain maksoi perintätoimiston laskun.

Sanoin isän avovaimolle, että jatkossa ne laskut pitää varmaan hoitaa hänen tililtä ja isä siirtää sitten summat sinne. Vaikka kyseessä oli vain yksi lasku, isäni suhtautui niin vihaisesti koko asian hoitamiseen, ettei hän kuunnellut järkipuhetta ennen kuin oma lapsi tuli kylään puhumaan tolkkua.

Syksyllä lääkäri määräsi auton ajokiellon muistisairauden aiheuttamien hahmottamisen haasteiden takia. Hän ajoi senkin jälkeen salaa, jos avovaimo oli omien lastensa luona reissussa jopa viikonkin. Lopulta menin sinne ja käytiin yhdessä isän kanssa myymässä se auto autoliikkeelle.

Isälläni oli se huono puoli, että hän luki lehteä ja katsoi kalenteria. Tai lieneekö se huono puoli. Mutta mmse-muistitestit näytti ihan väärin ja antoi väärää kuvaa pitkään diagnoosin jälkeenkin. Myös sanajonojen muistamisessa hän oli osaava, oli lukenut paljon vuosikymmeniä, joten kieli säilyy. Hän saattoi saada pisteitä 24/30, vaikka tarvitsi arjen asioissa apua ja erityisesti hahmottaminen meni ihan päin prinkkalaa. Avun saanti oli vaikeaa, kun testit näytti mitä näytti.

Suoraan sanottuna jos hän kotiovelta kääntyi eri suuntaan kuin yleensä, ei löytänyt enää takaisin, ei yhtään hahmottanut ympäristöään. Kerran oltiin Prismassa yhdessä ja jotain käännyin ottamaan maitohyllystä. Hän oli sen muutaman sekunnin aikana lähtenyt ulos koko kaupasta. Fyysisesti nopeajalkainen mies, mutta ajatukset harhaili ja sitten kun se ympäristön hahmottaminen muuttui niin vaikeaksi, eihän hänen kanssaan tehnyt mieli lähteä minnekään. Kun meni avovaimonsa kanssa lääkäriin kontrollikäynnille, oli lääkärin kanssa sujuvasti keskustellut vaikka mistä lomamatkoista ja golfista ja oikein kehunut kuinka hyvin hänellä menee. Sitten kun lähtivät autolle, isä oli jumittanut eikä suostunut nousemaan autoon. Minäkin yritin puhelimitse puhua häntä ympäri, että lähde nyt isäkulta vaan siihen autoon, niin pääset kotiin. Olisipa lääkäri silloin ollut näkemässä, mitä se oikea arki oli, niin olisi alkanut palveluita löytyä.

Se on noissa muistisairaiden palveluissa vikana, että kysytään vaan aina omaisilta ja etenkin asiakkaalta itseltään, tarvitseeko apua suihkussa tai pukeutumisessa tai syömisessä. Kun se paljon vaarallisempi ja hankalampi juttu on, että ihminen tarvitsee valvontaa ja ohjausta. Vaikka miten hyvin pesisi itsensä suihkussa, niin mitä väliä sillä on, jos ihmisen kanssa ei voi enää mennä minnekään kodin ulkopuolelle, kun se lähtee omille teilleen tai jumittaa eikä suostu nousemaan autoon. Miten sellaisen ihmisen kanssa sitten teet ruoka- tai vaateostoksia tai hoidat lääkärireissuja? Mitään apua ei tarjota. Kotihoito sitten piipahtaa, jos tarvitsee avun pukeutumiseen ja peseytymiseen. Omaisten harteille jätetään valvominen 24/7. Yhteiskunta ei huomioi, ettei kaikki omaiset ole valmiita laittamaan omaa elämäänsä hyllylle vuosiksi ja vahtimaan ja holhoamaan muistisairasta ihmistä. Tämä siis oman isäni kohdalla kävi juuri noin.

Vierailija kirjoitti:

Mun äidistä tuli 60+ vuotiaana persuradikaali joten olen vähän miettinyt että onko kyse tuosta otsalohkodementiasta vai miten kaikki käytöstavat ovat kadonneet

Siis onko sulla ja muilla lähisukulaisillasi vihervasemmisto addiktio (työttömänä ja tukiloisina) Vai oletko ainut.

Nro 98: "Meillä kävi niin, että kunnan (nykyään hyvinvointialue) kotisairaanhoito säästösyistä lopetettiin, kun katsoivat, että omaiset hoitavat asiat. Hullua, kun eihän ainakaan me omaiset omata mitään hoitokoulutusta. Terveyskeskuslääkärikin vastusti kotisairaanhoidon lopettamista, mutta niin vaan lopetettiin. Eihän kunto ole sellainen, että terveyskeskukseen pääsisi. "

Toi on todella ikävä tilanne :( Henkilökuntapula sekä hyvinvointialueiden säästöpaineet varmaan vaikuttaa siihen, että varsin köykäisin perustein päätetäänkin, että kotihoitoa ei enää tule. Mun vanhemmat tulevat ostamaan kotihoidon palvelut yksityiseltä, koska heidän tuloillaan se tulee heille edullisemmaksi kuin jos palvelu tulisi hyvinvointialueelta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Me kaikki unohtelemme asioita. Me kaikki hävitämme sanoja. Me kaikki puhumme samoja asioita. Missä menee normaalin ja sairauden raja?

 

 

 

On eri asia unohdella vaikka tavaroita minne sattuu kuin se, ettei muista mitä niillä tehdään.

Kaikki puhumme samoja asioita? Joskus sitä saattaa puhua vahingossa jonkun asian uudestaan, jos ei muista kenen kanssa on siitä puhunut. Mutta ei ole normaalia hokea viikosta toiseen samoja juttuja.

Muistisairaan käytös muuttuu. Se näkyy kiinnostuksen kohteissa. Käsityöihmisellä ei synny enää taidokkaita töitä vaan yksinkertaisempaa tulosta. Lukutoukka ei jaksa enää syventyä kirjoihin vaan tyytyy kirjojen tutkimiseen/järjestelyyn. 

Mummulla oli Alzheimer. Hän oli kova käsityöihminen ja teki hienoja kuvarasoja ja villasukkia koko suvulle. Taudin edetessä alkoi kuviot rasoissa mennä sekaisin tai peukalo puuttua, sukista tuli erikokoisia. Lisäksi hän kertoili samoja juttuja, ja kävi vähän vainoharhaiseksi. Mummulla oli kova luotto tutkijoihin ja asiantuntijoihin, ja aluksi sitä oli vaikea tietääkään, kun viittaisi aina (kylläkin nimeltämainitsematta) johonkin tutkimukseen, missä on taas todistettu sen ja sen olevan haitallista tms. 

Äitini oli luonnehäiriöinen jota isä aina suojeli tempausten seurauksilta. Kun dementia alkoi näkyä, myös isälläni, muu perhekin alkoi suojella. Nyt molempien kuoleman jälkeen kannan seuraukset koska kaikki sukulaiset ja kylänmiehet uskoivat vanhempiani heidän kertomistaan älyttömistä jutuistaan. Olin siis äitini kohde.

Isäni oli ainoa jonka kanssa pystyin kesksutelemaan mielenkiintoisista asioista. Sitten hän alkoi vängätä vastaan. Hän oli käynyt vain kansakoulun mutta ollut aina kiinnostunut asioista, tieteestä ja tekniikasta. Yhtäkkiä ei enää. Suhtautui minuun vihamielisesti, kerran ei tunnistanut. Tämä tapahtui 10 v ennen diagnoosia. Muiden mielestä hänessä ei ollut mitään vikaa.

Läksin aamupäivällä viemään vanhempiani ennakkoäänestykseen.  Äitini sanoi äänestävänsä Stubia, isäni ehdotti että ei vielä mennä, käydään ensin kumminkin muisti hoitajalla. Hoitaja tutki vähän aikaa ja kutsui psykiatrin paikalle.  Ottivat äitini osastolle tarkempiin tutkimuksiin mutta epäili että menee aikaa ennen kun järki palaa entiselleen.  No me kumminkin päästiin äänetämään.

Vierailija kirjoitti:

Läksin aamupäivällä viemään vanhempiani ennakkoäänestykseen.  Äitini sanoi äänestävänsä Stubia, isäni ehdotti että ei vielä mennä, käydään ensin kumminkin muisti hoitajalla. Hoitaja tutki vähän aikaa ja kutsui psykiatrin paikalle.  Ottivat äitini osastolle tarkempiin tutkimuksiin mutta epäili että menee aikaa ennen kun järki palaa entiselleen.  No me kumminkin päästiin äänetämään.

Fiksu isä sulla :D

Vierailija kirjoitti:

Hei, mielenkiintoisia nämä muistisairaan ensioireet. Taitavat enimmäkseen olla eläkeikäisiä kuitenkin. Haluaisin kuulla, kuinka viisikymppisen oireet on alkaneet? 

Otsalohkorappeuma erityisesti kiinnostaisi.

 

En tiedä, onko läheiselläni muistiongelmaa, mutta olen alkanut epäillä. Hän on 56-vuotias. Eksyy helposti jopa tutuissa paikoissa. Kommunikointi on muuttunut niukaksi. Töissä tulee moitteita ettei pysy mukana (itse kertoi).

Ei omaa enää aloitekykyä eikä osaa ratkoa mitään ongelmia. Ymmärtää pyytää apua, mutta on usein saanut jo asiat solmuun. Aiemmin on ollut hyvin näppärä ja aikaansaava.

Minulla on muutamakin tuttu naisystävä 63-67 vuotiaita. Molemmat ovat muuttuneet ihan järkyttävän itsekeskeisiksi. Siis huomiota herättävästi aikaisempaan 10 v nähden.

Kumpikaan ei pysty enään kuuntelemaan juurikaan toisia, puhuvat vaan päälle toistuvasti,  eivät välttämättä palaa aloittajan aiheeseen, juttu vaihtuu ihan sekunnissa toiseen ja kolmanteen ja alkaa yhdestä ja päättyy ihan johonkin muuhun ilman että aloitetusta asiasta tuli selkoa.

Molemmat kääntää kaiken itseensä ja peilaavat kaiken itseensä liittyvistä näkökulmista, täysin kyvyttömiä keskustelemaan asiasta toisen näkökulmasta muutamaa lausetta pidempään, kääntävät aina jutun itseensä. Minä sitä minä tätä, minun, minulle, minusta jne. 

Tämä tapahtui koronasulkujen aikana (en väitä/oleta, että sillä välttämättä oli mitään tekemistä asian kanssa, mutta saattaa olla joko korona itsessään tai sulkuajan aiheuttama huomion kääntyminen itseen kun kaikki muu loppui).

Tai sitten vaan ikä on tehnyt tehtävänsä ja orastava muistisairaus pukkaa tuolla tavalla persoonallisuuden muuttumisena esille.

Meillä alkoi käydä mielikuvitusvieraita. Tarkoitan siis tilannetta, että olin ollut vaikka viikonlopun poikakaverin luona ja kun tulin sunnuntaina kotiin, äiti sanoi, että hänen veli pyörähti kylässä. Ei siis ollut käynyt, vaan äitini oli kuvitellut käynnin, muisti asian väärin. Tiesin heti, että nyt on vialla jotain ja pahasti. Näitä tapauksia oli useita, ja aina kun olin ollut poissa, joku oli soittanut tai käynyt, mitä ei ollut tapahtunut. Olin lukion 3. luokalla, kun patistin äitini lääkäriin tutkimuksiin. He olivat isäni kanssa silloin jo eronneet, eikä isä halunnut ottaa mitään kantaa asiaan. Aivokuvissa näkyi varhainen Alzheimerin tauti.

Seuraavaksi alkoi arkiset unohtelut. Hän meni vessaan ja kävi pissalla, muttei muistanut pestä käsiään. Kerran kun tulin opiskelukaupungista viikonlopuksi kotiin, oli keittiön hana auki. Äiti oli vähän tiskannut ja unohtanut sulkea vesihanan. Jos hän leikkasi jäätelöä kulhoon paloiksi, hän unohti kantaa kulhon pöytään tarjolle.

Sen jälkeen loppui puhe. Se oli ihan kummallinen juttu. Olin samalla viikolla soittanut ja sanonut, että tulen viikonlopuksi. Hän vastasi, että joo, tervetuloa. Ihan kuin aina ennenkin. Ei hän pitkiä lauseita ollut puhunut enää, mutta selkeitä sanoja kuitenkin. Kun menin viikonloppuna, enoni oli vaimoineen käymässä ja sanoivat, että mikä äidilläsi on, kun ei puhu eikä vastaa mitään. Äkkiä ambulanssi paikalle ja sairaalaan. Aivokuvissa näkyi, että Alzheimerin tauti oli edennyt. Ennakoitua nopeammin oli tapahtunut puheen katoaminen. En ihan varmaksi muista, sanoiko lääkäri, että harvinaisen nopeasti oli tuhot edenneet aivoissa ja äiti kuului 1-2% ihmisiä, joille käy niin.

Kävely vaikeutui puheen menettämisen jälkeen. Äiti muutti tehostettuun palveluasumiseen, tai oikeastaan ensin kriisipaikalle ja sieltä siirtyi. Hän ei puhunut, käveli töpöttäen, ei ymmärtänyt pyyntöjä. Jossain vaiheessa nauroi tahatonta naurua. Ikinä ei ollut aggressiivinen eikä lyönyt, mutta kerran oli purrut itseään pahasti käteen ja se tulehtui. Hän nyppi siitä kaikki sidokset irti ja olisi vaan nyppinyt sitä haavaakin, jos olisi pystynyt.

Hän kuoli alle 5 vuotta varhaisen Alzheimerin taudin toteamisesta. Olin lukion viimeisellä kun sairaus todettiin ja vasta valmistunut fysioterapeutiksi, kun hän kuoli, ensimmäisessä työpaikassa fyssarina. Olen miettinyt, olisiko pitänyt olla enemmän läsnä arjessa, hoitaa ja hoivata. Silloin oli mielessä ammattiin valmistumisen pakko. Elämä on kuitenkin melko lyhyt ja rakkaat ihmiset ovat harvassa. Ammattiin ehtii valmistua ja töitä tehdä myöhemminkin, mutta niitä aikoja äidin kanssa ei enää myöhemmin saa takaisin,

Vierailija kirjoitti:

Minulla on muutamakin tuttu naisystävä 63-67 vuotiaita. Molemmat ovat muuttuneet ihan järkyttävän itsekeskeisiksi. Siis huomiota herättävästi aikaisempaan 10 v nähden.

Kumpikaan ei pysty enään kuuntelemaan juurikaan toisia, puhuvat vaan päälle toistuvasti,  eivät välttämättä palaa aloittajan aiheeseen, juttu vaihtuu ihan sekunnissa toiseen ja kolmanteen ja alkaa yhdestä ja päättyy ihan johonkin muuhun ilman että aloitetusta asiasta tuli selkoa.

Molemmat kääntää kaiken itseensä ja peilaavat kaiken itseensä liittyvistä näkökulmista, täysin kyvyttömiä keskustelemaan asiasta toisen näkökulmasta muutamaa lausetta pidempään, kääntävät aina jutun itseensä. Minä sitä minä tätä, minun, minulle, minusta jne. 

Tämä tapahtui koronasulkujen aikana (en väitä/oleta, että sillä välttämättä oli mitään tekemistä asian kanssa, mutta saattaa olla joko korona itsessään tai sulkuajan aiheuttama huomion

...mulla on samanlainen äiti nyt jo 74v. Mietin että onko noita hyvin itsekeskeisiä piirteitä ollut jollain tapaa aina, lapsena sitä ei tajunnut ja olen lähtenyt kotoa 17 vuotiaana ja 25 vuotiaana muutin jo toiselle puolelle Suomea joten olen nähnyt häntä viim 30 vuoteen vain lyhyesti 1-2x vuodessa joten on vaikea arvioida onko tuo voimakas itsekeskeisyys uusi piirre vai vain voimistunut ominaispiirre. 

Myös tuo ettei jaksa kuunnella kuin 15 sek muita ja sitten ryntää puhumaan päälle, on tyypillis. Sanoo myös ihan aina viimeisen sanan. Hän on ollut aina hyvin määräävä, topakka ja itseellinen yh äiti, mutta nyt hänessä on jopa jotain tyrannimaisia piirteitä.

Sellanen rationalisuus ja nokkelaälyisys (hoksaava) on kadonnut, tekee asioista turhan monimutkaisia, hankalia ja kaikki on jotenkin kauheeta jahkaamista. Katsoin (ja yritin auttaa) kun etsi arkkupakastimen pohjalta lakkoja, niin  hän mylläsi koko sisällön sikin sokin. Kun ne lakkarasiat löytyi ja olisi pitänyt kiireesti saada kansi kiinni, niin hän ei millään meinannut saada mieleiseensä järjestykseen niitä rasioita ym sinne vaikkei se edes ollut täynnä. Minun piti jo puuttua, että ne sulaa nyt ja laita nyt nämä 2 v vanhat mansikat tähän päälle ja käytä ne ensimmäisenä, ei hän vaan hämmentää ja siirtelee niitä rasioita ym pullapusseja ees taas. Lähdin pois ja kurkkasin parin minuutin jälkeen vaivihkaa ovelta niin sai vasta sen kannen kiinni. 

Myös se että ei jotenkin hoksaa enää katoa esim maitotuotteiden päiväyksiä, kun käyn kylässä, tarkistan vaivihkaa kaapit ja joka kerta on maitoja, piimää, leikkeleitä ym monta päivää vanhoja joskus viikkokin. Ja uudemmat maidot on avattu ja käytetty. Ikinä aiemmin ei olisi näitä tapahtunut.

Tällä mennään ja huonompaan suuntaan.

Alkoi jankata asioita. Ja sitten intti että oli maksanut laskun, kun niistä alkoi tulla perintäkirjeitä.Oli laskuista aina ollut tarkka. Pieniä juttuja joista ei aina oikein tiennyt oliko ne mokia vai muistiin liittyviä. Mutta näin meillä alzheimer oireili, alussa.

Ei ole vanhemmalla vaan isovanhemmilla molemmilla äidin puolelta. Toisella verisuoniperäinen eli vaskilaarinen muistisairaus ja toisella alzheimerin tauti. Ensin sairastui ukki. Toisteli asioita ja kävely muuttui köpöttelyksi. Hänestä tuli äärettömän tunneherkkä, saattoi purskahtaa itkuun ilman syytä. Toisaalta myös iloa tunsi eli ei ollut masentunut. Jossain vaiheessa ukin muisti jopa parani, kai siihen tuli lääkkeitä ja alkoi käydä muistikerhossa aamupäivän joka viikko. Minä kävin ulkoiluttamassa kerran viikossa, kun mummi kävi asioilla ja kaupassa. Kyllähän ukki loppuun asti söi itse ja puki vaatteet, mutta muutoin oli viimeisen vuoden täysin vahdittava ja kaikki tarpeet meni vaippaan. Aivoinfarktin seurauksena kuoli. Mummilla oli jo todettu alzheimerin tauti.

Mummi meni nopeasti alas päin, kun ukki kuoli. Söi homeista ruokaa tai unohti syödä. Hän eli enemmän menneessä kuin nykyhetkessä. Minulla oli pieni poika ja kun käytiin mummin luona, joka kerta luuli poikaa omaksi pojakseen. Saattoi puhua, että otahan Pertti leipää ja juo maitolasi päälle. Kun korjasin nimen oikein ja sanoin, että minun poikani, mummi yleensä nauroi, että eihän sinulla tyttökulta vielä poikia ole. Hän piti minua varmaan teini-ikäisenä, vaikka olin kolmekymppinen. Hänellä kävi kotihoito aluksi aamuisin ja lopulta 3 kertaa päivässä. Hän ei osannut pukea vaatteita, ei ottaa itse ruokaa, ei käydä vessassa. Vaikka oli turvaranneke, ei ollut osannut painaa, kun kaatui. Siinä tuli murtuma, jonka jälkeen ei enää palannut omaan kotiin. Minusta tuntui, että häntä vain makuutettiin sängyssä, eikä kuntoutettu kävelemään, kuten olisi pitänyt. Hän sai keuhkokuumeen ja kuoli. Tosin alzheimerin taudissa se on yleistä, että lopussa tulee keuhkokuume, kun aspiroivat nestettä keuhkoon.

Vierailija kirjoitti:

Ei ole vanhemmalla vaan isovanhemmilla molemmilla äidin puolelta. Toisella verisuoniperäinen eli vaskilaarinen muistisairaus ja toisella alzheimerin tauti. Ensin sairastui ukki. Toisteli asioita ja kävely muuttui köpöttelyksi. Hänestä tuli äärettömän tunneherkkä, saattoi purskahtaa itkuun ilman syytä. Toisaalta myös iloa tunsi eli ei ollut masentunut. Jossain vaiheessa ukin muisti jopa parani, kai siihen tuli lääkkeitä ja alkoi käydä muistikerhossa aamupäivän joka viikko. Minä kävin ulkoiluttamassa kerran viikossa, kun mummi kävi asioilla ja kaupassa. Kyllähän ukki loppuun asti söi itse ja puki vaatteet, mutta muutoin oli viimeisen vuoden täysin vahdittava ja kaikki tarpeet meni vaippaan. Aivoinfarktin seurauksena kuoli. Mummilla oli jo todettu alzheimerin tauti.

Mummi meni nopeasti alas päin, kun ukki kuoli. Söi homeista ruokaa tai unohti syödä. Hän eli enemmän menneessä kuin nykyhetkessä. Minulla oli pieni poika ja kun käytiin mummin

Anteeksi, jos kuulostan tylyltä, mutta en tarkoita loukata. Mutta: ihmettelen suuresti tätä ikäihmisten kuntouttamisia. Miksi pitäisi käyttää rahoja sellaisen ihmisen kuntoutukseen, joka ei enää ole kiinni tässä päivässä tai ei elä ihmisarvoista elämää?

 

On jotenkin nurinkurista, kun vanhoja ihmisiä hoidetaan aivan älyttömästi, ja samaan hengenvetoon valitetaan, kun vanhoja on niin paljon ja rahat loppuu. Minun äitini on hieman muistisairas ja sairastaa suhteellisen vaikeaa sydämen vajaatoimintaa. Hän istuu päivät vain kotona muistellen vanhoja. Sitten hänen levinnyttä syöpää hoidetaan aktiivisesti. Häntä juoksutetaan tt-kuvauksissa ja lääkäreissä 3 kuukauden välein, jotta syöpä ei leviä. Vaikka meillä on oikein hyvät välit ja äiti on minulle aina ollut tärkeä, niin en kansantaloudellisesta näkökulmasta ymmärrä miksi näin tehdään?

Vierailija kirjoitti:

Mun äidistä tuli 60+ vuotiaana persuradikaali joten olen vähän miettinyt että onko kyse tuosta otsalohkodementiasta vai miten kaikki käytöstavat ovat kadonneet

Tuota on liikkeellä, paljon nuoremmillakin. Kouluttautumattomilla, rumilla ja tyhmillä tyypeillä. Siihen sairastuu moukaŧ ja ææliöt. Surkeaa sakkia. 

Kirjoitan kommentin noihin syöpähoitoihin sairaanhoitajan näkökulmasta. Monesti on hyödyllisempää ja huomattavasti kustannustehokkaampaa yrittää hidastaa syövän leviämistä kuin päästää tilanne pahaksi, jolloin potilas menettää liikkumiskyvyn, elämänlaatu heikkenee ja voi tarvita pitkän aikaa kallista ympärivuorokautista hoitoa. Lääkäri määrittelee, onko hoidoista hyötyä. Yleensä niistä on, mikäli potilas pystyy edelleen asumaan omassa kodissaan. Jos on ärhäkkä syöpä, sitä ei muistisairaalla hoideta. Täytyy muistaa, että suurin osa syövistä ei ole aggressiivista ja nopeasti etenevää tyyppiä, joten niitä kannattaa ehdottomasti hoitaa myös ikääntyneillä. Jos henkilö on jo ympärivuorokautisessa hoidossa, hänen syöpäänsä hoidetaan yleensä enää pelkällä kivunlievityksellä.

Ymmärrän että maalla iät ja ajat todella pienissä piireissä asunut äitini ja hänen miehensä ovat aina olleet ihmisiä jotka muistelee menneitä, kertovat toistamiseen niitä heille merkityksellisiä tärkeitä tapahtumia jotka olen kuullut ehkä 20x. Joo, se on hiukkasen tuskastuttavaa. Nyt on äitini (74) mennyt siihen että hän toistaa kylässä käydessäni samat asiat mitä edellisen kerran 3 vkoa sitten puhuttiin jo puhelimessa ja moneen kertaan päivässä käy läpi sairauksiaan ja seuraavana aamuna kahvipöydässä aloittaa alusta. Kuvaa hyvin seikkaperäisesti kaikki lääkärissäkäynnit, tutkimukset mitä hoitaja tai lääkäri sanoi. Aivan kokoajan tuota samaa. Jopa niin että olemme puhumassa pihan pensaiden leikkaamisesta ja kun ei olla edes päästy päätökseen asiassa hän alkaa ihan yhtäkkiä puhumaan kesken minun lauseen kuinka hänen ranne on kipeä ja lääkäri sanoi sitä ja tätä, siis samat asiat mitä oli puhunut jo 4 h sitten aamukahvipöydässä. 

Hän myös sotkee jotain tapahtumia mitä oli tapahtunut esim minun lapsuudessani ja koska ja kuka oli se tarinan päähenkilö.

Ihan kuten tuolla aiemmin on monissa kuvauksissa todettu, on muuttunut tosi itsekeskeiseksi ja voimakas itsemääräämisoikeus pukkaa päälle. Oikein korottaa ääntään jos kokee että puhe siirtyy johonkin toiseen kuin vain häneen tai heihin liittyviin juttuihin. On ihan kyvytön ottamaan vastaan mitään neuvoja miten esim voisi helpottaa kotiaskareita, ruuanlaittoa tms. Tuntuu että hän rypee oikein siinä avuttomuuden ja kipujen tilassa antamatta periksi ja keksii ihan älyttömiä tekosyitä miksi jotain asiaa ei voisi nyt tehdä tai ylipäätään koskaan. Tuntuu, että tekee ongelman joka asiassa ja näkee vain kaiken negatiivisena tai jotenkin nykyajan hömpötyksenä. Jos menen käymään viikonloppuna ja soittelemme perjantaina, hän on hyvinkin sitä mieltä että olisi mukava jos leipoisin pakkaseen jotain ja kun menen sinne leivonta-aineksien kanssa, hän sanoo ettei tarvitse ja oikein kieltää että ei leivota nyt.

Taitaa pitää meitä jo keski-ikäisiä lapsiaan ihan avuttomina koska neuvoo esim minua nakkikeiton keittämisessä (olen ollut ravintola-alalla 30v ja ensimmäinen ammattini on kokki). Kun imuroin heillä, hän kulkee perästä ja kertoo millon kannattaa nostaa imuria ettei matto mene ruttuun ja kysyy 3x otitko varmasti tuolta jalkalistojen päältä jne. Saatte uskoa että on muuten hermoon käypää, yritän aina vaan ajatella jotain muuta vaikka työasioita ja annan mennä toisesta sisään ja toisesta ulos. Olen aina ihan loppu kun olen siellä päivänkään.