Lue keskustelun säännöt.
Pelottaako teitä muita lapsettomia lainkaan yksinäinen vanhuus?
28.07.2023 |
Minusta tämä on vähän erikoinen tabu. Julkisesti hehkutetaan vain miten hienoa on olla pari-kolmekymppinen, menevä ja matkusteleva ikisinkku tai DINK. Ihan hirveän vähän olen nähnyt juttua siitä, miltä tämä elämä näyttää kahdeksankymppisenä. Mies kuolee todennäköisesti ennen minua, ja itse en ainakaan koe että kaverisuhteista välttämättä on vanhuuden turvaksi.
Kommentit (547)
Minulla on kaksi lasta, mutta en usko että he ehtivät seurakseni vanhuudessa. Näen omaa äitiäni 2 - 4 kertaa vuodessa,toki hän on erittäin hankala tapaus. Jos lapseni saavat jälkeläisiä, on heistäkin seuraa pääosin n. 60 - 70 vuoden iässä eli se myöhäisvanhuus tulee olemaan yksinäistä. Miesystävänikin on 6 vuotta minua vanhempi, mutta en vaihtaisi nuorempaankaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Meidän naapurissa asuu n. 80v rouva. Mies kuoli vuosia sitten, heillä kolme lasta ja useampi lapsenlapsi. Käsittääkseni kaikki lapset asuvat 30-200 km säteellä.
Silloin kun lapsenlapset olivat pieniä, olivat hoidossa ja kävivät usein, ihan naapurille riesaksi asti. Jossakin vaiheessa joku teini asui myös heillä.
Nyt kun lapsenlapset aikuistuneet, harvemmin vierailuja, kun rouvan mukaan ovat kovin kiireisiä.
Hänellä käy kotihoito päivittäin ja me naapurit pidetään seuraa ja katsotaan vähän "perään", erityisesti jotka ovat nuorempia eläkeläisiä..Rouva hyvässä kunnossa ja ulkoilee päivittäin, asununeet kauan taloyhtiössä ja siksi tuntee kaikki. Herttainen ja hyväsydäminen mummo.
Joskus ollaan ihmetelty naapureiden kanssa, miksi lapset eivät käy tai auta, vaikka hoitaneet vuosia paljon lapsenlapsiaan, jopa monta kertaa viikossa.
Menoihin käyttää taksia ja jos tarvitsee apua, talohuolto tai naapurit auttavat. Maksaa mieluusti kaikesta.Ja ap. todellisuudessa harvassa on ne lapset, jotka auttavat vanhempia, vaan se apu on itse hankittava ja ostettava. Tämä on omin silmin nähnyt.
Omilla vanhemmillakin on näitä tuttava-ja ystäväpiirissä vanhuksia, joita auttavat ja huolehtivat arjen askareissa, eikä suinkaan lapset auta.
En näe ongelmaa tuossa, että ostetaan palveluita. Kyllä niiden lasten kanssa voi silti olla paljon yhteyksissä, mutta ei se minusta mikään tseisarvo ole, että juuri heidän täytyy tulla tekemään siivoukset ja kuskaukset. Eikä se välttämättä työaikojen puitteissa olisi mahdollistakaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksinäisyys ei pelota, mutta jos sairastuu vakavasti eikä tässä idioottimaassa saa eutanasiaa.
Sepä se, mieli olisi levollisempi jos tietäisi että aikanaan täältä pääsisi kivuitta pois, eikä odottaisi mikään kidutuskuolema.
On kyllä kummaa touhua. "Siinäpä nyt kuolaat vaipoissa tuskissasi mutta et sinä noin vaan täältä lähde. Koska sinun täytyy ELÄÄ ja jumala suuttuisi jos lopetettaisiin"
Uskon, että tätä nykyistä touhua tullaan (lähi)tulevaisuudessa kauhistelemaan. Eivät voi uskoa, ettei kuolemaan meidän ajassamme annettu apua vaan ihmisten piti virua ja huutaa tuskissaan, kenen viikkoja, kenen vuosia.
Samaan tapaan kuin me ihmettelemme, että vielä 1970-luvulle tultaessa homoseksuaalisuus oli rangaistava rikos tai 1960-luvulla USA:ssa tummaihoisten kohtelu.
Vierailija kirjoitti:
Ei pelota ollenkaan, laaja samanhenkinen ystäväpiiri. Lisäksi ulospäin suuntautuneena löytyy juttuseuraa helpostikin. Eniten pelottaa, että menetän liikuntakyvyn tai saan muistisairauden, ja en saa päättää elämääni silloin kun haluan.
Se laaja samanhenkinen ystäväpiiri voi tuntua ikuiselta vielä parikymppisenä, mutta vuosikymmenten varrella ihmiset muuttuu, muuttaa muualle, sairastuu, menettää toimintakykynsä tai ymmärryksensä ja lopulta yksi toisensa perään kuolee, eikä uusia tule noin vain tilalle elämän loppupuolella. Perheside on lähes poikkeuksetta lujempi, vaikka surullisia poikkeuksiakin on.
Ei pelota yksinäinen vanhuus, ja lapsellisilla se on todennäköisesti aivan yhtä yksinäinen kuin lapsettomillakin. Lapset saattavat muuttaa kauas vanhemmastaan, jopa ulkomaille, tai välit mennä poikki muusta syystä. Kuolemakin voi korjata lapsen ennen vanhempaansa. Viimeisinä vuosina vanhempi ei välttämättä tunnista tai edes muista lapsiaan ja kuolinvuoteellakin vieressä on yleensä hoitaja, ei oma lapsi. Kaikenlaista on nähty niiden 8 vuoden aikana kun tein kolmivuorotyötä hoitajana vanhusten parissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei. En usko edes eläväni kovin vanhaksi, eiköhän joku syöpä korjaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei pelota ollenkaan, laaja samanhenkinen ystäväpiiri. Lisäksi ulospäin suuntautuneena löytyy juttuseuraa helpostikin. Eniten pelottaa, että menetän liikuntakyvyn tai saan muistisairauden, ja en saa päättää elämääni silloin kun haluan.
Se laaja samanhenkinen ystäväpiiri voi tuntua ikuiselta vielä parikymppisenä, mutta vuosikymmenten varrella ihmiset muuttuu, muuttaa muualle, sairastuu, menettää toimintakykynsä tai ymmärryksensä ja lopulta yksi toisensa perään kuolee, eikä uusia tule noin vain tilalle elämän loppupuolella. Perheside on lähes poikkeuksetta lujempi, vaikka surullisia poikkeuksiakin on.
Mä täytän 62 syksyllä ja tällä hetkellä läheisin ystävyyssuhteeni alkoi vastaq 2 vuotta sitten. Ihmiset tosiaan muuttuu, muuttaa jne, mutta kyllä vielä vanhoilla päivilläänkin voi ystävystyä. Pidän uusia ihmissuhteita elämän varrella paljhon parempana vaihtoehtona - ainakin itselleni - kuin ripustautumista tiukasti omiin lapsiini.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä, edessä on yksinäinen vanhuus. Täytyy itse varmistaa ettei se ole liian pitkä.
En tiedä minkä ikäinen tämä vastaaja on, mutta jos olet ns. kuolematon kaksikymppinen, joka uhoaa elämäntavoillaan lyhentävänsä elämää, niin ikävä kertoa, että elämäntapojen (tai ihan vaan kohtalon) tuomat sairaudet eivät ole kovin kiva juttu. Ajatellaan, että sairastut johonkin perussairauteen vaikka 40-50-vuotiaana, mikä on aika tavallista. Jo pelkkä ei-ainakaan-heti-kuolemaan-johtava perussairaus vie monesti sen verran voimia, että se vaikuttaa elämänlaatuun. Ja silloin toivoo nopean kuoleman sijaan kyllä ihan sitä terveyttä. Ystäviä ehtii nähdä, jos heillä on omalta perheeltään aikaa. Puhumattakaan sitten yli kuusikymppisyydestä, jolloin useimmalla ihmisellä on takanaan jo jonkinlaisia pieniä operaatioita, lääkityksiä ja kaikenaista pientä kremppaa ja kipuja vähän joka paikassa. Silloinkin ihmiset ovat kuitenkin aika virkeitä ja elämänhaluisia, mutta vaivat vaikuttavat jaksamiseen, eikä kavereita jaksa nähdä riennoissa entiseen tapaan (eivätkä he jaksa nähdä sinua, kaikki ovat muutenkin jo hankalia ja katkeroituneita jankkaajia tässä iässä). Ja monista ruuista tulee vatsa-/sydänvaivoja, närästystä, verenpainetta, puhumattakaan alkoholista, niin ei huvita kovin usein käydä vaikka ravintolassa. Kaikki on vähän raskaampaa, ja vaatii aiempaa enemmän palautumista. Virkeys ja voimat alkavat vähenemään siitä eteenpäin, ja niin alkavat vähenemään ihmiset ympäriltäkin luonnollisen poistuman kautta. Myös kivut, lääkitykset, raihnaisuus, höperöityminen, sairaudet, komplikaatiot ja tapaturmat lisääntyvät. Kaikki nämä vaikuttavat jaksamiseen. Silti suurin osa vanhoistakaan ei vieläkään toivo kuolevansa pian. Silloin elämään tuo netflixin sijaan iloa ja lohtua läheiset, jos heitä vain on vielä jäljellä.
Et varmaan ymmärtänyt miten varmistetaan sopivan pitkä elämä.
Jos sulla on tänään sellainen olo, että haluat elämäsi vielä tänä päivänä jatkuvan, niin pikkuhiljaa tulleet vaivat eivät poista sitä oloa vaikka kolmenkymmenen vuoden päästä. Et ole silloin yhtäkkiä täysin eri ihminen, joka haluaa yhtäkkiä herätessään "varmistaa sopivan pitkän elämänsä." Elämänhalu on yllättävän voimakas asia, jos et ole vaikka vakavasti masentunut tai käsittämättömän kovissa syöpäkivuissa. Joten olen edelleen sitä mieltä, että saatat olla suurisuinen, mutta (vielä) kovin naiivi.
Kaikki tuntemani vanhukset ovat valittaneet yksinäisyyttä, oli lapsia tai ei. Mikään määrä vierailuja ei riitä.
Minä en tule olemaan yksinäinen vanhana, koska olen aina viihtynyt yksin. Säälin kyllä niitä ihmisiä, joiden elämää vie seurankaipuu. Heillä on paljon vähemmän mahdollisuuksia ja vapautta kuin itselläni. Olen pahoillani heidän puolestaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näiden juttujen perusteella kukaan täällä ei tunne ketään, jolla olisi läheiset suhteet aikuisiin lapsiinsa / ikääntyneisiin vanhempiinsa. Elänkö tosiaan jotenkin poikkeuksellisesta kuplassa kun omassa lähipiirissäni tällaisia ei kyllä ole, sen sijaan paljon on niitä jotka näkee lapsiaan ja lapsenlapsiaan joko viikoittain tai vähintään pari kertaa kuussa. Välien katkeaminen ei ole mikään normaali asiantila vaan kertoo siitä että jotain on mennyt isosti pieleen.
Mä asun vanhempieni naapurissa. Äiti on 96v ja isä 94v. Mä olen se, jolle isä soittaa kolmen aikaan aamuyöllä, kun muistisairas äiti on painellut ovesta ulos eikä rollaattorin kanssa liikkuva isäni pääse pinkomaan äidin perään. Mä sitten heitän kengät jalkaan ja takin yöpaidan päälle ja lähden pinkomaan katuja pitkin etsiämään äitiä. Ja kun sen löydän (yleensä löydänkin aika nopeasti), otan käsipuolesta kiinni ja rauhallisesti jutellen talutan äidin kotiin . Istun siellä hetken aikaa varmistamassa, että äiti ei ole lähdössä uudestaan. Sitten menen takaisin kotiin, koitan saada nukuttua vielä tunnin tai kaksi ennenkuin pitää aloittaa työpäivä. Tällaista mä en halua omille lapsilleni, vaikka isäni mielestä tämä on aivan loistava järjestely.
Olet ihailtava. Säilytät hyvin hermosi, vaikka äitisi onkin kadoksissa. Kohtelet häntä sitten rauhallisesti.
Itse muutin puolisoineni yli ysikymppisten vanhempieni luo. Menetän hermoni heihin aivan liian helposti, jos toilailevat tai äitini kysyy koko ajan jotain samaa asiaa.
Mikä sitten olisi parempi järjestely? Vanhushoivan laitoksista kuulee aika paljon huonoa. No, sinne sitä vissiin on mentävä ainakin siinä vaiheessa, jos ei muista enää yhtään mitään ja alkaa kakalla maalata seiniä.
Kurjaa olisi pieneen vanhusasumukseen muuttaa, jos pää pelaa vielä. Sinne ei mahdu läheskään kaikki kodin tutut tavarat.
Vierailija kirjoitti:
Kaikki tuntemani vanhukset ovat valittaneet yksinäisyyttä, oli lapsia tai ei. Mikään määrä vierailuja ei riitä.
Minä en tule olemaan yksinäinen vanhana, koska olen aina viihtynyt yksin. Säälin kyllä niitä ihmisiä, joiden elämää vie seurankaipuu. Heillä on paljon vähemmän mahdollisuuksia ja vapautta kuin itselläni. Olen pahoillani heidän puolestaan.
Yksinäisyys tulee siitä, että ne vierailijat on aina lähdössä. Eivät asu siinä yhdessä.
Ihmisten pitäisi ottaa vanhat vanhukset hoiviinsa, jos pystyvät siihen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei pelota yksinäinen vanhuus, ja lapsellisilla se on todennäköisesti aivan yhtä yksinäinen kuin lapsettomillakin. Lapset saattavat muuttaa kauas vanhemmastaan, jopa ulkomaille, tai välit mennä poikki muusta syystä. Kuolemakin voi korjata lapsen ennen vanhempaansa. Viimeisinä vuosina vanhempi ei välttämättä tunnista tai edes muista lapsiaan ja kuolinvuoteellakin vieressä on yleensä hoitaja, ei oma lapsi. Kaikenlaista on nähty niiden 8 vuoden aikana kun tein kolmivuorotyötä hoitajana vanhusten parissa.
Äitini valittaa yksinäisyyttään vaikka kaksi lasta asuu samassa kaupungissa, toinen ihan naapurissa. Veljet asuvat melkein naapurissa ja heitä tavataan viikoittain. Naapureita käy kahvilla vähän väliä. Jne. Silti hän on yksinäinen.
Jotkut ihmiset vain ovat yksinäisiä aina. Mikään ei tunnu riittävän. Ap on varmasti samaa lajia.
Vierailija kirjoitti:
Kun tietää millainen terveydenhoito tulevaisuudessa on niin täytyy itse toimia ettei joudu siihen vankilaan.
Tai täytyy toimia niin, että joutuu todella vankilaan. Parempi ja edullisempi hoito kuin missään muualla. Huumekaupalla saa pitkiä tuomioita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaikki tuntemani vanhukset ovat valittaneet yksinäisyyttä, oli lapsia tai ei. Mikään määrä vierailuja ei riitä.
Minä en tule olemaan yksinäinen vanhana, koska olen aina viihtynyt yksin. Säälin kyllä niitä ihmisiä, joiden elämää vie seurankaipuu. Heillä on paljon vähemmän mahdollisuuksia ja vapautta kuin itselläni. Olen pahoillani heidän puolestaan.
Yksinäisyys tulee siitä, että ne vierailijat on aina lähdössä. Eivät asu siinä yhdessä.
Ihmisten pitäisi ottaa vanhat vanhukset hoiviinsa, jos pystyvät siihen.
Eikä pitäisi. Onko typerämpää kuultu. Kun yksi ihminen ei pysty elämään itsensä kanssa, koko suvun muka pitäisi pyhittää ainut elämänsä siihen että hoivaa tämän yhden ihmisen seurankaipuuta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei pelota yksinäinen vanhuus, ja lapsellisilla se on todennäköisesti aivan yhtä yksinäinen kuin lapsettomillakin. Lapset saattavat muuttaa kauas vanhemmastaan, jopa ulkomaille, tai välit mennä poikki muusta syystä. Kuolemakin voi korjata lapsen ennen vanhempaansa. Viimeisinä vuosina vanhempi ei välttämättä tunnista tai edes muista lapsiaan ja kuolinvuoteellakin vieressä on yleensä hoitaja, ei oma lapsi. Kaikenlaista on nähty niiden 8 vuoden aikana kun tein kolmivuorotyötä hoitajana vanhusten parissa.
Äitini valittaa yksinäisyyttään vaikka kaksi lasta asuu samassa kaupungissa, toinen ihan naapurissa. Veljet asuvat melkein naapurissa ja heitä tavataan viikoittain. Naapureita käy kahvilla vähän väliä. Jne. Silti hän on yksinäinen.
Jotkut ihmiset vain ovat yksinäisiä aina. Mikään ei tunnu riittävän. Ap on varmasti samaa lajia.
Yksinäisyys ja jopa pelokkuutta tulee siitä, että kukaan ei jaa arkea heidän kanssaan.
Jos joku käy siellä ja on 2 tuntia, niin vuorokaudesta 22 tuntia on yksin.
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei pelota ollenkaan, laaja samanhenkinen ystäväpiiri. Lisäksi ulospäin suuntautuneena löytyy juttuseuraa helpostikin. Eniten pelottaa, että menetän liikuntakyvyn tai saan muistisairauden, ja en saa päättää elämääni silloin kun haluan.
Se laaja samanhenkinen ystäväpiiri voi tuntua ikuiselta vielä parikymppisenä, mutta vuosikymmenten varrella ihmiset muuttuu, muuttaa muualle, sairastuu, menettää toimintakykynsä tai ymmärryksensä ja lopulta yksi toisensa perään kuolee, eikä uusia tule noin vain tilalle elämän loppupuolella. Perheside on lähes poikkeuksetta lujempi, vaikka surullisia poikkeuksiakin on.
Mä täytän 62 syksyllä ja tällä hetkellä läheisin ystävyyssuhteeni alkoi vastaq 2 vuotta sitten. Ihmiset tosiaan muuttuu, muuttaa jne, mutta kyllä vielä vanhoilla päivilläänkin voi ystävystyä. Pidän uusia ihmissuhteita elämän varrella paljhon parempana vaihtoehtona - ainakin itselleni - kuin ripustautumista tiukasti omiin lapsiini.
Missä tapasit tämän ystävän?
Ei lapset takaa mukavaa vanhuutta... hyvin harva tapaa vanhempiaan edes viikoittain saati useamman kerran viikossa.
Kannattaa varmistaa, että lähellä on hyviä ystäviä ja verkosto joka auttaa tarpeen mukaan. Oli lapsia tai ei.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei pelota yksinäinen vanhuus, ja lapsellisilla se on todennäköisesti aivan yhtä yksinäinen kuin lapsettomillakin. Lapset saattavat muuttaa kauas vanhemmastaan, jopa ulkomaille, tai välit mennä poikki muusta syystä. Kuolemakin voi korjata lapsen ennen vanhempaansa. Viimeisinä vuosina vanhempi ei välttämättä tunnista tai edes muista lapsiaan ja kuolinvuoteellakin vieressä on yleensä hoitaja, ei oma lapsi. Kaikenlaista on nähty niiden 8 vuoden aikana kun tein kolmivuorotyötä hoitajana vanhusten parissa.
Äitini valittaa yksinäisyyttään vaikka kaksi lasta asuu samassa kaupungissa, toinen ihan naapurissa. Veljet asuvat melkein naapurissa ja heitä tavataan viikoittain. Naapureita käy kahvilla vähän väliä. Jne. Silti hän on yksinäinen.
Jotkut ihmiset vain ovat yksinäisiä aina. Mikään ei tunnu riittävän. Ap on varmasti samaa lajia.
Jollei enää itse pääse käymään missään ja on vierailujen varassa, niin kyllä siinä on monta pitkää tuntia joka päivä yksin.
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näiden juttujen perusteella kukaan täällä ei tunne ketään, jolla olisi läheiset suhteet aikuisiin lapsiinsa / ikääntyneisiin vanhempiinsa. Elänkö tosiaan jotenkin poikkeuksellisesta kuplassa kun omassa lähipiirissäni tällaisia ei kyllä ole, sen sijaan paljon on niitä jotka näkee lapsiaan ja lapsenlapsiaan joko viikoittain tai vähintään pari kertaa kuussa. Välien katkeaminen ei ole mikään normaali asiantila vaan kertoo siitä että jotain on mennyt isosti pieleen.
Mä asun vanhempieni naapurissa. Äiti on 96v ja isä 94v. Mä olen se, jolle isä soittaa kolmen aikaan aamuyöllä, kun muistisairas äiti on painellut ovesta ulos eikä rollaattorin kanssa liikkuva isäni pääse pinkomaan äidin perään. Mä sitten heitän kengät jalkaan ja takin yöpaidan päälle ja lähden pinkomaan katuja pitkin etsiämään äitiä. Ja kun sen löydän (yleensä löydänkin aika nopeasti), otan käsipuolesta kiinni ja rauhallisesti jutellen talutan äidin kotiin . Istun siellä hetken aikaa varmistamassa, että äiti ei ole lähdössä uudestaan. Sitten menen takaisin kotiin, koitan saada nukuttua vielä tunnin tai kaksi ennenkuin pitää aloittaa työpäivä. Tällaista mä en halua omille lapsilleni, vaikka isäni mielestä tämä on aivan loistava järjestely.
Edesmenneellä sukulaispariskunnalla oli myös tämä tilanne, että toinen dementoitui vahdittavaksi. Heillä pidettiin ulko-ovea takalukossa karkaamisen estämiseksi sen jälkeen, kun yhden kerran karkulainen palautettiin maailmalta poliisisaattueessa.
Meidän naapurissa asuu n. 80v rouva. Mies kuoli vuosia sitten, heillä kolme lasta ja useampi lapsenlapsi. Käsittääkseni kaikki lapset asuvat 30-200 km säteellä.
Silloin kun lapsenlapset olivat pieniä, olivat hoidossa ja kävivät usein, ihan naapurille riesaksi asti. Jossakin vaiheessa joku teini asui myös heillä.
Nyt kun lapsenlapset aikuistuneet, harvemmin vierailuja, kun rouvan mukaan ovat kovin kiireisiä.
Hänellä käy kotihoito päivittäin ja me naapurit pidetään seuraa ja katsotaan vähän "perään", erityisesti jotka ovat nuorempia eläkeläisiä..Rouva hyvässä kunnossa ja ulkoilee päivittäin, asununeet kauan taloyhtiössä ja siksi tuntee kaikki. Herttainen ja hyväsydäminen mummo.
Joskus ollaan ihmetelty naapureiden kanssa, miksi lapset eivät käy tai auta, vaikka hoitaneet vuosia paljon lapsenlapsiaan, jopa monta kertaa viikossa.
Menoihin käyttää taksia ja jos tarvitsee apua, talohuolto tai naapurit auttavat. Maksaa mieluusti kaikesta.
Ja ap. todellisuudessa harvassa on ne lapset, jotka auttavat vanhempia, vaan se apu on itse hankittava ja ostettava. Tämä on omin silmin nähnyt.
Omilla vanhemmillakin on näitä tuttava-ja ystäväpiirissä vanhuksia, joita auttavat ja huolehtivat arjen askareissa, eikä suinkaan lapset auta.