Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Tytär täytti 16 eikä halua mennä enää viikonlopuiksi isälleen. Voinko pakottaa hänet sinne?
29.01.2023 |
Tyttö sanoo ettei jaksa enää vaihtaa kotia ja rahdata tavaroita edestakaisin, vaikka matka onkin lyhyt. Hän haluaa mieluummin nähdä isäänsä silloin kun itselle sopii.
Miten on? Voiko tyttö ja isä päättää keskenään näin? Meillä on lastenvalvojalla tehty sopimus viikonlopuista ja lomista (myös elatusmaksusta). Se on käsittääkseni sitova siihen asti kunnes lapsi on täysikäinen. Minulle on tärkeää saada omaa rauhaa välillä. Tärkeintä on se että isällä on myös vastuunsa ja velvollisuutensa ja niistä hän pääsisi luistamaan, jos annan tytölle periksi.
Kommentit (734)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiedän, että teini-ikään voi kuulua monenlaista vääntöä, itsellänikin on kaksi teiniä, mutta vanhemman paneutumisella, keskustelu-yhteyden huoltamisella, kuuntelulla, läsnä-ololla, pääsee jo pitkälle.
Tosin kaikissa ikävaiheissa vaivaa joutuu näkemään ja omat halut ja tarpeet jäävät aina kakkoseksi, mutta tästä ei vanhemmuudessa pääse yli eikä ympäri.
Olen aina noudattanut samaa periaatetta kuin lainaamani kirjoittaja, eli kun huolehtii lapsistaan hyvin, laittaa heidät etusijalle, vastaa heidän tarpeisiinsa, tekee paljon tulevaisuudenkin eteen.Oivallinen kirjoitus, josta leikkasin paljon, koska haluan erikseen kommentoida lainaamaani tekstiä.
Niin, sen verran vielä haluaisin todeta, ettei lapsen asettaminen etusijalle kuitenkaan tarvitse tarkoittaa kaiken oman hylkäämistä. Toki autolomamatka Kolmårdenin kautta Legolandiin oli tietenkin tehty silloin 8-vuotiasta legohullua ajatellen. Mutta hankin myös halvan käytetyn pakettiauton, josta sai superlonpatjan ja retkikeittimen avulla tehtyä mitä parhaimman luontoretkitukikohdan kahdelle. Sillä tehtiin vuosien varrella monta hyvää viikonloppu- ja pidempääkin keikkaa, ja tällä tavalla sain tehtyä myös sellaisia asioita joista itse pidän. Se on muuten uskomaton matka, minkä 6-vuotias jaksaa päivän aikana iloisesti kävellä, jos repussa on makkaraa odottamassa ja lastenvaunut on jo 2-vuotiaana annettu perinnöksi seuraaville sukupolville. Kävelytaito kannattaa opettaa lapsena jo nuorena, eikä kuskata vaunuissa 5-vuotiaaksi vain siksi, että se saattaa sillä hetkellä tuntua kätevältä.
Nyt kun itse olen rikkonut 50 ikävuoden rajan, ja poika vetää viimeistä lukiovuottaan, tuntuu ettei kaikki se vaiva mennyt hukkaan. Tulevaisuutta on tietenkin vaikea ennustaa, että ei sitä koskaan tiedä, mihin kenenkäkin elämä tulee menemään. Mutta ei minua haittaa, että kotini on edelleenkin myös täysi-ikäisen poikani koti.
No, tämä nyt vähän harhautui pääaiheesta, mutta ehkä joku saa tästä hyvän ajatuksen kipinän omaan elämäänsä.
- Yksinhuoltajaisä
Me ollaan pojan isän kanssa molemmat pidetty ihan ensiarvoisen tärkeänä, että poika elää molempien kanssa arkea ja läheinen suhde säilyy molempien kanssa. Tätä on poika itsekin toivonut.
En koe pojan kanssa vietettyä aikaa vaivannäkönä, vaan elämänä. Jos olisin saanut valita, olisin pitänyt hänet kokonaan itselläni, mutta mielestäni se ei ole ollut oikein häntä kohtaan, eikä isäänsä. Tiedän, että isänsä ajattelee samoin.
Joustavuus on säilytetty aina, lapsen lähtökohdista tarkastellen, mutta myös aikuisten, miksi emme olisi? Kun isä saa loman ja matkan etelään, lähtee poika halutessaan mukaan, riippumatta "kumman viikko". Kun äiti lähtee työmatkalle, menee poika isälle, huvitti tai ei.
Poika on joskus tahtonut poiketa sovitusta ja näin on tehty mikäli syy on ymmärrettävä. Poika ei kuitenkaan kolmen ihmisen elämänrytmiä hallinnoi minkään nuoren ihmisen mielenoikkujen mukaan. Miksi tekisimme hänelle sen karhunpalveluksen, että antaisimme ymmärtää maailman pyörivän hänen kunkin hetkisen mieliteon mukaan, kun ei se niin joka tapauksessa tee. Odotan nuorelta myös kykyä ja halua ottaa toiset ihmiset huomioon ihan siinä missä sitä odotetaan myös vanhemmalta.
Ja viimeisenä, en näe oman lapseni kasvatusta sijoituksena omaan tulevaisuuteeni, vaan sijoituksena hänen tulevaisuuteensa. Se kantaako kasvatustyöni hedelmää, riippuu kovasti hänestä itsestään. Hän ei ole minun saavutukseni, eikä minulla ole mainittavia odotuksia häntä kohtaan. Toivon, että uskaltaisi elää oman näköistään elämää ja pysyisi turvassa.
Hyvä että tilanne on sinulla tuo. Ketjun aihe oli kuitenkin ap:n halu ajaa teini-ikäinen lapsi pois kotoaan vaikka tuo lapsi on itse nähnyt parhaimmaksi että asuisi kotoaan pysyvästi ja tätä pysyvää kotia ap ei lapselleen halua millään antaa. Sitä tässä ketjussa on ihmetelty.
Niin. Ap haluaa joskus tehdä jotain ilman lastaan. En tiedä mitä, eikä se minulle kuulukaan. Jos ei 16-vuotias keksi muuta kyläpaikkaa tai pärjäile itsekseen niin sitten mennään isälle tai mummulaan, esim. Ja piste.
Ei ole Ap.n vika, ettei kaikilla ole turvaverkkoa johon nojata kun tavitsee lapselle väliaikaista vahtia. Eikä se, että nuori tyttö viettää kaksi yötä joka toinen viikko poissa pääasiallisesta asuinpaikastaan mitenkään vie häneltä "pysyvää kotia". Muuten voisin todeta, ettei minullakaan tainnut sellaista lapsuuden ydinperheidyllissä olla, koska lietsusin kylillä vähintään sen verran jo tuon ikäisenä.
Ja kiitos aloittajalle siitä, että a) huolehtii lapsen ja toisen vanhemman suhteesta sen minkä verran on hänen käsissään ja b) ei kasvata nuorta, joka kuvittelee, että kun hän sanoo "hyppää" suistuu maailma akseliltaan kaikkien hypätessä samaan aikaan ilmaan.
Alaikäiset elää huoltajan kukkarolla, sekä laillisen vastuun ja päätäntävallan alla, joten huoltaja päättää myös sen milloin kotona voi ja milloin ei voi olla. En siellä kotona ollut minäkään silloin kun vanhemmat päätti, että viikonloppuna mennään mökille. Se oli tyrkyttäydytävä kaverille yöksi tai lähdettävä sinne mökille mukaan. Usein lähdettävä mukaan, vanhempien yksipuolisella päätöksellä.
Tuossa ap:n avauksessa oli kyse siitä että ap halusi vartavasten tyttären pois omasta kodistaan. Se on hylkäämistä ap:lta lasta kohtaan ja aiheuttaa tai pahentaa jo ennestään lapsella mahdollisesti olevia tunnevaurioita (ja pls ei tartte takertua tohon ja spinnata)
Kukaan ei ihmettelisi jos ap silloin tällöin olisi itse poissa yhden tai kaksi yötä kuukaudesta kun teini jää kotiin. Onhan yksinhuoltajia jotka yövuoroissa joskus.
voi tsiisus.. ja hylkäämistraumaa ei aiheuta se, että sinne toiseen kotiin päin voi vaan ilmoittaa, et ei enää oikein huvittais tulla ja sieltä sanotaan et eipä mittää, mulle passaa oikein mukavasti ettet enää tule
Hylkäämistä :'D Kumma kun mulle ei tullut kovin hyljeksitty olo kun joskus piti mennä mummille kun vanhemmilla oli juhlat tai ne meni johonkin viikonloppureissuun:'D
Tiedättekö miten palstamamman lapsi vaihtaa hehkulampun?
Pitää lampunkannasta kiinni ja maailma pyörii ympärillä.
Jostain tällaisesta ne taitaa opetkin näinä päivinä kirjoitella...
Onko sulla oikeesti joku ongelma tämän ketjun kanssa kun spinnaat ja puhut asian vierestä koko ajan?
Suosittelen, että tutkit lasten -ja kasvatuspsykiatrien suosituksia eron jälkeisestä asumisesta, tästä on esim laaja ruotsalaistutkimus olemassa.
Joskus sen toisen vanhemman vanhemmuuden tukeminen vaatii lapsen kanssa neuvottelua ja suostuttelua. Siitä on vielä matkaa pakottamiseen. Suren tässä ketjussa eniten sitä nuorta joka hetkellisen helppouden vuoksi valitsee etääntyä isästään kun itsenäiseen elämään on enää hetki aikaa.
Miksi sua kiinnostelee noin paljon jonkun itsellesi tuntemattoman teinin valinta olla kotonaan yötä eikä viettää selkäreppulapsen elämää josta haluaa oman hyvinvointinsa vuoksi eroon?
Eikö teinistä saakka pitäisi kannustaa heitä tekemään hyvinvointitekoja itselleen ja elää omannäköistä elämäänsä?
Ilman muuta. Toisten huomioon ottaminen on so last season.
Paitsi sitten kun se tyttö menee tekemään lapsen. Sitten sen ei muuta ole sallittua tehdäkään kun ottaa toiset huomioon. Pysyä liitossa, jossa mies huomasi lapsen myötä sitoneensa itseensä pysyvästi nöyrän tiskirätin; unohtaa omat harrastukset jos 16-vuotias prinsessa tai pikkukeisari ei juuri silloin halua äitiä harrastukseen laskea JA ennen kaikkea unohtaa iäksi kuvitelmatkaan hankkia itselleen tyydyttävää ihmissuhdetta -onhan äitillä jo sellainen, se prinsessa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiedän, että teini-ikään voi kuulua monenlaista vääntöä, itsellänikin on kaksi teiniä, mutta vanhemman paneutumisella, keskustelu-yhteyden huoltamisella, kuuntelulla, läsnä-ololla, pääsee jo pitkälle.
Tosin kaikissa ikävaiheissa vaivaa joutuu näkemään ja omat halut ja tarpeet jäävät aina kakkoseksi, mutta tästä ei vanhemmuudessa pääse yli eikä ympäri.
Olen aina noudattanut samaa periaatetta kuin lainaamani kirjoittaja, eli kun huolehtii lapsistaan hyvin, laittaa heidät etusijalle, vastaa heidän tarpeisiinsa, tekee paljon tulevaisuudenkin eteen.Oivallinen kirjoitus, josta leikkasin paljon, koska haluan erikseen kommentoida lainaamaani tekstiä.
Niin, sen verran vielä haluaisin todeta, ettei lapsen asettaminen etusijalle kuitenkaan tarvitse tarkoittaa kaiken oman hylkäämistä. Toki autolomamatka Kolmårdenin kautta Legolandiin oli tietenkin tehty silloin 8-vuotiasta legohullua ajatellen. Mutta hankin myös halvan käytetyn pakettiauton, josta sai superlonpatjan ja retkikeittimen avulla tehtyä mitä parhaimman luontoretkitukikohdan kahdelle. Sillä tehtiin vuosien varrella monta hyvää viikonloppu- ja pidempääkin keikkaa, ja tällä tavalla sain tehtyä myös sellaisia asioita joista itse pidän. Se on muuten uskomaton matka, minkä 6-vuotias jaksaa päivän aikana iloisesti kävellä, jos repussa on makkaraa odottamassa ja lastenvaunut on jo 2-vuotiaana annettu perinnöksi seuraaville sukupolville. Kävelytaito kannattaa opettaa lapsena jo nuorena, eikä kuskata vaunuissa 5-vuotiaaksi vain siksi, että se saattaa sillä hetkellä tuntua kätevältä.
Nyt kun itse olen rikkonut 50 ikävuoden rajan, ja poika vetää viimeistä lukiovuottaan, tuntuu ettei kaikki se vaiva mennyt hukkaan. Tulevaisuutta on tietenkin vaikea ennustaa, että ei sitä koskaan tiedä, mihin kenenkäkin elämä tulee menemään. Mutta ei minua haittaa, että kotini on edelleenkin myös täysi-ikäisen poikani koti.
No, tämä nyt vähän harhautui pääaiheesta, mutta ehkä joku saa tästä hyvän ajatuksen kipinän omaan elämäänsä.
- Yksinhuoltajaisä
Me ollaan pojan isän kanssa molemmat pidetty ihan ensiarvoisen tärkeänä, että poika elää molempien kanssa arkea ja läheinen suhde säilyy molempien kanssa. Tätä on poika itsekin toivonut.
En koe pojan kanssa vietettyä aikaa vaivannäkönä, vaan elämänä. Jos olisin saanut valita, olisin pitänyt hänet kokonaan itselläni, mutta mielestäni se ei ole ollut oikein häntä kohtaan, eikä isäänsä. Tiedän, että isänsä ajattelee samoin.
Joustavuus on säilytetty aina, lapsen lähtökohdista tarkastellen, mutta myös aikuisten, miksi emme olisi? Kun isä saa loman ja matkan etelään, lähtee poika halutessaan mukaan, riippumatta "kumman viikko". Kun äiti lähtee työmatkalle, menee poika isälle, huvitti tai ei.
Poika on joskus tahtonut poiketa sovitusta ja näin on tehty mikäli syy on ymmärrettävä. Poika ei kuitenkaan kolmen ihmisen elämänrytmiä hallinnoi minkään nuoren ihmisen mielenoikkujen mukaan. Miksi tekisimme hänelle sen karhunpalveluksen, että antaisimme ymmärtää maailman pyörivän hänen kunkin hetkisen mieliteon mukaan, kun ei se niin joka tapauksessa tee. Odotan nuorelta myös kykyä ja halua ottaa toiset ihmiset huomioon ihan siinä missä sitä odotetaan myös vanhemmalta.
Ja viimeisenä, en näe oman lapseni kasvatusta sijoituksena omaan tulevaisuuteeni, vaan sijoituksena hänen tulevaisuuteensa. Se kantaako kasvatustyöni hedelmää, riippuu kovasti hänestä itsestään. Hän ei ole minun saavutukseni, eikä minulla ole mainittavia odotuksia häntä kohtaan. Toivon, että uskaltaisi elää oman näköistään elämää ja pysyisi turvassa.
Hyvä että tilanne on sinulla tuo. Ketjun aihe oli kuitenkin ap:n halu ajaa teini-ikäinen lapsi pois kotoaan vaikka tuo lapsi on itse nähnyt parhaimmaksi että asuisi kotoaan pysyvästi ja tätä pysyvää kotia ap ei lapselleen halua millään antaa. Sitä tässä ketjussa on ihmetelty.
Niin. Ap haluaa joskus tehdä jotain ilman lastaan. En tiedä mitä, eikä se minulle kuulukaan. Jos ei 16-vuotias keksi muuta kyläpaikkaa tai pärjäile itsekseen niin sitten mennään isälle tai mummulaan, esim. Ja piste.
Ei ole Ap.n vika, ettei kaikilla ole turvaverkkoa johon nojata kun tavitsee lapselle väliaikaista vahtia. Eikä se, että nuori tyttö viettää kaksi yötä joka toinen viikko poissa pääasiallisesta asuinpaikastaan mitenkään vie häneltä "pysyvää kotia". Muuten voisin todeta, ettei minullakaan tainnut sellaista lapsuuden ydinperheidyllissä olla, koska lietsusin kylillä vähintään sen verran jo tuon ikäisenä.
Ja kiitos aloittajalle siitä, että a) huolehtii lapsen ja toisen vanhemman suhteesta sen minkä verran on hänen käsissään ja b) ei kasvata nuorta, joka kuvittelee, että kun hän sanoo "hyppää" suistuu maailma akseliltaan kaikkien hypätessä samaan aikaan ilmaan.
Alaikäiset elää huoltajan kukkarolla, sekä laillisen vastuun ja päätäntävallan alla, joten huoltaja päättää myös sen milloin kotona voi ja milloin ei voi olla. En siellä kotona ollut minäkään silloin kun vanhemmat päätti, että viikonloppuna mennään mökille. Se oli tyrkyttäydytävä kaverille yöksi tai lähdettävä sinne mökille mukaan. Usein lähdettävä mukaan, vanhempien yksipuolisella päätöksellä.
Tuossa ap:n avauksessa oli kyse siitä että ap halusi vartavasten tyttären pois omasta kodistaan. Se on hylkäämistä ap:lta lasta kohtaan ja aiheuttaa tai pahentaa jo ennestään lapsella mahdollisesti olevia tunnevaurioita (ja pls ei tartte takertua tohon ja spinnata)
Kukaan ei ihmettelisi jos ap silloin tällöin olisi itse poissa yhden tai kaksi yötä kuukaudesta kun teini jää kotiin. Onhan yksinhuoltajia jotka yövuoroissa joskus.
voi tsiisus.. ja hylkäämistraumaa ei aiheuta se, että sinne toiseen kotiin päin voi vaan ilmoittaa, et ei enää oikein huvittais tulla ja sieltä sanotaan et eipä mittää, mulle passaa oikein mukavasti ettet enää tule
Hylkäämistä :'D Kumma kun mulle ei tullut kovin hyljeksitty olo kun joskus piti mennä mummille kun vanhemmilla oli juhlat tai ne meni johonkin viikonloppureissuun:'D
Tiedättekö miten palstamamman lapsi vaihtaa hehkulampun?
Pitää lampunkannasta kiinni ja maailma pyörii ympärillä.
Jostain tällaisesta ne taitaa opetkin näinä päivinä kirjoitella...
Onko sulla oikeesti joku ongelma tämän ketjun kanssa kun spinnaat ja puhut asian vierestä koko ajan?
Suosittelen, että tutkit lasten -ja kasvatuspsykiatrien suosituksia eron jälkeisestä asumisesta, tästä on esim laaja ruotsalaistutkimus olemassa.
Joskus sen toisen vanhemman vanhemmuuden tukeminen vaatii lapsen kanssa neuvottelua ja suostuttelua. Siitä on vielä matkaa pakottamiseen. Suren tässä ketjussa eniten sitä nuorta joka hetkellisen helppouden vuoksi valitsee etääntyä isästään kun itsenäiseen elämään on enää hetki aikaa.
Olisiko hyvä lukea ja ymmärtää vähän ketjua ennen kuin kirjoittaa mitä sylki suuhun tuo?
Ap on kirjoittanut lapsensa tapaavan isäänsä entistä useammin, mutta ei niin viikonloppuöinä kuin Ap haluaa. Millä lailla tämä etäännyttää lasta isästään?
Hän kirjoitti, että ovat sopineet että käydään sitten kahveella ja silleen. Monihan käy 16-vuotiaana tyttönä iskän kanssa viikottain kahveella.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mites tällainen: itse kun olin teini, niin pyysin välillä vanhempiani poistumaan kotoa, koska halusin pitää bileet esim. synttäreideni aikaan. Vanhemmat olivat aina haluttomia lähtemään, mutta joskus suostuivat. Eikö vastaavasti vanhempi voisi pyytää noinkin vanhaa teiniä menemään jonnekin (vaikka isälleen tai kaverilleen), jos äidillä on vaikka mielessä järjestää illanistujaiset tms.? Ei kai se nyt maailmanloppu ole joskus olla poissa kotoa, jos joku muu huushollissa asuva tarvitsee huushollin käyttöönsä?
Itse olin teininä useinkin pois kotoa ja varsinkin aina silloin, kun vanhemmillani oli jotain, mitä teininä pidin pönötysillallisina siellä. Vähän erikoinen 16v, jos on oltava äidin helmoissa joka viikonloppu.
Sun spinnaukset sanasalaatteineen ovat rasittavia ja menevät ohi aiheen ytimen.
Ei kun olen oikeassa. Jos 16v on riittävän iso päättämään, ettei mene enää isänsä luo, niin 16v on myös riittävän iso siihen, että äiti voi pyytää 16-vuotiasta antamaan äidille omaa rauhaa esimerkiksi tiettynä viikonlopun päivänä. Tosiaan, jotkut oikeasti heittää 16-vuotiaat jo kokonaan omiin asuntoihinsa.
Alaikäisen heittäminen ulos kodista on heitteillejättökö ja laitonta
Jos maksaa teinin yli 16v:n asumisen ja muutkin kulut, niin ei ole kyllä millään tapaa heitteille jättö. Mun kaverin vanhemmat vuokras kämpän mun kaverille, kun hän aloitti lukion. Moni 16v asuu omillaan. Vanhemmat on elatusvelvollisia, mutta ei tarvi asua saman katon alla.
Ei tarvitse asia saman katon alla, mutta etenkin lähivanhemmalla on vahva velvollisuus huolehtia myös lapsen henkisestä hyvinvoinnista täysi-ikäisyyteen asti. 18:n ikävuoden koittaessa lapsensa saa lain edessä hylätä kuin märän rätin jos omassa mielessään tuntee sen olevan oikein, mutta ei ennen sitä. Jos alaikäinen lapsi tarvitsee vanhempaansa, hänen hylkääminensä on lain edessä heitteillejättö ihan riippumatta siitä, annetaanko hänelle hylätessä kultalusikka suuhun.
T: Yksinhuoltajaisä, joka ei hylännyt lastaan, ei edes tämän täyttäessä 18
Kysyn vaan edelleen, että miten se lähivanhempiin pystyy huolehtimaan sen lapsen henkisestä hyvinvoinnista, jos itsekin on kuormittunut ja haluaa pois kaikista häiriötekijöistä, siis olla yksin. Eihän tuo nyt ole mikään tavanomainen tilanne. Normaalimpaa on varmasti, että 16-vuotiaan vanhemmat toivoisivat, että näkisivät teiniään enemmän, kun teineillä tuppaa olemaan niitä omia menoja kodin ulkopuolella. Esim. mun vanhemmat oli ihmeissään, kun veljeni oli tosi usein tyttöystävänsä luona öitäkin lukioikäisenä.
Ap:lla nyt on sellainen tilanne, että ap on kuormittunut (syytä ei varsinaisesti ole kerrottu), ja tarvitsee lepoa ja omaa tilaa. Ei siihen nyt auta, että ei-kuormittuneet ihmiset aukoo hänelle päätään siitä, että mitäs teit lapsia, kestä, kun kerran rupesit. Lapsen isähän rupesi alun perin hommaan ihan yhtälailla, ja nyt isä voi elää kuin lapseton, eikä tarvi yhtään kantaa vastuuta, vaikka onkin lapsen kanssa hyvissä väleissä ja lapsen äiti on kuormittunut. Eikö se ole vähän erikoista? Jos minä saisin tietää, ettei lasten isä jaksa, niin kyllä minä tarjoutuisin ottamaan lapset sitten mun luo.
Vastasit minulle, mutta vähän niin kuin asian vierestä ja laitoit suuhuni sanoja, joita en ole kirjoittanut.
1) Minä en ole aukonut päätäni, että mitäs teit lapsia.
2) Lapsen äiti on päättänyt ottaa lähivanhemman vastuun, ja silloin se vastuu on myös kannettava.
3) Jos lähivanhempi ei jaksa, voi hakea apua. Säkällä sitä saakin.
4) Aika rohkeaa syyttää "ei-kuormittuneeksi". Väittäisin tietävän ihan tarpeeksi kuormituksesta, kun olen samaan aikaan hoitanut asiantuntijatyötä ja poikaani silloin pienempänä, kun hän vielä tarvitsi minua paljon. En laittanut häntä sen paremmin kännykän kuin televisionkaan eteen, vaan revin itsestäni sen irti, että vietimme leppoisaa aikaa legoilla rakennellen ja saunoa silloinkin, kun asuntovelkaa oli niin, että tiesin ettei pientä nuhaa enempää sovi sairastaa tai kaikki romahtaa justiinsa ja samaan aikaan firma meinasi kaatua alta. Jälkeen päin on helppo ajatella, että kaikki kannatti, sillä kun pohjatyön teki nuorempana, nyt meillä on hyvät ja lämpimät välit. Sain säilytettyä pojan välit äitiinsäkin, vaikka tämä karkasi aikaa sitten miehen perässä toiselle paikkakunnalle.
5) Joka ikinen kerta, kun äiti on kysynyt, voinko syystä tai toisesta katsoa poikamme perään silloin, kun olisi ollut hänen viikonloppunsa, olen vastannut kyllä. Se on ollut poissa omasta "vapaa-ajastani", mutta otin sen aina henkisenä sijoituksena päätökseen, jonka tein 12 vuotta sitten, eli lähivanhemmuuden vastuun ja pojan parhaan huomioon ottamiseen. En kysellyt itseltäni, sattuisiko asia huvittamaan minua juuri tällä kertaa.
Että semmoista. Kirjoitin tämän vastineesi vain, koska vastasit nimellisesti minulle, mutta olkiukkoilit minulle ihan muiden argumentteja.
- Yksinhuoltajaisä
Just näin, vanhemmuus ei ole mitään harrastustoimintaa, jota voi tehdä kun huvittaa ja jaksaa, rusinoita ei voi nyppiä pullasta, eikä kuormittuneenakaan voi hylätä lasta/ lapsia.
Ja miten ihmeessä 16-vuotias vielä voi vanhempaa kuormittaa?
Tiedän, että teini-ikään voi kuulua monenlaista vääntöä, itsellänikin on kaksi teiniä, mutta vanhemman paneutumisella, keskustelu-yhteyden huoltamisella, kuuntelulla, läsnä-ololla, pääsee jo pitkälle.
Tosin kaikissa ikävaiheissa vaivaa joutuu näkemään ja omat halut ja tarpeet jäävät aina kakkoseksi, mutta tästä ei vanhemmuudessa pääse yli eikä ympäri.
Olen aina noudattanut samaa periaatetta kuin lainaamani kirjoittaja, eli kun huolehtii lapsistaan hyvin, laittaa heidät etusijalle, vastaa heidän tarpeisiinsa, tekee paljon tulevaisuudenkin eteen.
Uupumus, sairaus, mikä tahansa ikävä tilanne voi kohdata myös kahden vanhemman perhettä, eikä siinäkään tilanteessa mietitä, että mihinhän ne lapset tästä saisi.
Tosi kurjissa tilanteissa toki huostaan, mutta aika pitkälle eskaloitunut tilanne silloin on päällä.
Ap:n pitäisi miettiä aikuistuvaa, mutta ei vielä aikuista, nuortaan. Nuori tarvitsee tunteen turvallisuudesta, mutta myös päätäntävaltaa omista asioistaan ja nyt on kasvussaan tullut siihen, että vuoroviikko-asumisesta on ns kasvanut ulos.
Haluaisiko Ap itse rampata viikoittain kahden osoitteen välillä? Ap, toivota tyttäresi lämpimästi tervetulleeksi omaan kotiinsa, ja ole tukena itsenäistymisessä, mutta älä pakota siihen liian varhain. Sinä olet vanhempi, vastuussa itsestäsi ja teoistasi, tyttäresi ei ole vastuussa sinusta, eikä haluamisistasi tai tarpeistasi.
Jännästi joillekin se vanhemmuus kuitenkin on vain jotain, mitä voi tehdä, jos huvittaa. Nimittäin ihan jokaikiselle etävanhemmalle ja monelle ydinperhevanhemmallekin (jos ydinperheen toinen osapuoli on se vastuuta kantava). Tuonkin yksinhuoltajaisän exä on ilmeisesti ihan sujuvasti laistanut vastuun ja niin tekee aika monen muunkin exä. Tältä pohjalta ihmettelen kovasti, että syyttävä sormi aina osoittaa niitä, ketkä sen vastuun on ottanut, vaikka taustalla on se toinen, joka alkuperäisen sopimuksen mukaan lupasi jakaa sen vastuun, mutta ei toiminut näin. Itse ainakin syyttäisin mieluummin niitä, ketkä oikeasti sluibaa vastuusta, enkä niitä, ketkä kantaa sen vastuun, mutta uskaltaa sanoa ääneen, että oma aikakin olisi joskus mukavaa.
Ja kyllä ydinperheessä, jossa on uupumusta (on tapaus lähipiirissä) todellakin tehdään järjestelyjä, joilla se uupunut saa rauhaa levätä. Se ei-uupunut vanhempi lähtee jonnekin viikonlopuksi lasten kanssa, että toinen saa olla rauhassa, ei-uupunut ottaa kotona entistä enemmän vastuuta jne. Ei todellakaan mene niin, että uupuneen oletetaan vain hoitavan kaikki vastuut kuten ennenkin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiedän, että teini-ikään voi kuulua monenlaista vääntöä, itsellänikin on kaksi teiniä, mutta vanhemman paneutumisella, keskustelu-yhteyden huoltamisella, kuuntelulla, läsnä-ololla, pääsee jo pitkälle.
Tosin kaikissa ikävaiheissa vaivaa joutuu näkemään ja omat halut ja tarpeet jäävät aina kakkoseksi, mutta tästä ei vanhemmuudessa pääse yli eikä ympäri.
Olen aina noudattanut samaa periaatetta kuin lainaamani kirjoittaja, eli kun huolehtii lapsistaan hyvin, laittaa heidät etusijalle, vastaa heidän tarpeisiinsa, tekee paljon tulevaisuudenkin eteen.Oivallinen kirjoitus, josta leikkasin paljon, koska haluan erikseen kommentoida lainaamaani tekstiä.
Niin, sen verran vielä haluaisin todeta, ettei lapsen asettaminen etusijalle kuitenkaan tarvitse tarkoittaa kaiken oman hylkäämistä. Toki autolomamatka Kolmårdenin kautta Legolandiin oli tietenkin tehty silloin 8-vuotiasta legohullua ajatellen. Mutta hankin myös halvan käytetyn pakettiauton, josta sai superlonpatjan ja retkikeittimen avulla tehtyä mitä parhaimman luontoretkitukikohdan kahdelle. Sillä tehtiin vuosien varrella monta hyvää viikonloppu- ja pidempääkin keikkaa, ja tällä tavalla sain tehtyä myös sellaisia asioita joista itse pidän. Se on muuten uskomaton matka, minkä 6-vuotias jaksaa päivän aikana iloisesti kävellä, jos repussa on makkaraa odottamassa ja lastenvaunut on jo 2-vuotiaana annettu perinnöksi seuraaville sukupolville. Kävelytaito kannattaa opettaa lapsena jo nuorena, eikä kuskata vaunuissa 5-vuotiaaksi vain siksi, että se saattaa sillä hetkellä tuntua kätevältä.
Nyt kun itse olen rikkonut 50 ikävuoden rajan, ja poika vetää viimeistä lukiovuottaan, tuntuu ettei kaikki se vaiva mennyt hukkaan. Tulevaisuutta on tietenkin vaikea ennustaa, että ei sitä koskaan tiedä, mihin kenenkäkin elämä tulee menemään. Mutta ei minua haittaa, että kotini on edelleenkin myös täysi-ikäisen poikani koti.
No, tämä nyt vähän harhautui pääaiheesta, mutta ehkä joku saa tästä hyvän ajatuksen kipinän omaan elämäänsä.
- Yksinhuoltajaisä
Me ollaan pojan isän kanssa molemmat pidetty ihan ensiarvoisen tärkeänä, että poika elää molempien kanssa arkea ja läheinen suhde säilyy molempien kanssa. Tätä on poika itsekin toivonut.
En koe pojan kanssa vietettyä aikaa vaivannäkönä, vaan elämänä. Jos olisin saanut valita, olisin pitänyt hänet kokonaan itselläni, mutta mielestäni se ei ole ollut oikein häntä kohtaan, eikä isäänsä. Tiedän, että isänsä ajattelee samoin.
Joustavuus on säilytetty aina, lapsen lähtökohdista tarkastellen, mutta myös aikuisten, miksi emme olisi? Kun isä saa loman ja matkan etelään, lähtee poika halutessaan mukaan, riippumatta "kumman viikko". Kun äiti lähtee työmatkalle, menee poika isälle, huvitti tai ei.
Poika on joskus tahtonut poiketa sovitusta ja näin on tehty mikäli syy on ymmärrettävä. Poika ei kuitenkaan kolmen ihmisen elämänrytmiä hallinnoi minkään nuoren ihmisen mielenoikkujen mukaan. Miksi tekisimme hänelle sen karhunpalveluksen, että antaisimme ymmärtää maailman pyörivän hänen kunkin hetkisen mieliteon mukaan, kun ei se niin joka tapauksessa tee. Odotan nuorelta myös kykyä ja halua ottaa toiset ihmiset huomioon ihan siinä missä sitä odotetaan myös vanhemmalta.
Ja viimeisenä, en näe oman lapseni kasvatusta sijoituksena omaan tulevaisuuteeni, vaan sijoituksena hänen tulevaisuuteensa. Se kantaako kasvatustyöni hedelmää, riippuu kovasti hänestä itsestään. Hän ei ole minun saavutukseni, eikä minulla ole mainittavia odotuksia häntä kohtaan. Toivon, että uskaltaisi elää oman näköistään elämää ja pysyisi turvassa.
Hyvä että tilanne on sinulla tuo. Ketjun aihe oli kuitenkin ap:n halu ajaa teini-ikäinen lapsi pois kotoaan vaikka tuo lapsi on itse nähnyt parhaimmaksi että asuisi kotoaan pysyvästi ja tätä pysyvää kotia ap ei lapselleen halua millään antaa. Sitä tässä ketjussa on ihmetelty.
Niin. Ap haluaa joskus tehdä jotain ilman lastaan. En tiedä mitä, eikä se minulle kuulukaan. Jos ei 16-vuotias keksi muuta kyläpaikkaa tai pärjäile itsekseen niin sitten mennään isälle tai mummulaan, esim. Ja piste.
Ei ole Ap.n vika, ettei kaikilla ole turvaverkkoa johon nojata kun tavitsee lapselle väliaikaista vahtia. Eikä se, että nuori tyttö viettää kaksi yötä joka toinen viikko poissa pääasiallisesta asuinpaikastaan mitenkään vie häneltä "pysyvää kotia". Muuten voisin todeta, ettei minullakaan tainnut sellaista lapsuuden ydinperheidyllissä olla, koska lietsusin kylillä vähintään sen verran jo tuon ikäisenä.
Ja kiitos aloittajalle siitä, että a) huolehtii lapsen ja toisen vanhemman suhteesta sen minkä verran on hänen käsissään ja b) ei kasvata nuorta, joka kuvittelee, että kun hän sanoo "hyppää" suistuu maailma akseliltaan kaikkien hypätessä samaan aikaan ilmaan.
Alaikäiset elää huoltajan kukkarolla, sekä laillisen vastuun ja päätäntävallan alla, joten huoltaja päättää myös sen milloin kotona voi ja milloin ei voi olla. En siellä kotona ollut minäkään silloin kun vanhemmat päätti, että viikonloppuna mennään mökille. Se oli tyrkyttäydytävä kaverille yöksi tai lähdettävä sinne mökille mukaan. Usein lähdettävä mukaan, vanhempien yksipuolisella päätöksellä.
Tuossa ap:n avauksessa oli kyse siitä että ap halusi vartavasten tyttären pois omasta kodistaan. Se on hylkäämistä ap:lta lasta kohtaan ja aiheuttaa tai pahentaa jo ennestään lapsella mahdollisesti olevia tunnevaurioita (ja pls ei tartte takertua tohon ja spinnata)
Kukaan ei ihmettelisi jos ap silloin tällöin olisi itse poissa yhden tai kaksi yötä kuukaudesta kun teini jää kotiin. Onhan yksinhuoltajia jotka yövuoroissa joskus.
voi tsiisus.. ja hylkäämistraumaa ei aiheuta se, että sinne toiseen kotiin päin voi vaan ilmoittaa, et ei enää oikein huvittais tulla ja sieltä sanotaan et eipä mittää, mulle passaa oikein mukavasti ettet enää tule
Ja taas harhautetaan. Ap:n mukaan lapsi ja isä tapaavat useammin kuin ennen, mutta eivät sillä tavalla kuin mitä Ap toivoo, eli juuri hänen haluaminaan viikonloppuina yön yli. Se, millä tavalla isänsä omasta tahdostaan useammin tapaaminen voisi aihauttaa lapselle traumaa, jää ainakin minulta ymmärtämättä.
Epäilen että tämä harhauttaja on joku isä jolle 16-vuotias tytär on ilmoittanut ettei tule enää yöksi. Siksi flodaa ketjua kun ahdistaa tyttären päätös. Jos näin niin peiliin tulisi katsoa ja pitkään ja miettiä miksi on epäonnistunut noin pahoin omassa vanhemmuudessaan ihan lapsen syntymästä saakka että oma lapsi päättää noin.
Vierailija kirjoitti:
Etäisän näkökulma: meistä tuli lasten kanssa paljon läheisemmät, kun alettiin tavata vartavasten silloin kun huvittaa. Nähdään lyhyemmin mutta tiheämmin. Jutellaan paljon enemmän asioista. Ennen ne tuli luokseni ja linnoittautui huoneisiinsa, nyt käydään syömässä, kahviloissa jne. ja kohdataan oikeasti. Äitinsä pisti hanttiin myös ja yritti jopa lastensuojeluilmoitusta tehdä.
Kerro lisää näistä kohtaamisista. Mielenkiintoista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiedän, että teini-ikään voi kuulua monenlaista vääntöä, itsellänikin on kaksi teiniä, mutta vanhemman paneutumisella, keskustelu-yhteyden huoltamisella, kuuntelulla, läsnä-ololla, pääsee jo pitkälle.
Tosin kaikissa ikävaiheissa vaivaa joutuu näkemään ja omat halut ja tarpeet jäävät aina kakkoseksi, mutta tästä ei vanhemmuudessa pääse yli eikä ympäri.
Olen aina noudattanut samaa periaatetta kuin lainaamani kirjoittaja, eli kun huolehtii lapsistaan hyvin, laittaa heidät etusijalle, vastaa heidän tarpeisiinsa, tekee paljon tulevaisuudenkin eteen.Oivallinen kirjoitus, josta leikkasin paljon, koska haluan erikseen kommentoida lainaamaani tekstiä.
Niin, sen verran vielä haluaisin todeta, ettei lapsen asettaminen etusijalle kuitenkaan tarvitse tarkoittaa kaiken oman hylkäämistä. Toki autolomamatka Kolmårdenin kautta Legolandiin oli tietenkin tehty silloin 8-vuotiasta legohullua ajatellen. Mutta hankin myös halvan käytetyn pakettiauton, josta sai superlonpatjan ja retkikeittimen avulla tehtyä mitä parhaimman luontoretkitukikohdan kahdelle. Sillä tehtiin vuosien varrella monta hyvää viikonloppu- ja pidempääkin keikkaa, ja tällä tavalla sain tehtyä myös sellaisia asioita joista itse pidän. Se on muuten uskomaton matka, minkä 6-vuotias jaksaa päivän aikana iloisesti kävellä, jos repussa on makkaraa odottamassa ja lastenvaunut on jo 2-vuotiaana annettu perinnöksi seuraaville sukupolville. Kävelytaito kannattaa opettaa lapsena jo nuorena, eikä kuskata vaunuissa 5-vuotiaaksi vain siksi, että se saattaa sillä hetkellä tuntua kätevältä.
Nyt kun itse olen rikkonut 50 ikävuoden rajan, ja poika vetää viimeistä lukiovuottaan, tuntuu ettei kaikki se vaiva mennyt hukkaan. Tulevaisuutta on tietenkin vaikea ennustaa, että ei sitä koskaan tiedä, mihin kenenkäkin elämä tulee menemään. Mutta ei minua haittaa, että kotini on edelleenkin myös täysi-ikäisen poikani koti.
No, tämä nyt vähän harhautui pääaiheesta, mutta ehkä joku saa tästä hyvän ajatuksen kipinän omaan elämäänsä.
- Yksinhuoltajaisä
Me ollaan pojan isän kanssa molemmat pidetty ihan ensiarvoisen tärkeänä, että poika elää molempien kanssa arkea ja läheinen suhde säilyy molempien kanssa. Tätä on poika itsekin toivonut.
En koe pojan kanssa vietettyä aikaa vaivannäkönä, vaan elämänä. Jos olisin saanut valita, olisin pitänyt hänet kokonaan itselläni, mutta mielestäni se ei ole ollut oikein häntä kohtaan, eikä isäänsä. Tiedän, että isänsä ajattelee samoin.
Joustavuus on säilytetty aina, lapsen lähtökohdista tarkastellen, mutta myös aikuisten, miksi emme olisi? Kun isä saa loman ja matkan etelään, lähtee poika halutessaan mukaan, riippumatta "kumman viikko". Kun äiti lähtee työmatkalle, menee poika isälle, huvitti tai ei.
Poika on joskus tahtonut poiketa sovitusta ja näin on tehty mikäli syy on ymmärrettävä. Poika ei kuitenkaan kolmen ihmisen elämänrytmiä hallinnoi minkään nuoren ihmisen mielenoikkujen mukaan. Miksi tekisimme hänelle sen karhunpalveluksen, että antaisimme ymmärtää maailman pyörivän hänen kunkin hetkisen mieliteon mukaan, kun ei se niin joka tapauksessa tee. Odotan nuorelta myös kykyä ja halua ottaa toiset ihmiset huomioon ihan siinä missä sitä odotetaan myös vanhemmalta.
Ja viimeisenä, en näe oman lapseni kasvatusta sijoituksena omaan tulevaisuuteeni, vaan sijoituksena hänen tulevaisuuteensa. Se kantaako kasvatustyöni hedelmää, riippuu kovasti hänestä itsestään. Hän ei ole minun saavutukseni, eikä minulla ole mainittavia odotuksia häntä kohtaan. Toivon, että uskaltaisi elää oman näköistään elämää ja pysyisi turvassa.
Hyvä että tilanne on sinulla tuo. Ketjun aihe oli kuitenkin ap:n halu ajaa teini-ikäinen lapsi pois kotoaan vaikka tuo lapsi on itse nähnyt parhaimmaksi että asuisi kotoaan pysyvästi ja tätä pysyvää kotia ap ei lapselleen halua millään antaa. Sitä tässä ketjussa on ihmetelty.
Niin. Ap haluaa joskus tehdä jotain ilman lastaan. En tiedä mitä, eikä se minulle kuulukaan. Jos ei 16-vuotias keksi muuta kyläpaikkaa tai pärjäile itsekseen niin sitten mennään isälle tai mummulaan, esim. Ja piste.
Käytät virheellisiä esimerkkejä.
Huomaatko eroa näissä neljässä vaihtoehdossa 16-vuotiaan tapauksessa:
1) Nyt lähdetään mummolaan, kyytiin hopi hopi!
2) Aion lähteä äitiäni tapaamaan yön yli naapuripaikkakunnalle, haluatko tulla mukaan vai pärjäätkö yksin?
3) Aion tehdä omia juttujani muualla, pärjäätkö yön yli kotona?
4) Lähde pois kotoasi, että saan tehdä omia juttujani!
Yksi näistä ei ole ok.
eikös sillä ole kaksi kotia?
Lue ketjua. Ei ole. Lapsi asuu Ap:n, eli äitinsä kotona. Isän luona tavattiin käydä joka toinen viikonloppu.
ajatella, että mun on pitänyt jopa aikuisena lähteä pois omasta kodistani kun mies on pitänyt saunailtoja kavereille. Huh, niistäkin selvittiin ilman mainittavia henkisiä vammoja.
Oliko miehesi sinun lähivanhempasi ja vastuussa alaikäisestä sinusta? Vai, nyt on pakko kysyä, oletko vain tyhmä?
Nyt kirjoitan oikein hitaasti, että toivottavasti kaikki ymmärtävät:
Lähivanhempi on vastuussa alaikäisestä lapsestaan. Alaikäisen lapsen ajaminen ulos kodistaan on heitteillejättöä ja yksikäsitteisesti laitonta. Se, että lapsi vapaaehtoisesti viettää yönsä muualla kuin kotona ei ole heitteillejättöä eikä laitonta. Se, että lapsi muuttaa vapaaehtoisesti muualle esimerkiksi opintojen tai poikaystävän perässä ei ole heitteillejättöä eikä laitonta.
Oliko vielä kysyttävää?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiedän, että teini-ikään voi kuulua monenlaista vääntöä, itsellänikin on kaksi teiniä, mutta vanhemman paneutumisella, keskustelu-yhteyden huoltamisella, kuuntelulla, läsnä-ololla, pääsee jo pitkälle.
Tosin kaikissa ikävaiheissa vaivaa joutuu näkemään ja omat halut ja tarpeet jäävät aina kakkoseksi, mutta tästä ei vanhemmuudessa pääse yli eikä ympäri.
Olen aina noudattanut samaa periaatetta kuin lainaamani kirjoittaja, eli kun huolehtii lapsistaan hyvin, laittaa heidät etusijalle, vastaa heidän tarpeisiinsa, tekee paljon tulevaisuudenkin eteen.Oivallinen kirjoitus, josta leikkasin paljon, koska haluan erikseen kommentoida lainaamaani tekstiä.
Niin, sen verran vielä haluaisin todeta, ettei lapsen asettaminen etusijalle kuitenkaan tarvitse tarkoittaa kaiken oman hylkäämistä. Toki autolomamatka Kolmårdenin kautta Legolandiin oli tietenkin tehty silloin 8-vuotiasta legohullua ajatellen. Mutta hankin myös halvan käytetyn pakettiauton, josta sai superlonpatjan ja retkikeittimen avulla tehtyä mitä parhaimman luontoretkitukikohdan kahdelle. Sillä tehtiin vuosien varrella monta hyvää viikonloppu- ja pidempääkin keikkaa, ja tällä tavalla sain tehtyä myös sellaisia asioita joista itse pidän. Se on muuten uskomaton matka, minkä 6-vuotias jaksaa päivän aikana iloisesti kävellä, jos repussa on makkaraa odottamassa ja lastenvaunut on jo 2-vuotiaana annettu perinnöksi seuraaville sukupolville. Kävelytaito kannattaa opettaa lapsena jo nuorena, eikä kuskata vaunuissa 5-vuotiaaksi vain siksi, että se saattaa sillä hetkellä tuntua kätevältä.
Nyt kun itse olen rikkonut 50 ikävuoden rajan, ja poika vetää viimeistä lukiovuottaan, tuntuu ettei kaikki se vaiva mennyt hukkaan. Tulevaisuutta on tietenkin vaikea ennustaa, että ei sitä koskaan tiedä, mihin kenenkäkin elämä tulee menemään. Mutta ei minua haittaa, että kotini on edelleenkin myös täysi-ikäisen poikani koti.
No, tämä nyt vähän harhautui pääaiheesta, mutta ehkä joku saa tästä hyvän ajatuksen kipinän omaan elämäänsä.
- Yksinhuoltajaisä
Me ollaan pojan isän kanssa molemmat pidetty ihan ensiarvoisen tärkeänä, että poika elää molempien kanssa arkea ja läheinen suhde säilyy molempien kanssa. Tätä on poika itsekin toivonut.
En koe pojan kanssa vietettyä aikaa vaivannäkönä, vaan elämänä. Jos olisin saanut valita, olisin pitänyt hänet kokonaan itselläni, mutta mielestäni se ei ole ollut oikein häntä kohtaan, eikä isäänsä. Tiedän, että isänsä ajattelee samoin.
Joustavuus on säilytetty aina, lapsen lähtökohdista tarkastellen, mutta myös aikuisten, miksi emme olisi? Kun isä saa loman ja matkan etelään, lähtee poika halutessaan mukaan, riippumatta "kumman viikko". Kun äiti lähtee työmatkalle, menee poika isälle, huvitti tai ei.
Poika on joskus tahtonut poiketa sovitusta ja näin on tehty mikäli syy on ymmärrettävä. Poika ei kuitenkaan kolmen ihmisen elämänrytmiä hallinnoi minkään nuoren ihmisen mielenoikkujen mukaan. Miksi tekisimme hänelle sen karhunpalveluksen, että antaisimme ymmärtää maailman pyörivän hänen kunkin hetkisen mieliteon mukaan, kun ei se niin joka tapauksessa tee. Odotan nuorelta myös kykyä ja halua ottaa toiset ihmiset huomioon ihan siinä missä sitä odotetaan myös vanhemmalta.
Ja viimeisenä, en näe oman lapseni kasvatusta sijoituksena omaan tulevaisuuteeni, vaan sijoituksena hänen tulevaisuuteensa. Se kantaako kasvatustyöni hedelmää, riippuu kovasti hänestä itsestään. Hän ei ole minun saavutukseni, eikä minulla ole mainittavia odotuksia häntä kohtaan. Toivon, että uskaltaisi elää oman näköistään elämää ja pysyisi turvassa.
Hyvä että tilanne on sinulla tuo. Ketjun aihe oli kuitenkin ap:n halu ajaa teini-ikäinen lapsi pois kotoaan vaikka tuo lapsi on itse nähnyt parhaimmaksi että asuisi kotoaan pysyvästi ja tätä pysyvää kotia ap ei lapselleen halua millään antaa. Sitä tässä ketjussa on ihmetelty.
Niin. Ap haluaa joskus tehdä jotain ilman lastaan. En tiedä mitä, eikä se minulle kuulukaan. Jos ei 16-vuotias keksi muuta kyläpaikkaa tai pärjäile itsekseen niin sitten mennään isälle tai mummulaan, esim. Ja piste.
Ei ole Ap.n vika, ettei kaikilla ole turvaverkkoa johon nojata kun tavitsee lapselle väliaikaista vahtia. Eikä se, että nuori tyttö viettää kaksi yötä joka toinen viikko poissa pääasiallisesta asuinpaikastaan mitenkään vie häneltä "pysyvää kotia". Muuten voisin todeta, ettei minullakaan tainnut sellaista lapsuuden ydinperheidyllissä olla, koska lietsusin kylillä vähintään sen verran jo tuon ikäisenä.
Ja kiitos aloittajalle siitä, että a) huolehtii lapsen ja toisen vanhemman suhteesta sen minkä verran on hänen käsissään ja b) ei kasvata nuorta, joka kuvittelee, että kun hän sanoo "hyppää" suistuu maailma akseliltaan kaikkien hypätessä samaan aikaan ilmaan.
Alaikäiset elää huoltajan kukkarolla, sekä laillisen vastuun ja päätäntävallan alla, joten huoltaja päättää myös sen milloin kotona voi ja milloin ei voi olla. En siellä kotona ollut minäkään silloin kun vanhemmat päätti, että viikonloppuna mennään mökille. Se oli tyrkyttäydytävä kaverille yöksi tai lähdettävä sinne mökille mukaan. Usein lähdettävä mukaan, vanhempien yksipuolisella päätöksellä.
Tuossa ap:n avauksessa oli kyse siitä että ap halusi vartavasten tyttären pois omasta kodistaan. Se on hylkäämistä ap:lta lasta kohtaan ja aiheuttaa tai pahentaa jo ennestään lapsella mahdollisesti olevia tunnevaurioita (ja pls ei tartte takertua tohon ja spinnata)
Kukaan ei ihmettelisi jos ap silloin tällöin olisi itse poissa yhden tai kaksi yötä kuukaudesta kun teini jää kotiin. Onhan yksinhuoltajia jotka yövuoroissa joskus.
voi tsiisus.. ja hylkäämistraumaa ei aiheuta se, että sinne toiseen kotiin päin voi vaan ilmoittaa, et ei enää oikein huvittais tulla ja sieltä sanotaan et eipä mittää, mulle passaa oikein mukavasti ettet enää tule
Hylkäämistä :'D Kumma kun mulle ei tullut kovin hyljeksitty olo kun joskus piti mennä mummille kun vanhemmilla oli juhlat tai ne meni johonkin viikonloppureissuun:'D
Tiedättekö miten palstamamman lapsi vaihtaa hehkulampun?
Pitää lampunkannasta kiinni ja maailma pyörii ympärillä.
Jostain tällaisesta ne taitaa opetkin näinä päivinä kirjoitella...
Onko sulla oikeesti joku ongelma tämän ketjun kanssa kun spinnaat ja puhut asian vierestä koko ajan?
Suosittelen, että tutkit lasten -ja kasvatuspsykiatrien suosituksia eron jälkeisestä asumisesta, tästä on esim laaja ruotsalaistutkimus olemassa.
Joskus sen toisen vanhemman vanhemmuuden tukeminen vaatii lapsen kanssa neuvottelua ja suostuttelua. Siitä on vielä matkaa pakottamiseen. Suren tässä ketjussa eniten sitä nuorta joka hetkellisen helppouden vuoksi valitsee etääntyä isästään kun itsenäiseen elämään on enää hetki aikaa.
Miksi sua kiinnostelee noin paljon jonkun itsellesi tuntemattoman teinin valinta olla kotonaan yötä eikä viettää selkäreppulapsen elämää josta haluaa oman hyvinvointinsa vuoksi eroon?
Eikö teinistä saakka pitäisi kannustaa heitä tekemään hyvinvointitekoja itselleen ja elää omannäköistä elämäänsä?
Ilman muuta. Toisten huomioon ottaminen on so last season.
Paitsi sitten kun se tyttö menee tekemään lapsen. Sitten sen ei muuta ole sallittua tehdäkään kun ottaa toiset huomioon. Pysyä liitossa, jossa mies huomasi lapsen myötä sitoneensa itseensä pysyvästi nöyrän tiskirätin; unohtaa omat harrastukset jos 16-vuotias prinsessa tai pikkukeisari ei juuri silloin halua äitiä harrastukseen laskea JA ennen kaikkea unohtaa iäksi kuvitelmatkaan hankkia itselleen tyydyttävää ihmissuhdetta -onhan äitillä jo sellainen, se prinsessa!
Miten tuo viimeinen vuodatus liittyy ketjun aiheeseen eli vanhemmuuteen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tässähän on siis kyse 16-vuotiaasta nuoresta. Ei vaippaikäisestä jatkuvaa hoivaa tarvitsevasta vauvasta.
16-vuotias tuskin mitenkään rajoittaa tai häiritsee äidin vapaa-ajan viettoa. Sen ikäinen pärjää varmasti tarvittaessa yksin kotona yönkin, osaa tehdä ruokaa itselleen tai ainakin vaikka lämittää sen pakastepitsan, jos äitiä ei viikonloppuna ruuanlaitto napostele. Uskoisin, että äiti voi ja saa toteuttaa itseään ihan vapaasti, vaikka 16-vuotias ei enää haluakaan joka toinen viikonloppu lähteä pois kotoaan.
Ja hei, ydinperheissä ne lapset on ihan joka viikonloppu siinä kotona. Ei ole mitään joka toisen viikonlopun lapsivapaata.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiedän, että teini-ikään voi kuulua monenlaista vääntöä, itsellänikin on kaksi teiniä, mutta vanhemman paneutumisella, keskustelu-yhteyden huoltamisella, kuuntelulla, läsnä-ololla, pääsee jo pitkälle.
Tosin kaikissa ikävaiheissa vaivaa joutuu näkemään ja omat halut ja tarpeet jäävät aina kakkoseksi, mutta tästä ei vanhemmuudessa pääse yli eikä ympäri.
Olen aina noudattanut samaa periaatetta kuin lainaamani kirjoittaja, eli kun huolehtii lapsistaan hyvin, laittaa heidät etusijalle, vastaa heidän tarpeisiinsa, tekee paljon tulevaisuudenkin eteen.Oivallinen kirjoitus, josta leikkasin paljon, koska haluan erikseen kommentoida lainaamaani tekstiä.
Niin, sen verran vielä haluaisin todeta, ettei lapsen asettaminen etusijalle kuitenkaan tarvitse tarkoittaa kaiken oman hylkäämistä. Toki autolomamatka Kolmårdenin kautta Legolandiin oli tietenkin tehty silloin 8-vuotiasta legohullua ajatellen. Mutta hankin myös halvan käytetyn pakettiauton, josta sai superlonpatjan ja retkikeittimen avulla tehtyä mitä parhaimman luontoretkitukikohdan kahdelle. Sillä tehtiin vuosien varrella monta hyvää viikonloppu- ja pidempääkin keikkaa, ja tällä tavalla sain tehtyä myös sellaisia asioita joista itse pidän. Se on muuten uskomaton matka, minkä 6-vuotias jaksaa päivän aikana iloisesti kävellä, jos repussa on makkaraa odottamassa ja lastenvaunut on jo 2-vuotiaana annettu perinnöksi seuraaville sukupolville. Kävelytaito kannattaa opettaa lapsena jo nuorena, eikä kuskata vaunuissa 5-vuotiaaksi vain siksi, että se saattaa sillä hetkellä tuntua kätevältä.
Nyt kun itse olen rikkonut 50 ikävuoden rajan, ja poika vetää viimeistä lukiovuottaan, tuntuu ettei kaikki se vaiva mennyt hukkaan. Tulevaisuutta on tietenkin vaikea ennustaa, että ei sitä koskaan tiedä, mihin kenenkäkin elämä tulee menemään. Mutta ei minua haittaa, että kotini on edelleenkin myös täysi-ikäisen poikani koti.
No, tämä nyt vähän harhautui pääaiheesta, mutta ehkä joku saa tästä hyvän ajatuksen kipinän omaan elämäänsä.
- Yksinhuoltajaisä
Me ollaan pojan isän kanssa molemmat pidetty ihan ensiarvoisen tärkeänä, että poika elää molempien kanssa arkea ja läheinen suhde säilyy molempien kanssa. Tätä on poika itsekin toivonut.
En koe pojan kanssa vietettyä aikaa vaivannäkönä, vaan elämänä. Jos olisin saanut valita, olisin pitänyt hänet kokonaan itselläni, mutta mielestäni se ei ole ollut oikein häntä kohtaan, eikä isäänsä. Tiedän, että isänsä ajattelee samoin.
Joustavuus on säilytetty aina, lapsen lähtökohdista tarkastellen, mutta myös aikuisten, miksi emme olisi? Kun isä saa loman ja matkan etelään, lähtee poika halutessaan mukaan, riippumatta "kumman viikko". Kun äiti lähtee työmatkalle, menee poika isälle, huvitti tai ei.
Poika on joskus tahtonut poiketa sovitusta ja näin on tehty mikäli syy on ymmärrettävä. Poika ei kuitenkaan kolmen ihmisen elämänrytmiä hallinnoi minkään nuoren ihmisen mielenoikkujen mukaan. Miksi tekisimme hänelle sen karhunpalveluksen, että antaisimme ymmärtää maailman pyörivän hänen kunkin hetkisen mieliteon mukaan, kun ei se niin joka tapauksessa tee. Odotan nuorelta myös kykyä ja halua ottaa toiset ihmiset huomioon ihan siinä missä sitä odotetaan myös vanhemmalta.
Ja viimeisenä, en näe oman lapseni kasvatusta sijoituksena omaan tulevaisuuteeni, vaan sijoituksena hänen tulevaisuuteensa. Se kantaako kasvatustyöni hedelmää, riippuu kovasti hänestä itsestään. Hän ei ole minun saavutukseni, eikä minulla ole mainittavia odotuksia häntä kohtaan. Toivon, että uskaltaisi elää oman näköistään elämää ja pysyisi turvassa.
Hyvä että tilanne on sinulla tuo. Ketjun aihe oli kuitenkin ap:n halu ajaa teini-ikäinen lapsi pois kotoaan vaikka tuo lapsi on itse nähnyt parhaimmaksi että asuisi kotoaan pysyvästi ja tätä pysyvää kotia ap ei lapselleen halua millään antaa. Sitä tässä ketjussa on ihmetelty.
Niin. Ap haluaa joskus tehdä jotain ilman lastaan. En tiedä mitä, eikä se minulle kuulukaan. Jos ei 16-vuotias keksi muuta kyläpaikkaa tai pärjäile itsekseen niin sitten mennään isälle tai mummulaan, esim. Ja piste.
Ei ole Ap.n vika, ettei kaikilla ole turvaverkkoa johon nojata kun tavitsee lapselle väliaikaista vahtia. Eikä se, että nuori tyttö viettää kaksi yötä joka toinen viikko poissa pääasiallisesta asuinpaikastaan mitenkään vie häneltä "pysyvää kotia". Muuten voisin todeta, ettei minullakaan tainnut sellaista lapsuuden ydinperheidyllissä olla, koska lietsusin kylillä vähintään sen verran jo tuon ikäisenä.
Ja kiitos aloittajalle siitä, että a) huolehtii lapsen ja toisen vanhemman suhteesta sen minkä verran on hänen käsissään ja b) ei kasvata nuorta, joka kuvittelee, että kun hän sanoo "hyppää" suistuu maailma akseliltaan kaikkien hypätessä samaan aikaan ilmaan.
Alaikäiset elää huoltajan kukkarolla, sekä laillisen vastuun ja päätäntävallan alla, joten huoltaja päättää myös sen milloin kotona voi ja milloin ei voi olla. En siellä kotona ollut minäkään silloin kun vanhemmat päätti, että viikonloppuna mennään mökille. Se oli tyrkyttäydytävä kaverille yöksi tai lähdettävä sinne mökille mukaan. Usein lähdettävä mukaan, vanhempien yksipuolisella päätöksellä.
Tuossa ap:n avauksessa oli kyse siitä että ap halusi vartavasten tyttären pois omasta kodistaan. Se on hylkäämistä ap:lta lasta kohtaan ja aiheuttaa tai pahentaa jo ennestään lapsella mahdollisesti olevia tunnevaurioita (ja pls ei tartte takertua tohon ja spinnata)
Kukaan ei ihmettelisi jos ap silloin tällöin olisi itse poissa yhden tai kaksi yötä kuukaudesta kun teini jää kotiin. Onhan yksinhuoltajia jotka yövuoroissa joskus.
voi tsiisus.. ja hylkäämistraumaa ei aiheuta se, että sinne toiseen kotiin päin voi vaan ilmoittaa, et ei enää oikein huvittais tulla ja sieltä sanotaan et eipä mittää, mulle passaa oikein mukavasti ettet enää tule
Ja taas harhautetaan. Ap:n mukaan lapsi ja isä tapaavat useammin kuin ennen, mutta eivät sillä tavalla kuin mitä Ap toivoo, eli juuri hänen haluaminaan viikonloppuina yön yli. Se, millä tavalla isänsä omasta tahdostaan useammin tapaaminen voisi aihauttaa lapselle traumaa, jää ainakin minulta ymmärtämättä.
Epäilen että tämä harhauttaja on joku isä jolle 16-vuotias tytär on ilmoittanut ettei tule enää yöksi. Siksi flodaa ketjua kun ahdistaa tyttären päätös. Jos näin niin peiliin tulisi katsoa ja pitkään ja miettiä miksi on epäonnistunut noin pahoin omassa vanhemmuudessaan ihan lapsen syntymästä saakka että oma lapsi päättää noin.
epäile vaan, mutta jos viittaat mun kirjoituksiin, olen myös kirjoittanut, että meillä pojan isän kanssa 50-50 toimii jo seitsemättä vuotta ja poika ei ole halunnut järjestelyä muuttaa.
Se on vaan silleen jännä juttu, että minä arvostan ja vaalin sitä isän asemaa pojan elämässä ja väännyin monella tapaa mutkalle silloin kun hän eli sinkkuelämää, jotta olisi saanut sovitettua yhteen sen ja vanhemmuuden. Miksi? No sen pojan vuoksi! Ei isänsä osannut aina ajatella pojan kannalta edullisinta ratkaisua kun teki mieli radalle tai tyttöystävän luokse, joten minä joustin kun se mulle elämäntilanteessakin hyvin sopi. En todellakaan kokenut, että pojan ja isän suhde on yksin heidän kahden välinen asia, koska se on mun lapsi. En halua hänelle mitään muuta kuin parasta.
Isän juoksuaika meni vuodessa ohi ja olen todella kiitollinen että suhde poikaan on molemmilla säilynyt läheisenä. En missään tapauksessa ottaisi vastaan vain ilmoitusasiana jos poika sanoisi yhden äkin, ettei hän enää jaksaisi mennä isille ja isikin ehdotti että käydään sit kahvilla aina joskus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiedän, että teini-ikään voi kuulua monenlaista vääntöä, itsellänikin on kaksi teiniä, mutta vanhemman paneutumisella, keskustelu-yhteyden huoltamisella, kuuntelulla, läsnä-ololla, pääsee jo pitkälle.
Tosin kaikissa ikävaiheissa vaivaa joutuu näkemään ja omat halut ja tarpeet jäävät aina kakkoseksi, mutta tästä ei vanhemmuudessa pääse yli eikä ympäri.
Olen aina noudattanut samaa periaatetta kuin lainaamani kirjoittaja, eli kun huolehtii lapsistaan hyvin, laittaa heidät etusijalle, vastaa heidän tarpeisiinsa, tekee paljon tulevaisuudenkin eteen.Oivallinen kirjoitus, josta leikkasin paljon, koska haluan erikseen kommentoida lainaamaani tekstiä.
Niin, sen verran vielä haluaisin todeta, ettei lapsen asettaminen etusijalle kuitenkaan tarvitse tarkoittaa kaiken oman hylkäämistä. Toki autolomamatka Kolmårdenin kautta Legolandiin oli tietenkin tehty silloin 8-vuotiasta legohullua ajatellen. Mutta hankin myös halvan käytetyn pakettiauton, josta sai superlonpatjan ja retkikeittimen avulla tehtyä mitä parhaimman luontoretkitukikohdan kahdelle. Sillä tehtiin vuosien varrella monta hyvää viikonloppu- ja pidempääkin keikkaa, ja tällä tavalla sain tehtyä myös sellaisia asioita joista itse pidän. Se on muuten uskomaton matka, minkä 6-vuotias jaksaa päivän aikana iloisesti kävellä, jos repussa on makkaraa odottamassa ja lastenvaunut on jo 2-vuotiaana annettu perinnöksi seuraaville sukupolville. Kävelytaito kannattaa opettaa lapsena jo nuorena, eikä kuskata vaunuissa 5-vuotiaaksi vain siksi, että se saattaa sillä hetkellä tuntua kätevältä.
Nyt kun itse olen rikkonut 50 ikävuoden rajan, ja poika vetää viimeistä lukiovuottaan, tuntuu ettei kaikki se vaiva mennyt hukkaan. Tulevaisuutta on tietenkin vaikea ennustaa, että ei sitä koskaan tiedä, mihin kenenkäkin elämä tulee menemään. Mutta ei minua haittaa, että kotini on edelleenkin myös täysi-ikäisen poikani koti.
No, tämä nyt vähän harhautui pääaiheesta, mutta ehkä joku saa tästä hyvän ajatuksen kipinän omaan elämäänsä.
- Yksinhuoltajaisä
Me ollaan pojan isän kanssa molemmat pidetty ihan ensiarvoisen tärkeänä, että poika elää molempien kanssa arkea ja läheinen suhde säilyy molempien kanssa. Tätä on poika itsekin toivonut.
En koe pojan kanssa vietettyä aikaa vaivannäkönä, vaan elämänä. Jos olisin saanut valita, olisin pitänyt hänet kokonaan itselläni, mutta mielestäni se ei ole ollut oikein häntä kohtaan, eikä isäänsä. Tiedän, että isänsä ajattelee samoin.
Joustavuus on säilytetty aina, lapsen lähtökohdista tarkastellen, mutta myös aikuisten, miksi emme olisi? Kun isä saa loman ja matkan etelään, lähtee poika halutessaan mukaan, riippumatta "kumman viikko". Kun äiti lähtee työmatkalle, menee poika isälle, huvitti tai ei.
Poika on joskus tahtonut poiketa sovitusta ja näin on tehty mikäli syy on ymmärrettävä. Poika ei kuitenkaan kolmen ihmisen elämänrytmiä hallinnoi minkään nuoren ihmisen mielenoikkujen mukaan. Miksi tekisimme hänelle sen karhunpalveluksen, että antaisimme ymmärtää maailman pyörivän hänen kunkin hetkisen mieliteon mukaan, kun ei se niin joka tapauksessa tee. Odotan nuorelta myös kykyä ja halua ottaa toiset ihmiset huomioon ihan siinä missä sitä odotetaan myös vanhemmalta.
Ja viimeisenä, en näe oman lapseni kasvatusta sijoituksena omaan tulevaisuuteeni, vaan sijoituksena hänen tulevaisuuteensa. Se kantaako kasvatustyöni hedelmää, riippuu kovasti hänestä itsestään. Hän ei ole minun saavutukseni, eikä minulla ole mainittavia odotuksia häntä kohtaan. Toivon, että uskaltaisi elää oman näköistään elämää ja pysyisi turvassa.
Hyvä että tilanne on sinulla tuo. Ketjun aihe oli kuitenkin ap:n halu ajaa teini-ikäinen lapsi pois kotoaan vaikka tuo lapsi on itse nähnyt parhaimmaksi että asuisi kotoaan pysyvästi ja tätä pysyvää kotia ap ei lapselleen halua millään antaa. Sitä tässä ketjussa on ihmetelty.
Niin. Ap haluaa joskus tehdä jotain ilman lastaan. En tiedä mitä, eikä se minulle kuulukaan. Jos ei 16-vuotias keksi muuta kyläpaikkaa tai pärjäile itsekseen niin sitten mennään isälle tai mummulaan, esim. Ja piste.
Ei ole Ap.n vika, ettei kaikilla ole turvaverkkoa johon nojata kun tavitsee lapselle väliaikaista vahtia. Eikä se, että nuori tyttö viettää kaksi yötä joka toinen viikko poissa pääasiallisesta asuinpaikastaan mitenkään vie häneltä "pysyvää kotia". Muuten voisin todeta, ettei minullakaan tainnut sellaista lapsuuden ydinperheidyllissä olla, koska lietsusin kylillä vähintään sen verran jo tuon ikäisenä.
Ja kiitos aloittajalle siitä, että a) huolehtii lapsen ja toisen vanhemman suhteesta sen minkä verran on hänen käsissään ja b) ei kasvata nuorta, joka kuvittelee, että kun hän sanoo "hyppää" suistuu maailma akseliltaan kaikkien hypätessä samaan aikaan ilmaan.
Alaikäiset elää huoltajan kukkarolla, sekä laillisen vastuun ja päätäntävallan alla, joten huoltaja päättää myös sen milloin kotona voi ja milloin ei voi olla. En siellä kotona ollut minäkään silloin kun vanhemmat päätti, että viikonloppuna mennään mökille. Se oli tyrkyttäydytävä kaverille yöksi tai lähdettävä sinne mökille mukaan. Usein lähdettävä mukaan, vanhempien yksipuolisella päätöksellä.
Tuossa ap:n avauksessa oli kyse siitä että ap halusi vartavasten tyttären pois omasta kodistaan. Se on hylkäämistä ap:lta lasta kohtaan ja aiheuttaa tai pahentaa jo ennestään lapsella mahdollisesti olevia tunnevaurioita (ja pls ei tartte takertua tohon ja spinnata)
Kukaan ei ihmettelisi jos ap silloin tällöin olisi itse poissa yhden tai kaksi yötä kuukaudesta kun teini jää kotiin. Onhan yksinhuoltajia jotka yövuoroissa joskus.
voi tsiisus.. ja hylkäämistraumaa ei aiheuta se, että sinne toiseen kotiin päin voi vaan ilmoittaa, et ei enää oikein huvittais tulla ja sieltä sanotaan et eipä mittää, mulle passaa oikein mukavasti ettet enää tule
Ja taas harhautetaan. Ap:n mukaan lapsi ja isä tapaavat useammin kuin ennen, mutta eivät sillä tavalla kuin mitä Ap toivoo, eli juuri hänen haluaminaan viikonloppuina yön yli. Se, millä tavalla isänsä omasta tahdostaan useammin tapaaminen voisi aihauttaa lapselle traumaa, jää ainakin minulta ymmärtämättä.
Epäilen että tämä harhauttaja on joku isä jolle 16-vuotias tytär on ilmoittanut ettei tule enää yöksi. Siksi flodaa ketjua kun ahdistaa tyttären päätös. Jos näin niin peiliin tulisi katsoa ja pitkään ja miettiä miksi on epäonnistunut noin pahoin omassa vanhemmuudessaan ihan lapsen syntymästä saakka että oma lapsi päättää noin.
epäile vaan, mutta jos viittaat mun kirjoituksiin, olen myös kirjoittanut, että meillä pojan isän kanssa 50-50 toimii jo seitsemättä vuotta ja poika ei ole halunnut järjestelyä muuttaa.
Se on vaan silleen jännä juttu, että minä arvostan ja vaalin sitä isän asemaa pojan elämässä ja väännyin monella tapaa mutkalle silloin kun hän eli sinkkuelämää, jotta olisi saanut sovitettua yhteen sen ja vanhemmuuden. Miksi? No sen pojan vuoksi! Ei isänsä osannut aina ajatella pojan kannalta edullisinta ratkaisua kun teki mieli radalle tai tyttöystävän luokse, joten minä joustin kun se mulle elämäntilanteessakin hyvin sopi. En todellakaan kokenut, että pojan ja isän suhde on yksin heidän kahden välinen asia, koska se on mun lapsi. En halua hänelle mitään muuta kuin parasta.
Isän juoksuaika meni vuodessa ohi ja olen todella kiitollinen että suhde poikaan on molemmilla säilynyt läheisenä. En missään tapauksessa ottaisi vastaan vain ilmoitusasiana jos poika sanoisi yhden äkin, ettei hän enää jaksaisi mennä isille ja isikin ehdotti että käydään sit kahvilla aina joskus.
Ole mikä olet täällä palstalla. Ihan sama. Määräily ei ole enää 16-vuotiaalle ap:n kaltaisessa tilanteessa hyväksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mites tällainen: itse kun olin teini, niin pyysin välillä vanhempiani poistumaan kotoa, koska halusin pitää bileet esim. synttäreideni aikaan. Vanhemmat olivat aina haluttomia lähtemään, mutta joskus suostuivat. Eikö vastaavasti vanhempi voisi pyytää noinkin vanhaa teiniä menemään jonnekin (vaikka isälleen tai kaverilleen), jos äidillä on vaikka mielessä järjestää illanistujaiset tms.? Ei kai se nyt maailmanloppu ole joskus olla poissa kotoa, jos joku muu huushollissa asuva tarvitsee huushollin käyttöönsä?
Itse olin teininä useinkin pois kotoa ja varsinkin aina silloin, kun vanhemmillani oli jotain, mitä teininä pidin pönötysillallisina siellä. Vähän erikoinen 16v, jos on oltava äidin helmoissa joka viikonloppu.
Sun spinnaukset sanasalaatteineen ovat rasittavia ja menevät ohi aiheen ytimen.
Ei kun olen oikeassa. Jos 16v on riittävän iso päättämään, ettei mene enää isänsä luo, niin 16v on myös riittävän iso siihen, että äiti voi pyytää 16-vuotiasta antamaan äidille omaa rauhaa esimerkiksi tiettynä viikonlopun päivänä. Tosiaan, jotkut oikeasti heittää 16-vuotiaat jo kokonaan omiin asuntoihinsa.
Se että jotkut vanhemmat heittävät itse lapsensa ulos ennen täysi-ikäistymistään ei kyllä ole hyvää vanhemmuutta. Lapsella on oikeus huolenpitoon ja kotiin kunnes hän täyttää 18. Vanhemmalla on velvollisuus huolehtia lapsen tarpeista siihen asti ja vaikka vanhempi maksaisi lapsen asumiskulut, lasta ei silti saa väkisin heittää omilleen jos hän ei halua tai ole valmis vielä muuttamaan kotoa. Yrittäkää nyt jo ymmärtää, mitä se kasvatusvastuu ja huoltajuus tarkoittaa ihan lain mukaan. Tämä ei silti tarkoita, etteikö teini saa esittää toivetta siitä, kumman luona eroperheessä asuu ja miten haluaa tavata toista vanhempaansa. Kumpikin vanhempi on lähtökohtaisesti velvollinen kasvattamaan oman jälkikasvunsa, mutta lapsi ei ole velvollinen sitoutumaan vanhempien keskinäisiin sopimuksiin.
Ap haluaa yhden yön olla YKSIN. Ei se voi olla liikaa vaadittu 16-vuotiaalta, kun samaan aikaan moni 16v tosiaan asuukin jo omillaan.
Ei halua. Ap haluaa olla yksin joka ikinen viikonloppu sekä kaikki lomat. Plus tietysti elatusavun eli 750€/kk.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mites tällainen: itse kun olin teini, niin pyysin välillä vanhempiani poistumaan kotoa, koska halusin pitää bileet esim. synttäreideni aikaan. Vanhemmat olivat aina haluttomia lähtemään, mutta joskus suostuivat. Eikö vastaavasti vanhempi voisi pyytää noinkin vanhaa teiniä menemään jonnekin (vaikka isälleen tai kaverilleen), jos äidillä on vaikka mielessä järjestää illanistujaiset tms.? Ei kai se nyt maailmanloppu ole joskus olla poissa kotoa, jos joku muu huushollissa asuva tarvitsee huushollin käyttöönsä?
Itse olin teininä useinkin pois kotoa ja varsinkin aina silloin, kun vanhemmillani oli jotain, mitä teininä pidin pönötysillallisina siellä. Vähän erikoinen 16v, jos on oltava äidin helmoissa joka viikonloppu.
Sun spinnaukset sanasalaatteineen ovat rasittavia ja menevät ohi aiheen ytimen.
Ei kun olen oikeassa. Jos 16v on riittävän iso päättämään, ettei mene enää isänsä luo, niin 16v on myös riittävän iso siihen, että äiti voi pyytää 16-vuotiasta antamaan äidille omaa rauhaa esimerkiksi tiettynä viikonlopun päivänä. Tosiaan, jotkut oikeasti heittää 16-vuotiaat jo kokonaan omiin asuntoihinsa.
Alaikäisen heittäminen ulos kodista on heitteillejättökö ja laitonta
Jos maksaa teinin yli 16v:n asumisen ja muutkin kulut, niin ei ole kyllä millään tapaa heitteille jättö. Mun kaverin vanhemmat vuokras kämpän mun kaverille, kun hän aloitti lukion. Moni 16v asuu omillaan. Vanhemmat on elatusvelvollisia, mutta ei tarvi asua saman katon alla.
Ei tarvitse asia saman katon alla, mutta etenkin lähivanhemmalla on vahva velvollisuus huolehtia myös lapsen henkisestä hyvinvoinnista täysi-ikäisyyteen asti. 18:n ikävuoden koittaessa lapsensa saa lain edessä hylätä kuin märän rätin jos omassa mielessään tuntee sen olevan oikein, mutta ei ennen sitä. Jos alaikäinen lapsi tarvitsee vanhempaansa, hänen hylkääminensä on lain edessä heitteillejättö ihan riippumatta siitä, annetaanko hänelle hylätessä kultalusikka suuhun.
T: Yksinhuoltajaisä, joka ei hylännyt lastaan, ei edes tämän täyttäessä 18
Kysyn vaan edelleen, että miten se lähivanhempiin pystyy huolehtimaan sen lapsen henkisestä hyvinvoinnista, jos itsekin on kuormittunut ja haluaa pois kaikista häiriötekijöistä, siis olla yksin. Eihän tuo nyt ole mikään tavanomainen tilanne. Normaalimpaa on varmasti, että 16-vuotiaan vanhemmat toivoisivat, että näkisivät teiniään enemmän, kun teineillä tuppaa olemaan niitä omia menoja kodin ulkopuolella. Esim. mun vanhemmat oli ihmeissään, kun veljeni oli tosi usein tyttöystävänsä luona öitäkin lukioikäisenä.
Ap:lla nyt on sellainen tilanne, että ap on kuormittunut (syytä ei varsinaisesti ole kerrottu), ja tarvitsee lepoa ja omaa tilaa. Ei siihen nyt auta, että ei-kuormittuneet ihmiset aukoo hänelle päätään siitä, että mitäs teit lapsia, kestä, kun kerran rupesit. Lapsen isähän rupesi alun perin hommaan ihan yhtälailla, ja nyt isä voi elää kuin lapseton, eikä tarvi yhtään kantaa vastuuta, vaikka onkin lapsen kanssa hyvissä väleissä ja lapsen äiti on kuormittunut. Eikö se ole vähän erikoista? Jos minä saisin tietää, ettei lasten isä jaksa, niin kyllä minä tarjoutuisin ottamaan lapset sitten mun luo.
Vastasit minulle, mutta vähän niin kuin asian vierestä ja laitoit suuhuni sanoja, joita en ole kirjoittanut.
1) Minä en ole aukonut päätäni, että mitäs teit lapsia.
2) Lapsen äiti on päättänyt ottaa lähivanhemman vastuun, ja silloin se vastuu on myös kannettava.
3) Jos lähivanhempi ei jaksa, voi hakea apua. Säkällä sitä saakin.
4) Aika rohkeaa syyttää "ei-kuormittuneeksi". Väittäisin tietävän ihan tarpeeksi kuormituksesta, kun olen samaan aikaan hoitanut asiantuntijatyötä ja poikaani silloin pienempänä, kun hän vielä tarvitsi minua paljon. En laittanut häntä sen paremmin kännykän kuin televisionkaan eteen, vaan revin itsestäni sen irti, että vietimme leppoisaa aikaa legoilla rakennellen ja saunoa silloinkin, kun asuntovelkaa oli niin, että tiesin ettei pientä nuhaa enempää sovi sairastaa tai kaikki romahtaa justiinsa ja samaan aikaan firma meinasi kaatua alta. Jälkeen päin on helppo ajatella, että kaikki kannatti, sillä kun pohjatyön teki nuorempana, nyt meillä on hyvät ja lämpimät välit. Sain säilytettyä pojan välit äitiinsäkin, vaikka tämä karkasi aikaa sitten miehen perässä toiselle paikkakunnalle.
5) Joka ikinen kerta, kun äiti on kysynyt, voinko syystä tai toisesta katsoa poikamme perään silloin, kun olisi ollut hänen viikonloppunsa, olen vastannut kyllä. Se on ollut poissa omasta "vapaa-ajastani", mutta otin sen aina henkisenä sijoituksena päätökseen, jonka tein 12 vuotta sitten, eli lähivanhemmuuden vastuun ja pojan parhaan huomioon ottamiseen. En kysellyt itseltäni, sattuisiko asia huvittamaan minua juuri tällä kertaa.
Että semmoista. Kirjoitin tämän vastineesi vain, koska vastasit nimellisesti minulle, mutta olkiukkoilit minulle ihan muiden argumentteja.
- Yksinhuoltajaisä
Just näin, vanhemmuus ei ole mitään harrastustoimintaa, jota voi tehdä kun huvittaa ja jaksaa, rusinoita ei voi nyppiä pullasta, eikä kuormittuneenakaan voi hylätä lasta/ lapsia.
Ja miten ihmeessä 16-vuotias vielä voi vanhempaa kuormittaa?
Tiedän, että teini-ikään voi kuulua monenlaista vääntöä, itsellänikin on kaksi teiniä, mutta vanhemman paneutumisella, keskustelu-yhteyden huoltamisella, kuuntelulla, läsnä-ololla, pääsee jo pitkälle.
Tosin kaikissa ikävaiheissa vaivaa joutuu näkemään ja omat halut ja tarpeet jäävät aina kakkoseksi, mutta tästä ei vanhemmuudessa pääse yli eikä ympäri.
Olen aina noudattanut samaa periaatetta kuin lainaamani kirjoittaja, eli kun huolehtii lapsistaan hyvin, laittaa heidät etusijalle, vastaa heidän tarpeisiinsa, tekee paljon tulevaisuudenkin eteen.
Uupumus, sairaus, mikä tahansa ikävä tilanne voi kohdata myös kahden vanhemman perhettä, eikä siinäkään tilanteessa mietitä, että mihinhän ne lapset tästä saisi.
Tosi kurjissa tilanteissa toki huostaan, mutta aika pitkälle eskaloitunut tilanne silloin on päällä.
Ap:n pitäisi miettiä aikuistuvaa, mutta ei vielä aikuista, nuortaan. Nuori tarvitsee tunteen turvallisuudesta, mutta myös päätäntävaltaa omista asioistaan ja nyt on kasvussaan tullut siihen, että vuoroviikko-asumisesta on ns kasvanut ulos.
Haluaisiko Ap itse rampata viikoittain kahden osoitteen välillä? Ap, toivota tyttäresi lämpimästi tervetulleeksi omaan kotiinsa, ja ole tukena itsenäistymisessä, mutta älä pakota siihen liian varhain. Sinä olet vanhempi, vastuussa itsestäsi ja teoistasi, tyttäresi ei ole vastuussa sinusta, eikä haluamisistasi tai tarpeistasi.Jännästi joillekin se vanhemmuus kuitenkin on vain jotain, mitä voi tehdä, jos huvittaa. Nimittäin ihan jokaikiselle etävanhemmalle ja monelle ydinperhevanhemmallekin (jos ydinperheen toinen osapuoli on se vastuuta kantava). Tuonkin yksinhuoltajaisän exä on ilmeisesti ihan sujuvasti laistanut vastuun ja niin tekee aika monen muunkin exä. Tältä pohjalta ihmettelen kovasti, että syyttävä sormi aina osoittaa niitä, ketkä sen vastuun on ottanut, vaikka taustalla on se toinen, joka alkuperäisen sopimuksen mukaan lupasi jakaa sen vastuun, mutta ei toiminut näin. Itse ainakin syyttäisin mieluummin niitä, ketkä oikeasti sluibaa vastuusta, enkä niitä, ketkä kantaa sen vastuun, mutta uskaltaa sanoa ääneen, että oma aikakin olisi joskus mukavaa.
Ja kyllä ydinperheessä, jossa on uupumusta (on tapaus lähipiirissä) todellakin tehdään järjestelyjä, joilla se uupunut saa rauhaa levätä. Se ei-uupunut vanhempi lähtee jonnekin viikonlopuksi lasten kanssa, että toinen saa olla rauhassa, ei-uupunut ottaa kotona entistä enemmän vastuuta jne. Ei todellakaan mene niin, että uupuneen oletetaan vain hoitavan kaikki vastuut kuten ennenkin.
Ydinperheessä vastuunjakoa tehdään kykyjen, halujen ja sopimuskyvyn mukaan. Sen sijaan yksinhuoltajan / lähivanhemman on pieni pakko olla viimeinen perälauta silloin, kun kaikki muut pettävät. Tai onhan lasu vielä senkin jälkeen olemassa, mutta se on tie, jolta kannattaa pyrkiä välttymään.
Olen minä välillä, etenkin kun firma meinasi kaatua ja pelkkää talolainaa oli kuusinumeroinen summa niin saakelin silmät ristissä ja mieli mutkalla, ettei mitään mittaa. Ei olisi aina kiinnostanut rakennella legoilla tai laittaa ruokaa. Tosiasia oli silti, että poika oli minulla, ja minun tehtäväni oli kantaa vastuu. Sain 80-vuotiaan äitini välillä hieman auttamaan (suurkiitos siitä!), mutta vastuu oli silti minun.
Mutta ei olisi tullut mieleenikään pakottaa poikaa menemään toiselle paikkakunnalle, äitinsä luokse, vastoin tämän tahtoa. Ei etenkään 16-vuotiaana, jolloin hänellä oli omia harrastuksia ja kavereita. Joskus hän meni äitinsä luokse "sovituksi" viikonlopuksi, joskus ei. Se oli siinä vaiheessa enemmänkin heidän välisensä asia. Kyllä hän yhteiseen kotiimme mahtui ja mahtuu vielä nyt 18-vuotiaanakin.
Nyt toki kun poika on täysikäinen, saa hän kestää sitä, että minulla on ihan naisystäväkin, joka usein yöpyy luonani. Onneksi tulevat toimeen, muuten olisin varmaan vähemmän kotona.
- Yksinhuoltajaisä
Vierailija kirjoitti:
Tässähän on siis kyse 16-vuotiaasta nuoresta. Ei vaippaikäisestä jatkuvaa hoivaa tarvitsevasta vauvasta.
16-vuotias tuskin mitenkään rajoittaa tai häiritsee äidin vapaa-ajan viettoa. Sen ikäinen pärjää varmasti tarvittaessa yksin kotona yönkin, osaa tehdä ruokaa itselleen tai ainakin vaikka lämittää sen pakastepitsan, jos äitiä ei viikonloppuna ruuanlaitto napostele. Uskoisin, että äiti voi ja saa toteuttaa itseään ihan vapaasti, vaikka 16-vuotias ei enää haluakaan joka toinen viikonloppu lähteä pois kotoaan.
Ja hei, ydinperheissä ne lapset on ihan joka viikonloppu siinä kotona. Ei ole mitään joka toisen viikonlopun lapsivapaata.
Tämä on juuri se mihin ap:lta ei ole tullut selkeää vastausta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mites tällainen: itse kun olin teini, niin pyysin välillä vanhempiani poistumaan kotoa, koska halusin pitää bileet esim. synttäreideni aikaan. Vanhemmat olivat aina haluttomia lähtemään, mutta joskus suostuivat. Eikö vastaavasti vanhempi voisi pyytää noinkin vanhaa teiniä menemään jonnekin (vaikka isälleen tai kaverilleen), jos äidillä on vaikka mielessä järjestää illanistujaiset tms.? Ei kai se nyt maailmanloppu ole joskus olla poissa kotoa, jos joku muu huushollissa asuva tarvitsee huushollin käyttöönsä?
Itse olin teininä useinkin pois kotoa ja varsinkin aina silloin, kun vanhemmillani oli jotain, mitä teininä pidin pönötysillallisina siellä. Vähän erikoinen 16v, jos on oltava äidin helmoissa joka viikonloppu.
Sun spinnaukset sanasalaatteineen ovat rasittavia ja menevät ohi aiheen ytimen.
Ei kun olen oikeassa. Jos 16v on riittävän iso päättämään, ettei mene enää isänsä luo, niin 16v on myös riittävän iso siihen, että äiti voi pyytää 16-vuotiasta antamaan äidille omaa rauhaa esimerkiksi tiettynä viikonlopun päivänä. Tosiaan, jotkut oikeasti heittää 16-vuotiaat jo kokonaan omiin asuntoihinsa.
Alaikäisen heittäminen ulos kodista on heitteillejättökö ja laitonta
Jos maksaa teinin yli 16v:n asumisen ja muutkin kulut, niin ei ole kyllä millään tapaa heitteille jättö. Mun kaverin vanhemmat vuokras kämpän mun kaverille, kun hän aloitti lukion. Moni 16v asuu omillaan. Vanhemmat on elatusvelvollisia, mutta ei tarvi asua saman katon alla.
Ei tarvitse asia saman katon alla, mutta etenkin lähivanhemmalla on vahva velvollisuus huolehtia myös lapsen henkisestä hyvinvoinnista täysi-ikäisyyteen asti. 18:n ikävuoden koittaessa lapsensa saa lain edessä hylätä kuin märän rätin jos omassa mielessään tuntee sen olevan oikein, mutta ei ennen sitä. Jos alaikäinen lapsi tarvitsee vanhempaansa, hänen hylkääminensä on lain edessä heitteillejättö ihan riippumatta siitä, annetaanko hänelle hylätessä kultalusikka suuhun.
T: Yksinhuoltajaisä, joka ei hylännyt lastaan, ei edes tämän täyttäessä 18
Kysyn vaan edelleen, että miten se lähivanhempiin pystyy huolehtimaan sen lapsen henkisestä hyvinvoinnista, jos itsekin on kuormittunut ja haluaa pois kaikista häiriötekijöistä, siis olla yksin. Eihän tuo nyt ole mikään tavanomainen tilanne. Normaalimpaa on varmasti, että 16-vuotiaan vanhemmat toivoisivat, että näkisivät teiniään enemmän, kun teineillä tuppaa olemaan niitä omia menoja kodin ulkopuolella. Esim. mun vanhemmat oli ihmeissään, kun veljeni oli tosi usein tyttöystävänsä luona öitäkin lukioikäisenä.
Ap:lla nyt on sellainen tilanne, että ap on kuormittunut (syytä ei varsinaisesti ole kerrottu), ja tarvitsee lepoa ja omaa tilaa. Ei siihen nyt auta, että ei-kuormittuneet ihmiset aukoo hänelle päätään siitä, että mitäs teit lapsia, kestä, kun kerran rupesit. Lapsen isähän rupesi alun perin hommaan ihan yhtälailla, ja nyt isä voi elää kuin lapseton, eikä tarvi yhtään kantaa vastuuta, vaikka onkin lapsen kanssa hyvissä väleissä ja lapsen äiti on kuormittunut. Eikö se ole vähän erikoista? Jos minä saisin tietää, ettei lasten isä jaksa, niin kyllä minä tarjoutuisin ottamaan lapset sitten mun luo.
Vastasit minulle, mutta vähän niin kuin asian vierestä ja laitoit suuhuni sanoja, joita en ole kirjoittanut.
1) Minä en ole aukonut päätäni, että mitäs teit lapsia.
2) Lapsen äiti on päättänyt ottaa lähivanhemman vastuun, ja silloin se vastuu on myös kannettava.
3) Jos lähivanhempi ei jaksa, voi hakea apua. Säkällä sitä saakin.
4) Aika rohkeaa syyttää "ei-kuormittuneeksi". Väittäisin tietävän ihan tarpeeksi kuormituksesta, kun olen samaan aikaan hoitanut asiantuntijatyötä ja poikaani silloin pienempänä, kun hän vielä tarvitsi minua paljon. En laittanut häntä sen paremmin kännykän kuin televisionkaan eteen, vaan revin itsestäni sen irti, että vietimme leppoisaa aikaa legoilla rakennellen ja saunoa silloinkin, kun asuntovelkaa oli niin, että tiesin ettei pientä nuhaa enempää sovi sairastaa tai kaikki romahtaa justiinsa ja samaan aikaan firma meinasi kaatua alta. Jälkeen päin on helppo ajatella, että kaikki kannatti, sillä kun pohjatyön teki nuorempana, nyt meillä on hyvät ja lämpimät välit. Sain säilytettyä pojan välit äitiinsäkin, vaikka tämä karkasi aikaa sitten miehen perässä toiselle paikkakunnalle.
5) Joka ikinen kerta, kun äiti on kysynyt, voinko syystä tai toisesta katsoa poikamme perään silloin, kun olisi ollut hänen viikonloppunsa, olen vastannut kyllä. Se on ollut poissa omasta "vapaa-ajastani", mutta otin sen aina henkisenä sijoituksena päätökseen, jonka tein 12 vuotta sitten, eli lähivanhemmuuden vastuun ja pojan parhaan huomioon ottamiseen. En kysellyt itseltäni, sattuisiko asia huvittamaan minua juuri tällä kertaa.
Että semmoista. Kirjoitin tämän vastineesi vain, koska vastasit nimellisesti minulle, mutta olkiukkoilit minulle ihan muiden argumentteja.
- Yksinhuoltajaisä
Just näin, vanhemmuus ei ole mitään harrastustoimintaa, jota voi tehdä kun huvittaa ja jaksaa, rusinoita ei voi nyppiä pullasta, eikä kuormittuneenakaan voi hylätä lasta/ lapsia.
Ja miten ihmeessä 16-vuotias vielä voi vanhempaa kuormittaa?
Tiedän, että teini-ikään voi kuulua monenlaista vääntöä, itsellänikin on kaksi teiniä, mutta vanhemman paneutumisella, keskustelu-yhteyden huoltamisella, kuuntelulla, läsnä-ololla, pääsee jo pitkälle.
Tosin kaikissa ikävaiheissa vaivaa joutuu näkemään ja omat halut ja tarpeet jäävät aina kakkoseksi, mutta tästä ei vanhemmuudessa pääse yli eikä ympäri.
Olen aina noudattanut samaa periaatetta kuin lainaamani kirjoittaja, eli kun huolehtii lapsistaan hyvin, laittaa heidät etusijalle, vastaa heidän tarpeisiinsa, tekee paljon tulevaisuudenkin eteen.
Uupumus, sairaus, mikä tahansa ikävä tilanne voi kohdata myös kahden vanhemman perhettä, eikä siinäkään tilanteessa mietitä, että mihinhän ne lapset tästä saisi.
Tosi kurjissa tilanteissa toki huostaan, mutta aika pitkälle eskaloitunut tilanne silloin on päällä.
Ap:n pitäisi miettiä aikuistuvaa, mutta ei vielä aikuista, nuortaan. Nuori tarvitsee tunteen turvallisuudesta, mutta myös päätäntävaltaa omista asioistaan ja nyt on kasvussaan tullut siihen, että vuoroviikko-asumisesta on ns kasvanut ulos.
Haluaisiko Ap itse rampata viikoittain kahden osoitteen välillä? Ap, toivota tyttäresi lämpimästi tervetulleeksi omaan kotiinsa, ja ole tukena itsenäistymisessä, mutta älä pakota siihen liian varhain. Sinä olet vanhempi, vastuussa itsestäsi ja teoistasi, tyttäresi ei ole vastuussa sinusta, eikä haluamisistasi tai tarpeistasi.Jännästi joillekin se vanhemmuus kuitenkin on vain jotain, mitä voi tehdä, jos huvittaa. Nimittäin ihan jokaikiselle etävanhemmalle ja monelle ydinperhevanhemmallekin (jos ydinperheen toinen osapuoli on se vastuuta kantava). Tuonkin yksinhuoltajaisän exä on ilmeisesti ihan sujuvasti laistanut vastuun ja niin tekee aika monen muunkin exä. Tältä pohjalta ihmettelen kovasti, että syyttävä sormi aina osoittaa niitä, ketkä sen vastuun on ottanut, vaikka taustalla on se toinen, joka alkuperäisen sopimuksen mukaan lupasi jakaa sen vastuun, mutta ei toiminut näin. Itse ainakin syyttäisin mieluummin niitä, ketkä oikeasti sluibaa vastuusta, enkä niitä, ketkä kantaa sen vastuun, mutta uskaltaa sanoa ääneen, että oma aikakin olisi joskus mukavaa.
Ja kyllä ydinperheessä, jossa on uupumusta (on tapaus lähipiirissä) todellakin tehdään järjestelyjä, joilla se uupunut saa rauhaa levätä. Se ei-uupunut vanhempi lähtee jonnekin viikonlopuksi lasten kanssa, että toinen saa olla rauhassa, ei-uupunut ottaa kotona entistä enemmän vastuuta jne. Ei todellakaan mene niin, että uupuneen oletetaan vain hoitavan kaikki vastuut kuten ennenkin.
Ydinperheessä vastuunjakoa tehdään kykyjen, halujen ja sopimuskyvyn mukaan. Sen sijaan yksinhuoltajan / lähivanhemman on pieni pakko olla viimeinen perälauta silloin, kun kaikki muut pettävät. Tai onhan lasu vielä senkin jälkeen olemassa, mutta se on tie, jolta kannattaa pyrkiä välttymään.
Olen minä välillä, etenkin kun firma meinasi kaatua ja pelkkää talolainaa oli kuusinumeroinen summa niin saakelin silmät ristissä ja mieli mutkalla, ettei mitään mittaa. Ei olisi aina kiinnostanut rakennella legoilla tai laittaa ruokaa. Tosiasia oli silti, että poika oli minulla, ja minun tehtäväni oli kantaa vastuu. Sain 80-vuotiaan äitini välillä hieman auttamaan (suurkiitos siitä!), mutta vastuu oli silti minun.
Mutta ei olisi tullut mieleenikään pakottaa poikaa menemään toiselle paikkakunnalle, äitinsä luokse, vastoin tämän tahtoa. Ei etenkään 16-vuotiaana, jolloin hänellä oli omia harrastuksia ja kavereita. Joskus hän meni äitinsä luokse "sovituksi" viikonlopuksi, joskus ei. Se oli siinä vaiheessa enemmänkin heidän välisensä asia. Kyllä hän yhteiseen kotiimme mahtui ja mahtuu vielä nyt 18-vuotiaanakin.Nyt toki kun poika on täysikäinen, saa hän kestää sitä, että minulla on ihan naisystäväkin, joka usein yöpyy luonani. Onneksi tulevat toimeen, muuten olisin varmaan vähemmän kotona.
- Yksinhuoltajaisä
Ja ap:lle tällainen mitä kuvasit ei käy. Suurimmalle osalle yksinhuoltajista/lähivanhemmista olivatpa ne naisia tai miehiä tuo kuvaamasi malli on täysin normaalia ja lapsen edun mukaista. Siksi mun on vaikea tajuta tätä ap:n ja tukijoiden kommentointia joka menee koko ajan hieman asian vierestä. Ikäänkuin olisi joku asia mitä ei vaan sanota ääneen vaan kierrellään koko ajan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mites tällainen: itse kun olin teini, niin pyysin välillä vanhempiani poistumaan kotoa, koska halusin pitää bileet esim. synttäreideni aikaan. Vanhemmat olivat aina haluttomia lähtemään, mutta joskus suostuivat. Eikö vastaavasti vanhempi voisi pyytää noinkin vanhaa teiniä menemään jonnekin (vaikka isälleen tai kaverilleen), jos äidillä on vaikka mielessä järjestää illanistujaiset tms.? Ei kai se nyt maailmanloppu ole joskus olla poissa kotoa, jos joku muu huushollissa asuva tarvitsee huushollin käyttöönsä?
Itse olin teininä useinkin pois kotoa ja varsinkin aina silloin, kun vanhemmillani oli jotain, mitä teininä pidin pönötysillallisina siellä. Vähän erikoinen 16v, jos on oltava äidin helmoissa joka viikonloppu.
Sun spinnaukset sanasalaatteineen ovat rasittavia ja menevät ohi aiheen ytimen.
Ei kun olen oikeassa. Jos 16v on riittävän iso päättämään, ettei mene enää isänsä luo, niin 16v on myös riittävän iso siihen, että äiti voi pyytää 16-vuotiasta antamaan äidille omaa rauhaa esimerkiksi tiettynä viikonlopun päivänä. Tosiaan, jotkut oikeasti heittää 16-vuotiaat jo kokonaan omiin asuntoihinsa.
Alaikäisen heittäminen ulos kodista on heitteillejättökö ja laitonta
Jos maksaa teinin yli 16v:n asumisen ja muutkin kulut, niin ei ole kyllä millään tapaa heitteille jättö. Mun kaverin vanhemmat vuokras kämpän mun kaverille, kun hän aloitti lukion. Moni 16v asuu omillaan. Vanhemmat on elatusvelvollisia, mutta ei tarvi asua saman katon alla.
Ei tarvitse asia saman katon alla, mutta etenkin lähivanhemmalla on vahva velvollisuus huolehtia myös lapsen henkisestä hyvinvoinnista täysi-ikäisyyteen asti. 18:n ikävuoden koittaessa lapsensa saa lain edessä hylätä kuin märän rätin jos omassa mielessään tuntee sen olevan oikein, mutta ei ennen sitä. Jos alaikäinen lapsi tarvitsee vanhempaansa, hänen hylkääminensä on lain edessä heitteillejättö ihan riippumatta siitä, annetaanko hänelle hylätessä kultalusikka suuhun.
T: Yksinhuoltajaisä, joka ei hylännyt lastaan, ei edes tämän täyttäessä 18
Kysyn vaan edelleen, että miten se lähivanhempiin pystyy huolehtimaan sen lapsen henkisestä hyvinvoinnista, jos itsekin on kuormittunut ja haluaa pois kaikista häiriötekijöistä, siis olla yksin. Eihän tuo nyt ole mikään tavanomainen tilanne. Normaalimpaa on varmasti, että 16-vuotiaan vanhemmat toivoisivat, että näkisivät teiniään enemmän, kun teineillä tuppaa olemaan niitä omia menoja kodin ulkopuolella. Esim. mun vanhemmat oli ihmeissään, kun veljeni oli tosi usein tyttöystävänsä luona öitäkin lukioikäisenä.
Ap:lla nyt on sellainen tilanne, että ap on kuormittunut (syytä ei varsinaisesti ole kerrottu), ja tarvitsee lepoa ja omaa tilaa. Ei siihen nyt auta, että ei-kuormittuneet ihmiset aukoo hänelle päätään siitä, että mitäs teit lapsia, kestä, kun kerran rupesit. Lapsen isähän rupesi alun perin hommaan ihan yhtälailla, ja nyt isä voi elää kuin lapseton, eikä tarvi yhtään kantaa vastuuta, vaikka onkin lapsen kanssa hyvissä väleissä ja lapsen äiti on kuormittunut. Eikö se ole vähän erikoista? Jos minä saisin tietää, ettei lasten isä jaksa, niin kyllä minä tarjoutuisin ottamaan lapset sitten mun luo.
Vastasit minulle, mutta vähän niin kuin asian vierestä ja laitoit suuhuni sanoja, joita en ole kirjoittanut.
1) Minä en ole aukonut päätäni, että mitäs teit lapsia.
2) Lapsen äiti on päättänyt ottaa lähivanhemman vastuun, ja silloin se vastuu on myös kannettava.
3) Jos lähivanhempi ei jaksa, voi hakea apua. Säkällä sitä saakin.
4) Aika rohkeaa syyttää "ei-kuormittuneeksi". Väittäisin tietävän ihan tarpeeksi kuormituksesta, kun olen samaan aikaan hoitanut asiantuntijatyötä ja poikaani silloin pienempänä, kun hän vielä tarvitsi minua paljon. En laittanut häntä sen paremmin kännykän kuin televisionkaan eteen, vaan revin itsestäni sen irti, että vietimme leppoisaa aikaa legoilla rakennellen ja saunoa silloinkin, kun asuntovelkaa oli niin, että tiesin ettei pientä nuhaa enempää sovi sairastaa tai kaikki romahtaa justiinsa ja samaan aikaan firma meinasi kaatua alta. Jälkeen päin on helppo ajatella, että kaikki kannatti, sillä kun pohjatyön teki nuorempana, nyt meillä on hyvät ja lämpimät välit. Sain säilytettyä pojan välit äitiinsäkin, vaikka tämä karkasi aikaa sitten miehen perässä toiselle paikkakunnalle.
5) Joka ikinen kerta, kun äiti on kysynyt, voinko syystä tai toisesta katsoa poikamme perään silloin, kun olisi ollut hänen viikonloppunsa, olen vastannut kyllä. Se on ollut poissa omasta "vapaa-ajastani", mutta otin sen aina henkisenä sijoituksena päätökseen, jonka tein 12 vuotta sitten, eli lähivanhemmuuden vastuun ja pojan parhaan huomioon ottamiseen. En kysellyt itseltäni, sattuisiko asia huvittamaan minua juuri tällä kertaa.
Että semmoista. Kirjoitin tämän vastineesi vain, koska vastasit nimellisesti minulle, mutta olkiukkoilit minulle ihan muiden argumentteja.
- Yksinhuoltajaisä
Just näin, vanhemmuus ei ole mitään harrastustoimintaa, jota voi tehdä kun huvittaa ja jaksaa, rusinoita ei voi nyppiä pullasta, eikä kuormittuneenakaan voi hylätä lasta/ lapsia.
Ja miten ihmeessä 16-vuotias vielä voi vanhempaa kuormittaa?
Tiedän, että teini-ikään voi kuulua monenlaista vääntöä, itsellänikin on kaksi teiniä, mutta vanhemman paneutumisella, keskustelu-yhteyden huoltamisella, kuuntelulla, läsnä-ololla, pääsee jo pitkälle.
Tosin kaikissa ikävaiheissa vaivaa joutuu näkemään ja omat halut ja tarpeet jäävät aina kakkoseksi, mutta tästä ei vanhemmuudessa pääse yli eikä ympäri.
Olen aina noudattanut samaa periaatetta kuin lainaamani kirjoittaja, eli kun huolehtii lapsistaan hyvin, laittaa heidät etusijalle, vastaa heidän tarpeisiinsa, tekee paljon tulevaisuudenkin eteen.
Uupumus, sairaus, mikä tahansa ikävä tilanne voi kohdata myös kahden vanhemman perhettä, eikä siinäkään tilanteessa mietitä, että mihinhän ne lapset tästä saisi.
Tosi kurjissa tilanteissa toki huostaan, mutta aika pitkälle eskaloitunut tilanne silloin on päällä.
Ap:n pitäisi miettiä aikuistuvaa, mutta ei vielä aikuista, nuortaan. Nuori tarvitsee tunteen turvallisuudesta, mutta myös päätäntävaltaa omista asioistaan ja nyt on kasvussaan tullut siihen, että vuoroviikko-asumisesta on ns kasvanut ulos.
Haluaisiko Ap itse rampata viikoittain kahden osoitteen välillä? Ap, toivota tyttäresi lämpimästi tervetulleeksi omaan kotiinsa, ja ole tukena itsenäistymisessä, mutta älä pakota siihen liian varhain. Sinä olet vanhempi, vastuussa itsestäsi ja teoistasi, tyttäresi ei ole vastuussa sinusta, eikä haluamisistasi tai tarpeistasi.Jännästi joillekin se vanhemmuus kuitenkin on vain jotain, mitä voi tehdä, jos huvittaa. Nimittäin ihan jokaikiselle etävanhemmalle ja monelle ydinperhevanhemmallekin (jos ydinperheen toinen osapuoli on se vastuuta kantava). Tuonkin yksinhuoltajaisän exä on ilmeisesti ihan sujuvasti laistanut vastuun ja niin tekee aika monen muunkin exä. Tältä pohjalta ihmettelen kovasti, että syyttävä sormi aina osoittaa niitä, ketkä sen vastuun on ottanut, vaikka taustalla on se toinen, joka alkuperäisen sopimuksen mukaan lupasi jakaa sen vastuun, mutta ei toiminut näin. Itse ainakin syyttäisin mieluummin niitä, ketkä oikeasti sluibaa vastuusta, enkä niitä, ketkä kantaa sen vastuun, mutta uskaltaa sanoa ääneen, että oma aikakin olisi joskus mukavaa.
Ja kyllä ydinperheessä, jossa on uupumusta (on tapaus lähipiirissä) todellakin tehdään järjestelyjä, joilla se uupunut saa rauhaa levätä. Se ei-uupunut vanhempi lähtee jonnekin viikonlopuksi lasten kanssa, että toinen saa olla rauhassa, ei-uupunut ottaa kotona entistä enemmän vastuuta jne. Ei todellakaan mene niin, että uupuneen oletetaan vain hoitavan kaikki vastuut kuten ennenkin.
Ydinperheessä vastuunjakoa tehdään kykyjen, halujen ja sopimuskyvyn mukaan. Sen sijaan yksinhuoltajan / lähivanhemman on pieni pakko olla viimeinen perälauta silloin, kun kaikki muut pettävät. Tai onhan lasu vielä senkin jälkeen olemassa, mutta se on tie, jolta kannattaa pyrkiä välttymään.
Olen minä välillä, etenkin kun firma meinasi kaatua ja pelkkää talolainaa oli kuusinumeroinen summa niin saakelin silmät ristissä ja mieli mutkalla, ettei mitään mittaa. Ei olisi aina kiinnostanut rakennella legoilla tai laittaa ruokaa. Tosiasia oli silti, että poika oli minulla, ja minun tehtäväni oli kantaa vastuu. Sain 80-vuotiaan äitini välillä hieman auttamaan (suurkiitos siitä!), mutta vastuu oli silti minun.
Mutta ei olisi tullut mieleenikään pakottaa poikaa menemään toiselle paikkakunnalle, äitinsä luokse, vastoin tämän tahtoa. Ei etenkään 16-vuotiaana, jolloin hänellä oli omia harrastuksia ja kavereita. Joskus hän meni äitinsä luokse "sovituksi" viikonlopuksi, joskus ei. Se oli siinä vaiheessa enemmänkin heidän välisensä asia. Kyllä hän yhteiseen kotiimme mahtui ja mahtuu vielä nyt 18-vuotiaanakin.Nyt toki kun poika on täysikäinen, saa hän kestää sitä, että minulla on ihan naisystäväkin, joka usein yöpyy luonani. Onneksi tulevat toimeen, muuten olisin varmaan vähemmän kotona.
- Yksinhuoltajaisä
Ja ap:lle tällainen mitä kuvasit ei käy. Suurimmalle osalle yksinhuoltajista/lähivanhemmista olivatpa ne naisia tai miehiä tuo kuvaamasi malli on täysin normaalia ja lapsen edun mukaista. Siksi mun on vaikea tajuta tätä ap:n ja tukijoiden kommentointia joka menee koko ajan hieman asian vierestä. Ikäänkuin olisi joku asia mitä ei vaan sanota ääneen vaan kierrellään koko ajan.
jospa nyt vaan sanot suoraan mikä se asia mielestäsi on jota tässä kierrellään :D
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mites tällainen: itse kun olin teini, niin pyysin välillä vanhempiani poistumaan kotoa, koska halusin pitää bileet esim. synttäreideni aikaan. Vanhemmat olivat aina haluttomia lähtemään, mutta joskus suostuivat. Eikö vastaavasti vanhempi voisi pyytää noinkin vanhaa teiniä menemään jonnekin (vaikka isälleen tai kaverilleen), jos äidillä on vaikka mielessä järjestää illanistujaiset tms.? Ei kai se nyt maailmanloppu ole joskus olla poissa kotoa, jos joku muu huushollissa asuva tarvitsee huushollin käyttöönsä?
Itse olin teininä useinkin pois kotoa ja varsinkin aina silloin, kun vanhemmillani oli jotain, mitä teininä pidin pönötysillallisina siellä. Vähän erikoinen 16v, jos on oltava äidin helmoissa joka viikonloppu.
Sun spinnaukset sanasalaatteineen ovat rasittavia ja menevät ohi aiheen ytimen.
Ei kun olen oikeassa. Jos 16v on riittävän iso päättämään, ettei mene enää isänsä luo, niin 16v on myös riittävän iso siihen, että äiti voi pyytää 16-vuotiasta antamaan äidille omaa rauhaa esimerkiksi tiettynä viikonlopun päivänä. Tosiaan, jotkut oikeasti heittää 16-vuotiaat jo kokonaan omiin asuntoihinsa.
Alaikäisen heittäminen ulos kodista on heitteillejättökö ja laitonta
Jos maksaa teinin yli 16v:n asumisen ja muutkin kulut, niin ei ole kyllä millään tapaa heitteille jättö. Mun kaverin vanhemmat vuokras kämpän mun kaverille, kun hän aloitti lukion. Moni 16v asuu omillaan. Vanhemmat on elatusvelvollisia, mutta ei tarvi asua saman katon alla.
Ei tarvitse asia saman katon alla, mutta etenkin lähivanhemmalla on vahva velvollisuus huolehtia myös lapsen henkisestä hyvinvoinnista täysi-ikäisyyteen asti. 18:n ikävuoden koittaessa lapsensa saa lain edessä hylätä kuin märän rätin jos omassa mielessään tuntee sen olevan oikein, mutta ei ennen sitä. Jos alaikäinen lapsi tarvitsee vanhempaansa, hänen hylkääminensä on lain edessä heitteillejättö ihan riippumatta siitä, annetaanko hänelle hylätessä kultalusikka suuhun.
T: Yksinhuoltajaisä, joka ei hylännyt lastaan, ei edes tämän täyttäessä 18
Kysyn vaan edelleen, että miten se lähivanhempiin pystyy huolehtimaan sen lapsen henkisestä hyvinvoinnista, jos itsekin on kuormittunut ja haluaa pois kaikista häiriötekijöistä, siis olla yksin. Eihän tuo nyt ole mikään tavanomainen tilanne. Normaalimpaa on varmasti, että 16-vuotiaan vanhemmat toivoisivat, että näkisivät teiniään enemmän, kun teineillä tuppaa olemaan niitä omia menoja kodin ulkopuolella. Esim. mun vanhemmat oli ihmeissään, kun veljeni oli tosi usein tyttöystävänsä luona öitäkin lukioikäisenä.
Ap:lla nyt on sellainen tilanne, että ap on kuormittunut (syytä ei varsinaisesti ole kerrottu), ja tarvitsee lepoa ja omaa tilaa. Ei siihen nyt auta, että ei-kuormittuneet ihmiset aukoo hänelle päätään siitä, että mitäs teit lapsia, kestä, kun kerran rupesit. Lapsen isähän rupesi alun perin hommaan ihan yhtälailla, ja nyt isä voi elää kuin lapseton, eikä tarvi yhtään kantaa vastuuta, vaikka onkin lapsen kanssa hyvissä väleissä ja lapsen äiti on kuormittunut. Eikö se ole vähän erikoista? Jos minä saisin tietää, ettei lasten isä jaksa, niin kyllä minä tarjoutuisin ottamaan lapset sitten mun luo.
Vastasit minulle, mutta vähän niin kuin asian vierestä ja laitoit suuhuni sanoja, joita en ole kirjoittanut.
1) Minä en ole aukonut päätäni, että mitäs teit lapsia.
2) Lapsen äiti on päättänyt ottaa lähivanhemman vastuun, ja silloin se vastuu on myös kannettava.
3) Jos lähivanhempi ei jaksa, voi hakea apua. Säkällä sitä saakin.
4) Aika rohkeaa syyttää "ei-kuormittuneeksi". Väittäisin tietävän ihan tarpeeksi kuormituksesta, kun olen samaan aikaan hoitanut asiantuntijatyötä ja poikaani silloin pienempänä, kun hän vielä tarvitsi minua paljon. En laittanut häntä sen paremmin kännykän kuin televisionkaan eteen, vaan revin itsestäni sen irti, että vietimme leppoisaa aikaa legoilla rakennellen ja saunoa silloinkin, kun asuntovelkaa oli niin, että tiesin ettei pientä nuhaa enempää sovi sairastaa tai kaikki romahtaa justiinsa ja samaan aikaan firma meinasi kaatua alta. Jälkeen päin on helppo ajatella, että kaikki kannatti, sillä kun pohjatyön teki nuorempana, nyt meillä on hyvät ja lämpimät välit. Sain säilytettyä pojan välit äitiinsäkin, vaikka tämä karkasi aikaa sitten miehen perässä toiselle paikkakunnalle.
5) Joka ikinen kerta, kun äiti on kysynyt, voinko syystä tai toisesta katsoa poikamme perään silloin, kun olisi ollut hänen viikonloppunsa, olen vastannut kyllä. Se on ollut poissa omasta "vapaa-ajastani", mutta otin sen aina henkisenä sijoituksena päätökseen, jonka tein 12 vuotta sitten, eli lähivanhemmuuden vastuun ja pojan parhaan huomioon ottamiseen. En kysellyt itseltäni, sattuisiko asia huvittamaan minua juuri tällä kertaa.
Että semmoista. Kirjoitin tämän vastineesi vain, koska vastasit nimellisesti minulle, mutta olkiukkoilit minulle ihan muiden argumentteja.
- Yksinhuoltajaisä
Just näin, vanhemmuus ei ole mitään harrastustoimintaa, jota voi tehdä kun huvittaa ja jaksaa, rusinoita ei voi nyppiä pullasta, eikä kuormittuneenakaan voi hylätä lasta/ lapsia.
Ja miten ihmeessä 16-vuotias vielä voi vanhempaa kuormittaa?
Tiedän, että teini-ikään voi kuulua monenlaista vääntöä, itsellänikin on kaksi teiniä, mutta vanhemman paneutumisella, keskustelu-yhteyden huoltamisella, kuuntelulla, läsnä-ololla, pääsee jo pitkälle.
Tosin kaikissa ikävaiheissa vaivaa joutuu näkemään ja omat halut ja tarpeet jäävät aina kakkoseksi, mutta tästä ei vanhemmuudessa pääse yli eikä ympäri.
Olen aina noudattanut samaa periaatetta kuin lainaamani kirjoittaja, eli kun huolehtii lapsistaan hyvin, laittaa heidät etusijalle, vastaa heidän tarpeisiinsa, tekee paljon tulevaisuudenkin eteen.
Uupumus, sairaus, mikä tahansa ikävä tilanne voi kohdata myös kahden vanhemman perhettä, eikä siinäkään tilanteessa mietitä, että mihinhän ne lapset tästä saisi.
Tosi kurjissa tilanteissa toki huostaan, mutta aika pitkälle eskaloitunut tilanne silloin on päällä.
Ap:n pitäisi miettiä aikuistuvaa, mutta ei vielä aikuista, nuortaan. Nuori tarvitsee tunteen turvallisuudesta, mutta myös päätäntävaltaa omista asioistaan ja nyt on kasvussaan tullut siihen, että vuoroviikko-asumisesta on ns kasvanut ulos.
Haluaisiko Ap itse rampata viikoittain kahden osoitteen välillä? Ap, toivota tyttäresi lämpimästi tervetulleeksi omaan kotiinsa, ja ole tukena itsenäistymisessä, mutta älä pakota siihen liian varhain. Sinä olet vanhempi, vastuussa itsestäsi ja teoistasi, tyttäresi ei ole vastuussa sinusta, eikä haluamisistasi tai tarpeistasi.Jännästi joillekin se vanhemmuus kuitenkin on vain jotain, mitä voi tehdä, jos huvittaa. Nimittäin ihan jokaikiselle etävanhemmalle ja monelle ydinperhevanhemmallekin (jos ydinperheen toinen osapuoli on se vastuuta kantava). Tuonkin yksinhuoltajaisän exä on ilmeisesti ihan sujuvasti laistanut vastuun ja niin tekee aika monen muunkin exä. Tältä pohjalta ihmettelen kovasti, että syyttävä sormi aina osoittaa niitä, ketkä sen vastuun on ottanut, vaikka taustalla on se toinen, joka alkuperäisen sopimuksen mukaan lupasi jakaa sen vastuun, mutta ei toiminut näin. Itse ainakin syyttäisin mieluummin niitä, ketkä oikeasti sluibaa vastuusta, enkä niitä, ketkä kantaa sen vastuun, mutta uskaltaa sanoa ääneen, että oma aikakin olisi joskus mukavaa.
Ja kyllä ydinperheessä, jossa on uupumusta (on tapaus lähipiirissä) todellakin tehdään järjestelyjä, joilla se uupunut saa rauhaa levätä. Se ei-uupunut vanhempi lähtee jonnekin viikonlopuksi lasten kanssa, että toinen saa olla rauhassa, ei-uupunut ottaa kotona entistä enemmän vastuuta jne. Ei todellakaan mene niin, että uupuneen oletetaan vain hoitavan kaikki vastuut kuten ennenkin.
Ydinperheessä vastuunjakoa tehdään kykyjen, halujen ja sopimuskyvyn mukaan. Sen sijaan yksinhuoltajan / lähivanhemman on pieni pakko olla viimeinen perälauta silloin, kun kaikki muut pettävät. Tai onhan lasu vielä senkin jälkeen olemassa, mutta se on tie, jolta kannattaa pyrkiä välttymään.
Olen minä välillä, etenkin kun firma meinasi kaatua ja pelkkää talolainaa oli kuusinumeroinen summa niin saakelin silmät ristissä ja mieli mutkalla, ettei mitään mittaa. Ei olisi aina kiinnostanut rakennella legoilla tai laittaa ruokaa. Tosiasia oli silti, että poika oli minulla, ja minun tehtäväni oli kantaa vastuu. Sain 80-vuotiaan äitini välillä hieman auttamaan (suurkiitos siitä!), mutta vastuu oli silti minun.
Mutta ei olisi tullut mieleenikään pakottaa poikaa menemään toiselle paikkakunnalle, äitinsä luokse, vastoin tämän tahtoa. Ei etenkään 16-vuotiaana, jolloin hänellä oli omia harrastuksia ja kavereita. Joskus hän meni äitinsä luokse "sovituksi" viikonlopuksi, joskus ei. Se oli siinä vaiheessa enemmänkin heidän välisensä asia. Kyllä hän yhteiseen kotiimme mahtui ja mahtuu vielä nyt 18-vuotiaanakin.Nyt toki kun poika on täysikäinen, saa hän kestää sitä, että minulla on ihan naisystäväkin, joka usein yöpyy luonani. Onneksi tulevat toimeen, muuten olisin varmaan vähemmän kotona.
- Yksinhuoltajaisä
Ja ap:lle tällainen mitä kuvasit ei käy. Suurimmalle osalle yksinhuoltajista/lähivanhemmista olivatpa ne naisia tai miehiä tuo kuvaamasi malli on täysin normaalia ja lapsen edun mukaista. Siksi mun on vaikea tajuta tätä ap:n ja tukijoiden kommentointia joka menee koko ajan hieman asian vierestä. Ikäänkuin olisi joku asia mitä ei vaan sanota ääneen vaan kierrellään koko ajan.
jospa nyt vaan sanot suoraan mikä se asia mielestäsi on jota tässä kierrellään :D
Joku riippuvuus jostakin?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiedän, että teini-ikään voi kuulua monenlaista vääntöä, itsellänikin on kaksi teiniä, mutta vanhemman paneutumisella, keskustelu-yhteyden huoltamisella, kuuntelulla, läsnä-ololla, pääsee jo pitkälle.
Tosin kaikissa ikävaiheissa vaivaa joutuu näkemään ja omat halut ja tarpeet jäävät aina kakkoseksi, mutta tästä ei vanhemmuudessa pääse yli eikä ympäri.
Olen aina noudattanut samaa periaatetta kuin lainaamani kirjoittaja, eli kun huolehtii lapsistaan hyvin, laittaa heidät etusijalle, vastaa heidän tarpeisiinsa, tekee paljon tulevaisuudenkin eteen.Oivallinen kirjoitus, josta leikkasin paljon, koska haluan erikseen kommentoida lainaamaani tekstiä.
Niin, sen verran vielä haluaisin todeta, ettei lapsen asettaminen etusijalle kuitenkaan tarvitse tarkoittaa kaiken oman hylkäämistä. Toki autolomamatka Kolmårdenin kautta Legolandiin oli tietenkin tehty silloin 8-vuotiasta legohullua ajatellen. Mutta hankin myös halvan käytetyn pakettiauton, josta sai superlonpatjan ja retkikeittimen avulla tehtyä mitä parhaimman luontoretkitukikohdan kahdelle. Sillä tehtiin vuosien varrella monta hyvää viikonloppu- ja pidempääkin keikkaa, ja tällä tavalla sain tehtyä myös sellaisia asioita joista itse pidän. Se on muuten uskomaton matka, minkä 6-vuotias jaksaa päivän aikana iloisesti kävellä, jos repussa on makkaraa odottamassa ja lastenvaunut on jo 2-vuotiaana annettu perinnöksi seuraaville sukupolville. Kävelytaito kannattaa opettaa lapsena jo nuorena, eikä kuskata vaunuissa 5-vuotiaaksi vain siksi, että se saattaa sillä hetkellä tuntua kätevältä.
Nyt kun itse olen rikkonut 50 ikävuoden rajan, ja poika vetää viimeistä lukiovuottaan, tuntuu ettei kaikki se vaiva mennyt hukkaan. Tulevaisuutta on tietenkin vaikea ennustaa, että ei sitä koskaan tiedä, mihin kenenkäkin elämä tulee menemään. Mutta ei minua haittaa, että kotini on edelleenkin myös täysi-ikäisen poikani koti.
No, tämä nyt vähän harhautui pääaiheesta, mutta ehkä joku saa tästä hyvän ajatuksen kipinän omaan elämäänsä.
- Yksinhuoltajaisä
Me ollaan pojan isän kanssa molemmat pidetty ihan ensiarvoisen tärkeänä, että poika elää molempien kanssa arkea ja läheinen suhde säilyy molempien kanssa. Tätä on poika itsekin toivonut.
En koe pojan kanssa vietettyä aikaa vaivannäkönä, vaan elämänä. Jos olisin saanut valita, olisin pitänyt hänet kokonaan itselläni, mutta mielestäni se ei ole ollut oikein häntä kohtaan, eikä isäänsä. Tiedän, että isänsä ajattelee samoin.
Joustavuus on säilytetty aina, lapsen lähtökohdista tarkastellen, mutta myös aikuisten, miksi emme olisi? Kun isä saa loman ja matkan etelään, lähtee poika halutessaan mukaan, riippumatta "kumman viikko". Kun äiti lähtee työmatkalle, menee poika isälle, huvitti tai ei.
Poika on joskus tahtonut poiketa sovitusta ja näin on tehty mikäli syy on ymmärrettävä. Poika ei kuitenkaan kolmen ihmisen elämänrytmiä hallinnoi minkään nuoren ihmisen mielenoikkujen mukaan. Miksi tekisimme hänelle sen karhunpalveluksen, että antaisimme ymmärtää maailman pyörivän hänen kunkin hetkisen mieliteon mukaan, kun ei se niin joka tapauksessa tee. Odotan nuorelta myös kykyä ja halua ottaa toiset ihmiset huomioon ihan siinä missä sitä odotetaan myös vanhemmalta.
Ja viimeisenä, en näe oman lapseni kasvatusta sijoituksena omaan tulevaisuuteeni, vaan sijoituksena hänen tulevaisuuteensa. Se kantaako kasvatustyöni hedelmää, riippuu kovasti hänestä itsestään. Hän ei ole minun saavutukseni, eikä minulla ole mainittavia odotuksia häntä kohtaan. Toivon, että uskaltaisi elää oman näköistään elämää ja pysyisi turvassa.
Hyvä että tilanne on sinulla tuo. Ketjun aihe oli kuitenkin ap:n halu ajaa teini-ikäinen lapsi pois kotoaan vaikka tuo lapsi on itse nähnyt parhaimmaksi että asuisi kotoaan pysyvästi ja tätä pysyvää kotia ap ei lapselleen halua millään antaa. Sitä tässä ketjussa on ihmetelty.
Niin. Ap haluaa joskus tehdä jotain ilman lastaan. En tiedä mitä, eikä se minulle kuulukaan. Jos ei 16-vuotias keksi muuta kyläpaikkaa tai pärjäile itsekseen niin sitten mennään isälle tai mummulaan, esim. Ja piste.
Ei ole Ap.n vika, ettei kaikilla ole turvaverkkoa johon nojata kun tavitsee lapselle väliaikaista vahtia. Eikä se, että nuori tyttö viettää kaksi yötä joka toinen viikko poissa pääasiallisesta asuinpaikastaan mitenkään vie häneltä "pysyvää kotia". Muuten voisin todeta, ettei minullakaan tainnut sellaista lapsuuden ydinperheidyllissä olla, koska lietsusin kylillä vähintään sen verran jo tuon ikäisenä.
Ja kiitos aloittajalle siitä, että a) huolehtii lapsen ja toisen vanhemman suhteesta sen minkä verran on hänen käsissään ja b) ei kasvata nuorta, joka kuvittelee, että kun hän sanoo "hyppää" suistuu maailma akseliltaan kaikkien hypätessä samaan aikaan ilmaan.
Alaikäiset elää huoltajan kukkarolla, sekä laillisen vastuun ja päätäntävallan alla, joten huoltaja päättää myös sen milloin kotona voi ja milloin ei voi olla. En siellä kotona ollut minäkään silloin kun vanhemmat päätti, että viikonloppuna mennään mökille. Se oli tyrkyttäydytävä kaverille yöksi tai lähdettävä sinne mökille mukaan. Usein lähdettävä mukaan, vanhempien yksipuolisella päätöksellä.
Tuossa ap:n avauksessa oli kyse siitä että ap halusi vartavasten tyttären pois omasta kodistaan. Se on hylkäämistä ap:lta lasta kohtaan ja aiheuttaa tai pahentaa jo ennestään lapsella mahdollisesti olevia tunnevaurioita (ja pls ei tartte takertua tohon ja spinnata)
Kukaan ei ihmettelisi jos ap silloin tällöin olisi itse poissa yhden tai kaksi yötä kuukaudesta kun teini jää kotiin. Onhan yksinhuoltajia jotka yövuoroissa joskus.
voi tsiisus.. ja hylkäämistraumaa ei aiheuta se, että sinne toiseen kotiin päin voi vaan ilmoittaa, et ei enää oikein huvittais tulla ja sieltä sanotaan et eipä mittää, mulle passaa oikein mukavasti ettet enää tule
Hylkäämistä :'D Kumma kun mulle ei tullut kovin hyljeksitty olo kun joskus piti mennä mummille kun vanhemmilla oli juhlat tai ne meni johonkin viikonloppureissuun:'D
Tiedättekö miten palstamamman lapsi vaihtaa hehkulampun?
Pitää lampunkannasta kiinni ja maailma pyörii ympärillä.
Jostain tällaisesta ne taitaa opetkin näinä päivinä kirjoitella...
Onko sulla oikeesti joku ongelma tämän ketjun kanssa kun spinnaat ja puhut asian vierestä koko ajan?
Suosittelen, että tutkit lasten -ja kasvatuspsykiatrien suosituksia eron jälkeisestä asumisesta, tästä on esim laaja ruotsalaistutkimus olemassa.
Joskus sen toisen vanhemman vanhemmuuden tukeminen vaatii lapsen kanssa neuvottelua ja suostuttelua. Siitä on vielä matkaa pakottamiseen. Suren tässä ketjussa eniten sitä nuorta joka hetkellisen helppouden vuoksi valitsee etääntyä isästään kun itsenäiseen elämään on enää hetki aikaa.
Miksi sua kiinnostelee noin paljon jonkun itsellesi tuntemattoman teinin valinta olla kotonaan yötä eikä viettää selkäreppulapsen elämää josta haluaa oman hyvinvointinsa vuoksi eroon?
Eikö teinistä saakka pitäisi kannustaa heitä tekemään hyvinvointitekoja itselleen ja elää omannäköistä elämäänsä?
Ilman muuta. Toisten huomioon ottaminen on so last season.
Paitsi sitten kun se tyttö menee tekemään lapsen. Sitten sen ei muuta ole sallittua tehdäkään kun ottaa toiset huomioon. Pysyä liitossa, jossa mies huomasi lapsen myötä sitoneensa itseensä pysyvästi nöyrän tiskirätin; unohtaa omat harrastukset jos 16-vuotias prinsessa tai pikkukeisari ei juuri silloin halua äitiä harrastukseen laskea JA ennen kaikkea unohtaa iäksi kuvitelmatkaan hankkia itselleen tyydyttävää ihmissuhdetta -onhan äitillä jo sellainen, se prinsessa!
Mitäs veikkaat, kummasta tulee se nöyrä tiskirätti: Nuoresta aikuisesta, jota on kotonaan kunnioitettu ja jonka kanssa asioista on sovittu, vai sellaisesta, joka on 18-vuotiaaksi asti äitinsä ehdottoman käskyvallan alla ja joka on vastoin tahtoaan heitetty ulos kotoa jotta äiti saisi omaa aikaa?🤔
Eikö miesystäväsi pääse luoksesi muulloin kuin viikonloppuna? Eikö sinulla tosiaan ole omaa huonetta jossa voisitte tytärtä häiritsemättä nautiskella toistenne seurasta?
Vierailija kirjoitti:
Eikö miesystäväsi pääse luoksesi muulloin kuin viikonloppuna? Eikö sinulla tosiaan ole omaa huonetta jossa voisitte tytärtä häiritsemättä nautiskella toistenne seurasta?
Oisko muuten varattu miesystävä? 🤣🤣🤣
Alue: Aihe vapaa
Olisiko hyvä lukea ja ymmärtää vähän ketjua ennen kuin kirjoittaa mitä sylki suuhun tuo?
Ap on kirjoittanut lapsensa tapaavan isäänsä entistä useammin, mutta ei niin viikonloppuöinä kuin Ap haluaa. Millä lailla tämä etäännyttää lasta isästään?