Lue keskustelun säännöt.
Pelottaako teitä muita lapsettomia lainkaan yksinäinen vanhuus?
28.07.2023 |
Minusta tämä on vähän erikoinen tabu. Julkisesti hehkutetaan vain miten hienoa on olla pari-kolmekymppinen, menevä ja matkusteleva ikisinkku tai DINK. Ihan hirveän vähän olen nähnyt juttua siitä, miltä tämä elämä näyttää kahdeksankymppisenä. Mies kuolee todennäköisesti ennen minua, ja itse en ainakaan koe että kaverisuhteista välttämättä on vanhuuden turvaksi.
Kommentit (547)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei pelota yksinäinen vanhuus, ja lapsellisilla se on todennäköisesti aivan yhtä yksinäinen kuin lapsettomillakin. Lapset saattavat muuttaa kauas vanhemmastaan, jopa ulkomaille, tai välit mennä poikki muusta syystä. Kuolemakin voi korjata lapsen ennen vanhempaansa. Viimeisinä vuosina vanhempi ei välttämättä tunnista tai edes muista lapsiaan ja kuolinvuoteellakin vieressä on yleensä hoitaja, ei oma lapsi. Kaikenlaista on nähty niiden 8 vuoden aikana kun tein kolmivuorotyötä hoitajana vanhusten parissa.
Äitini valittaa yksinäisyyttään vaikka kaksi lasta asuu samassa kaupungissa, toinen ihan naapurissa. Veljet asuvat melkein naapurissa ja heitä tavataan viikoittain. Naapureita käy kahvilla vähän väliä. Jne. Silti hän on yksinäinen.
Jotkut ihmiset vain ovat yksinäisiä aina. Mikään ei tunnu riittävän. Ap on varmasti samaa lajia.
Yksinäisyys ja jopa pelokkuutta tulee siitä, että kukaan ei jaa arkea heidän kanssaan.
Jos joku käy siellä ja on 2 tuntia, niin vuorokaudesta 22 tuntia on yksin.
Jotain on vialla jos ihminen ei osaa olla yksin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yksinäisyys kyllä pelottaa, mutta ei ne lapset tilannetta (välttämättä) muuta. Voivat asua toisella puolen maailmaa tai vaikka asuisivat lähellä niin heillä on oma kiireinen elämä...
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei pelota ollenkaan, laaja samanhenkinen ystäväpiiri. Lisäksi ulospäin suuntautuneena löytyy juttuseuraa helpostikin. Eniten pelottaa, että menetän liikuntakyvyn tai saan muistisairauden, ja en saa päättää elämääni silloin kun haluan.
Se laaja samanhenkinen ystäväpiiri voi tuntua ikuiselta vielä parikymppisenä, mutta vuosikymmenten varrella ihmiset muuttuu, muuttaa muualle, sairastuu, menettää toimintakykynsä tai ymmärryksensä ja lopulta yksi toisensa perään kuolee, eikä uusia tule noin vain tilalle elämän loppupuolella. Perheside on lähes poikkeuksetta lujempi, vaikka surullisia poikkeuksiakin on.
Mä täytän 62 syksyllä ja tällä hetkellä läheisin ystävyyssuhteeni alkoi vastaq 2 vuotta sitten. Ihmiset tosiaan muuttuu, muuttaa jne, mutta kyllä vielä vanhoilla päivilläänkin voi ystävystyä. Pidän uusia ihmissuhteita elämän varrella paljhon parempana vaihtoehtona - ainakin itselleni - kuin ripustautumista tiukasti omiin lapsiini.
Kyllä! Oma äitini sai pahan sairaskohtauksen joitain vuosia sitten ja kuntoutui siitä hitaasti. Hän oli tuolloin 67-vuotias. Samaan aikaan kuntouskeskuskuksessa äitini kanssa oli toinen hänen ikäluokkaansa oleva nainen, jonka kanssa ystävystyi.
Me siskon kanssa mietittiin kuumeisesti, että miten saamme näiden ruuhkavuosien jälkeen mahdollisimman hyvin tuettua ja kannustettua äitiä kuntoutumaan ja pyrkimään mahdollisimman hyvään toimintakykyyn. Ennen sairastumistaan hänen elämänsä oli ollut hyvin passiivista ja yksinäistä, joten pelkäsimme hänen toipumisensa jämähävän heti kun kotiutuu. Kakan marjat, eihän hänellä ole enää meille lapsillekaan aikaa kun painaa pyörötuolilla vaikka missä tämän uuden ystävänsä kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei pelota yksinäinen vanhuus, ja lapsellisilla se on todennäköisesti aivan yhtä yksinäinen kuin lapsettomillakin. Lapset saattavat muuttaa kauas vanhemmastaan, jopa ulkomaille, tai välit mennä poikki muusta syystä. Kuolemakin voi korjata lapsen ennen vanhempaansa. Viimeisinä vuosina vanhempi ei välttämättä tunnista tai edes muista lapsiaan ja kuolinvuoteellakin vieressä on yleensä hoitaja, ei oma lapsi. Kaikenlaista on nähty niiden 8 vuoden aikana kun tein kolmivuorotyötä hoitajana vanhusten parissa.
Äitini valittaa yksinäisyyttään vaikka kaksi lasta asuu samassa kaupungissa, toinen ihan naapurissa. Veljet asuvat melkein naapurissa ja heitä tavataan viikoittain. Naapureita käy kahvilla vähän väliä. Jne. Silti hän on yksinäinen.
Jotkut ihmiset vain ovat yksinäisiä aina. Mikään ei tunnu riittävän. Ap on varmasti samaa lajia.
Jollei enää itse pääse käymään missään ja on vierailujen varassa, niin kyllä siinä on monta pitkää tuntia joka päivä yksin.
Ihan hyvin pystyy käymään ja käykin joka paikassa. Ja kyllä ihmisen pitää pärjätä monta tuntia yksin. Jokaisen.
Minulla on lapsi, mutta en ole missään vaiheessa kuvitellut, että hän hoitaisi minua vanhana. Emme nytkään asu edes samassa kaupungissa, tuskin silloinkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eikös aloittajan otsikon pitäisi olla "Pelottaako teitä muita lapsettomia lainkaan vanhuus, jossa ei ole ketään hoitamassa teitä ja asioitanne kun ette itse pysty"?
Lapsia ei tehdä itselle ystäviksi. Aikuisilla lapsilla on oma elämä ja ystävät. Voit olla yksinäinen vanhana vaikka sinulla olisikin lapsia, esimerkiksi siksi että sinulla ei ole omia ystäviä tai sosiaalista elämää perheen ulkopuolella, lapsesi asuvat kaukana tai eivät esim. oman sairautensa takia pysty olemaan tukenasi, tai eivät ole kanssasi väleissä tms.
Eläkkeellä oleva äitini on yksinäinen vaikka hänellä on kaksi keski-ikäistä lasta. Asun toisella paikkakunnalla ja hoidan hänen asioitaan minkä nyt pystyn, mutta ei minulla ole aikaa ja mahdollisuuksia olla hänen seuranaan kovin usein tai soitella jatkuvasti hänelle. Emme ole kovin läheisiä, jouduin itsenäistymään aika aikaisin ja olen löytänyt läheiset ihmissuhteeni lapsuudenperheeni ulkopuolelta.
Vierailija kirjoitti:
Yksinäisyys kyllä pelottaa, mutta ei ne lapset tilannetta (välttämättä) muuta. Voivat asua toisella puolen maailmaa tai vaikka asuisivat lähellä niin heillä on oma kiireinen elämä...
Ja vaikka ei olisikaan erityisen kiireinen elämä, ei kukaan halua käyttää kaikkea vapaa-aikaansa vanhempansa viihdyttämiseen. Elämässä pitää olla muutakin sisältöä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei pelota ollenkaan, laaja samanhenkinen ystäväpiiri. Lisäksi ulospäin suuntautuneena löytyy juttuseuraa helpostikin. Eniten pelottaa, että menetän liikuntakyvyn tai saan muistisairauden, ja en saa päättää elämääni silloin kun haluan.
Se laaja samanhenkinen ystäväpiiri voi tuntua ikuiselta vielä parikymppisenä, mutta vuosikymmenten varrella ihmiset muuttuu, muuttaa muualle, sairastuu, menettää toimintakykynsä tai ymmärryksensä ja lopulta yksi toisensa perään kuolee, eikä uusia tule noin vain tilalle elämän loppupuolella. Perheside on lähes poikkeuksetta lujempi, vaikka surullisia poikkeuksiakin on.
Tässä ollaan jo reilusti 50 paremmalla puolella kaikki joten ei olla parikymppisiä. Lisäksi suurella osalla samansuuntaiset ajatukset eläkkeestä, Espanjassa tavataan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meidän naapurissa asuu n. 80v rouva. Mies kuoli vuosia sitten, heillä kolme lasta ja useampi lapsenlapsi. Käsittääkseni kaikki lapset asuvat 30-200 km säteellä.
Silloin kun lapsenlapset olivat pieniä, olivat hoidossa ja kävivät usein, ihan naapurille riesaksi asti. Jossakin vaiheessa joku teini asui myös heillä.
Nyt kun lapsenlapset aikuistuneet, harvemmin vierailuja, kun rouvan mukaan ovat kovin kiireisiä.
Hänellä käy kotihoito päivittäin ja me naapurit pidetään seuraa ja katsotaan vähän "perään", erityisesti jotka ovat nuorempia eläkeläisiä..Rouva hyvässä kunnossa ja ulkoilee päivittäin, asununeet kauan taloyhtiössä ja siksi tuntee kaikki. Herttainen ja hyväsydäminen mummo.
Joskus ollaan ihmetelty naapureiden kanssa, miksi lapset eivät käy tai auta, vaikka hoitaneet vuosia paljon lapsenlapsiaan, jopa monta kertaa viikossa.
Menoihin käyttää taksia ja jos tarvitsee apua, talohuolto tai naapurit auttavat. Maksaa mieluusti kaikesta.Ja ap. todellisuudessa harvassa on ne lapset, jotka auttavat vanhempia, vaan se apu on itse hankittava ja ostettava. Tämä on omin silmin nähnyt.
Omilla vanhemmillakin on näitä tuttava-ja ystäväpiirissä vanhuksia, joita auttavat ja huolehtivat arjen askareissa, eikä suinkaan lapset auta.En näe ongelmaa tuossa, että ostetaan palveluita. Kyllä niiden lasten kanssa voi silti olla paljon yhteyksissä, mutta ei se minusta mikään tseisarvo ole, että juuri heidän täytyy tulla tekemään siivoukset ja kuskaukset. Eikä se välttämättä työaikojen puitteissa olisi mahdollistakaan.
:D :D :D
Kylläpä nyt on taas ääni kellossa muuttunut! :D :D :D
Jatkuvasti jankutatte, että jos mummo ei hoida lapsenlapsia, ei lapset ja lastenlapset sitten hoida mummoakaan.
Lainaamasi viestin isoäiti on hoitanut lastenlapsia liikaakin, ja siltikään lapset ja lastenlapset eivät hoida häntä eivätkä käy kylässä!
Minkähän takia lapsiperheille muuten ei käy ostettut lastenhoitajat yms. Mikä itseisarvo on siinä, että juuri mummon pitäisi aina hoitaa lastenlapsia?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei pelota yksinäinen vanhuus, ja lapsellisilla se on todennäköisesti aivan yhtä yksinäinen kuin lapsettomillakin. Lapset saattavat muuttaa kauas vanhemmastaan, jopa ulkomaille, tai välit mennä poikki muusta syystä. Kuolemakin voi korjata lapsen ennen vanhempaansa. Viimeisinä vuosina vanhempi ei välttämättä tunnista tai edes muista lapsiaan ja kuolinvuoteellakin vieressä on yleensä hoitaja, ei oma lapsi. Kaikenlaista on nähty niiden 8 vuoden aikana kun tein kolmivuorotyötä hoitajana vanhusten parissa.
Äitini valittaa yksinäisyyttään vaikka kaksi lasta asuu samassa kaupungissa, toinen ihan naapurissa. Veljet asuvat melkein naapurissa ja heitä tavataan viikoittain. Naapureita käy kahvilla vähän väliä. Jne. Silti hän on yksinäinen.
Jotkut ihmiset vain ovat yksinäisiä aina. Mikään ei tunnu riittävän. Ap on varmasti samaa lajia.
Jollei enää itse pääse käymään missään ja on vierailujen varassa, niin kyllä siinä on monta pitkää tuntia joka päivä yksin.
Ihan hyvin pystyy käymään ja käykin joka paikassa. Ja kyllä ihmisen pitää pärjätä monta tuntia yksin. Jokaisen.
Tässä keskustelussa ei nyt ole millään tavalla kyse siitä että pärjääkö joku pari tuntia yksinään vaan jatkuvasta, päivittäisestä ja totaalisesta yksinäisyyden kokemuksesta. Ihmisellä voi käydä kotihoito vaikka monta kertaa päivässä, eikä se yleensä poista yksinäisyyttä mihinkään, eikä se ole sen tarkoituskaan. Oudon moni sekoittaa tässä nyt toisiinsa yksin olemisen ja yksinäisyyden.
Ei se nyt niin hirveetä ole olla yksin. Ja aina varmasti löytyy juttuseuraa muista vanhuksista. Eipä niilläkään joilla on lapsia hirveästi vieraita käy siellä vanhainkodissa.
Mun mielestä on pikemminkin outoa hankkia lapsia siinä pelossa että on vanhana yksin. Ne lapset elää omaa elämäänsä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei lapset takaa mukavaa vanhuutta... hyvin harva tapaa vanhempiaan edes viikoittain saati useamman kerran viikossa.
Kannattaa varmistaa, että lähellä on hyviä ystäviä ja verkosto joka auttaa tarpeen mukaan. Oli lapsia tai ei.
Se ystäväverkosto häviää, jos elää pitkään.
Ei häviä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meidän naapurissa asuu n. 80v rouva. Mies kuoli vuosia sitten, heillä kolme lasta ja useampi lapsenlapsi. Käsittääkseni kaikki lapset asuvat 30-200 km säteellä.
Silloin kun lapsenlapset olivat pieniä, olivat hoidossa ja kävivät usein, ihan naapurille riesaksi asti. Jossakin vaiheessa joku teini asui myös heillä.
Nyt kun lapsenlapset aikuistuneet, harvemmin vierailuja, kun rouvan mukaan ovat kovin kiireisiä.
Hänellä käy kotihoito päivittäin ja me naapurit pidetään seuraa ja katsotaan vähän "perään", erityisesti jotka ovat nuorempia eläkeläisiä..Rouva hyvässä kunnossa ja ulkoilee päivittäin, asununeet kauan taloyhtiössä ja siksi tuntee kaikki. Herttainen ja hyväsydäminen mummo.
Joskus ollaan ihmetelty naapureiden kanssa, miksi lapset eivät käy tai auta, vaikka hoitaneet vuosia paljon lapsenlapsiaan, jopa monta kertaa viikossa.
Menoihin käyttää taksia ja jos tarvitsee apua, talohuolto tai naapurit auttavat. Maksaa mieluusti kaikesta.Ja ap. todellisuudessa harvassa on ne lapset, jotka auttavat vanhempia, vaan se apu on itse hankittava ja ostettava. Tämä on omin silmin nähnyt.
Omilla vanhemmillakin on näitä tuttava-ja ystäväpiirissä vanhuksia, joita auttavat ja huolehtivat arjen askareissa, eikä suinkaan lapset auta.En näe ongelmaa tuossa, että ostetaan palveluita. Kyllä niiden lasten kanssa voi silti olla paljon yhteyksissä, mutta ei se minusta mikään tseisarvo ole, että juuri heidän täytyy tulla tekemään siivoukset ja kuskaukset. Eikä se välttämättä työaikojen puitteissa olisi mahdollistakaan.
:D :D :D
Kylläpä nyt on taas ääni kellossa muuttunut! :D :D :D
Jatkuvasti jankutatte, että jos mummo ei hoida lapsenlapsia, ei lapset ja lastenlapset sitten hoida mummoakaan.
Lainaamasi viestin isoäiti on hoitanut lastenlapsia liikaakin, ja siltikään lapset ja lastenlapset eivät hoida häntä eivätkä käy kylässä!
Minkähän takia lapsiperheille muuten ei käy ostettut lastenhoitajat yms. Mikä itseisarvo on siinä, että juuri mummon pitäisi aina hoitaa lastenlapsia?
No en voi tietää muiden motiiveista mutta totta hitossa se on minusta mukavampaa jos lapseni saa viettää aikaa mummonsa kanssa sen sijaan että heitä hoitaisi joku ventovieras lapsenlikka. Yllättävää, että joku edes kysyy tällaista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oliko asiat paremmin ennen. Vasta 1960-luvulla poistettiin laista se, että lasten on huolehdittava vanhemmistaan vanhuksia.
Tällöin vanhuksen kanssa asui yleensä joku. Harvoilla olo mahdollisuus kustantaa vanhus täydellä rahalla vanhushoivaan. Isoisäni isän lapset tosin kustansivat vanhuksensa vanhainkotiin. Muut esivanhemmat ottivat kotiinsa vuorotellen vuodeksi hoitoon, tai joku sisaruksista oli naimaton ja asui vanhempansa kanssa. (Toki muut tuki rahallisesti)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei lapset takaa mukavaa vanhuutta... hyvin harva tapaa vanhempiaan edes viikoittain saati useamman kerran viikossa.
Kannattaa varmistaa, että lähellä on hyviä ystäviä ja verkosto joka auttaa tarpeen mukaan. Oli lapsia tai ei.
Se ystäväverkosto häviää, jos elää pitkään.
Ei häviä.
Elät siis jossain vampyyriyhteisössä jossa kukaan ei tule koskaan kuolemaan?
Olen elänyt koko aikuisikäni yksin, joten yksinäisyys on sitä elämää, johon olen tottunut. Olen nyt kuusikymppinen. Olen ajatellut kuitenkin ryhtyä etsimään jotain yhteisöllisempää asumisratkaisua vanhuutta ajatellen, jotta olisi hieman turvallisempaa ja seuraakin hiukan.
Vierailija kirjoitti:
Olen työskennellyt vanhusten hoitolaitoksissa ja ei siellä näkynyt kenenkään lapsia eikä lapsenlapsia ikinä. Yhdessäkään niistä. Että kyllä 100% on vanhana yksin oli lapsia tai ei.
Välittävät ja rakastavat lapset eivä laita rakastaan vaivaistaloon.
Vierailija kirjoitti:
Olen työskennellyt vanhusten hoitolaitoksissa ja ei siellä näkynyt kenenkään lapsia eikä lapsenlapsia ikinä. Yhdessäkään niistä. Että kyllä 100% on vanhana yksin oli lapsia tai ei.
No aika erikoinen hoitolaitos 😄 Minä olin 5 viikkoa harjottelussa ja kyllä joka päivä näkyi lapsia tai lapsenlapsia jollain käymässä. Toisilla käy tiuhaan, toisilla harvemmin, osalla ei koskaan.
Vierailija kirjoitti:
Jos ikäihminen "jää yksin" se on yleensä oma valinta tai looginen seuraus vittumaisesta luonteesta, ei lapsettomuudesta.
Moni lapseton tosin on itsekäs ja ahne sekä huono tutustumaan ihmisiin ja lapsettomuus luonnollinen seuraus siitä.
"Huono tutustumaan ihmisiin ja lapsettomuus on luonnollinen seuraus siitä". Tiedätkö, monet lapsettomat ovat tietoisesti valinneet lapsettomuuden, ja tahattomasti lapsettomat voisivat tuntea vaikka puolet maapallosta eikä se auttaisi lisääntymisessä.
Olen vapaaehtoisesti lapseton dinkku ja täytän pian 50. Minulla on paljon ystäviä, myös minua nuorempia ja vanhempia. Kannattaa panostaa sosiaaliseen elämään, järjestötoimintaan ja ryhmäharrastuksiin jo ennen kun on vanha, väsynyt ja raihnainen. Toki aina voi jäädä yksin, jos vaikka elää tosi pitkään tms. Hyvä on jos viihtyy myös itsensä seurassa hyvin.
Se ystäväverkosto häviää, jos elää pitkään.