Elämänvoiman katoaminen keski-iässä

Minulla ihan vastaavia kokemuksia. Nelikymppisenä olin vielä voimissani, mutta se loppui pari vuotta sitten 49 vuotiaana. Ei kiinnosta mikään.

Raha-asiat on kunnossa, liikunnan ansiosta olen fyysisesti loistavassa kunnossa ja urani huipulla, vientiäkin olisi. Mutta ei vaan innosta.

Matkustelu kiinnostaa lievästi, samoin treenaaminen. Työt, joita kohtaan olen tuntenut valtavaa paloa, eivät voisi vähempää innostaa enää. Käyn töissä ja teen vain minimin. Miehet eivät kiinnosta yhtään, hyi en haluaisi ketään sotkemaan elämääni saati että vaivautuisin treffeille. Maailmakin on tullut hulluksi, joten ei kiinnosta enää maailmakaan.

Haluaisin vain hautautua mökille laittelemaan kukkapenkkejä. Jäälyhtyjä sitten talvella.

Vierailija kirjoitti:

Maailma on muuttunut liikaa. Olen täysin ulkona. Ei kiinnosta enää eläytyä nykyhulluuteen.

Tämä on varmaan syy itselläkin, miksi ei enää oikein kiinnosta koko eläminen. Kaikesta on tullut pinnallista turhuutta ja sitä vielä pahentaa se, että eläminen on kaventunut pienen päättäjätason ja kaikenmaailman vaikuttajien mukaiseksi sopuloinniksi.  Jos yrität etsiä jotain sen ulkopuolelta, ei löydy mitään.

Nykyään on vaikea löytää jotain tarviketta kiinakrääsän ulkopuolelta, jos haluaisi tuunailla ja puuhailla jotain DIY-juttuja. Askartelu-ja kangaskaupassa oltiin ihan kuutamolla kun kyselin löytyykö kukka-aiheisia, silitettäviä kangasmerkkejä t-paitaan: "mitä ne on? kukaan sellasia käytä" Jep, no tämä dinosaurus olisi halunnut käyttää.

Kun olin nuori ja pääsin uuteen työpaikkaan, ihmettelin, miten väsyneesti vanhat työntekijät suhtautuivat työmenetelmien uudistuksiin. "Tätä on ko kokeiltu vuosia sitten" ja "taasko pitää kokeilla tätä samaa ideaa kuin 15 vuotta sitten".

Kun elää tarpeeksi kauan, huomaa, miten vähän hyödynnetään jo aiemmin kertynyttä tietoa. Onhan se vähän masentavaa.

Ja sitten kun omat vanhemmat kuolevat, huomaa, miten vähän heitäkin muistetaan, miten vähän jää jäljelle ihmisen elämästä loppujen lopuksi.

Elämänvoima on ihan jotain muuta kuin fyysisiä voimia. Mikä on sisäinen maailmasi, mihin sydämessäsi on palo? Kroppa rapistuu, ikää tulee. Minun henkinen/hengellinen voimani on Kristus. Mikä sinun?

Aika paljon on monen meidän elämät pyörinyt kulutuksen ehdoilla, ja se tie on nyt kuljettu loppuun. Kulutusjuhlat on ohi, ja tilalle on löydettävä muuta. Mitä se sitten itse kullekin on, resurssit useimmilla rajalliset kun talous sakkaa lähes kaikkialla. Rahat menee just ja just selviämiseen, saa olla kiitollinen jos jotenkin pärjää.

Vierailija kirjoitti:

Jos elää vain itseään varten. ei elämässä olekaan mieltä. Muiden ihmisten auttaminen, palveleminen ja ilahuttaminen on se juttu. Tietysti myös muu tärkeä, kuten luonnonsuojelu, elänten suojelu ja kultturiaarteiden vaaliminen tulevia sukupolvia varten.

Mulla keikahti keski-iässä juuri toiseen laitaan, eli väsyin ja masennuin siihen muiden passaamiseen ja auttamiseen, ja piristyin kun aloin elää itselleni.

Ihan sama täällä. Makaan vaan sohvalla töiden jälkeen ja menen ennen ysiä nukkumaan. Mikään ei huvita, ihmiset on perseestä, kaikki tuntuu turhalta ja väkinäiseltä. Tavallaan ihan hirvittää ajatus että kymmeniä vuosia tätä vielä. :(

Vierailija kirjoitti:

Tiedoksi, että kaikilla viisikymppisillä ei ole rahaa matkustella, lekotella kylpylöissä, lepäillä, harrastaa ja kierrellä maailmaa.

Meitä on paljon noin 50-vuotiaita alaikäisten lasten äitejä ja isiä. Meillä on kotona huollettavana omat lapset, oma koti, työ ja pankkiin on asuntolainaa. Omista ja puolison sukulaisista ei ole mitään apua mihinkään asiaan. Omin voimin ja itse on pärjättävä.

Nykyisin monella 50-vuotiaalla on alaikäisiä lapsia kotona. Monella on paljon asuntolainaa maksettavana. On kuormittava työ ja moni tekee työtä matalapalkka-aloilla. Pienipalkkaisena ja noin 50-vuotiaana en kuljeskele kylpylöissä ja matkustele ympäri maailmaa etsimässä elämyksiä. Käyn kauppojen ilta-alennuksissa ja etsin ahkerasti -30% alelaputettuja tuotteita. Niistä saan ylimääräisen ilta-alennuksen. Säästämme kaikesta, mistä voimme.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huomaan samaa. Mikään ei kiinnosta. Ei ole unelmia ei projekteja. Rahaa olisi mutta ei mitään mihin sitä kiinnostaisi kuluttaa..

N53

Ai kamala! Onpa synkkä asenne. Opiskele, matkusta. Olen itse 55v ja kiinnostaa vaikka mikä. Opiskelen nyt uutta ammattiakin. Itsestä täytyy kyllä pitää huolta iän myötä, just kävin kylpylässä uimassa, infrapuna- ja höyrysaunassa. Hyvässä lykässä on aikaa elää vielä toiset 55 vuotta ja toteuttaa lisää unelmia.

Niinpä.

Me olemne n. 5-kymppinen pari, toiminimiyrityksen lainojen ja lasten javomien sairauksien kanssa painiessa on menneet ruuhkavuodet.

Yrityslainat loppusuoralla, 3 lasta asuu vielä kotona(19, 17 ja 14v).

Yrityksen toimiala kriisissä, talous ahdistaa, onneksi viimeinen suuri lainanlyhennys on juuri maksettu.

Mietittekö tekin mitä itse olette suhteessa ympäristöön?  Ennen olin uutuuden aallonharjalla viilettävä ajan tasalla pysyvä ihan hyvännäköinen ja tulevaisuuden ihanat unelmat ja toiveet omaava voimain tunnossa liihotteleva nuori nainen. Sitten yhtäkkiä simsalabim, herääkin ryppy otsassa hikoillen puuhassa joka onnistui ennen käden käänteessä. Ennen oli nuori ja kaunis, ja nyt peilistä tuijottaa vain ja. Kyse ei edes ole siitä että mitenkään haluaisi edes olla nuori, tai tietyn näköinen, vaan siitä että jotain tapahtuu yhtäkkiä, ja keho ja oma mieli alkaa tuntua vieraalta.  Tuntuu että miten tämä nyt näin menee, ihan oudosti. Se mikä oli sydämen palo vielä eilen, onkin yhtäkkiä nyt mitä merkityksettömin asia. JA vielä pitäisi itsensä oppia tuntemaan koko ajan paremmin vanhetessaan! pah! 

Varmaan kkaan muu ei ole tällainen, muilla on täydelliset elämät ja kaikki hyvin, vain itse on se joka yhtäkkiä ei osaa mitään mitä ennen osasi, tai ei ainakaan halua enää tehdä sitä mitä osaa. 

Vierailija kirjoitti:

Aikamoista lukea teistä 5-kymppisistä, joita ei enää mikään kiinnosta!

Kun mä täytin 50, ja viimeinen lapsi lähti pesästä, niin lähdin minäkin.

Myin talon ja tavarat, muutin ulkomaahan. En ihan vain olemaan, vaan mulla oli siellä tehtävä. Sellainen asia, mistä olin todella innostunut, ollut jo 10 v, mutta olosuhteet sallivat lähdön vasta silloin.

Nyt olen 65 ja olen palannut takaisin. En suinkaan maitojunalla enkä istumaan kiikkutuolissa.

Ei kestänyt kuin pari vuotta, kun minulla oli taas uusi idea, mihin suunnata. Nyt pysyn kotimaassa, hyvinkin paikoillani, mutta aivoja ja kehoa aktivoiva puuhailu ei lopu.

Huomatkaa, että 30-vuotiaana olin masentunut ja tunsin ettei elämällä ole minulle enää mitään tarjottavaa, ei ainakaan mitään hyvää. Olin täysin väärässä.

Huomaatko itse, että virkistyit ja löysit elämänilosi juuri silloin, kun lapsesi muuttivat pois kotoa ja pääsit eroon perheestäsi? Häippäsit muualle itseksesi silloin, ihan juuri niin kuin me muutkin haaveilisimme salaa, että voisimme vaan jättää kaiken ja lähteä.

Ja huomaatko, että olit 30-vuotiaana - kun sinulla oli tullut lapsia ja lienee ollut mieskin vaivoinasi - masentunut ja tunsit, ettei elämällä ole sinulle enää mitään tarjottavaa.

Tämä oikein täydellisesti kuvaa sitä, että mies ja lapset heikentävät naisten elämänlaatua radikaalisti. Kun niistä pääsee eroon, voi alkaa elää itselleen ja saa elämänilon takaisin.

N50+

Vierailija kirjoitti:

Jossain luki, että yksi aamu heräät väsyneenä, etkä enää ikinä piristy. Minusta se kuvaa hyvin sitä kun on aikuinen.

Niin kauan kuin harastusryhmät pyörivät, herään aamuisin innoissani ajatuksesta, mitä pääsee iltaisin tekemään. Harrastusten ollessa kesätauoilla on paljon vaikeampi innostua elämästään. N50

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jossain luki, että yksi aamu heräät väsyneenä, etkä enää ikinä piristy. Minusta se kuvaa hyvin sitä kun on aikuinen.

Niin kauan kuin harastusryhmät pyörivät, herään aamuisin innoissani ajatuksesta, mitä pääsee iltaisin tekemään. Harrastusten ollessa kesätauoilla on paljon vaikeampi innostua elämästään. N50

Sama täällä. Toisaalta vähän säälittävää, että viikon kohokohta on kansalaisopiston maalauspiiri. Haaveilin kyllä nuorempana hiukan suurempia.

"Aivan loppu" on aika kulunut klisee suomenkielessä. Aivan loppu ei oikeasti enää tee mitään. Edes hae apua, vaan häntä nostetaan, kannetaan ja autetaan muiden toimesta.

Jos siis on rippunenkin jaksamista jäljellä, se kannattaa hyödyntää oman itsen palauttamiseen ja virkistämiseen. Tai sitten avun hakemiseen.

Vierailija kirjoitti:

Aika paljon on monen meidän elämät pyörinyt kulutuksen ehdoilla, ja se tie on nyt kuljettu loppuun. Kulutusjuhlat on ohi, ja tilalle on löydettävä muuta. Mitä se sitten itse kullekin on, resurssit useimmilla rajalliset kun talous sakkaa lähes kaikkialla. Rahat menee just ja just selviämiseen, saa olla kiitollinen jos jotenkin pärjää.

Sepä se, kun ei ilman rahaa oikein keksi ja saa sitä virkistystä. Eihän kukaan kirjaston kirjoja, korttelin kiertämistä ja muita ilmaishuveja iäti jaksa, vuodesta toiseen samoja asioita.

Nettiä ja telkuakaan ei ihan ilmaishuveiksi voi katsoa, koska sopparit maksaa, mutta pääsee niiden kautta edes tosielämää edullisimmin nojatuolimatkoille ja muita kiinnostavia asioita katsomaan. Mutta on se aika masentavaa joskus sekin, että matkat on vain niitä nojatuolimatkoja.

Vierailija kirjoitti:

Maailma on muuttunut liikaa. Olen täysin ulkona. Ei kiinnosta enää eläytyä nykyhulluuteen.

Mutta tekemistä voi silti keksiä, maailman ulkopuoleltakin. Mihin sinä sitä maailmaa tarvitset?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen 55v ja nuorin lapsi on 16v.  Koen, että minulla on edelleen intoa ja voimaa tehdä asioita aivan kuten ennenkin. Suorastaan odotan, että pääsen eläkkeelle 10v päästä jotta ehtisin tehdä ja kokea kaikkea kivaa aviomieheni kanssa. Luulen, että pitkä hyvä rakastava avioliitto, fyysinen terveys ja liikunnan harrastaminen sekä riittävä taloudellinen pärjääminen tuovat elämääni tyytyväisyyttä ja virtaa.

No tottakai jaksaa olla innostunut ja virkeä, kun asiat on elämässä pääasiassa hyvin. Terveyttä, turvaa ja rakkautta. Eipä sitä paljon muuta tarvitsekaan voidakseen hyvin. Toista se on tällaisella monisairaalla ja yksinäisellä köyhällä.

Täällä on kai sitten toisenlainen monisairas ja yksinäinen köyhä, koska minusta elämä on ihanaa ja innostavaa jokainen päivä. Olen käynyt jo läpi suuret kysymykset ja elän vailla paineita. Virkeys tulee sisältä, ei olosuhteista. Tunsin ennen niin kamalasti valittajia, että en enää oikein jaksa ihmisiä. Turha auttaa pessimistejä, parempi keskittyä omaan elämään.

Vierailija kirjoitti:

"Aivan loppu" on aika kulunut klisee suomenkielessä. Aivan loppu ei oikeasti enää tee mitään. Edes hae apua, vaan häntä nostetaan, kannetaan ja autetaan muiden toimesta.

Jos siis on rippunenkin jaksamista jäljellä, se kannattaa hyödyntää oman itsen palauttamiseen ja virkistämiseen. Tai sitten avun hakemiseen.

Kehonrakennuksesta opin sen, että kun ihminen sanoo olevansa aivan loppu niin se tarkoittaa sitä että vielä on 60% energiasta käyttämättä. Meidän aivot varoittaa ajoissa.

Vierailija kirjoitti:

Jos elää vain itseään varten. ei elämässä olekaan mieltä. Muiden ihmisten auttaminen, palveleminen ja ilahuttaminen on se juttu. Tietysti myös muu tärkeä, kuten luonnonsuojelu, elänten suojelu ja kultturiaarteiden vaaliminen tulevia sukupolvia varten.

Ei pidä paikkaansa.

Pidemmän päälle vain katkeroittaa. Autat, mutta huomaat kuinka sinua vain hyväksikäytetään. Palvelet ja kohta sitä pidetään itsestäänselvyytenä. Ilahdutat ja mikään ei ole tarpeeksi hienoa tai kallista ja kiitollisuutta ei osoiteta mitenkään.

En tiedä ketä varten kannattaa elää, mutta muut ei todellakaan ole sen arvoisia, että heitä varten kannattaisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aikamoista lukea teistä 5-kymppisistä, joita ei enää mikään kiinnosta!

Kun mä täytin 50, ja viimeinen lapsi lähti pesästä, niin lähdin minäkin.

Myin talon ja tavarat, muutin ulkomaahan. En ihan vain olemaan, vaan mulla oli siellä tehtävä. Sellainen asia, mistä olin todella innostunut, ollut jo 10 v, mutta olosuhteet sallivat lähdön vasta silloin.

Nyt olen 65 ja olen palannut takaisin. En suinkaan maitojunalla enkä istumaan kiikkutuolissa.

Ei kestänyt kuin pari vuotta, kun minulla oli taas uusi idea, mihin suunnata. Nyt pysyn kotimaassa, hyvinkin paikoillani, mutta aivoja ja kehoa aktivoiva puuhailu ei lopu.

Huomatkaa, että 30-vuotiaana olin masentunut ja tunsin ettei elämällä ole minulle enää mitään tarjottavaa, ei ainakaan mitään hyvää. Olin täysin väärässä.

Huomaatko itse, että virkistyit ja löysit elämänilosi juuri silloin, kun lapsesi muuttivat pois kotoa ja pääsit eroon perheestäsi? Häippäsit muualle itseksesi silloin, ihan juuri niin kuin me muutkin haaveilisimme salaa, että voisimme vaan jättää kaiken ja lähteä.

Ja huomaatko, että olit 30-vuotiaana - kun sinulla oli tullut lapsia ja lienee ollut mieskin vaivoinasi - masentunut ja tunsit, ettei elämällä ole sinulle enää mitään tarjottavaa.

Tämä oikein täydellisesti kuvaa sitä, että mies ja lapset heikentävät naisten elämänlaatua radikaalisti. Kun niistä pääsee eroon, voi alkaa elää itselleen ja saa elämänilon takaisin.

N50+

Rankin jakso olo itsellänikin kolmessakympissä. Miestä ei enää ole, se on toisella naisella ja joka vuosi kun yksi lapsi on tullut täysi-ikäiseksi niin on olo keventynyt eikä masennuslääkitystäkään ole tarvinnut enää vuosiin. Aina on kevyempi ja elävämpi olo mitä tyhjemmäksi koti käy.

N45

Voi että, ja mä taas tunnen vain puhkeavani kukkaan vuosi vuodelta! Olen nyt 51, ja elämä on ihanampaa kuin koskaan.

Lapset on jo aika pitkälti itsenäistyneet ja mulla on vihdoin paljon aikaa itselleni. Ehdin oikeasti paneutua niihin harrastuksiin, joita kerkesin vain vähän tehdä silloin, kun piti koko ajan laittaa ruokaa, pyykätä ja huolehtia toisten menoista. On ihanaa tehdä kotona asioita omaan tahtiin ja suunnitella viikonlopun menoja tai kotihommia ihan vain omista lähtökohdista.

Nuorena aina jotenkin jännitin sosiaalisissa tilanteissa, mutta enää ei niin kiinnosta, mitä muut minusta ajattelee, joten olen nykyään paljon rennompi ja vapautuneempi myös niissä harvoissa menoissa, joihin viitsin lähteä. Nautin niistä kunnolla!

Elämä on ihanaa <3

n51