Millä te muut yksinäiset saatte ajan kulumaan?

Pelaan pelejä, katson videoesseitä, hoidan kissaani, käyn puutarhapalstalla Luen kirjoja välillä. Vasta aloitin uuden liikuntaharrastuksen.

Käyn ryhmäliikunnassa 3-4 kertaa viikossa, luen, teen paljon erilaisia käsitöitä, opettelen uutta kieltä. Laitan paljon ruokaa ihan alusta asti huvikseen, esimerkiksi teen joskus pastaa itse.

Joskus käyn Facebookissa bongaamissani tapahtumissa ja yritän löytää kavereita, ei ole tärpännyt toistaiseksi.

Minulla oli Suomessa paljon ystäviä, mutta muutimme miehen työn perässä ulkomaille (kahdestaan, lapsia ei ole). En ole vieläkään löytänyt ystäviä. Töissä on ihan mukavia ihmisiä, mutta heillä on perheet ja omat jutut.

Joskus kadehdin miestäni, jolla on tosi paljon uusia ystäviä työn kautta. Mutta sellaista se on. Olenpahan kehittynyt kovasti pitsin virkkaamisessa.

Vierailija kirjoitti:

Suosittelen myös yksin matkustamista, ja juuri noita ryhmäretkiä, joita voi varata netistä etukäteen. Olen ollut muutamalla kansainvälisellä retkellä, ja ei haitannut mitään vaikka olin yksin (ja valtaosa pariskuntia, mutta ei kaikki). Tulee sellainen seuran tuntu kuitenkin :)

Mä taas en yhtään tykkää olla yksin tuollaisessa vaan se vain korostaa omaa yksinoloaan, että kaikilla muilla on se kaveri.

Sen sijaan ihan hyvin voin lähteä yksin risteilylle, mennä shoppailemaan tai käydä Korkeasaaressa.

Ja sama se on kaikissa tapahtumissa tai ihan vaan kivalla säällä vaikka ulkoillessa, että ne yhdessä kavereidensa / perheensä kanssa liikkuvat vaan tekee oman olon surkeaksi.  Yleensä vielä saan melko nopeasti seuraani jonkun voimakkaasti päihtyneen jankkaajan joka on turhankin tuttavallinen joten siksikin tulee araksi lähtemään mihinkään jossa ollaan paikoillaan.

Vierailija kirjoitti:

Kirjoitat: "Mulla on nykyään tosi vaikeaa innostua mistään ja saada aloitetuksi mitään. Kaikki kyllästyttää ja tuntuu merkityksettömältä." Oletko miettinyt, voisiko nuo olla leviä masennusoireita ?

Asun ja elän yksin, vastoin omaa tahtoani. Kaikki tutut ja kaverit ovat perheellisiä, joten mihinkään kodin ulkopuolen rientoihin heitä ei saa lähtemään ja yksin en osaa mennä. Välillä tunnen itseni todella yksinäiseksi ja sitä toivoisi, että rinnalla olisi joku, joka jakaa kodin, joku jonka kanssa voi jakaa ajatuksia, kertoa kuulumisia, kuunnella toisen kuulumisia ja ajatuksia. Mutta ei tämä yksinäisyys ole kiinnostusta tekemiseen ja touhuamiseen kuitenkaan vienyt. Onneksi asun maalla ja ihan kotona on paljon tekemistä kesät talvet. Pihan hoitoa ja lemmikkieläinten kanssa puuhastelua, luonnon tapahtumien seuraamista, syksyllä sienestystä ja marjastusta. Ennemminkin tuntuu, että päivässä loppuu tunnit kesken.

Suurempi ihme kai se olisi jos vastentahtoinen yksinäisyys ei ajan myötä jo aiheuttaisi masennusta? Ei ainainen yksinolo ole ihmiselle hyväksi kaiketi edes silloin, kun se on oikeasti oma valinta ja tahto vaan se silloinkin aiheuttaa elimistössä kaikenlaisista vaikka kuinka nauttisi siitä, että on yksin.

Siinä missä vaikka kohonnutta verenpainetta kannattaa ja voi hoitaa lääkkeillä niin ei se yksinäisyyden aiheuttama masennus ole mikään sairaus joka voidaan korjata pilleripurkilla. Sehän on ihan normaali reaktio itselle vääränlaiseen elämään! 

Joku ehdotti harrastuksista ystäviä, mutta minä pidän aina ihmisiin vähän etäisyyttä yksinäisyyteni takia. Normaaleilla ikäisilläni on jo oma perhe ja asiat ainakin päällisin puolin järjestyksessä eikä meillä ole mitään yhteistä tarttumispintaa sen harrastuksen ulkopuolella.

Suomessa on ihan turha yrittää ystävystyä kenenkään

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Syöminen, juominen tai pelaaminen. Näitä vuorottelen.

Mä mietin, että pitäisikö aloittaa taas käyttämään alkoholia.. Aikoinaan lopetin kun kuvittelin, että se olisi suurin syy siihen että elämäni on millaista on. Eipä korjaantunut mikään vaikka lopetin samaan syssyyn röökinpoltonkin ja elämäntavat meni muutenkin remonttiin.

Ihan sama vaikka kuinka jaksaa lenkkeillä ja jumpata, syödä fiksusti ja nukkua riittävästi niin tyhjää ja yksinäistä tämä elämä vaan on. 

Kun on pidemmän aikaa käyttämättä alkoholia (eikä siis tarvitse olla mikään ollut mikään alkoholisti) niin sitä kummasti huomaa miten erilaisesta elämästä sitä oikeasti tykkää. Tosin siksi kai sitä alkoholia käyttikin, että sen avulla sieti elämäänsä ja esim aivan sysipska työ vaati vastapainoksi raskaan huvin eli kunnon nollausta kerran viikkoon. Toki siinä sitten heitti paljon vapaa-aikaakin aivan harakoille eikä kyllä ollut mitenkään oma itsensä edes uusia ihmisiä tavatessa.

Selvinpäin ollessa sitä vapaa-aikaa onkin kummasti ja tajuaa mitä kaikkea sitä olisikaan ehtinyt jo nuorempana tehdä ja kokea jos ei olisi ollut ensin kännissä ja sitten maannut krapulaansa. En tiedä, mutta harmittaa kyllä.

Mä suosittelen aplle koiran hankintaa, jos pidät eläimistä.

Vierailija kirjoitti:

Joku ehdotti harrastuksista ystäviä, mutta minä pidän aina ihmisiin vähän etäisyyttä yksinäisyyteni takia. Normaaleilla ikäisilläni on jo oma perhe ja asiat ainakin päällisin puolin järjestyksessä eikä meillä ole mitään yhteistä tarttumispintaa sen harrastuksen ulkopuolella.

Sama juttu. Lisäksi sitä on oikeastikin tätä nykyä tosi tylsä, koska puuttuu hirmuinen määrä niitä elämänkokemuksia joita tähän ikään mennessä on suurimmalle osalle ehtinyt kertyä. Toki on sitten sellaisia kokemuksia itsellä ristinä joita ei "normaaleilla" ole ja jotka olisi itsekin jättänyt mieluusti kokematta. Ei siis ole oikein mitään kerrottavaa itsestä.

Ja se on monesta epäilyttävää, että mitäs salattavaa tuolla on kun ei puhu siitä eikä tästä. Lisäksi siitä saa sen kuvan, ettei olekaan halukas tutustumaan.

Yksinäisyys on etenkin pitkittyessään todella hankala kierre ja jos vaikka töissä kertoo tehneensä jotain yksin, niin usein alkaa taivastelu kuinka vitsit sä oot niin rohkea ja makee, enkä mä ikinä voisi lähteä yksin ja onpa kiva kun joku haluaa tehdä asioita yksin tai uskaltaa olla juhannuksen yksin kotona eikä lähde mihinkään..

Liekö ihan tuon taivastelun tarkoituskin, ettei vaan tulisi esiin se että mä olen yksinäinen ja sitten tuntuisi olevan jo joku velvollisuus ehdottaa jotain tekemistä? Se on helpompi sitten kääntää asia ihan päälaelleen ja alkaa messuta kuinka wau ja vitsit sä ootkin makee kun oot noin itsenäinen etkä halua ketään perääsi roikkumaan..

Tai sitten se on ihan silkkaa v::tttuilua jota en vaan tajua.

Olen asunut nuoresta asti jonkun kanssa, nyt olen asunut 10 vuotta yksin. Monta vuotta meni oikein hienosti, enkä vähääkään kaivannut ketään, en kärsinyt yksinäisyydestä, enkä mistään muustakaan. Sitten elämä hiljeni, ei juuri tapahtunut mitään, enkä edes jaksanut enää mitään. Ihmiset ovat kaikonneet jonnekin, ja nyt olen masentunut ja itkuinen usein. Elämä tuntuu toisinaan täysin merkityksettömältä ja tyhjältä, vaikka teen auttamistyötä, niin ei se sinne  vapaalle ulotu, ekä koe mitään hyvänolontunnetta, että on auttanut työssä jotakuta.

Haluan uskoa, että tämä on vain väliaikasta tunnetta ja että elämä vielä voittaa, eli saan asioista ja tekemisestä taas kiinni.

Mulla on koira josta on seuraa ja pitää hoitaa turkkia ja lenkittää yms. Lenkillä monet tulee juttelemaan ja koiraa rapsuttelemaan.

Harrastan lukemista, lenkkeilyä, pyöräilyä ja lisäksi katselen sarjoja. Arkena päivät täyttyy töistä.

Kalastan mahdollisimman paljon ja yritän saada kalaa mahdollisimman paljon kesän ja syksyn aikana. Sitten myyn niitä kaloja ajankuluksi.

Vierailija kirjoitti:

Mä suosittelen aplle koiran hankintaa, jos pidät eläimistä.

Onko koira oikeasti tuonut ihmisiä jonkun yksinäisen elämään?

Koiralle pitää myös varata monta tonnia hoitojen varalle plus ihan ruoat, eikä kaikilla ole nykyisessä tilanteessa mahdollisuutta.

Vierailija kirjoitti:

Mä suosittelen aplle koiran hankintaa, jos pidät eläimistä.

En ole ap, mutta mä tykkään eläimistä ja aiemmin mulla oli koira, mutta enää en lemmikkiä ota enkä ihan herkästi suosittele sitä muillekaan yksinäisille.

Sitä nimittäin on ihan oikeasti yksin vastuussa siitä lemmikistäkin ja vaikka olisi mikä korona tai vaikka kipsi koivessa niin itse se koiran lenkittäminen on hoidettava. Samoin on oltava varaa koiran lääkärissä käyttämiseen ja sitä varsinkin tulee sitten kun koira ikääntyy. Ja se vasta hirveä tilanne onkin, kun koirasta aika jättää. Se suru on ihan hirveä eikä suruakaan voi jakaa kenenkään kanssa eikä kukaan lohduta kun tulee yksin kotiin siltä vikalta lääkärikäynniltä tai kun hakee tuhkauurnan krematoriosta.

Korkeintaan joku tölväisee töissä, että mitä sä tuollaista suret, sehän oli vaan koira!

Vierailija kirjoitti:

Olen asunut nuoresta asti jonkun kanssa, nyt olen asunut 10 vuotta yksin. Monta vuotta meni oikein hienosti, enkä vähääkään kaivannut ketään, en kärsinyt yksinäisyydestä, enkä mistään muustakaan. Sitten elämä hiljeni, ei juuri tapahtunut mitään, enkä edes jaksanut enää mitään. Ihmiset ovat kaikonneet jonnekin, ja nyt olen masentunut ja itkuinen usein. Elämä tuntuu toisinaan täysin merkityksettömältä ja tyhjältä, vaikka teen auttamistyötä, niin ei se sinne  vapaalle ulotu, ekä koe mitään hyvänolontunnetta, että on auttanut työssä jotakuta.

Haluan uskoa, että tämä on vain väliaikasta tunnetta ja että elämä vielä voittaa, eli saan asioista ja tekemisestä taas kiinni.

Tutulta kuulosta ja just aikansa sitä yksinoloa sietää hyvinkin, mutta sitten ei enää yhtään.

Ja mä niin haluaisin luvata sulle, että yksinolo muuttuisi taas pelkäksi (tai edes enimmäkseen) nautinnoksi eikä se tekisi oloa alakuloiseksi, mutta en mä halua valehdella. Kyllä siihen turtuu, mutta sitten just ei kyllä huvita mikään kuin korkeintaan hetkellisesti ja muuten kaikki on aivan sama. Ja mitä useamman kerran sitä innostuu jostain asiasta ja sitten huomaa, ettei mikään muuttunut kuitenkaan paremmaksi niin sitä vähemmän sitä enää innostuukaan mistään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä suosittelen aplle koiran hankintaa, jos pidät eläimistä.

Onko koira oikeasti tuonut ihmisiä jonkun yksinäisen elämään?

Koiralle pitää myös varata monta tonnia hoitojen varalle plus ihan ruoat, eikä kaikilla ole nykyisessä tilanteessa mahdollisuutta.

Eikä tämä taloustilanne ole mihinkään helpottamassa vaan päinvastoin just huomasin kaupassa, että useammankin tuotteen hinta oli taas noussut eikä niitä punalappuisiakaan tunnu olevan ikinä silloin kun mulla on kaupassa mahdollista käydä.

Iltaysiltä pitää olla jo nukkumassa että jaksaa nousta neljältä töihin.

Vierailija kirjoitti:

Nettishoppailen. Tulee tosin turkasen kalliiksi.

Mä sain onneksi itseni vieroitetuksi tuosta. Nyt sitten onkin vaatetta ja kenkiä loppuiäksi. Lisäksi on monta oikeasti viimeisen päälle harkittua asua joissa on sitten kiva tehdä sitä ja mennä sinne.. Nuo kun tuli hankittua kun kuvitteli, että kyllä tämä elämä vielä omannäköiseksi muuttuu ja alan harrastaa sitä ja tehdä tuota. Lisäksi on muutamakin mekko joiden hankkimisen perustelin sillä, että on sitten mitä pistää päälle kun lähtee treffeille tai kaverien kanssa terassille.

Just. Nyt sitten pitäisi jo laihtua yks kymmenen kiloa, että niihin sopisi eikä kavereita saati treffiseuraakaan ole näkynyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kirjoitat: "Mulla on nykyään tosi vaikeaa innostua mistään ja saada aloitetuksi mitään. Kaikki kyllästyttää ja tuntuu merkityksettömältä." Oletko miettinyt, voisiko nuo olla leviä masennusoireita ?

Asun ja elän yksin, vastoin omaa tahtoani. Kaikki tutut ja kaverit ovat perheellisiä, joten mihinkään kodin ulkopuolen rientoihin heitä ei saa lähtemään ja yksin en osaa mennä. Välillä tunnen itseni todella yksinäiseksi ja sitä toivoisi, että rinnalla olisi joku, joka jakaa kodin, joku jonka kanssa voi jakaa ajatuksia, kertoa kuulumisia, kuunnella toisen kuulumisia ja ajatuksia. Mutta ei tämä yksinäisyys ole kiinnostusta tekemiseen ja touhuamiseen kuitenkaan vienyt. Onneksi asun maalla ja ihan kotona on paljon tekemistä kesät talvet. Pihan hoitoa ja lemmikkieläinten kanssa puuhastelua, luonnon tapahtumien seuraamista, syksyllä sienestystä ja marjastusta. Ennemminkin tuntuu, että päivässä loppuu tunnit kesken.

Suurempi ihme kai se olisi jos vastentahtoinen yksinäisyys ei ajan myötä jo aiheuttaisi masennusta? Ei ainainen yksinolo ole ihmiselle hyväksi kaiketi edes silloin, kun se on oikeasti oma valinta ja tahto vaan se silloinkin aiheuttaa elimistössä kaikenlaisista vaikka kuinka nauttisi siitä, että on yksin.

Siinä missä vaikka kohonnutta verenpainetta kannattaa ja voi hoitaa lääkkeillä niin ei se yksinäisyyden aiheuttama masennus ole mikään sairaus joka voidaan korjata pilleripurkilla. Sehän on ihan normaali reaktio itselle vääränlaiseen elämään! 

Laita lähde tuohon, että omavalintainen yksinäisyys olisi ihmiselle haitaksi!

Kohonnut verenpainekin on ihan normaali reaktio vääränlaiseen ruokavalioon, joten sekään ei siis sinun logiikallasi ole sairaus, eikä sitä kannata hoitaa lääkkeillä.

Aika ankeaahan tämä on. Kaljoittelen, roikun Twitterissä, Instassa ja Redditissä jankkaamassa turhista asioista, katson telkkaria. Kyllä se aika kai näin menee, mutta jotenkin on suru siitä miten ainoa elämä menee ohi ilman että saan mitään aikaan. Työ minulla onneksi on, työ jota voi tehdä kotoa etänä. 

Miksi näin on käynyt, että keski-iässäkin vielä olen tässä? Olen surullinen tapaus eli ekstrovertti ilman sosiaalisia taitoja. Kaipaisin seuraa, mutta kukaan ei pidä minusta. Olen yrittänyt nuorempnaa monet kerrat ja aina minua joko kiusataan tai hyljeksitään. Epäilen että saatan olla autisti / asperger, ja se olisi syy miksi minusta ei pidetä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kirjoitat: "Mulla on nykyään tosi vaikeaa innostua mistään ja saada aloitetuksi mitään. Kaikki kyllästyttää ja tuntuu merkityksettömältä." Oletko miettinyt, voisiko nuo olla leviä masennusoireita ?

Asun ja elän yksin, vastoin omaa tahtoani. Kaikki tutut ja kaverit ovat perheellisiä, joten mihinkään kodin ulkopuolen rientoihin heitä ei saa lähtemään ja yksin en osaa mennä. Välillä tunnen itseni todella yksinäiseksi ja sitä toivoisi, että rinnalla olisi joku, joka jakaa kodin, joku jonka kanssa voi jakaa ajatuksia, kertoa kuulumisia, kuunnella toisen kuulumisia ja ajatuksia. Mutta ei tämä yksinäisyys ole kiinnostusta tekemiseen ja touhuamiseen kuitenkaan vienyt. Onneksi asun maalla ja ihan kotona on paljon tekemistä kesät talvet. Pihan hoitoa ja lemmikkieläinten kanssa puuhastelua, luonnon tapahtumien seuraamista, syksyllä sienestystä ja marjastusta. Ennemminkin tuntuu, että päivässä loppuu tunnit kesken.

Suurempi ihme kai se olisi jos vastentahtoinen yksinäisyys ei ajan myötä jo aiheuttaisi masennusta? Ei ainainen yksinolo ole ihmiselle hyväksi kaiketi edes silloin, kun se on oikeasti oma valinta ja tahto vaan se silloinkin aiheuttaa elimistössä kaikenlaisista vaikka kuinka nauttisi siitä, että on yksin.

Siinä missä vaikka kohonnutta verenpainetta kannattaa ja voi hoitaa lääkkeillä niin ei se yksinäisyyden aiheuttama masennus ole mikään sairaus joka voidaan korjata pilleripurkilla. Sehän on ihan normaali reaktio itselle vääränlaiseen elämään! 

Laita lähde tuohon, että omavalintainen yksinäisyys olisi ihmiselle haitaksi!

Kohonnut verenpainekin on ihan normaali reaktio vääränlaiseen ruokavalioon, joten sekään ei siis sinun logiikallasi ole sairaus, eikä sitä kannata hoitaa lääkkeillä.

Eri, eikä mulla ole lähdettä, mutta psykologi/terapeutti mulle sanoi tuon myös, että myös niillä sosiaalisesti eristäytyneillä, jotka ovat sitä omasta tahdostaan eivätkä tunne oloaan yksinäiseksi, on eristäytyneisyydestä johtuvia terveyshaittoja. Että joku puoli eloonjäämisestä huolehtimaan kehittynyttä mieltä pitää jatkuvasti stressitilana sitä, ettei ole lauman turvaa, vaikka sitten tietoinen ajatteleva mieli olisikin ihan sinut asian kanssa.