Lue keskustelun säännöt.
Pelottaako teitä muita lapsettomia lainkaan yksinäinen vanhuus?
28.07.2023 |
Minusta tämä on vähän erikoinen tabu. Julkisesti hehkutetaan vain miten hienoa on olla pari-kolmekymppinen, menevä ja matkusteleva ikisinkku tai DINK. Ihan hirveän vähän olen nähnyt juttua siitä, miltä tämä elämä näyttää kahdeksankymppisenä. Mies kuolee todennäköisesti ennen minua, ja itse en ainakaan koe että kaverisuhteista välttämättä on vanhuuden turvaksi.
Kommentit (547)
Jos läheinen on hoivalaitoksessa, on lapsilla silti paljon puuhaa. Näin valitti kaverini.
Kannattaa katsoa perään, jotta vanhempi saa kunnollista hoitoa.
Mieheni tuttu kävi joka päivä syöttämässä äitiään. Ei kiireiset hoitajat syöttäneet hitaasti syövää kunnolla. Poika sitten kävi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten ne lapset pelastaisivat siltä yksinäidyydeltä? Lapset elävät omaa elämäänsä. Ei lapsia kuulu tehdä yksinäisyyden ehkäisemiseksi. Se on läheisriippuvuutta.
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näiden juttujen perusteella kukaan täällä ei tunne ketään, jolla olisi läheiset suhteet aikuisiin lapsiinsa / ikääntyneisiin vanhempiinsa. Elänkö tosiaan jotenkin poikkeuksellisesta kuplassa kun omassa lähipiirissäni tällaisia ei kyllä ole, sen sijaan paljon on niitä jotka näkee lapsiaan ja lapsenlapsiaan joko viikoittain tai vähintään pari kertaa kuussa. Välien katkeaminen ei ole mikään normaali asiantila vaan kertoo siitä että jotain on mennyt isosti pieleen.
Mä asun vanhempieni naapurissa. Äiti on 96v ja isä 94v. Mä olen se, jolle isä soittaa kolmen aikaan aamuyöllä, kun muistisairas äiti on painellut ovesta ulos eikä rollaattorin kanssa liikkuva isäni pääse pinkomaan äidin perään. Mä sitten heitän kengät jalkaan ja takin yöpaidan päälle ja lähden pinkomaan katuja pitkin etsiämään äitiä. Ja kun sen löydän (yleensä löydänkin aika nopeasti), otan käsipuolesta kiinni ja rauhallisesti jutellen talutan äidin kotiin . Istun siellä hetken aikaa varmistamassa, että äiti ei ole lähdössä uudestaan. Sitten menen takaisin kotiin, koitan saada nukuttua vielä tunnin tai kaksi ennenkuin pitää aloittaa työpäivä. Tällaista mä en halua omille lapsilleni, vaikka isäni mielestä tämä on aivan loistava järjestely.
Olet ihailtava. Säilytät hyvin hermosi, vaikka äitisi onkin kadoksissa. Kohtelet häntä sitten rauhallisesti.
Itse muutin puolisoineni yli ysikymppisten vanhempieni luo. Menetän hermoni heihin aivan liian helposti, jos toilailevat tai äitini kysyy koko ajan jotain samaa asiaa.
Mikä sitten olisi parempi järjestely? Vanhushoivan laitoksista kuulee aika paljon huonoa. No, sinne sitä vissiin on mentävä ainakin siinä vaiheessa, jos ei muista enää yhtään mitään ja alkaa kakalla maalata seiniä.
Kurjaa olisi pieneen vanhusasumukseen muuttaa, jos pää pelaa vielä. Sinne ei mahdu läheskään kaikki kodin tutut tavarat.
Mä säilytän hermoni, koska olen aiemmalta ammatiltani sairaanhoitaja ja olen aikoinaan työskennellyt niin vanhainkodissa kuin kotisairaanhoidossakin. Kun kännykästä näen, että isä soittaa, mulla menee aivot "sairaanhoitajamoodiin". Ärsyyntyminen, turhautuminen ja suru vanhempieni heikentyneestä kunnosta pääsee ajatuksiini vasta kotona. Paljon on kyllä vaatinut kärsivällisyyttä saada isä ymmärtämään, ettei sillä ole mitään väliä, mikä on totta ja mikä ei. Siis äidin puheissa. Ei ole väliä, onko äiti oikeassa vai väärässä. Jos äidin laalaamaassa hänen vanhempansa ja sisaruksensa ovat elossa, isän on turha alkaa vänkäämään vastaan. Nyt isä on onneksi jo aika hyvin oppinut menemään mukaan äidin laalaamaahan ja ohjaamaan äidin ajatukset asioihin, joista äiti tulee tyytyväiseksi. Yhdessä vaiheessa isä soitti mulle tosi usein (ja jostain syystä aina myöhään illalla tai yöllä), koska ei pärjää äidin kanssa. Ja syy pärjäämättömýyteen oli aina se, ettei äiti uskonut, mitä isä sanoi. Esim ei uskonut just sitä, että äidin vanhemmat ja kaikki sisarukset ovat kuolleet jo aikoja sitten. Nyt isä on oppinut näissä tilantessa sanomaan esimerkiksi niin, että mennäään vaikka viikonloppuna vanhemmillesi/siskollesi/veljellesi kahville. Äiti rauhoitttuu, on tyytyväinen eikä tunnin päästä muista enää koko asiaa.
Mun vanhemmista kumpikaan ei haluaisi laitoshoitoon. Eikä ne sinne joudukaan, jos ei ole ihan pakko. Mulla on vielä 3 vuotta alimpaan eläkeikään ja mun olisi aika mahdotonta asua mun vanhempieni kanssa samassa taloudessa ja yrittää siellä tehdä etätöitä. Sain vihdoin isän suostumaan joka toinen viikko siivousfirman käyttöön, mutta äiti ei hyväksy vieraita ihmisiä kotonaan edelleenkään . Viime perjantaina mulla oli päivystysviikko ja vielä just siihen aikaan Teams-palaveri, joten ei ollut ihan kaikista yksinkertaisin juttu tehdä töitä samalla, kun muistisairas äiti istuu nojatuolissa vieressäni. Kaksi kertaa kuukaudessa tämä vielä jotenkin menee, että äiti tulee muutamaksi tunniksi meille, mutta ei menisi niin, että joutuisin tekemään kaikki työpäivät asuen vanhempieni luona. Itse toivon, että vanhemmistani äiti lähtisi ensin. Isä kyllä pärjää, kun pää on vielä suht hyvässä kunnossa. Vaikka ei siitäkään ole mitään takeita, ettenkö minä olisi meistä se, joka lähtee ensimmäisenä.
Mitä tulee tuohon hermojen menetykseen toilailuista ja samojen asioiden toistamisesta, niin siihen voisi auttaa eräänlainen itsensä ulkoistaminen tilanteesta. Siis tarkoitan, että opettelisit ajattelemaan sitä sun duunina. On vaikea tunnepuolen vuoksi ulkoistaa itseään, kun kyse on omista vanhemmista, joihin on tunneside. Mutta jos niinä ärsyttävinä hetkinä osaisi suhtautua heihin kuin ärsyttäviin asiakkaisiin tai ärsyttäviin työkavereihin, niin se voisi ainakin jonkin verran helpottaa tilannetta. Myös sen vinkin annan, että kun vanhempiesi luona joudut tekemään erilaisia asioita, tee ne omalla tavallasi. Jos vanhukset siitä urputtaa, sanot vaan, että on nykyaikaa tehdä asiat näin. Mä olen joskus sanonut vanhemmilleni, että emme elä enää 1950-luvulla :D
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen työskennellyt vanhusten hoitolaitoksissa ja ei siellä näkynyt kenenkään lapsia eikä lapsenlapsia ikinä. Yhdessäkään niistä. Että kyllä 100% on vanhana yksin oli lapsia tai ei.
Välittävät ja rakastavat lapset eivä laita rakastaan vaivaistaloon.
Ja sieltä silti löydämme kaikki itsemme. Miten ihmeessä työssäkäyvät ihmiset ehtisivät hoitamaan vanhempiaan?
Vierailija kirjoitti:
VaahtoVasara kirjoitti:
Ei pelota, päinvastoin. On tekemisen ja menemisen vapaus, kun ei tarvi tiedottaa eikä lupia kysellä.
Mitä sä sillä menemisen ja tekemisen vapaudella teet siinä vaiheessa kun et selviydy omin avuin edes lähikauppaan? Tää on ihan uskomaton tää joidenkin uskomus että he eivät tule koskaan vanhenemaan.
No en minä halua lapsia, haluan nauttia elämästäni, ja minulle nautinnolliseen elämään ei kuulu lasten synnyttäminen. Jos minulla elämässäni vaikka viimeiset 2-5 vuotta ovat sitten vaikeita kun kukaan ei käy minulle kaupassa, niin sitten se on niin. Olen saanut siihen mennessä toivottavasti nauttia terveenä jonkun 80-90 vuotta. Kyllä ymmärrän että vanhenen. Ymmärrän myös että voin vaikka huomenna jäädä auton alle ja vammautua niin että en pysty itsestäni huolehtimaan. Se olisi suuri shokki ja todella kamala kohtalo. En kuitenkaan elä elämääni peläten. Vastoinkäymisiin on sitten vaan sopeuduttava ajan kanssa, ei sille oikein muuta voi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapset kokevat apua paljon vaativan vanhempansa lähinnä rasitukseksi. En halua olla taakka kenellekään enkä oikeastaan halua edes elää sellaista vaihetta elämässä, että en kykene itse huolehtimaan itsestäni.
En myöskään haluaisi , että olisi joku jatkuvasti rahallista tukea tarvitseva lapsi, joka kävisi pikavisiitilla aina eläkepäivänä.
Turha sitä on vanhuuden yksinäisyyttä murehtia. Tällä elämänmenolla jossain pamahtaa ennen sitä ja loppuu se elämä kaikilla lyhyeen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vähän ehkä se, sitten kun kaikki puhuvat aikuisista lapsistaan, ihanista lapsenlapsistaan, miniöistä ja vävyistä, että minulla ei ole ketään.
Vierailija kirjoitti:
Miten ne lapset pelastaisivat siltä yksinäidyydeltä? Lapset elävät omaa elämäänsä. Ei lapsia kuulu tehdä yksinäisyyden ehkäisemiseksi. Se on läheisriippuvuutta.
No tämäpä juuri. En minä näe omia vanhempiani kun ehkä 3-10 kertaa vuodessa. Muutaman tunnin kerralla. Meillä on hyvät välit ja he olivat minulle hyviä vanhempia. En vaan koe tarvetta ja halua olla jatkuvasti vanhempiini yhteydessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei pelota yksinäinen vanhuus, ja lapsellisilla se on todennäköisesti aivan yhtä yksinäinen kuin lapsettomillakin. Lapset saattavat muuttaa kauas vanhemmastaan, jopa ulkomaille, tai välit mennä poikki muusta syystä. Kuolemakin voi korjata lapsen ennen vanhempaansa. Viimeisinä vuosina vanhempi ei välttämättä tunnista tai edes muista lapsiaan ja kuolinvuoteellakin vieressä on yleensä hoitaja, ei oma lapsi. Kaikenlaista on nähty niiden 8 vuoden aikana kun tein kolmivuorotyötä hoitajana vanhusten parissa.
Äitini valittaa yksinäisyyttään vaikka kaksi lasta asuu samassa kaupungissa, toinen ihan naapurissa. Veljet asuvat melkein naapurissa ja heitä tavataan viikoittain. Naapureita käy kahvilla vähän väliä. Jne. Silti hän on yksinäinen.
Jotkut ihmiset vain ovat yksinäisiä aina. Mikään ei tunnu riittävän. Ap on varmasti samaa lajia.
Jollei enää itse pääse käymään missään ja on vierailujen varassa, niin kyllä siinä on monta pitkää tuntia joka päivä yksin.
Ihan hyvin pystyy käymään ja käykin joka paikassa. Ja kyllä ihmisen pitää pärjätä monta tuntia yksin. Jokaisen.
Tässä keskustelussa ei nyt ole millään tavalla kyse siitä että pärjääkö joku pari tuntia yksinään vaan jatkuvasta, päivittäisestä ja totaalisesta yksinäisyyden kokemuksesta. Ihmisellä voi käydä kotihoito vaikka monta kertaa päivässä, eikä se yleensä poista yksinäisyyttä mihinkään, eikä se ole sen tarkoituskaan. Oudon moni sekoittaa tässä nyt toisiinsa yksin olemisen ja yksinäisyyden.
Ei tässä mitään ole sekoitettu. Lue nuo viestit mihin vastasit.
Itse tulen varmaan tekemään itsemurhan joskus 50-vuotiaana, kun alkaa tuntua siltä että tämä maailma oli tässä. Ei tarvitse miettiä sitä vanhuutta sitten
En ole koskaan seurustellut, en ole koskaan käynyt treffeillä, en ole koskaan edes halannut naista ja työn ulkopuolella kontaktini vastakkaiseen sukupuoleen on laskettavissa kahden käden sormilla.
En juurikaan käy yöelämässä enkä baareissa. Viimeisen 10 vuoden aikana olen ollut baarissa ehkä 3 kertaa.
Olen pääosin keskittynyt töihin ja harrastuksiin. Harrastukset tehdään pääosin yksin.
En vain tiedä mitä pitäisi sanoa tai tehdä jossain naisten iskemisessä.
Työuralla olen onneksi ihan suht hyvin menestynyt. Kaksi amk-inssin tutkintoa, dippainssin tutkinto työn alla, vakituinen virka valtion virkamiehenä ja oman firman pyörittäminen sivutyönä.
Luonnollisesti ihan kuka tahansa ei kelpaa. Ihailen usein älykkäitä, kouluttautuneita naisia. Toki ihailuni tapahtuu vaivihkaa ja sivummalta.
M38
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lapset kokevat apua paljon vaativan vanhempansa lähinnä rasitukseksi. En halua olla taakka kenellekään enkä oikeastaan halua edes elää sellaista vaihetta elämässä, että en kykene itse huolehtimaan itsestäni.
En myöskään haluaisi , että olisi joku jatkuvasti rahallista tukea tarvitseva lapsi, joka kävisi pikavisiitilla aina eläkepäivänä.
Minua ei haittaisi auttaa. Ihan hyvin voin hoitaa asioita vanhempani puolesta. Minua haittaa se jatkuva seuran vaatiminen ja syyllistäminen siitä, että kasvoin aikuiseksi ja erilaiseksi ihmiseksi kuin vanhempani, muutin pois ja elän itseni näköistä elämää.
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei pelota ollenkaan, laaja samanhenkinen ystäväpiiri. Lisäksi ulospäin suuntautuneena löytyy juttuseuraa helpostikin. Eniten pelottaa, että menetän liikuntakyvyn tai saan muistisairauden, ja en saa päättää elämääni silloin kun haluan.
Se laaja samanhenkinen ystäväpiiri voi tuntua ikuiselta vielä parikymppisenä, mutta vuosikymmenten varrella ihmiset muuttuu, muuttaa muualle, sairastuu, menettää toimintakykynsä tai ymmärryksensä ja lopulta yksi toisensa perään kuolee, eikä uusia tule noin vain tilalle elämän loppupuolella. Perheside on lähes poikkeuksetta lujempi, vaikka surullisia poikkeuksiakin on.
Mä täytän 62 syksyllä ja tällä hetkellä läheisin ystävyyssuhteeni alkoi vastaq 2 vuotta sitten. Ihmiset tosiaan muuttuu, muuttaa jne, mutta kyllä vielä vanhoilla päivilläänkin voi ystävystyä. Pidän uusia ihmissuhteita elämän varrella paljhon parempana vaihtoehtona - ainakin itselleni - kuin ripustautumista tiukasti omiin lapsiini.
Missä tapasit tämän ystävän?
Facebookissa. Kuuluttiin erääseen FB-ryhmään ja sitä kautta tutustuttiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
VaahtoVasara kirjoitti:
Ei pelota, päinvastoin. On tekemisen ja menemisen vapaus, kun ei tarvi tiedottaa eikä lupia kysellä.
Mitä sä sillä menemisen ja tekemisen vapaudella teet siinä vaiheessa kun et selviydy omin avuin edes lähikauppaan? Tää on ihan uskomaton tää joidenkin uskomus että he eivät tule koskaan vanhenemaan.
No en minä halua lapsia, haluan nauttia elämästäni, ja minulle nautinnolliseen elämään ei kuulu lasten synnyttäminen. Jos minulla elämässäni vaikka viimeiset 2-5 vuotta ovat sitten vaikeita kun kukaan ei käy minulle kaupassa, niin sitten se on niin. Olen saanut siihen mennessä toivottavasti nauttia terveenä jonkun 80-90 vuotta. Kyllä ymmärrän että vanhenen. Ymmärrän myös että voin vaikka huomenna jäädä auton alle ja vammautua niin että en pysty itsestäni huolehtimaan. Se olisi suuri shokki ja todella kamala kohtalo. En kuitenkaan elä elämääni peläten. Vastoinkäymisiin on sitten vaan sopeuduttava ajan kanssa, ei sille oikein muuta voi.
"Olen saanut siihen mennessä toivottavasti nauttia terveenä jonkun 80-90 vuotta."
Nyt on valitettavasti aika yltiöoptimistiset odotukset. Kaikkien tilastollisten todennäköisyyksien perusteella voin sanoa lähes täydellä varmuudella, että et huitele menemään täysin terveenä ja toimintakykyisenä enää kahdeksankymppisenä. Virkeitäkin vanhuksia löytyy tuosta ikäryhmästä, mutta ne ovat poikkeuksia, ja lähes kaikilla on kyllä jotain vaivaa, joka rajoittaa elämää. Terv. geriatri
Miksi ihmisellä ei olisi ystäviä ja sukua vanhana?
Jos lapsellisella ihmisellä on täällä Suomessa keskimäärin vajaa kaksi lasta, niin nekö ovat ainoat ihmissuhteet?
Mitä jos lapsi asuukin toisella paikkakunnalla, toisessa maassa tai kuolee?
Ei pidä lasten varaan lapsellistenkaan laskea.
Olen senverran varakas että voin ostaa itselleni laadukasta hoitoa. Voin myös matkustaa maahan sekä kustantaa omasta pussistani sen missä eutanasia sallittu. Minua pelottaisi jos olisi lapsia. Onneksi ei ole.
Vierailija kirjoitti:
Oliko asiat paremmin ennen. Vasta 1960-luvulla poistettiin laista se, että lasten on huolehdittava vanhemmistaan vanhuksia.
Tällöin vanhuksen kanssa asui yleensä joku. Harvoilla olo mahdollisuus kustantaa vanhus täydellä rahalla vanhushoivaan. Isoisäni isän lapset tosin kustansivat vanhuksensa vanhainkotiin. Muut esivanhemmat ottivat kotiinsa vuorotellen vuodeksi hoitoon, tai joku sisaruksista oli naimaton ja asui vanhempansa kanssa. (Toki muut tuki rahallisesti)
Olihan sen ihmisen elämä täysin pilalla, joka joutui sitä vanhusta hoitamaan.
Vierailija kirjoitti:
Itse tulen varmaan tekemään itsemurhan joskus 50-vuotiaana, kun alkaa tuntua siltä että tämä maailma oli tässä. Ei tarvitse miettiä sitä vanhuutta sitten
En ole koskaan seurustellut, en ole koskaan käynyt treffeillä, en ole koskaan edes halannut naista ja työn ulkopuolella kontaktini vastakkaiseen sukupuoleen on laskettavissa kahden käden sormilla.
En juurikaan käy yöelämässä enkä baareissa. Viimeisen 10 vuoden aikana olen ollut baarissa ehkä 3 kertaa.
Olen pääosin keskittynyt töihin ja harrastuksiin. Harrastukset tehdään pääosin yksin.
En vain tiedä mitä pitäisi sanoa tai tehdä jossain naisten iskemisessä.
Työuralla olen onneksi ihan suht hyvin menestynyt. Kaksi amk-inssin tutkintoa, dippainssin tutkinto työn alla, vakituinen virka valtion virkamiehenä ja oman firman pyörittäminen sivutyönä.
Luonnollisesti ihan kuka tahansa ei kelpaa. Ihailen usein älykkäitä, kouluttautuneita naisia. Toki ihailuni tapahtuu vaivihkaa ja sivummalta.
M38
Mielenkiintoinen tuo näkemys että elämä on nähty ja alamäki alkaa 50-vuotiaana. Vietin juuri viisikymppisiäni ja musta tuntuu että paras vaihe elämässäni on vasta alkanut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
VaahtoVasara kirjoitti:
Ei pelota, päinvastoin. On tekemisen ja menemisen vapaus, kun ei tarvi tiedottaa eikä lupia kysellä.
Mitä sä sillä menemisen ja tekemisen vapaudella teet siinä vaiheessa kun et selviydy omin avuin edes lähikauppaan? Tää on ihan uskomaton tää joidenkin uskomus että he eivät tule koskaan vanhenemaan.
No en minä halua lapsia, haluan nauttia elämästäni, ja minulle nautinnolliseen elämään ei kuulu lasten synnyttäminen. Jos minulla elämässäni vaikka viimeiset 2-5 vuotta ovat sitten vaikeita kun kukaan ei käy minulle kaupassa, niin sitten se on niin. Olen saanut siihen mennessä toivottavasti nauttia terveenä jonkun 80-90 vuotta. Kyllä ymmärrän että vanhenen. Ymmärrän myös että voin vaikka huomenna jäädä auton alle ja vammautua niin että en pysty itsestäni huolehtimaan. Se olisi suuri shokki ja todella kamala kohtalo. En kuitenkaan elä elämääni peläten. Vastoinkäymisiin on sitten vaan sopeuduttava ajan kanssa, ei sille oikein muuta voi.
"Olen saanut siihen mennessä toivottavasti nauttia terveenä jonkun 80-90 vuotta."
Nyt on valitettavasti aika yltiöoptimistiset odotukset. Kaikkien tilastollisten todennäköisyyksien perusteella voin sanoa lähes täydellä varmuudella, että et huitele menemään täysin terveenä ja toimintakykyisenä enää kahdeksankymppisenä. Virkeitäkin vanhuksia löytyy tuosta ikäryhmästä, mutta ne ovat poikkeuksia, ja lähes kaikilla on kyllä jotain vaivaa, joka rajoittaa elämää. Terv. geriatri
Sovitaan sitten niin. Jos pitää valita, niin ehdottomasti mieluummin otan hieman lyhyemmän mutta terveemmän elämän. Olisihan se mukavampi elää vaikka 65-vuotiaaksi terveenä ja hyväkuntoisena ja kuolla äkillisesti. Kuin että eläisi vuodet 65-90 sairaana ja raihnaisena.
Ei pelota. Luultavasti sitä on niin pihalla jossain hoitolaitoksessa, että tajuaako sitä edes yksinäisyyttään enää.