Elämänvoiman katoaminen keski-iässä

Miehelläni on myös, alle viisikymppinen mies. Kyllästynyt työhönsä, kyllästynyt kotiin, kyllästynyt samoihin ruokiin, joita laitan. Petihommat ei kiinnosta, libido kateissa. Hän myös nukkuu epätasaisesti. Joskus ei saa unta ja nousee sohvalle katsomaan tallenteita lähemmäs puolen yön aikaan. Toisinaan taas kuorsaus kuuluu jo klo 21 ja herää vasta aamulla 5.45. Minusta tuntuu, että hän on yleensä voimaton ja uupunut. Joskus se ilmenee äksyilynä. Vaikea tietää, millä tuulella taas on kun työpäivän jälkeen tavataan.

Mikä ihme keski-ikäisiä vaivaa? Varsinkin naisia. Onko laiskat passattavat ukot vieneet teidän raikkauden ja ilon?

Mä olen kohta 45 ja olo on kuin kymmenen vuotta nuoremmalla. Toki mun tyytyväisyys johtuu varmasti suurimmilta osin siitä, että yhtäkään äijää en ole tähän huolinut. Ei kiinnosta passata ja siivota kenenkään jälkiä.

Töissä välillä naiset avautuu väsymyksestään. Sitten kun tarinaa kuuntelee pidemmälle, niin käy ilmi, että ukkonsa ovat perheessä yksi iso lapsi. Kaikki hoidettavat asiat ja metatyö on naisten harteilla. Ja eräskin nainen on surullinen, kun eläkkeellä oleva ukkonsa ei suostu kotona tekemään mitään, vaikka on päivät kotona. Nainen kiirehtii töistä kotiin tekemään ruokaa laiskalle ja itsekkäälle ukollensa. Mitä elämän haaskaamista!!!

Mulle kävi just toi "elinvoiman ja elämänjanon " katoaminen jossain 47 v kohdalla kun tulin jätetyksi parisuhteesta (vaikkei se nyt kovin kummonen ollu, mut tärkeä minulle), alkoi vaihdevuodet, yt uhka ja luhutaikainen käsivaivavjoka rajoitti paljon elämääni. Alkoi lihominen, jopa 8-9 kg vuodessa.

Sitten tuli muutaman v päästä vielä korona ja ihan kaikki elämä paitsi työ loppui (asun pääkaupunkiseudulla jossa kaikki ovet oli säpissä pienillä tauoilla 1,5 v).

Olen lähes aina vähintäänkin vähän väsynyt ja pahinta on kun oikein mitään ei saa aikaiseksi, mikään ei oikeesti kiinnosta vaan enemmänkin monet asiat on pakkopullaa ja suuri osa ihmisistä on alkanut ärsyttää. Olen tosin yksinäinen.

Kokoajan on jotain negatiivista meneillään, en enää muista koska olen oikeasti nauttinut elämästä

En haluaisi olla tällainen, haluaisin olla vielä joskus onnellinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi ihmeessä Sinun pitäisi hoitaa äitiäsi? Sinulla on oma perhe huolehdittavana ja laita omat lapset etusijalle!

Suomessa kaikki vanhukset saavat eläkettä. Vanhus voi ostaa eläkkeellä ja rahalla kotihoitoa ja tarvitsemiaan palveluita. Jos vanhus ei pärjää enää kotiavun turvin kotona, niin hänen pitää muuttaa palvelutaloon tai hoitokotiin asumaan.

Suomessa vanhusten hoito ei edes lain mukaan kuulu lapsille. Perinteisesti etenkin maaseudulla tytär tai miniä on uhrannut elämänsä, hyvinvointinsa ja jopa terveytensä iäkkäitten ja raihnaisten vanhempien tai appivanhempien takia. Faktaa on se, että monella aikuisella lapsella on omat lapset, oma perhe, koti ja  työ hoidettavana! Ei ole realistista, että läheisten pitäisi alkaa palvelijoiksi ja hoitaa ilmaiseksi suvun vanhuksia. Vanhuksille on yhteiskunnan ja yksityisten yritysten palveluita ja niitä voi rahalla ostaa. Rahalla saa ja hevosella pääsee!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi että, ja mä taas tunnen vain puhkeavani kukkaan vuosi vuodelta! Olen nyt 51, ja elämä on ihanampaa kuin koskaan.

Lapset on jo aika pitkälti itsenäistyneet ja mulla on vihdoin paljon aikaa itselleni. Ehdin oikeasti paneutua niihin harrastuksiin, joita kerkesin vain vähän tehdä silloin, kun piti koko ajan laittaa ruokaa, pyykätä ja huolehtia toisten menoista. On ihanaa tehdä kotona asioita omaan tahtiin ja suunnitella viikonlopun menoja tai kotihommia ihan vain omista lähtökohdista.

Nuorena aina jotenkin jännitin sosiaalisissa tilanteissa, mutta enää ei niin kiinnosta, mitä muut minusta ajattelee, joten olen nykyään paljon rennompi ja vapautuneempi myös niissä harvoissa menoissa, joihin viitsin lähteä. Nautin niistä kunnolla!

Elämä on ihanaa <3

n51

Niin. Avainsanat tuossa uuden elämänilon vaiheessasi ovat:

"Lapset on jo aika pitkälti itsenäistyneet ja mulla on vihdoin paljon aikaa itselleni. Ehdin oikeasti paneutua niihin harrastuksiin, joita kerkesin vain vähän tehdä silloin, kun piti koko ajan laittaa ruokaa, pyykätä ja huolehtia toisten menoista. On ihanaa tehdä kotona asioita omaan tahtiin ja suunnitella viikonlopun menoja tai kotihommia ihan vain omista lähtökohdista."

Terveisin elämäniloton 53 v, jolla on lapset vielä kotona, ei omaa aikaa ja jatkuvasti pitää elää muille, tehdä ruokaa, pyykätä siivota, huolehtia.

Kirsikkana kakussa äitini on mennyt huonoon kuntoon ja tarvitsee päivittäistä apua, kun ei enää pärjää yksin.

Eilen nukkumaan mennessä mietin, että jos kuolisin, niin pääsisi eroon tästä kaikesta.

Sinä et siis ole vielä päässyt näkemään vanhustenhoidon tilaa Suomessa.

Vaihtoehdot ovat, että

-läheisistään vålittävä ja omantunnon omaava vastuullinen aikuinen hoitaa vanhempiaan, koska kotihoito ja laitoshoito eivät riitä

-ne jotka eivät välitä ja joilla ei omatunto kolkuta, jåttävät vanhushoivan armoille.

Minun veljeni kuuluu jälkimmäiseen joukkoon kuten sinäkin, minä ja moni muu taas edelliseen.

Ihan turha syyllistää. Oma isäni on hoivakodissa, ei enää pysty kävelemään tms. Pyörätuolissa tai sängyssä. Iso mies, enkä normikokoisena naisena pystyisi tukemaan/nostamaan häntä millään. Ei siis millään. Ei pääse vessaan, (vaippa), ei suihkuun, eikä sänkyyn omilla jaloillaan enää, aamulla sängystä jne.

Tarvitaan paljon fyysistä voimaa jotta nämä toiminnot onnistuvat. En olisi mitenkään pärjännyt tässä. Hoivakodissa saa asiallista, inhimillistä hoitoa.

Vierailija kirjoitti:

Viisikymppisen väsymys ja lamaantuminen on hormonaalista. Naiselle iskee vaihdevuodet, miehelle andropaussi. Lääkäriin mars ja lääkitys kohdalleen, niin olo ja jaksaminen kohenevat pian ennalleen. Kuntosaliharjoittelu kannattaa ottaa ohjelmaan viimeistään tässä vaiheessa.

Kiintostaisi tietää minkälaista lääkitystä nk. 50villitykseen Suomessa on tarjolla eli nää vaihdevuodet ja andropaussi kuten kerrot. Olen näet ulkosuomalainen ja täälläpäin ei kehoiteta syömään jokaiseen luonnollisen ikääntymisen vaivaan lääkkeitä ja pillereitä. Olen nyt 72 enkä syö minkäänlaisia pillereitä, edes niitä ilman reseptiä saatavia. En aio myrkyttää itseäni. Olen reipas, terve ja jalka nousee ketterästi, ei ole uniongelmia eikä päätäkään ole särkenyt kuin joskus lapsena kun isä löi ja piiskasi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Maailma on aina ollut ankea mutta nykyään siitä on tullut niin ankea ettei pysty enää toipumaan töistä, vapaa-ajasta ym. vaan on kuin pää olisi sumussa kokoajan ja kroppa ei jaksaisi mitään. Ja kun katsoo mihin suuntaan maailma kehittyy niin paranemista ei ainakaan ole luvassa.

Pahoinvointi vaan lisääntyy. Globaalit katastrofit ja muutenkin kaiken globalisoituminen on tuhonnut hyvinvointiyhteiskuntamme. Tulevaisuudenäkymät ovat huonot maailmanlaajuisesti. Sotia ja katastrofeja. Köyhtymistä ja eriarvoisuutta. Kovia arvoja ja mielisairaus aatteita. Työttömyyttä ja tyytymättömyyttä. Ja superrikkaat senkun kehittävät tekoälyä ja suunnittelevat muuttavansa toiselle planeetalle. Olisi ihan kiva, että ne joilla on resursseja, tekisivät jotain ensin tämän planeetan surkean tilan eteen.

Hassua, kuinka vääristyneesti ihmiset ajattelevat, kun eivät osaa, viitsi tai ymmärrä perehtyä faktoihin. Ensinnä ymmärrä tämä: Media tekee businestä sillä, että he retostelevat negatiivisilla uutisilla, koska negatiiviset shokkiuutiset myyvät eniten. Median kyky saavuttaa tieto ja kertoa tietoa eteenpäin on paras mitä se on koskaan ollut aiemmin, kiitos teknologian. Tämä tarkoittaa sitä, että ihmiset ketkä eivät osaa, jaksa tai ymmärrä tutustua maailmaan nenäänsä pidemmälle jäävät keltaisen journalismin shokkihakuisen uutisoinnin vääristyneeseen ansaan ja luulevat, että maailma on muuttunut koko ajan huonommaksi.

Toiseksi ymmärrä tämä: Maailma on mennyt todistetusti koko ajan parempaan suuntaan useammilla sektoreilla. Nykyään on vähemmän rikollisuutta, huomattavasti enemmän vaurautta, valtavasti enemmän tasa-arvoa, ihmiset ovat terveempiä kuin koskaan ennen ja elävät pidempään, terveellistä ravintoa on saatavilla eniten mitä koskaan, väkivaltaa on valtavasti vähemmän, tietämys asioista on parasta mitä se on ollut koskaan, tietoa ja ilmaista koulutusta on saatavilla valtavasti ja maailma on liki kaikilta mittareilta parempi paikka. Ja lopuksi vielä shokki huomio: Maailmassa on vuonna 2023 myös vähiten sotia, mitä on koskaan ollut. Elämme todellista rauhan aikaa, vaikka se ei siltä vaikuta jos seuraat keltaista journalismia.

Unohda siis roskauutisointi ja keskity laadukkaisiin julkaisuihin, niin tiedät mitä maailmassa oikeasti tapahtuu.

Entinen sukulaiseni, jota piestiin miehensä toimesta liki koko aikuisiän, kuoli fyysisesti raskaiden ja vaarallisten työvuosien jälkeen, jotka runtelivat hänen kehonsa ja mielensä äärimmäisen köyhänä 70-luvulla mitättömän pienellä eläkkeellä vain reilu 60-vuotiaana sairauteen, joka olisi voitu parantaa nykykeinoin verrattain helposti. Sotavuosien kurjuudesta tarvitsee tuskin edes mainita.

Mä myös olen ulkoisesti hyvinvoiva eli perusterveelliset elämäntavat. Kasvispainotteinen ruokavalio ja kuntoilu ym.

Henkisesti on "outo olo". Eli olen kuin "irrallani" tästä maailmasta. Olen myös miettinyt, että onko tämä enne lähestyvästä kuolemasta vai vaikuttiko korona-aika ja sota jotenkin alitajuisesti muhun.

Välillä iskee "orpo olo" kun tajuaa, että kohta alkaa olla rakkaita ystäviä ja omaisia enemmän siellä "rajan takana" kun tällä telluksella.

Viime vuonna oli kolmet hautajaiset ja vanhin vainaja oli mua 3v. nuorempi ja perusterve, kunnostaan huolehtiva nainen.

Jotenkin edesmenneet on alkaneet tuntua "läheisimmiltä" kuin elossaolevat: eli olen alkanut kelata paljon lapsuuttani ja nuoruuttani ja kaiholla muistellut aikaa kun kaikki rakkaat oli vielä elossa. Tuntuu, että vasta nyt monen heistä kanssa olisikin mielenkiintoista jutella, kun itselläkin on ikää.

Nyt ajatus "jälleennäkemiseltä" tuntuu kaihoisalta. nähdä jonain päivänä kaikki rakkaat mummin, vaarin, isän, äidin, enon tädin ja muita rakkaita.

Eli ennen en ole tällaisia edes miettinyt. Olen siis ihan elämänmyönteinen ja elämässä ei tällä hetkellä ole oikeastaan mitään konkreettisia murheita.

Ehkä toi korona jotenkin muutti ajatuksia siihen, että turhaanko täällä yrittää päteä tai repiä itsestään tehoja, kun lopussa palkintona on kaikille meille pari metriä multaa ja ehkä joku kivi, niin työmyyrille kuin laiskureille.

Korona-aika oli henkisesti raskasta aikaa ja huomaa että monet on traumatisoituneet siitä. Ehkä tämä tietty henkinen väsymys johtuu siitä. Osalle koronan päättyminen merkitsi vanhan elämän jatkamista ehkä entistä vauhdikkaammin mutta osaa se muutti.

Ehkä väsymys ja alakuloisuus voi olla merkki myös henkisestä kasvusta. Vanhan täytyy kuolla jotta jotain uutta voi versota ja kasvaa tilalle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muakin väsyttää. Haluaisin vaan nukkua. Ulkonakin on aina vaan niin kylmä. Syön suklaata ja sipsiä vuorotellen ja masentelen.

Miten ihmeessä tätä jaksaa vielä joku 30 vuotta? Jos satun elämään yhtä kauan kuin isoäitini.

Etkö oo töissä? Yritä etsiä, nyt on työvoimapula. Aurinko paistaa, ulos. Kirjastossa on kirjoja, lehtiä. Ota kudelmapuikot esiin ja ala tekemään jotain. Tee suursiivous, pese ikkunat, ellei oo viherkasveja niin hanki niitä. 

Katso uudelleen mun kommenttini ensimmäinen lause.

Ostin kukkia, ne kuivui ruukkuihin ja multapussi jäi eteisen nurkkaan. Siivosin vaatekaappia, jaksoin puoleen väliin. Ostin uutta kosmetiikkaa, ne on kokeilematta edelleen monen viikon jälkeen. Kävin passikuvassa, masennuin kuvasta niin paljon, että en taida hakea koko passia ollenkaan. Jne.

Mä en jaksa enää viedä mitään asiaa loppuun ja valmiiksi. Kun loppuu kiinnostus ja se pieni hauras innostus heti minuutin päästä. Ja kaikki on niin kurjaa ja masentavaa. Yritän tsempata itseäni, että hyvin asiat on ja päläpälä mutta se auttaa just sen minuutin, ei kanna yhtään pidemmälle. Väsyttää tämä kirjoittaminenkin tänne. En jaksa edes sitä. Luen nykyään vaan enemmän. Ole siinä nyt sitten iloinen ja tarmokas!

Vierailija kirjoitti:

Tarkista, ettei ole uniapneaa.

No höh!

Ehkä viisikymppisenä alkaa vaan fiduttaa ne kaikki huonot valinnat joita on tehnyt koko elämänsä ajan ja niille ei nyt enää voi oikein mitään...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muakin väsyttää. Haluaisin vaan nukkua. Ulkonakin on aina vaan niin kylmä. Syön suklaata ja sipsiä vuorotellen ja masentelen.

Miten ihmeessä tätä jaksaa vielä joku 30 vuotta? Jos satun elämään yhtä kauan kuin isoäitini.

Etkö oo töissä? Yritä etsiä, nyt on työvoimapula. Aurinko paistaa, ulos. Kirjastossa on kirjoja, lehtiä. Ota kudelmapuikot esiin ja ala tekemään jotain. Tee suursiivous, pese ikkunat, ellei oo viherkasveja niin hanki niitä. 

Katso uudelleen mun kommenttini ensimmäinen lause.

Ostin kukkia, ne kuivui ruukkuihin ja multapussi jäi eteisen nurkkaan. Siivosin vaatekaappia, jaksoin puoleen väliin. Ostin uutta kosmetiikkaa, ne on kokeilematta edelleen monen viikon jälkeen. Kävin passikuvassa, masennuin kuvasta niin paljon, että en taida hakea koko passia ollenkaan. Jne.

Mä en jaksa enää viedä mitään asiaa loppuun ja valmiiksi. Kun loppuu kiinnostus ja se pieni hauras innostus heti minuutin päästä. Ja kaikki on niin kurjaa ja masentavaa. Yritän tsempata itseäni, että hyvin asiat on ja päläpälä mutta se auttaa just sen minuutin, ei kanna yhtään pidemmälle. Väsyttää tämä kirjoittaminenkin tänne. En jaksa edes sitä. Luen nykyään vaan enemmän. Ole siinä nyt sitten iloinen ja tarmokas!

Hah - olisin voinut kirjoittaa tämän, mulla tosin painaa sairaus lisäksi. Siinä vaiheessa vähän hätäännyin kun lukeminenkin vaikeutui, se sentään on ollut aina henkireikäni. Sitten ymmärsin hankkia äänikirjapalvelun; voin nyt muumioitua paikallaan maaten edes silmiä liikuttamatta, ja silti sisäistää kirjallisuutta 😅

Olen hyvin pölmästynyt siitä, että näinkin moni nainen, itseni lisäksi, tuntee näin. Olin kuvitellut, että elän tunteitteni kanssa yksin ja koskaan en ole näistä asioista kenellekään puhunut. En koe, että ystäväni olisivat näistä ajatuksistani edes kiinnostuneita, joten jatkakoot puhelimiensa räpläämistä ja kuvien ottamista tapaamisissamme. Pysyn hiljaa ja seuraan voimattomana, sanattomana sivusta moista sirkusta.      Tapaamiset lapsuuden ystävien kanssa ei enää kiinnosta. Ei tosin mikään muukaan. Vaikka on surullista lukea monen naisen tuntevan vastaavia kokemuksia ja tuntemuksia itseni lisäksi, on se tietyllä tavalla myös voimia antavaa huomata, etten ole ainoa näin tunteva. En siis ole ajatuksineni yksin.                                              Jos olet pääkaupunkiseudulla asuva, olisi kivaa joskus kohdata ja juuri näistä asioista keskustella kanssasi. Vaikka et täältä olisikaan, olisi tuntemuksistasi kiva kuulla, vaikka sitten ns. kirjeenvaihtokaverina ja siten ajatuksia vaihdella, toinen toistamme tukien. Minut tavoittaa täältä: tanja.oravainen@outlook.com

Tämä ketju on upea! 40 oli käännekohta. Iski pettymys ihmisiin (ei eläimiin), asiat tuntuvat niin naurettavilta ja TURHILTA. Kuoleman varjo naulattu harteille, sairausuutisia tykitetään vanhempien ikäluokasta, mietin mihin astiani menevät ja kuvittelen, kun asuntoani tyhjennetään Fidan löytölaariin.

Ei saat*na! Pakko tehdä joku irtiotto tästä keski-ikäisyydestä. Joskus kauan sitten ihmisethän olivat tässä vaiheessa jo vanhoja. Hoitelivat lapsenlapsia ja istuskelivat vaan. Ehkä sen pitäisi mennä niin. Ehkä ei pitäisi yrittää enää puurtaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen nyt 35 ja ottaisin mielellään teiltä tuota ylimääräistä aikaa itselleni, jos voisin. Minä kylven kiinnostavissa jutuissa ja opin koko ajan uusia ja innostavia asioita enkä saa tarpeekseni! En näe tilanteen muuttuvan mihinkään. Harrastan liikuntaa ja elän terveellisesti ja panostan näin myös virkeään vanhuuteen.

Heh, kaikki sanoo noin tuossa iässä. Minäkin olisin sanonut. Mutta keski-iän psyykkiset muutokset tulee useimmille, eikä silloin enää ole mitään merkitystä sillä mitä 35-vuotiaana luuli ja sanoi. Se on ihan luonnollinen kehityspsykologinen vaihe sekin, että elämä alkaa kääntyä elämän ulkoisten puitteiden rakentamisesta sisäänpäin, menemisestä ja tekemisestä olemiseen. Eikä se ole ollenkaan huono vaihe, jota pitäisi yrittää välttää.

Itse asiassa meditointi ja henkisyys on mun onnen salaisuus. Ei materiaali tai ulkoiset puitteet.

Kuule kun se on juuri se ongelma, että nelikymppisenä lähes kaikki - mukaan lukien tuo meditointi ja henkisyyskin - voi alkaa tuntua turhalta.

Minäkin luulin, että "henkinen kasvu" vaan jatkuu, kun se niin innosti juurikin siinä kolmevitosena. Joo ei voisi vähempää kiinnostaa mitkään joogat, pään sisällä jumittaminen, tunteiden turruttaminen ja itsensä toppuuttelu, "viisaiden ihmisten" elämänopit ja ideoiden pyörittelyt enää. Ei kiinnosta yrittää olla jotain monimutkaista henkistä. Kiinnostaa hetkessä eläminen ja kaikenlainen mutkaton hyvä ja kaunis.