Pelottaako teitä muita lapsettomia lainkaan yksinäinen vanhuus?

Vierailija kirjoitti:

Ei pelota. Vanhanakin voi solmia ystävyyssuhteita.

Tuo ei ole totta. Muut samanikäiset ovat raakkeja, jos kovin vanhaksi elää.

Mun isän luokkakaverit tapasi vuosittain tietyssä paikassa. Lopulta mun isä oli siellä yksin. Tästä on jo yli kymmenen vuotta aikaa. Mun isän sisarukset ja kaverit on kaikki kuolleet. Kun lähestyy sataa, alkaa olla aika yksinäinen.

Pelottaa. Olen jo nyt niin yksinäinen, että tuntuu pahalta koko ajan. En kestä ajatusta, että koko loppuelämä menee samoissa merkeissä.

Miehen tädillä oli paljon kavereita. Kun kuoli 89-vuotiaana, ne melkein kaikki kaveritkin oli kuolleet tai huonossa kunnossa. Hautajaisiin tuli vaan sisaren poika perheineen ja kodinhoitaja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksinäisyys ei pelota, mutta jos sairastuu vakavasti eikä tässä idioottimaassa saa eutanasiaa.

Sepä se, mieli olisi levollisempi jos tietäisi että aikanaan täältä pääsisi kivuitta pois, eikä odottaisi mikään kidutuskuolema.

On kyllä kummaa touhua. "Siinäpä nyt kuolaat vaipoissa tuskissasi mutta et sinä noin vaan täältä lähde. Koska sinun täytyy ELÄÄ ja jumala suuttuisi jos lopetettaisiin"

Sitten toisaalla "oijoi onpa rekulla paha yskä, kyllä se on parempi nyt lopettaa ettei kärsi"

Nykyään ihmiset elävät niin vanhoiksi, että heidän ikääntyneet lapsensa saattavat menehtyä aiemmin. Lisäksi on niin, että kun vanhuuden sairaudet todella iskevät, niin ei omaiset pysty sairasta vanhusta hoitamaan. Tarvitaan ammatti-ihmisten apua. Omaiset, siis lapset, eivät myöskään jaksa loputtomasti rutisevaa ja kaikesta valittavaa vanhempaansa, joka ei vanhuuden itsekeskeisyydessään näe mitään muuta kuin omat vaivansa ja haukkuu kaikki auttajansa.

Vierailija kirjoitti:

Nykyään ihmiset elävät niin vanhoiksi, että heidän ikääntyneet lapsensa saattavat menehtyä aiemmin. Lisäksi on niin, että kun vanhuuden sairaudet todella iskevät, niin ei omaiset pysty sairasta vanhusta hoitamaan. Tarvitaan ammatti-ihmisten apua. Omaiset, siis lapset, eivät myöskään jaksa loputtomasti rutisevaa ja kaikesta valittavaa vanhempaansa, joka ei vanhuuden itsekeskeisyydessään näe mitään muuta kuin omat vaivansa ja haukkuu kaikki auttajansa.

Kuuskymppinen äitini rasittaa välillä jo nyt kun on aloittanut sellaisen "katsotaan ensivuonna.... JOS OLEN HENGISSÄ"-puhetyylin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei pelota. Vanhanakin voi solmia ystävyyssuhteita.

Tuo ei ole totta. Muut samanikäiset ovat raakkeja, jos kovin vanhaksi elää.

Mun isän luokkakaverit tapasi vuosittain tietyssä paikassa. Lopulta mun isä oli siellä yksin. Tästä on jo yli kymmenen vuotta aikaa. Mun isän sisarukset ja kaverit on kaikki kuolleet. Kun lähestyy sataa, alkaa olla aika yksinäinen.

Juuri näin. Omituinen oletus että vanhana ystävystyisi halutessaan tuosta vain. Oikeiden ystävyyssuhteiden solmiminen ei ole muutenkaan ihan helppoa aikuisena, ja se muuttuu aina vain vaikeammaksi kun ikää tulee. Kahdeksankympin korvilla osa on jo sen verran pihalla kaikesta, ettei niistä ole mitään seuraa niille, joilla pää toimii vielä. Tuttuni oli todella yksinäinen palvelutalossa, ja muiden vanhusten "seura" vain pahensi yksinäisyyden kokemusta, koska hän itse oli skarppi melkein loppuun asti.

No jos katsoo miten vähän joidenkin ihmisten lapset viettää aikaa omien vanhojen vanhempiensa kanssa niin enpä nyt siihen kauheasti tuudittautuisi. Kerran kuussa käydään morjestamassa, jos sitäkään. Harva näkee päivittäin tai viettää aikaa vanhempiensa kanssa. Toki kai niitäkin on mutta ei se lapsien teko sitä varmista. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä, edessä on yksinäinen vanhuus. Täytyy itse varmistaa ettei se ole liian pitkä.

Kun aika on, lähtö on helppo toteuttaa. Kukaan ei huomaa mitään, järkyty tai jää kaipaamaan. Kunhan omat voimat riittää toteamaan tilanteen.

Tuo minua kiinnostaa, että miten lähtö on "helppo toteuttaa". Itse en ole vielä sellaista keksinyt. 

Vielä n. 10 vuotta sitten minua kauhistutti kun lehdissä oli juttua vanhusten itsemurhista. Muistaakseni keskimäärin n. joka toinen päivä yksi vanhus teki tuohon aikaan itsemurhan.

Nyt kun olen ikääntynyt +50, ymmärrän asian toisin. Niin se on, että kun mielekäs elämä (mitä se kenellekin tarkoittaa) on ohi ja päättynyt, niin kyllä täältä siinä vaiheessa haluaa pois. Se on ainakin itselleni tullut täysin selväksi, vaikka ei juuri tänään vielä ole ajankohtaista.

Sitten tuo kun usein vedotaan vanhuuteen, että se tulee olemaan köyhä (ilman sijoituksia), yksinäinen (ilman lapsia), sairaalloinen (ilman kasvisruokavaliota ja liikuntaa) jne. niin on hyvä muistaa, ettei se vanhuuskaan sentään ole iankaiken kestävä, päättymätön olotila. On se sitten millainen tahansa, niin on silläkin päätepiste. 

Itse tulen lyhytikäisestä suvusta ja toivon todella, etten tässä asiassa ole sukuni poikkeus.

Minä olen kirjannut hoitotahtoon, että oikein mitään ei saa tehdä, jos en kykene itse lupaa antamaan. Tuli mikä hyvänsä infarkti, päähän tai pumppuun, minun täytyy antaa kuolla. Samoin olen ajatellut, että jos syöpä tulee, huolin vain palliatiivista hoitoa.

Vanhuus nähdään nykyään niin kauheana peikkona siksi, että ihmisten ei anneta kuolla silloin kun luonnollinen aika olisi, vaan ne pelastetaan yli 70-vuotiaana sydän- tai aivoinfarktista tai syövästä, niin että saavat sitten kivasti kehittää muistisairauden ja kitua sen kanssa viimeiset vuotensa.

Muistan, miten vuonna -89 65-vuotias mummuni ei meinannut saada sydämen ohitusleikkausta, koska oli liian vanha. Se tehtiin sitten jonkin kommervenkin turvin ulkomailla. 15 vuotta myöhemmin 80-vuotias siskonsa sai kyllä ohitusleikkauksen. Siskonsa sitten elikin vanhaksi ja viimeiset 10 vuotta kitisi, että hänet on tänne unohdettu kun kaikki muut on päässeet pois. Ei tullut muistisairautta kylläkään. Niin joo, ja oli hänellä lapsikin jota näki lähes päivittäin, mutta ei pelkkä oma lapsi seuraksi riitä, jos ei ole ns. vertaisseuraa.

Anyway on jotenkin ironista, miten hysteerisellä kuoleman- ja vanhuudenpelolla on saatu aikaan se, että suuren osan viimeiset vuodet on aivan kauheita. Kun ihmiset pelastetaan siihen kamalaan kituutukseen ja pahimmillaan dementiaan.

N44

Vierailija kirjoitti:

Ei pelota. Olisin aika sika jos tekisin lapsen omahyväisesti vanhuttani varten.. 👍👍

Juuri näin. Tämä olisi huono ehdotus lapsentekotalkoisiin... 🤭

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksinäistä tämä on vaikka on liuta lapsia, lastenlapsiakin. Kävisipä murhaaja.

Sun pitää keksiä tekemistä itse esim. seuraat sarjoja telkkarista, luet kirjoja jne.

Monen silmillä ei vanhusiässä tehdä enää kumpaakaan, näin oli esim. äidilläni.

Ja silmäkirurgiahan on siitä jännä lääketieteen ala, että ei kehity lainkaan.

Sitäpaiti tulevaisuudessa meillä on suntti päässä ja pääsemme nettiin suoraan aivoilla, ilman silmiä.

Vierailija kirjoitti:

Jos ikäihminen "jää yksin" se on yleensä oma valinta tai looginen seuraus vittumaisesta luonteesta, ei lapsettomuudesta.

Moni lapseton tosin on itsekäs ja ahne sekä huono tutustumaan ihmisiin ja lapsettomuus luonnollinen seuraus siitä.

INCELeille tulee yksinäinen vanhuus, mutta onneksi yleensä lyhyt huonojen elintapojen takia.

Olipa ikävästi ja syyllistävästi kirjoitettu. Voi, kunpa nuo "v*ttumaiset, itsekkäät ja ahneet" olisivatkin kaikki lapsettomia, ei olisi niin monien lasten tarvinnut kärsiä huonoista vanhemmista.

Yksinäisyys ja yksin jääminen ei minua pelota. En ole koskaan tuntenut yksinäisyyttä ja olen aina viihtynyt kaikkein parhaiten yksinäni. Vaikea uskoa, että se vanhaksi tullessa yhtäkkiä muuttuisi ja alkaisin kaivata ihmisten seuraa.

Vanhuudessa eniten pelottaa terveyden ja toimintakyvyn pettäminen ja itsenäisyyden menettäminen. Se, että tarvitsee taluttajan vessareissulle ja avustajan suihkuun. Se, ettei pysty käydä ruokakaupassa ja lenkillä milloin haluaa. Ja tuolta kohtalolta ei mikään määrä lapsia voi suojella, koska se riippuu täysin siitä, miten oma kroppa ja pää kestää ikääntymisen.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä, edessä on yksinäinen vanhuus. Täytyy itse varmistaa ettei se ole liian pitkä.

En tiedä minkä ikäinen tämä vastaaja on, mutta jos olet ns. kuolematon kaksikymppinen, joka uhoaa elämäntavoillaan lyhentävänsä elämää, niin ikävä kertoa, että elämäntapojen (tai ihan vaan kohtalon) tuomat sairaudet eivät ole kovin kiva juttu. Ajatellaan, että sairastut johonkin perussairauteen vaikka 40-50-vuotiaana, mikä on aika tavallista. Jo pelkkä ei-ainakaan-heti-kuolemaan-johtava perussairaus vie monesti sen verran voimia, että se vaikuttaa elämänlaatuun. Ja silloin toivoo nopean kuoleman sijaan kyllä ihan sitä terveyttä. Ystäviä ehtii nähdä, jos heillä on omalta perheeltään aikaa. Puhumattakaan sitten yli kuusikymppisyydestä, jolloin useimmalla ihmisellä on takanaan jo jonkinlaisia pieniä operaatioita, lääkityksiä ja kaikenaista pientä kremppaa ja kipuja vähän joka paikassa. Silloinkin ihmiset ovat kuitenkin aika virkeitä ja elämänhaluisia, mutta vaivat vaikuttavat jaksamiseen, eikä kavereita jaksa nähdä riennoissa entiseen tapaan (eivätkä he jaksa nähdä sinua, kaikki ovat muutenkin jo hankalia ja katkeroituneita jankkaajia tässä iässä). Ja monista ruuista tulee vatsa-/sydänvaivoja, närästystä, verenpainetta, puhumattakaan alkoholista, niin ei huvita kovin usein käydä vaikka ravintolassa. Kaikki on vähän raskaampaa, ja vaatii aiempaa enemmän palautumista. Virkeys ja voimat alkavat vähenemään siitä eteenpäin, ja niin alkavat vähenemään ihmiset ympäriltäkin luonnollisen poistuman kautta. Myös kivut, lääkitykset, raihnaisuus, höperöityminen, sairaudet, komplikaatiot ja tapaturmat lisääntyvät. Kaikki nämä vaikuttavat jaksamiseen. Silti suurin osa vanhoistakaan ei vieläkään toivo kuolevansa pian. Silloin elämään tuo netflixin sijaan iloa ja lohtua läheiset, jos heitä vain on vielä jäljellä.

Näiden juttujen perusteella kukaan täällä ei tunne ketään, jolla olisi läheiset suhteet aikuisiin lapsiinsa / ikääntyneisiin vanhempiinsa. Elänkö tosiaan jotenkin poikkeuksellisesta kuplassa kun omassa lähipiirissäni tällaisia ei kyllä ole, sen sijaan paljon on niitä jotka näkee lapsiaan ja lapsenlapsiaan joko viikoittain tai vähintään pari kertaa kuussa. Välien katkeaminen ei ole mikään normaali asiantila vaan kertoo siitä että jotain on mennyt isosti pieleen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä, edessä on yksinäinen vanhuus. Täytyy itse varmistaa ettei se ole liian pitkä.

En tiedä minkä ikäinen tämä vastaaja on, mutta jos olet ns. kuolematon kaksikymppinen, joka uhoaa elämäntavoillaan lyhentävänsä elämää, niin ikävä kertoa, että elämäntapojen (tai ihan vaan kohtalon) tuomat sairaudet eivät ole kovin kiva juttu. Ajatellaan, että sairastut johonkin perussairauteen vaikka 40-50-vuotiaana, mikä on aika tavallista. Jo pelkkä ei-ainakaan-heti-kuolemaan-johtava perussairaus vie monesti sen verran voimia, että se vaikuttaa elämänlaatuun. Ja silloin toivoo nopean kuoleman sijaan kyllä ihan sitä terveyttä. Ystäviä ehtii nähdä, jos heillä on omalta perheeltään aikaa. Puhumattakaan sitten yli kuusikymppisyydestä, jolloin useimmalla ihmisellä on takanaan jo jonkinlaisia pieniä operaatioita, lääkityksiä ja kaikenaista pientä kremppaa ja kipuja vähän joka paikassa. Silloinkin ihmiset ovat kuitenkin aika virkeitä ja elämänhaluisia, mutta vaivat vaikuttavat jaksamiseen, eikä kavereita jaksa nähdä riennoissa entiseen tapaan (eivätkä he jaksa nähdä sinua, kaikki ovat muutenkin jo hankalia ja katkeroituneita jankkaajia tässä iässä). Ja monista ruuista tulee vatsa-/sydänvaivoja, närästystä, verenpainetta, puhumattakaan alkoholista, niin ei huvita kovin usein käydä vaikka ravintolassa. Kaikki on vähän raskaampaa, ja vaatii aiempaa enemmän palautumista. Virkeys ja voimat alkavat vähenemään siitä eteenpäin, ja niin alkavat vähenemään ihmiset ympäriltäkin luonnollisen poistuman kautta. Myös kivut, lääkitykset, raihnaisuus, höperöityminen, sairaudet, komplikaatiot ja tapaturmat lisääntyvät. Kaikki nämä vaikuttavat jaksamiseen. Silti suurin osa vanhoistakaan ei vieläkään toivo kuolevansa pian. Silloin elämään tuo netflixin sijaan iloa ja lohtua läheiset, jos heitä vain on vielä jäljellä.

Et varmaan ymmärtänyt miten varmistetaan sopivan pitkä elämä.

Syntymä on kuolemantuomio :(

Ei kukaan pysty hillitsemään sikiämistään.

Vierailija kirjoitti:

Näiden juttujen perusteella kukaan täällä ei tunne ketään, jolla olisi läheiset suhteet aikuisiin lapsiinsa / ikääntyneisiin vanhempiinsa. Elänkö tosiaan jotenkin poikkeuksellisesta kuplassa kun omassa lähipiirissäni tällaisia ei kyllä ole, sen sijaan paljon on niitä jotka näkee lapsiaan ja lapsenlapsiaan joko viikoittain tai vähintään pari kertaa kuussa. Välien katkeaminen ei ole mikään normaali asiantila vaan kertoo siitä että jotain on mennyt isosti pieleen.

Mä asun vanhempieni naapurissa. Äiti on 96v ja isä 94v. Mä olen se, jolle isä soittaa kolmen aikaan aamuyöllä, kun muistisairas äiti on painellut ovesta ulos eikä rollaattorin kanssa liikkuva isäni pääse pinkomaan äidin perään. Mä sitten heitän kengät jalkaan ja takin yöpaidan päälle ja lähden pinkomaan katuja pitkin etsiämään äitiä. Ja kun sen löydän (yleensä löydänkin aika nopeasti), otan käsipuolesta kiinni ja rauhallisesti jutellen talutan äidin kotiin . Istun siellä hetken aikaa varmistamassa, että äiti ei ole lähdössä uudestaan. Sitten menen takaisin kotiin, koitan saada nukuttua vielä tunnin tai kaksi ennenkuin pitää aloittaa työpäivä. Tällaista mä en halua omille lapsilleni, vaikka isäni mielestä tämä on aivan loistava järjestely. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nykyään ihmiset elävät niin vanhoiksi, että heidän ikääntyneet lapsensa saattavat menehtyä aiemmin. Lisäksi on niin, että kun vanhuuden sairaudet todella iskevät, niin ei omaiset pysty sairasta vanhusta hoitamaan. Tarvitaan ammatti-ihmisten apua. Omaiset, siis lapset, eivät myöskään jaksa loputtomasti rutisevaa ja kaikesta valittavaa vanhempaansa, joka ei vanhuuden itsekeskeisyydessään näe mitään muuta kuin omat vaivansa ja haukkuu kaikki auttajansa.

Kuuskymppinen äitini rasittaa välillä jo nyt kun on aloittanut sellaisen "katsotaan ensivuonna.... JOS OLEN HENGISSÄ"-puhetyylin.

Kuolema voi korjata vaikka tänään, oli ikä mikä tahansa. Mutta onhan tuo hiukan masentavaa, jos joutuu jatkuvasti kuulemaan.

Ei pelota ollenkaan, laaja samanhenkinen ystäväpiiri. Lisäksi ulospäin suuntautuneena löytyy juttuseuraa helpostikin. Eniten pelottaa, että menetän liikuntakyvyn tai saan muistisairauden, ja en saa päättää elämääni silloin kun haluan.