Millä te muut yksinäiset saatte ajan kulumaan?

Suosittelen myös yksin matkustamista, ja juuri noita ryhmäretkiä, joita voi varata netistä etukäteen. Olen ollut muutamalla kansainvälisellä retkellä, ja ei haitannut mitään vaikka olin yksin (ja valtaosa pariskuntia, mutta ei kaikki). Tulee sellainen seuran tuntu kuitenkin :)

Vierailija kirjoitti:

Lakatkaa yrittämästä sinne ihmisten seuraan, niin helpottaa. Ihmiset ovat oikeasti aika rasittavia... Tehkää sitä mistä tykkäätte (joo, tosi kulunutta, mutta kai sinä nyt jostain tykkäät. Lukeminen? Kahviloissa lorvailu? Elokuvat? Liikunta? Elämme sentään viihteen kulta-aikaa. Kaikkea on saatavilla määrättömästi koko ajan!) 

Itse teen vapailla keikkatöitä ja harrastan vanhoja tuttuja juttujani. Joku voisi luulla minua sosiaaliseksikin, kun olen vuosien varrella kuitenkin siellä harrasteissa tutustunut päällisin puolin moniin ihmisiin. Ei meistä silti ole ystäviä tullut. Sunnuntaisin usein himmailen vain kotona yöpaidassa kissojeni kanssa. Joskus masennun, mutta annan sen tulla ja avaan sitten vaikka telkkarin tai aloitan jonkun kirjan. Jännittävä tarina nappaa kuitenkin mukaansa (tee JOTAIN!).

Matkustelen yksinäni. Joskus se vähän masentaa, ja tuntuu että ihmiset tuijottavat yksinään matkustavaa naista, mutta olen jo niin vanha täti, ettei oikeastaan jaksa enää kiinnostaa muiden mietteet. Harvoin niillä porukassa matkaavilla tuntuu silti ratkiriemukasta olevan. Suomalaiset pariskunnat lähinnä laahustavat puhumattomina eteenpäin tai istuvat mykkinä ravintoloissa. Muita on helppoa kadehtia, mutta kun pintaa vähän raaputtaa, ei se muiden onni ehkä olekaan niin täydellistä.

Minulle tämmönen neuvo ei toimi. Koska kyllä ihmiselle on luontaista kaivata toisen ihmisen luo. Ei kaikkien kanssa synkkaa mutta hyviä ihmissuhteitakin on ja itse ainakin kaipaisin nimenomaan sellaista syvää ystävyyttä/kumppanuutta joka antaa elämään paljon iloa ja merkityksen tunnetta. Monet asiat on kivempia yhdessä kuin yksin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vapaaehtoistyö, toisen tutkinnon opiskelu työn ohessa "harrastuksena". Noista piireistä saattaa myös vahingossa tarttua ihmisiä elämään yrittämättä, ja vaikka ei tarttuisikaan, ainakin se aika, kun tehdään esim. ryhmätöitä, tehdään toisten kanssa.

Matkustaminen on myös hyvä, kun ulkomaalaiset ovat usein avoimempia ja lähestyttävämpiä kuin suomalaiset. Ja maisemanvaihdos virkistää, vaikkei johtaisikaan ystävystymiseen.

Miten motivoit itsesi matkustamaan yksin? Eikö harmita liikaa että muut matkustavat kavereiden, kumppanin tai koko perheen kanssa, jakavat kokemuksen jo paikan päällä ja saavat turvaa toisistaan ongelmatilanteissa? Miten selviät ongelmatilanteissa yksin? Oletko joutunut sellaisiin? 

Yksin on parasta matkustaa. Jäin vähän alle 48 v. leskeksi ja siitä saakka olen matkustanut ja pitänyt lomani yksin. Poikkeuksia oli kaksi kun lähdin lomalle samanikäsien lesken kanssa: sähläystä tuli, intressit olivat niin erilaisia. Toisen kerran lähdin veljen ja kälyn kanssa: vielä suurempaa sähläystä. Yksin kun menee, saa tehdä just niinkuin haluaa eikä koko ajan tarvi keskustella milloin syödään, mihin mennään huomenna ja bla bla. Lisäksi kielet jos menee ulkomaille joudun aina puhujaksi/kääntäjäksi ja se on rasittavaa. Matkoilla olen tutustunut monenlaisiin ja erikoisiin ihmisiin joka on rikastuttanut elämän taivalta. Seuraavaksi lähden Skotlantiin whiskyn maistajaismatkalle. Viimeksi olin historiallisella junalla reissussa jossa oli höyryveturi. Maailmahan on täynnä mielenkiitoisia asioita ja katseltavaa vielä näin iäkkäämpänäkin. 

Vierailija kirjoitti:

Miten te muut pärjäätte sen ajatuksen kanssa että ainoa elämä menee näin? Jää asiat tekemättä ja kokematta? Perhe, jos sellaisesta on haaveillut, perustamatta ja vanhana on yksin kotinsa vankina sairaana? Ei voi vanhana muistella mahtavaa elämää? Musta tuntuu että muserrun tämän kaiken alle. Olen niin kateellinen kaikille että sairastun kohta.

Miksi vanhana pitäisi olla sairaana? Olen kohta 72 v. enkä ole sairas. Lähden vaikka mihin vielä ja yksin, kun yksin on parasta matkustaa. Sillai makaa kuin itselleen petaa. Pitääkö aikaa kuluttaa haaveiluun neljän seinän sisällä jostain jota ei ole? En ymmärrä. Enkä ole koskaan ymmärtänyt. 

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä tällaista avuttomuutta, kun ihminen ei osaa tehdä mitään. Onko asuntosi siisti? Ovatko asiasi kunnossa? Onko tekemättömistä koulujuttuja, oletko normaalipainossa? Oletko sivistynyt? Miksi et perehdy asioihin, siivoa, kuntoile tai tee asioita, joita normaalit ihmiset tekevät? Siitä se tyhjyys tulee, kun ei osaa elää elämää. Velttoperseisyydestä se tulee. Ala toimimaan. Lue kirjoja, soita, tutustu lähiympäristöösi, juokse, mikä mättää, kun ihminen ei osaa tehdä mitään elämällään, tätä en ole koskaan ymmärtänyt.

Juu kiitos kysymästä, asunto on siisti, korkeakoulututkinto löytyy ja BMI on 21. Miten itselläsi? Oliko muita hyviä neuvoja antaa? Tämä ketju ei muuten ollut tarkotettu sinulle. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten te muut pärjäätte sen ajatuksen kanssa että ainoa elämä menee näin? Jää asiat tekemättä ja kokematta? Perhe, jos sellaisesta on haaveillut, perustamatta ja vanhana on yksin kotinsa vankina sairaana? Ei voi vanhana muistella mahtavaa elämää? Musta tuntuu että muserrun tämän kaiken alle. Olen niin kateellinen kaikille että sairastun kohta.

 

Miksi vanhana pitäisi olla sairaana? Olen kohta 72 v. enkä ole sairas. Lähden vaikka mihin vielä ja yksin, kun yksin on parasta matkustaa. Sillai makaa kuin itselleen petaa. Pitääkö aikaa kuluttaa haaveiluun neljän seinän sisällä jostain jota ei ole? En ymmärrä. Enkä ole koskaan ymmärtänyt. 

Aika moni on vanhana sairas tai ei ihan parhaansa kunnossa, halus tai ei, se on fakta. Vissiin sullakin jotain ongelmia pään kanssa.

Tule uskoon, et koskaan ole yksin, Jeesus on paras ystävä, tietää sinusta kaiken ja haluaa parastasi. Seurakunnasta voi saada ystäviä ja tekemistä.

Vierailija kirjoitti:

Miten te muut pärjäätte sen ajatuksen kanssa että ainoa elämä menee näin? Jää asiat tekemättä ja kokematta? Perhe, jos sellaisesta on haaveillut, perustamatta ja vanhana on yksin kotinsa vankina sairaana? Ei voi vanhana muistella mahtavaa elämää? Musta tuntuu että muserrun tämän kaiken alle. Olen niin kateellinen kaikille että sairastun kohta.

Mä olen just tuossa tilanteessa, että tuo kaikki kirjoittamasi pitäisi hyväksyä. Tai siis itseasiassa olisi se varmasti pitänyt hyväksyä jo 10 vuotta sitten, mutta jotenkin sen vaan työnsi pois mielestä, koska kaiken sen ajattelu tuntui niin pahalta. Tuo musertuminen kuvaa tunnetta just täydellisesti.

Ja ei se kyllä tunnu yhtään helpommalta nytkään. Huomasin muuten just, etten ilmeisesti edelleenkään sisäistä asiaa kunnolla vaan kuvaan tilannetta sanalla "tuo" sanan "tämä" sijaan.

Vierailija kirjoitti:

Katselen telkkaria ja selaan nettiä. Syön ja nukun, arkisin käyn töissä. Siinä ne kiihkeimmät. Mä tosin olen jatkuvasti niin väsynyt, ettei mulla edes olisi energiaa harrastuksiin ja ystäviin.

Mulla oli tuo nuorempana, että just viikonloppuna jaksoi ehkä lähteä baariin mutta arkena illat meni töiden takia ihan vaan levätessä ja joskus lenkkeillessä.

Sitten vaihdoin työtä ja sen jälkeen en enää oikein jaksanut yhtään ihmisiä enää vapaa-ajalla. Lisäksi sitä olikin vapaalla lähinnä silloin kun kaikki muut oli töissä.

Nyt sitten keski-iässä työt on pätkää ja silppua, työvuorot ja vapaat on edelleen milloin sattuu eikä elämässä ole mitään vakaata, säännöllistä rytmiä eikä ihmisiä.

Mä en enää jaksa. Enkä ymmärrä mikä järki koko elämässä on.

En enää tiedä. Aiemmin tykkäsin näistä pilvisistä ja sateisista päivistä, mutta nykyisin nämäkin vetää mielen ihan matalaksi eikä huvita mikään. Ennen siis ainoastaan aurinkoisella säällä oli tällainen olo, koska ei ollut mitään kivaa tekemistä ja tuntui että ne päivät menee sitten ihan haaskuun yksin ollessa. Sateella sen sijaan oli kiva jumpata, tehdä ristikoita, nukkua päikkäreitä tai käydä vaikka pitkällä lenkillä ja sen jälkeen pitkässä suihkussa.

Enää ei huvita mikään ja sitä jumppaa, venyttelee ja lenkkeileekin vaan ihan mekaanisesti ja kuin joku ohjelmoitu robotti. Töissä käyminen ei riitä elämän sisällöksi.

En tiiä, olen ihan vieraantunut normaalista elämästä koska olen vielä sairaskin päänupiltani. Minulla tuntuu olevan kaikenlaisia ikäviä tuntemuksia joita muilla ei ole ja toisaalta taas mukavat tuntemukset loistaa poissaolollaan. Joten aikamoista helvettiähän tämä on kaikin puolin. Tunnen eläväni kauhuleffassa ja katon kun muut elää romanttista komediaansa.

Näin nuorena eläkeläisenä aika kuluu liiankin nopeasti tekemistä riittää ja päivässä aika loppuu kesken hirvittää tämä ajan kulumisen nopeus mikä tuntuu vaan kiihtyvät.

Käyn paljon kalassa jos merisää on sellainen että voi kalaan mennä. Kalassa menee helposti 6 tuntia ja jos kalaa tulee kuten ahvenia niin menee 9 tuntiakin koska kalat pitää perata. Usein saan 10-15 kg ahventa kesällä niin siinä kyllä aikaa menee. Kalat perkaan ruodottomaksi ja pistän vakuumiin. Sitten kun minulla on 15 kg filettä niin myyn ne. Näin saan bensarahat, venepaikan kulut maksettua  ja vähän taskurahaa.

No sepä se, kun tavallaan aikaa ei enää saa kulumaan mitenkään mutta silti viikot ja vuodet vaan kuluu hurjaa vauhtia.

Sitten yhtäkkiä havahtuu että ei hitsi, esim vuodesta 2015 on jo kahdeksan, KAHDEKSAN!, vuotta eikä elämässä mikään ole muuttunut. Ainakaan paremmaksi vaikka kuinka tuolloin(kin) taas kerran korjasi/muutti ajatteluaan, luotti tulevaan ja jaksoi olla aiempaa aktiivisempi/positiivisempikin jonkun aikaa.

Nyt ei sitten enää ole edes pienenpientä mahdollisuutta perustaa perhettä ja sen myötä kyllä sitten meni melkoisen paljon elämänsisältöä koko loppuelämästä. Aika karmaiseva ajatuskin, että tätä samaa tämä sitten onkin kunnes pettää terveys. Ja sitten asiat onkin tätäkin pahemmin.

Kirjoitat: "Mulla on nykyään tosi vaikeaa innostua mistään ja saada aloitetuksi mitään. Kaikki kyllästyttää ja tuntuu merkityksettömältä." Oletko miettinyt, voisiko nuo olla leviä masennusoireita ?

Asun ja elän yksin, vastoin omaa tahtoani. Kaikki tutut ja kaverit ovat perheellisiä, joten mihinkään kodin ulkopuolen rientoihin heitä ei saa lähtemään ja yksin en osaa mennä. Välillä tunnen itseni todella yksinäiseksi ja sitä toivoisi, että rinnalla olisi joku, joka jakaa kodin, joku jonka kanssa voi jakaa ajatuksia, kertoa kuulumisia, kuunnella toisen kuulumisia ja ajatuksia. Mutta ei tämä yksinäisyys ole kiinnostusta tekemiseen ja touhuamiseen kuitenkaan vienyt. Onneksi asun maalla ja ihan kotona on paljon tekemistä kesät talvet. Pihan hoitoa ja lemmikkieläinten kanssa puuhastelua, luonnon tapahtumien seuraamista, syksyllä sienestystä ja marjastusta. Ennemminkin tuntuu, että päivässä loppuu tunnit kesken.

Mua ahdistaa kaikki nyt ekaa kertaa ikinä oikein kunnolla. Tähän asti on aina jaksanut uskoa ja luottaa, että kyllä tämä tästä ja vielä se aurinko paistaa tähänkin risukasaan, mutta enää ei onnistu. Nyt tuntuu pelkältä itsepetokselta tuollaisen uskottelu enkä oikein edes ymmärrä kuinka tuo aiemmin onnistui.

Mikään kun ei muutu kuin pahemmaksi vaan. Nyt sitten saa jännätä sitäkin, että saako vielä uuden työpätkän vai jääkö työttömäksi jonka jälkeen ei sitten ole sitäkään sisältöä elämässä. Lisäksi sitten menee talouskin tosi tiukalle koska kaikki on niin kallista nykyään eikä säästöön jää oikeastaan yhtään rahaa. Ja sitten vielä olisi parikin isoa hankintaa joista sen fillarin voi kyllä vieläkin jättää hankkimatta, mutta silmälasit olisi varmaan kohta jo pakko saada. Samaten uusi sänky tai ainakin tuohon vanhaan kunnon petari koska selkä alkaa reistata siihen malliin. Välillä nukun jo lattialla ihan vaan tuollaisen makuualustan päällä, mutta ei sekään kyllä pidemmän päälle oikein toimi. 

Eikä toimi kyllä tämä palstalla roikkuminenkaan tai täällä ruikutus. Anteeksi.

Ekaa kertaa ikinä mua ärsyttää tämä sateinen hämäryys enkä saa aikaiseksi yhtään mitään. No, pakkohan ei yksinään ole mitään saadakaan koska kukaan ei näe vaikka tiskit makaa altaassa, pyykit jäi pesemättä ja itse rötvää jo yöpaidassa nettiä selaten.

Eikä tämäkään ole hyväksi kun nyt sitten on tullut luettua niin 5pv kestäneistä polttareista ulkomailla, koiranpennun hankinnasta, ulkomaan lomailusta, uuden auton hankinnasta, ihanasta mekosta entisten 100 lisäksi jne jne. Ja on tullut bongattua monta reseptiä joita olisi ihan kokeilla, mutta leivo sitä sitten sitten itselle joku rahkapiirakka tai juustokakku. Hyväähän se toki on vaikka yksin syö, mutta oikeasti alkaa jo ällöttää ennen kuin on loppuun pääsee.

Elämä kutistuu ajan myötä hirmu pieneksi vaikka nuorempana sitä meni paljon yksinkin ja jaksoi olla aktiivinen tekemään ja kokemaan. Tässä jää ihan ulkopuoliseksi kaikesta ja kokematta jää niiden elämän isojen asioiden lisäksi myös kaikki pienempikin ja ihan sellainen normaali arkinen kanssakäyminen ja yhdessäolo niin hyvässä kuin pahassakin. Sitä on elossa, mutta ei elä.

Enkä tiedä millä tätä enää muuksi muuttaa tai kääntää. Etenkin kun fiilis vaan menee huonommaksi ihan huomaamattakin ja sitten yhtäkkiä havahtuu kuten tänään tähän, että ennen itselle ihan ok lenkkisää saakin mielen ihan maihin eikä huvita mikään.

Vierailija kirjoitti:

Syöminen, juominen tai pelaaminen. Näitä vuorottelen.

Mä mietin, että pitäisikö aloittaa taas käyttämään alkoholia.. Aikoinaan lopetin kun kuvittelin, että se olisi suurin syy siihen että elämäni on millaista on. Eipä korjaantunut mikään vaikka lopetin samaan syssyyn röökinpoltonkin ja elämäntavat meni muutenkin remonttiin.

Ihan sama vaikka kuinka jaksaa lenkkeillä ja jumpata, syödä fiksusti ja nukkua riittävästi niin tyhjää ja yksinäistä tämä elämä vaan on. 

Suosittelen katsomaan YouTubesta Miksi olemme täällä? Janne Saarikivi ja Kari Enqvist keskustelu aiheesta miksi me ihmiset olemme täällä, mikä on tarkoituksemme ja merkityksemme. Sain näiden kahden älykkään proffan yleisöluennosta ideoita. Kun kerran on satuttu tänne syntymään, niin mitä tehdä?

Nettishoppailen. Tulee tosin turkasen kalliiksi.