Tytär täytti 16 eikä halua mennä enää viikonlopuiksi isälleen. Voinko pakottaa hänet sinne?

Vierailija kirjoitti:

Tiedän, että teini-ikään voi kuulua monenlaista vääntöä, itsellänikin on kaksi teiniä, mutta vanhemman paneutumisella, keskustelu-yhteyden huoltamisella, kuuntelulla, läsnä-ololla, pääsee jo pitkälle.

Tosin kaikissa ikävaiheissa vaivaa joutuu näkemään ja omat halut ja tarpeet jäävät aina kakkoseksi, mutta tästä ei vanhemmuudessa pääse yli eikä ympäri.

Olen aina noudattanut samaa periaatetta kuin lainaamani kirjoittaja, eli kun huolehtii lapsistaan hyvin, laittaa heidät etusijalle, vastaa heidän tarpeisiinsa, tekee paljon tulevaisuudenkin eteen.

Oivallinen kirjoitus, josta leikkasin paljon, koska haluan erikseen kommentoida lainaamaani tekstiä.

Niin, sen verran vielä haluaisin todeta, ettei lapsen asettaminen etusijalle kuitenkaan tarvitse tarkoittaa kaiken oman hylkäämistä. Toki autolomamatka Kolmårdenin kautta Legolandiin oli tietenkin tehty silloin 8-vuotiasta legohullua ajatellen. Mutta hankin myös halvan käytetyn pakettiauton, josta sai superlonpatjan ja retkikeittimen avulla tehtyä mitä parhaimman luontoretkitukikohdan kahdelle. Sillä tehtiin vuosien varrella monta hyvää viikonloppu- ja pidempääkin keikkaa, ja tällä tavalla sain tehtyä myös sellaisia asioita joista itse pidän. Se on muuten uskomaton matka, minkä 6-vuotias jaksaa päivän aikana iloisesti kävellä, jos repussa on makkaraa odottamassa ja lastenvaunut on jo 2-vuotiaana annettu perinnöksi seuraaville sukupolville. Kävelytaito kannattaa opettaa lapsena jo nuorena, eikä kuskata vaunuissa 5-vuotiaaksi vain siksi, että se saattaa sillä hetkellä tuntua kätevältä.

Nyt kun itse olen rikkonut 50 ikävuoden rajan, ja poika vetää viimeistä lukiovuottaan, tuntuu ettei kaikki se vaiva mennyt hukkaan. Tulevaisuutta on tietenkin vaikea ennustaa, että ei sitä koskaan tiedä, mihin kenenkäkin elämä tulee menemään. Mutta ei minua haittaa, että kotini on edelleenkin myös täysi-ikäisen poikani koti.

No, tämä nyt vähän harhautui pääaiheesta, mutta ehkä joku saa tästä hyvän ajatuksen kipinän omaan elämäänsä.

- Yksinhuoltajaisä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedän, että teini-ikään voi kuulua monenlaista vääntöä, itsellänikin on kaksi teiniä, mutta vanhemman paneutumisella, keskustelu-yhteyden huoltamisella, kuuntelulla, läsnä-ololla, pääsee jo pitkälle.

Tosin kaikissa ikävaiheissa vaivaa joutuu näkemään ja omat halut ja tarpeet jäävät aina kakkoseksi, mutta tästä ei vanhemmuudessa pääse yli eikä ympäri.

Olen aina noudattanut samaa periaatetta kuin lainaamani kirjoittaja, eli kun huolehtii lapsistaan hyvin, laittaa heidät etusijalle, vastaa heidän tarpeisiinsa, tekee paljon tulevaisuudenkin eteen.

Oivallinen kirjoitus, josta leikkasin paljon, koska haluan erikseen kommentoida lainaamaani tekstiä.

Niin, sen verran vielä haluaisin todeta, ettei lapsen asettaminen etusijalle kuitenkaan tarvitse tarkoittaa kaiken oman hylkäämistä. Toki autolomamatka Kolmårdenin kautta Legolandiin oli tietenkin tehty silloin 8-vuotiasta legohullua ajatellen. Mutta hankin myös halvan käytetyn pakettiauton, josta sai superlonpatjan ja retkikeittimen avulla tehtyä mitä parhaimman luontoretkitukikohdan kahdelle. Sillä tehtiin vuosien varrella monta hyvää viikonloppu- ja pidempääkin keikkaa, ja tällä tavalla sain tehtyä myös sellaisia asioita joista itse pidän. Se on muuten uskomaton matka, minkä 6-vuotias jaksaa päivän aikana iloisesti kävellä, jos repussa on makkaraa odottamassa ja lastenvaunut on jo 2-vuotiaana annettu perinnöksi seuraaville sukupolville. Kävelytaito kannattaa opettaa lapsena jo nuorena, eikä kuskata vaunuissa 5-vuotiaaksi vain siksi, että se saattaa sillä hetkellä tuntua kätevältä.

Nyt kun itse olen rikkonut 50 ikävuoden rajan, ja poika vetää viimeistä lukiovuottaan, tuntuu ettei kaikki se vaiva mennyt hukkaan. Tulevaisuutta on tietenkin vaikea ennustaa, että ei sitä koskaan tiedä, mihin kenenkäkin elämä tulee menemään. Mutta ei minua haittaa, että kotini on edelleenkin myös täysi-ikäisen poikani koti.

No, tämä nyt vähän harhautui pääaiheesta, mutta ehkä joku saa tästä hyvän ajatuksen kipinän omaan elämäänsä.

- Yksinhuoltajaisä

Me ollaan pojan isän kanssa molemmat pidetty ihan ensiarvoisen tärkeänä, että poika elää molempien kanssa arkea ja läheinen suhde säilyy molempien kanssa. Tätä on poika itsekin toivonut.

En koe pojan kanssa vietettyä aikaa vaivannäkönä, vaan elämänä. Jos olisin saanut valita, olisin pitänyt hänet kokonaan itselläni, mutta mielestäni se ei ole ollut oikein häntä kohtaan, eikä isäänsä. Tiedän, että isänsä ajattelee samoin.

Joustavuus on säilytetty aina, lapsen lähtökohdista tarkastellen, mutta myös aikuisten, miksi emme olisi? Kun isä saa loman ja matkan etelään, lähtee poika halutessaan mukaan, riippumatta "kumman viikko". Kun äiti lähtee työmatkalle, menee poika isälle, huvitti tai ei.

Poika on joskus tahtonut poiketa sovitusta ja näin on tehty mikäli syy on ymmärrettävä. Poika ei kuitenkaan kolmen ihmisen elämänrytmiä hallinnoi minkään nuoren ihmisen mielenoikkujen mukaan. Miksi tekisimme hänelle sen karhunpalveluksen, että antaisimme ymmärtää maailman pyörivän hänen kunkin hetkisen mieliteon mukaan, kun ei se niin joka tapauksessa tee. Odotan nuorelta myös kykyä ja halua ottaa toiset ihmiset huomioon ihan siinä missä sitä odotetaan myös vanhemmalta.

Ja viimeisenä, en näe oman lapseni kasvatusta sijoituksena omaan tulevaisuuteeni, vaan sijoituksena hänen tulevaisuuteensa. Se kantaako kasvatustyöni hedelmää, riippuu kovasti hänestä itsestään. Hän ei ole minun saavutukseni, eikä minulla ole mainittavia odotuksia häntä kohtaan. Toivon, että uskaltaisi elää oman näköistään elämää ja pysyisi turvassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedän, että teini-ikään voi kuulua monenlaista vääntöä, itsellänikin on kaksi teiniä, mutta vanhemman paneutumisella, keskustelu-yhteyden huoltamisella, kuuntelulla, läsnä-ololla, pääsee jo pitkälle.

Tosin kaikissa ikävaiheissa vaivaa joutuu näkemään ja omat halut ja tarpeet jäävät aina kakkoseksi, mutta tästä ei vanhemmuudessa pääse yli eikä ympäri.

Olen aina noudattanut samaa periaatetta kuin lainaamani kirjoittaja, eli kun huolehtii lapsistaan hyvin, laittaa heidät etusijalle, vastaa heidän tarpeisiinsa, tekee paljon tulevaisuudenkin eteen.

Oivallinen kirjoitus, josta leikkasin paljon, koska haluan erikseen kommentoida lainaamaani tekstiä.

Niin, sen verran vielä haluaisin todeta, ettei lapsen asettaminen etusijalle kuitenkaan tarvitse tarkoittaa kaiken oman hylkäämistä. Toki autolomamatka Kolmårdenin kautta Legolandiin oli tietenkin tehty silloin 8-vuotiasta legohullua ajatellen. Mutta hankin myös halvan käytetyn pakettiauton, josta sai superlonpatjan ja retkikeittimen avulla tehtyä mitä parhaimman luontoretkitukikohdan kahdelle. Sillä tehtiin vuosien varrella monta hyvää viikonloppu- ja pidempääkin keikkaa, ja tällä tavalla sain tehtyä myös sellaisia asioita joista itse pidän. Se on muuten uskomaton matka, minkä 6-vuotias jaksaa päivän aikana iloisesti kävellä, jos repussa on makkaraa odottamassa ja lastenvaunut on jo 2-vuotiaana annettu perinnöksi seuraaville sukupolville. Kävelytaito kannattaa opettaa lapsena jo nuorena, eikä kuskata vaunuissa 5-vuotiaaksi vain siksi, että se saattaa sillä hetkellä tuntua kätevältä.

Nyt kun itse olen rikkonut 50 ikävuoden rajan, ja poika vetää viimeistä lukiovuottaan, tuntuu ettei kaikki se vaiva mennyt hukkaan. Tulevaisuutta on tietenkin vaikea ennustaa, että ei sitä koskaan tiedä, mihin kenenkäkin elämä tulee menemään. Mutta ei minua haittaa, että kotini on edelleenkin myös täysi-ikäisen poikani koti.

No, tämä nyt vähän harhautui pääaiheesta, mutta ehkä joku saa tästä hyvän ajatuksen kipinän omaan elämäänsä.

- Yksinhuoltajaisä

Me ollaan pojan isän kanssa molemmat pidetty ihan ensiarvoisen tärkeänä, että poika elää molempien kanssa arkea ja läheinen suhde säilyy molempien kanssa. Tätä on poika itsekin toivonut.

En koe pojan kanssa vietettyä aikaa vaivannäkönä, vaan elämänä. Jos olisin saanut valita, olisin pitänyt hänet kokonaan itselläni, mutta mielestäni se ei ole ollut oikein häntä kohtaan, eikä isäänsä. Tiedän, että isänsä ajattelee samoin.

Joustavuus on säilytetty aina, lapsen lähtökohdista tarkastellen, mutta myös aikuisten, miksi emme olisi? Kun isä saa loman ja matkan etelään, lähtee poika halutessaan mukaan, riippumatta "kumman viikko". Kun äiti lähtee työmatkalle, menee poika isälle, huvitti tai ei.

Poika on joskus tahtonut poiketa sovitusta ja näin on tehty mikäli syy on ymmärrettävä. Poika ei kuitenkaan kolmen ihmisen elämänrytmiä hallinnoi minkään nuoren ihmisen mielenoikkujen mukaan. Miksi tekisimme hänelle sen karhunpalveluksen, että antaisimme ymmärtää maailman pyörivän hänen kunkin hetkisen mieliteon mukaan, kun ei se niin joka tapauksessa tee. Odotan nuorelta myös kykyä ja halua ottaa toiset ihmiset huomioon ihan siinä missä sitä odotetaan myös vanhemmalta.

Ja viimeisenä, en näe oman lapseni kasvatusta sijoituksena omaan tulevaisuuteeni, vaan sijoituksena hänen tulevaisuuteensa. Se kantaako kasvatustyöni hedelmää, riippuu kovasti hänestä itsestään. Hän ei ole minun saavutukseni, eikä minulla ole mainittavia odotuksia häntä kohtaan. Toivon, että uskaltaisi elää oman näköistään elämää ja pysyisi turvassa.

Hyvä että tilanne on sinulla tuo. Ketjun aihe oli kuitenkin ap:n halu ajaa teini-ikäinen lapsi pois kotoaan vaikka tuo lapsi on itse nähnyt parhaimmaksi että asuisi kotoaan pysyvästi ja tätä pysyvää kotia ap ei lapselleen halua millään antaa. Sitä tässä ketjussa on ihmetelty.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedän, että teini-ikään voi kuulua monenlaista vääntöä, itsellänikin on kaksi teiniä, mutta vanhemman paneutumisella, keskustelu-yhteyden huoltamisella, kuuntelulla, läsnä-ololla, pääsee jo pitkälle.

Tosin kaikissa ikävaiheissa vaivaa joutuu näkemään ja omat halut ja tarpeet jäävät aina kakkoseksi, mutta tästä ei vanhemmuudessa pääse yli eikä ympäri.

Olen aina noudattanut samaa periaatetta kuin lainaamani kirjoittaja, eli kun huolehtii lapsistaan hyvin, laittaa heidät etusijalle, vastaa heidän tarpeisiinsa, tekee paljon tulevaisuudenkin eteen.

Oivallinen kirjoitus, josta leikkasin paljon, koska haluan erikseen kommentoida lainaamaani tekstiä.

Niin, sen verran vielä haluaisin todeta, ettei lapsen asettaminen etusijalle kuitenkaan tarvitse tarkoittaa kaiken oman hylkäämistä. Toki autolomamatka Kolmårdenin kautta Legolandiin oli tietenkin tehty silloin 8-vuotiasta legohullua ajatellen. Mutta hankin myös halvan käytetyn pakettiauton, josta sai superlonpatjan ja retkikeittimen avulla tehtyä mitä parhaimman luontoretkitukikohdan kahdelle. Sillä tehtiin vuosien varrella monta hyvää viikonloppu- ja pidempääkin keikkaa, ja tällä tavalla sain tehtyä myös sellaisia asioita joista itse pidän. Se on muuten uskomaton matka, minkä 6-vuotias jaksaa päivän aikana iloisesti kävellä, jos repussa on makkaraa odottamassa ja lastenvaunut on jo 2-vuotiaana annettu perinnöksi seuraaville sukupolville. Kävelytaito kannattaa opettaa lapsena jo nuorena, eikä kuskata vaunuissa 5-vuotiaaksi vain siksi, että se saattaa sillä hetkellä tuntua kätevältä.

Nyt kun itse olen rikkonut 50 ikävuoden rajan, ja poika vetää viimeistä lukiovuottaan, tuntuu ettei kaikki se vaiva mennyt hukkaan. Tulevaisuutta on tietenkin vaikea ennustaa, että ei sitä koskaan tiedä, mihin kenenkäkin elämä tulee menemään. Mutta ei minua haittaa, että kotini on edelleenkin myös täysi-ikäisen poikani koti.

No, tämä nyt vähän harhautui pääaiheesta, mutta ehkä joku saa tästä hyvän ajatuksen kipinän omaan elämäänsä.

- Yksinhuoltajaisä

Me ollaan pojan isän kanssa molemmat pidetty ihan ensiarvoisen tärkeänä, että poika elää molempien kanssa arkea ja läheinen suhde säilyy molempien kanssa. Tätä on poika itsekin toivonut.

En koe pojan kanssa vietettyä aikaa vaivannäkönä, vaan elämänä. Jos olisin saanut valita, olisin pitänyt hänet kokonaan itselläni, mutta mielestäni se ei ole ollut oikein häntä kohtaan, eikä isäänsä. Tiedän, että isänsä ajattelee samoin.

Joustavuus on säilytetty aina, lapsen lähtökohdista tarkastellen, mutta myös aikuisten, miksi emme olisi? Kun isä saa loman ja matkan etelään, lähtee poika halutessaan mukaan, riippumatta "kumman viikko". Kun äiti lähtee työmatkalle, menee poika isälle, huvitti tai ei.

Poika on joskus tahtonut poiketa sovitusta ja näin on tehty mikäli syy on ymmärrettävä. Poika ei kuitenkaan kolmen ihmisen elämänrytmiä hallinnoi minkään nuoren ihmisen mielenoikkujen mukaan. Miksi tekisimme hänelle sen karhunpalveluksen, että antaisimme ymmärtää maailman pyörivän hänen kunkin hetkisen mieliteon mukaan, kun ei se niin joka tapauksessa tee. Odotan nuorelta myös kykyä ja halua ottaa toiset ihmiset huomioon ihan siinä missä sitä odotetaan myös vanhemmalta.

Ja viimeisenä, en näe oman lapseni kasvatusta sijoituksena omaan tulevaisuuteeni, vaan sijoituksena hänen tulevaisuuteensa. Se kantaako kasvatustyöni hedelmää, riippuu kovasti hänestä itsestään. Hän ei ole minun saavutukseni, eikä minulla ole mainittavia odotuksia häntä kohtaan. Toivon, että uskaltaisi elää oman näköistään elämää ja pysyisi turvassa.

Hyvä että tilanne on sinulla tuo. Ketjun aihe oli kuitenkin ap:n halu ajaa teini-ikäinen lapsi pois kotoaan vaikka tuo lapsi on itse nähnyt parhaimmaksi että asuisi kotoaan pysyvästi ja tätä pysyvää kotia ap ei lapselleen halua millään antaa. Sitä tässä ketjussa on ihmetelty.

Niin. Ap haluaa joskus tehdä jotain ilman lastaan. En tiedä mitä, eikä se minulle kuulukaan. Jos ei 16-vuotias keksi muuta kyläpaikkaa tai pärjäile itsekseen niin sitten mennään isälle tai mummulaan, esim. Ja piste.

Ei ole Ap.n vika, ettei kaikilla ole turvaverkkoa johon nojata kun tavitsee lapselle väliaikaista vahtia. Eikä se, että nuori tyttö viettää kaksi yötä joka toinen viikko poissa pääasiallisesta asuinpaikastaan mitenkään vie häneltä "pysyvää kotia". Muuten voisin todeta, ettei minullakaan tainnut sellaista lapsuuden ydinperheidyllissä olla, koska lietsusin kylillä vähintään sen verran jo tuon ikäisenä.

Ja kiitos aloittajalle siitä, että a) huolehtii lapsen ja toisen vanhemman suhteesta sen minkä verran on hänen käsissään ja b) ei kasvata nuorta, joka kuvittelee, että kun hän sanoo "hyppää" suistuu maailma akseliltaan kaikkien hypätessä samaan aikaan ilmaan.

Alaikäiset elää huoltajan kukkarolla, sekä laillisen vastuun ja päätäntävallan alla, joten huoltaja päättää myös sen milloin kotona voi ja milloin ei voi olla. En siellä kotona ollut minäkään silloin kun vanhemmat päätti, että viikonloppuna mennään mökille. Se oli tyrkyttäydytävä kaverille yöksi tai lähdettävä sinne mökille mukaan. Usein lähdettävä mukaan, vanhempien yksipuolisella päätöksellä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedän, että teini-ikään voi kuulua monenlaista vääntöä, itsellänikin on kaksi teiniä, mutta vanhemman paneutumisella, keskustelu-yhteyden huoltamisella, kuuntelulla, läsnä-ololla, pääsee jo pitkälle.

Tosin kaikissa ikävaiheissa vaivaa joutuu näkemään ja omat halut ja tarpeet jäävät aina kakkoseksi, mutta tästä ei vanhemmuudessa pääse yli eikä ympäri.

Olen aina noudattanut samaa periaatetta kuin lainaamani kirjoittaja, eli kun huolehtii lapsistaan hyvin, laittaa heidät etusijalle, vastaa heidän tarpeisiinsa, tekee paljon tulevaisuudenkin eteen.

Oivallinen kirjoitus, josta leikkasin paljon, koska haluan erikseen kommentoida lainaamaani tekstiä.

Niin, sen verran vielä haluaisin todeta, ettei lapsen asettaminen etusijalle kuitenkaan tarvitse tarkoittaa kaiken oman hylkäämistä. Toki autolomamatka Kolmårdenin kautta Legolandiin oli tietenkin tehty silloin 8-vuotiasta legohullua ajatellen. Mutta hankin myös halvan käytetyn pakettiauton, josta sai superlonpatjan ja retkikeittimen avulla tehtyä mitä parhaimman luontoretkitukikohdan kahdelle. Sillä tehtiin vuosien varrella monta hyvää viikonloppu- ja pidempääkin keikkaa, ja tällä tavalla sain tehtyä myös sellaisia asioita joista itse pidän. Se on muuten uskomaton matka, minkä 6-vuotias jaksaa päivän aikana iloisesti kävellä, jos repussa on makkaraa odottamassa ja lastenvaunut on jo 2-vuotiaana annettu perinnöksi seuraaville sukupolville. Kävelytaito kannattaa opettaa lapsena jo nuorena, eikä kuskata vaunuissa 5-vuotiaaksi vain siksi, että se saattaa sillä hetkellä tuntua kätevältä.

Nyt kun itse olen rikkonut 50 ikävuoden rajan, ja poika vetää viimeistä lukiovuottaan, tuntuu ettei kaikki se vaiva mennyt hukkaan. Tulevaisuutta on tietenkin vaikea ennustaa, että ei sitä koskaan tiedä, mihin kenenkäkin elämä tulee menemään. Mutta ei minua haittaa, että kotini on edelleenkin myös täysi-ikäisen poikani koti.

No, tämä nyt vähän harhautui pääaiheesta, mutta ehkä joku saa tästä hyvän ajatuksen kipinän omaan elämäänsä.

- Yksinhuoltajaisä

Me ollaan pojan isän kanssa molemmat pidetty ihan ensiarvoisen tärkeänä, että poika elää molempien kanssa arkea ja läheinen suhde säilyy molempien kanssa. Tätä on poika itsekin toivonut.

En koe pojan kanssa vietettyä aikaa vaivannäkönä, vaan elämänä. Jos olisin saanut valita, olisin pitänyt hänet kokonaan itselläni, mutta mielestäni se ei ole ollut oikein häntä kohtaan, eikä isäänsä. Tiedän, että isänsä ajattelee samoin.

Joustavuus on säilytetty aina, lapsen lähtökohdista tarkastellen, mutta myös aikuisten, miksi emme olisi? Kun isä saa loman ja matkan etelään, lähtee poika halutessaan mukaan, riippumatta "kumman viikko". Kun äiti lähtee työmatkalle, menee poika isälle, huvitti tai ei.

Poika on joskus tahtonut poiketa sovitusta ja näin on tehty mikäli syy on ymmärrettävä. Poika ei kuitenkaan kolmen ihmisen elämänrytmiä hallinnoi minkään nuoren ihmisen mielenoikkujen mukaan. Miksi tekisimme hänelle sen karhunpalveluksen, että antaisimme ymmärtää maailman pyörivän hänen kunkin hetkisen mieliteon mukaan, kun ei se niin joka tapauksessa tee. Odotan nuorelta myös kykyä ja halua ottaa toiset ihmiset huomioon ihan siinä missä sitä odotetaan myös vanhemmalta.

Ja viimeisenä, en näe oman lapseni kasvatusta sijoituksena omaan tulevaisuuteeni, vaan sijoituksena hänen tulevaisuuteensa. Se kantaako kasvatustyöni hedelmää, riippuu kovasti hänestä itsestään. Hän ei ole minun saavutukseni, eikä minulla ole mainittavia odotuksia häntä kohtaan. Toivon, että uskaltaisi elää oman näköistään elämää ja pysyisi turvassa.

Hyvä että tilanne on sinulla tuo. Ketjun aihe oli kuitenkin ap:n halu ajaa teini-ikäinen lapsi pois kotoaan vaikka tuo lapsi on itse nähnyt parhaimmaksi että asuisi kotoaan pysyvästi ja tätä pysyvää kotia ap ei lapselleen halua millään antaa. Sitä tässä ketjussa on ihmetelty.

Niin on ihmetelty, ja hartaasti.

Viimeisten viestien tarkoitus oli ehkä enemmänkin ihan käytännön esimerkein osoittaa, että muillakin tavoin voi toimia kuin hän, ja tarjota muutenkin vähän ajattelemisen aihetta. Jos Ap on vakavasti eikä trollimielellä liikkeellä, toivoisin että hän lukisi ajatuksella viimeiset 10-20 viestiä ja ajattelisi suhdetta tyttäreensä, niin sen nykyisyyttä kuin tulevaisuuttakin.

Sen verran vielä, että vaikka olenkin koko eron jälkeen ollut lähivanhempi, meillä oli aluksi yhteishuoltajuus. Mutta sitten, kaksi vuotta myöhemmin, ex-vaimoni päätti muuttaa ihastuksensa perässä miehen paikkakunnalle, ja koko kasvatusvastuu jäi minulle. Muistan kuinka hän kertoi päätöksestään, joka oli minusta aivan käsittämätön. Itse en ikinä olisi voinut hylätä lastani jonkun uuden (tai vanhankaan) naistuttavuuden takia. Kyllä minulle vastuunkanto sopi, sopi hyvinkin, vaikka se tarkoitti käytännössä mm. deittimarkkinoilta poistumista vuosiksi. Omapa oli äitinsä menetys tuommoinen päätös. Ja tietenkin, ikävä kyllä, olihan tuo pojaltakin pois, äitisuhde kun tuosta väkisinkin kärsi, ja lapsella olisi hyvä olla kaksi vanhempaa. Toisaalta, sitten pojalla oli yksi selkeä koti, josta kaverit voivat tulla häntä helposti hakemaan, eivätkä tavaratkaan olleet aina menossa sinne tai tänne.

Sotkuista on tämä ihmiselo aina välillä.

- Yksinhuoltajaisä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedän, että teini-ikään voi kuulua monenlaista vääntöä, itsellänikin on kaksi teiniä, mutta vanhemman paneutumisella, keskustelu-yhteyden huoltamisella, kuuntelulla, läsnä-ololla, pääsee jo pitkälle.

Tosin kaikissa ikävaiheissa vaivaa joutuu näkemään ja omat halut ja tarpeet jäävät aina kakkoseksi, mutta tästä ei vanhemmuudessa pääse yli eikä ympäri.

Olen aina noudattanut samaa periaatetta kuin lainaamani kirjoittaja, eli kun huolehtii lapsistaan hyvin, laittaa heidät etusijalle, vastaa heidän tarpeisiinsa, tekee paljon tulevaisuudenkin eteen.

Oivallinen kirjoitus, josta leikkasin paljon, koska haluan erikseen kommentoida lainaamaani tekstiä.

Niin, sen verran vielä haluaisin todeta, ettei lapsen asettaminen etusijalle kuitenkaan tarvitse tarkoittaa kaiken oman hylkäämistä. Toki autolomamatka Kolmårdenin kautta Legolandiin oli tietenkin tehty silloin 8-vuotiasta legohullua ajatellen. Mutta hankin myös halvan käytetyn pakettiauton, josta sai superlonpatjan ja retkikeittimen avulla tehtyä mitä parhaimman luontoretkitukikohdan kahdelle. Sillä tehtiin vuosien varrella monta hyvää viikonloppu- ja pidempääkin keikkaa, ja tällä tavalla sain tehtyä myös sellaisia asioita joista itse pidän. Se on muuten uskomaton matka, minkä 6-vuotias jaksaa päivän aikana iloisesti kävellä, jos repussa on makkaraa odottamassa ja lastenvaunut on jo 2-vuotiaana annettu perinnöksi seuraaville sukupolville. Kävelytaito kannattaa opettaa lapsena jo nuorena, eikä kuskata vaunuissa 5-vuotiaaksi vain siksi, että se saattaa sillä hetkellä tuntua kätevältä.

Nyt kun itse olen rikkonut 50 ikävuoden rajan, ja poika vetää viimeistä lukiovuottaan, tuntuu ettei kaikki se vaiva mennyt hukkaan. Tulevaisuutta on tietenkin vaikea ennustaa, että ei sitä koskaan tiedä, mihin kenenkäkin elämä tulee menemään. Mutta ei minua haittaa, että kotini on edelleenkin myös täysi-ikäisen poikani koti.

No, tämä nyt vähän harhautui pääaiheesta, mutta ehkä joku saa tästä hyvän ajatuksen kipinän omaan elämäänsä.

- Yksinhuoltajaisä

Me ollaan pojan isän kanssa molemmat pidetty ihan ensiarvoisen tärkeänä, että poika elää molempien kanssa arkea ja läheinen suhde säilyy molempien kanssa. Tätä on poika itsekin toivonut.

En koe pojan kanssa vietettyä aikaa vaivannäkönä, vaan elämänä. Jos olisin saanut valita, olisin pitänyt hänet kokonaan itselläni, mutta mielestäni se ei ole ollut oikein häntä kohtaan, eikä isäänsä. Tiedän, että isänsä ajattelee samoin.

Joustavuus on säilytetty aina, lapsen lähtökohdista tarkastellen, mutta myös aikuisten, miksi emme olisi? Kun isä saa loman ja matkan etelään, lähtee poika halutessaan mukaan, riippumatta "kumman viikko". Kun äiti lähtee työmatkalle, menee poika isälle, huvitti tai ei.

Poika on joskus tahtonut poiketa sovitusta ja näin on tehty mikäli syy on ymmärrettävä. Poika ei kuitenkaan kolmen ihmisen elämänrytmiä hallinnoi minkään nuoren ihmisen mielenoikkujen mukaan. Miksi tekisimme hänelle sen karhunpalveluksen, että antaisimme ymmärtää maailman pyörivän hänen kunkin hetkisen mieliteon mukaan, kun ei se niin joka tapauksessa tee. Odotan nuorelta myös kykyä ja halua ottaa toiset ihmiset huomioon ihan siinä missä sitä odotetaan myös vanhemmalta.

Ja viimeisenä, en näe oman lapseni kasvatusta sijoituksena omaan tulevaisuuteeni, vaan sijoituksena hänen tulevaisuuteensa. Se kantaako kasvatustyöni hedelmää, riippuu kovasti hänestä itsestään. Hän ei ole minun saavutukseni, eikä minulla ole mainittavia odotuksia häntä kohtaan. Toivon, että uskaltaisi elää oman näköistään elämää ja pysyisi turvassa.

Hyvä että tilanne on sinulla tuo. Ketjun aihe oli kuitenkin ap:n halu ajaa teini-ikäinen lapsi pois kotoaan vaikka tuo lapsi on itse nähnyt parhaimmaksi että asuisi kotoaan pysyvästi ja tätä pysyvää kotia ap ei lapselleen halua millään antaa. Sitä tässä ketjussa on ihmetelty.

Niin. Ap haluaa joskus tehdä jotain ilman lastaan. En tiedä mitä, eikä se minulle kuulukaan. Jos ei 16-vuotias keksi muuta kyläpaikkaa tai pärjäile itsekseen niin sitten mennään isälle tai mummulaan, esim. Ja piste.

Ei ole Ap.n vika, ettei kaikilla ole turvaverkkoa johon nojata kun tavitsee lapselle väliaikaista vahtia. Eikä se, että nuori tyttö viettää kaksi yötä joka toinen viikko poissa pääasiallisesta asuinpaikastaan mitenkään vie häneltä "pysyvää kotia". Muuten voisin todeta, ettei minullakaan tainnut sellaista lapsuuden ydinperheidyllissä olla, koska lietsusin kylillä vähintään sen verran jo tuon ikäisenä.

Ja kiitos aloittajalle siitä, että a) huolehtii lapsen ja toisen vanhemman suhteesta sen minkä verran on hänen käsissään ja b) ei kasvata nuorta, joka kuvittelee, että kun hän sanoo "hyppää" suistuu maailma akseliltaan kaikkien hypätessä samaan aikaan ilmaan.

Alaikäiset elää huoltajan kukkarolla, sekä laillisen vastuun ja päätäntävallan alla, joten huoltaja päättää myös sen milloin kotona voi ja milloin ei voi olla. En siellä kotona ollut minäkään silloin kun vanhemmat päätti, että viikonloppuna mennään mökille. Se oli tyrkyttäydytävä kaverille yöksi tai lähdettävä sinne mökille mukaan. Usein lähdettävä mukaan, vanhempien yksipuolisella päätöksellä.

Nykyvanhemmilla on todellakin vanhemmuus ja auktoriteetti täysin kadoksissa. Jäljet voi lukea lööpeistä joka päivä..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedän, että teini-ikään voi kuulua monenlaista vääntöä, itsellänikin on kaksi teiniä, mutta vanhemman paneutumisella, keskustelu-yhteyden huoltamisella, kuuntelulla, läsnä-ololla, pääsee jo pitkälle.

Tosin kaikissa ikävaiheissa vaivaa joutuu näkemään ja omat halut ja tarpeet jäävät aina kakkoseksi, mutta tästä ei vanhemmuudessa pääse yli eikä ympäri.

Olen aina noudattanut samaa periaatetta kuin lainaamani kirjoittaja, eli kun huolehtii lapsistaan hyvin, laittaa heidät etusijalle, vastaa heidän tarpeisiinsa, tekee paljon tulevaisuudenkin eteen.

Oivallinen kirjoitus, josta leikkasin paljon, koska haluan erikseen kommentoida lainaamaani tekstiä.

Niin, sen verran vielä haluaisin todeta, ettei lapsen asettaminen etusijalle kuitenkaan tarvitse tarkoittaa kaiken oman hylkäämistä. Toki autolomamatka Kolmårdenin kautta Legolandiin oli tietenkin tehty silloin 8-vuotiasta legohullua ajatellen. Mutta hankin myös halvan käytetyn pakettiauton, josta sai superlonpatjan ja retkikeittimen avulla tehtyä mitä parhaimman luontoretkitukikohdan kahdelle. Sillä tehtiin vuosien varrella monta hyvää viikonloppu- ja pidempääkin keikkaa, ja tällä tavalla sain tehtyä myös sellaisia asioita joista itse pidän. Se on muuten uskomaton matka, minkä 6-vuotias jaksaa päivän aikana iloisesti kävellä, jos repussa on makkaraa odottamassa ja lastenvaunut on jo 2-vuotiaana annettu perinnöksi seuraaville sukupolville. Kävelytaito kannattaa opettaa lapsena jo nuorena, eikä kuskata vaunuissa 5-vuotiaaksi vain siksi, että se saattaa sillä hetkellä tuntua kätevältä.

Nyt kun itse olen rikkonut 50 ikävuoden rajan, ja poika vetää viimeistä lukiovuottaan, tuntuu ettei kaikki se vaiva mennyt hukkaan. Tulevaisuutta on tietenkin vaikea ennustaa, että ei sitä koskaan tiedä, mihin kenenkäkin elämä tulee menemään. Mutta ei minua haittaa, että kotini on edelleenkin myös täysi-ikäisen poikani koti.

No, tämä nyt vähän harhautui pääaiheesta, mutta ehkä joku saa tästä hyvän ajatuksen kipinän omaan elämäänsä.

- Yksinhuoltajaisä

Me ollaan pojan isän kanssa molemmat pidetty ihan ensiarvoisen tärkeänä, että poika elää molempien kanssa arkea ja läheinen suhde säilyy molempien kanssa. Tätä on poika itsekin toivonut.

En koe pojan kanssa vietettyä aikaa vaivannäkönä, vaan elämänä. Jos olisin saanut valita, olisin pitänyt hänet kokonaan itselläni, mutta mielestäni se ei ole ollut oikein häntä kohtaan, eikä isäänsä. Tiedän, että isänsä ajattelee samoin.

Joustavuus on säilytetty aina, lapsen lähtökohdista tarkastellen, mutta myös aikuisten, miksi emme olisi? Kun isä saa loman ja matkan etelään, lähtee poika halutessaan mukaan, riippumatta "kumman viikko". Kun äiti lähtee työmatkalle, menee poika isälle, huvitti tai ei.

Poika on joskus tahtonut poiketa sovitusta ja näin on tehty mikäli syy on ymmärrettävä. Poika ei kuitenkaan kolmen ihmisen elämänrytmiä hallinnoi minkään nuoren ihmisen mielenoikkujen mukaan. Miksi tekisimme hänelle sen karhunpalveluksen, että antaisimme ymmärtää maailman pyörivän hänen kunkin hetkisen mieliteon mukaan, kun ei se niin joka tapauksessa tee. Odotan nuorelta myös kykyä ja halua ottaa toiset ihmiset huomioon ihan siinä missä sitä odotetaan myös vanhemmalta.

Ja viimeisenä, en näe oman lapseni kasvatusta sijoituksena omaan tulevaisuuteeni, vaan sijoituksena hänen tulevaisuuteensa. Se kantaako kasvatustyöni hedelmää, riippuu kovasti hänestä itsestään. Hän ei ole minun saavutukseni, eikä minulla ole mainittavia odotuksia häntä kohtaan. Toivon, että uskaltaisi elää oman näköistään elämää ja pysyisi turvassa.

Hyvä että tilanne on sinulla tuo. Ketjun aihe oli kuitenkin ap:n halu ajaa teini-ikäinen lapsi pois kotoaan vaikka tuo lapsi on itse nähnyt parhaimmaksi että asuisi kotoaan pysyvästi ja tätä pysyvää kotia ap ei lapselleen halua millään antaa. Sitä tässä ketjussa on ihmetelty.

Niin. Ap haluaa joskus tehdä jotain ilman lastaan. En tiedä mitä, eikä se minulle kuulukaan. Jos ei 16-vuotias keksi muuta kyläpaikkaa tai pärjäile itsekseen niin sitten mennään isälle tai mummulaan, esim. Ja piste.

Ei ole Ap.n vika, ettei kaikilla ole turvaverkkoa johon nojata kun tavitsee lapselle väliaikaista vahtia. Eikä se, että nuori tyttö viettää kaksi yötä joka toinen viikko poissa pääasiallisesta asuinpaikastaan mitenkään vie häneltä "pysyvää kotia". Muuten voisin todeta, ettei minullakaan tainnut sellaista lapsuuden ydinperheidyllissä olla, koska lietsusin kylillä vähintään sen verran jo tuon ikäisenä.

Ja kiitos aloittajalle siitä, että a) huolehtii lapsen ja toisen vanhemman suhteesta sen minkä verran on hänen käsissään ja b) ei kasvata nuorta, joka kuvittelee, että kun hän sanoo "hyppää" suistuu maailma akseliltaan kaikkien hypätessä samaan aikaan ilmaan.

Alaikäiset elää huoltajan kukkarolla, sekä laillisen vastuun ja päätäntävallan alla, joten huoltaja päättää myös sen milloin kotona voi ja milloin ei voi olla. En siellä kotona ollut minäkään silloin kun vanhemmat päätti, että viikonloppuna mennään mökille. Se oli tyrkyttäydytävä kaverille yöksi tai lähdettävä sinne mökille mukaan. Usein lähdettävä mukaan, vanhempien yksipuolisella päätöksellä.

Ei kai kukaan ole ap:ta estänyt tekemästä mitään itsekseen ja ottamasta omaa aikaa. Tässä vaan kritisoidaan sitä, että teini pitää heittää oman ajan ajaksi pois kotoa isälleen, vaikka teini ei haluaisi.

Toisekseen on ihan eri juttu, jos teini menee menojaan ja on kavereiden luona paljon yötä, se on hänen omasta tahdostaan eikä siksi, että kavereiden luokse on aina pakko mennä yöksi. Vapaaehtoisuuteen perustuvat yökyläilyt on aivan eri käsite, kuin vanhempien keskinäiseen sopimukseen perustuvat käynnit isän luona.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedän, että teini-ikään voi kuulua monenlaista vääntöä, itsellänikin on kaksi teiniä, mutta vanhemman paneutumisella, keskustelu-yhteyden huoltamisella, kuuntelulla, läsnä-ololla, pääsee jo pitkälle.

Tosin kaikissa ikävaiheissa vaivaa joutuu näkemään ja omat halut ja tarpeet jäävät aina kakkoseksi, mutta tästä ei vanhemmuudessa pääse yli eikä ympäri.

Olen aina noudattanut samaa periaatetta kuin lainaamani kirjoittaja, eli kun huolehtii lapsistaan hyvin, laittaa heidät etusijalle, vastaa heidän tarpeisiinsa, tekee paljon tulevaisuudenkin eteen.

Oivallinen kirjoitus, josta leikkasin paljon, koska haluan erikseen kommentoida lainaamaani tekstiä.

Niin, sen verran vielä haluaisin todeta, ettei lapsen asettaminen etusijalle kuitenkaan tarvitse tarkoittaa kaiken oman hylkäämistä. Toki autolomamatka Kolmårdenin kautta Legolandiin oli tietenkin tehty silloin 8-vuotiasta legohullua ajatellen. Mutta hankin myös halvan käytetyn pakettiauton, josta sai superlonpatjan ja retkikeittimen avulla tehtyä mitä parhaimman luontoretkitukikohdan kahdelle. Sillä tehtiin vuosien varrella monta hyvää viikonloppu- ja pidempääkin keikkaa, ja tällä tavalla sain tehtyä myös sellaisia asioita joista itse pidän. Se on muuten uskomaton matka, minkä 6-vuotias jaksaa päivän aikana iloisesti kävellä, jos repussa on makkaraa odottamassa ja lastenvaunut on jo 2-vuotiaana annettu perinnöksi seuraaville sukupolville. Kävelytaito kannattaa opettaa lapsena jo nuorena, eikä kuskata vaunuissa 5-vuotiaaksi vain siksi, että se saattaa sillä hetkellä tuntua kätevältä.

Nyt kun itse olen rikkonut 50 ikävuoden rajan, ja poika vetää viimeistä lukiovuottaan, tuntuu ettei kaikki se vaiva mennyt hukkaan. Tulevaisuutta on tietenkin vaikea ennustaa, että ei sitä koskaan tiedä, mihin kenenkäkin elämä tulee menemään. Mutta ei minua haittaa, että kotini on edelleenkin myös täysi-ikäisen poikani koti.

No, tämä nyt vähän harhautui pääaiheesta, mutta ehkä joku saa tästä hyvän ajatuksen kipinän omaan elämäänsä.

- Yksinhuoltajaisä

Me ollaan pojan isän kanssa molemmat pidetty ihan ensiarvoisen tärkeänä, että poika elää molempien kanssa arkea ja läheinen suhde säilyy molempien kanssa. Tätä on poika itsekin toivonut.

En koe pojan kanssa vietettyä aikaa vaivannäkönä, vaan elämänä. Jos olisin saanut valita, olisin pitänyt hänet kokonaan itselläni, mutta mielestäni se ei ole ollut oikein häntä kohtaan, eikä isäänsä. Tiedän, että isänsä ajattelee samoin.

Joustavuus on säilytetty aina, lapsen lähtökohdista tarkastellen, mutta myös aikuisten, miksi emme olisi? Kun isä saa loman ja matkan etelään, lähtee poika halutessaan mukaan, riippumatta "kumman viikko". Kun äiti lähtee työmatkalle, menee poika isälle, huvitti tai ei.

Poika on joskus tahtonut poiketa sovitusta ja näin on tehty mikäli syy on ymmärrettävä. Poika ei kuitenkaan kolmen ihmisen elämänrytmiä hallinnoi minkään nuoren ihmisen mielenoikkujen mukaan. Miksi tekisimme hänelle sen karhunpalveluksen, että antaisimme ymmärtää maailman pyörivän hänen kunkin hetkisen mieliteon mukaan, kun ei se niin joka tapauksessa tee. Odotan nuorelta myös kykyä ja halua ottaa toiset ihmiset huomioon ihan siinä missä sitä odotetaan myös vanhemmalta.

Ja viimeisenä, en näe oman lapseni kasvatusta sijoituksena omaan tulevaisuuteeni, vaan sijoituksena hänen tulevaisuuteensa. Se kantaako kasvatustyöni hedelmää, riippuu kovasti hänestä itsestään. Hän ei ole minun saavutukseni, eikä minulla ole mainittavia odotuksia häntä kohtaan. Toivon, että uskaltaisi elää oman näköistään elämää ja pysyisi turvassa.

Hyvä että tilanne on sinulla tuo. Ketjun aihe oli kuitenkin ap:n halu ajaa teini-ikäinen lapsi pois kotoaan vaikka tuo lapsi on itse nähnyt parhaimmaksi että asuisi kotoaan pysyvästi ja tätä pysyvää kotia ap ei lapselleen halua millään antaa. Sitä tässä ketjussa on ihmetelty.

Niin. Ap haluaa joskus tehdä jotain ilman lastaan. En tiedä mitä, eikä se minulle kuulukaan. Jos ei 16-vuotias keksi muuta kyläpaikkaa tai pärjäile itsekseen niin sitten mennään isälle tai mummulaan, esim. Ja piste.

Ei ole Ap.n vika, ettei kaikilla ole turvaverkkoa johon nojata kun tavitsee lapselle väliaikaista vahtia. Eikä se, että nuori tyttö viettää kaksi yötä joka toinen viikko poissa pääasiallisesta asuinpaikastaan mitenkään vie häneltä "pysyvää kotia". Muuten voisin todeta, ettei minullakaan tainnut sellaista lapsuuden ydinperheidyllissä olla, koska lietsusin kylillä vähintään sen verran jo tuon ikäisenä.

Ja kiitos aloittajalle siitä, että a) huolehtii lapsen ja toisen vanhemman suhteesta sen minkä verran on hänen käsissään ja b) ei kasvata nuorta, joka kuvittelee, että kun hän sanoo "hyppää" suistuu maailma akseliltaan kaikkien hypätessä samaan aikaan ilmaan.

Alaikäiset elää huoltajan kukkarolla, sekä laillisen vastuun ja päätäntävallan alla, joten huoltaja päättää myös sen milloin kotona voi ja milloin ei voi olla. En siellä kotona ollut minäkään silloin kun vanhemmat päätti, että viikonloppuna mennään mökille. Se oli tyrkyttäydytävä kaverille yöksi tai lähdettävä sinne mökille mukaan. Usein lähdettävä mukaan, vanhempien yksipuolisella päätöksellä.

Tuossa ap:n avauksessa oli kyse siitä että ap halusi vartavasten tyttären pois omasta kodistaan. Se on hylkäämistä ap:lta lasta kohtaan ja aiheuttaa tai pahentaa jo ennestään lapsella mahdollisesti olevia tunnevaurioita (ja pls ei tartte takertua tohon ja spinnata)

Kukaan ei ihmettelisi jos ap silloin tällöin olisi itse poissa yhden tai kaksi yötä kuukaudesta kun teini jää kotiin. Onhan yksinhuoltajia jotka yövuoroissa joskus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedän, että teini-ikään voi kuulua monenlaista vääntöä, itsellänikin on kaksi teiniä, mutta vanhemman paneutumisella, keskustelu-yhteyden huoltamisella, kuuntelulla, läsnä-ololla, pääsee jo pitkälle.

Tosin kaikissa ikävaiheissa vaivaa joutuu näkemään ja omat halut ja tarpeet jäävät aina kakkoseksi, mutta tästä ei vanhemmuudessa pääse yli eikä ympäri.

Olen aina noudattanut samaa periaatetta kuin lainaamani kirjoittaja, eli kun huolehtii lapsistaan hyvin, laittaa heidät etusijalle, vastaa heidän tarpeisiinsa, tekee paljon tulevaisuudenkin eteen.

Oivallinen kirjoitus, josta leikkasin paljon, koska haluan erikseen kommentoida lainaamaani tekstiä.

Niin, sen verran vielä haluaisin todeta, ettei lapsen asettaminen etusijalle kuitenkaan tarvitse tarkoittaa kaiken oman hylkäämistä. Toki autolomamatka Kolmårdenin kautta Legolandiin oli tietenkin tehty silloin 8-vuotiasta legohullua ajatellen. Mutta hankin myös halvan käytetyn pakettiauton, josta sai superlonpatjan ja retkikeittimen avulla tehtyä mitä parhaimman luontoretkitukikohdan kahdelle. Sillä tehtiin vuosien varrella monta hyvää viikonloppu- ja pidempääkin keikkaa, ja tällä tavalla sain tehtyä myös sellaisia asioita joista itse pidän. Se on muuten uskomaton matka, minkä 6-vuotias jaksaa päivän aikana iloisesti kävellä, jos repussa on makkaraa odottamassa ja lastenvaunut on jo 2-vuotiaana annettu perinnöksi seuraaville sukupolville. Kävelytaito kannattaa opettaa lapsena jo nuorena, eikä kuskata vaunuissa 5-vuotiaaksi vain siksi, että se saattaa sillä hetkellä tuntua kätevältä.

Nyt kun itse olen rikkonut 50 ikävuoden rajan, ja poika vetää viimeistä lukiovuottaan, tuntuu ettei kaikki se vaiva mennyt hukkaan. Tulevaisuutta on tietenkin vaikea ennustaa, että ei sitä koskaan tiedä, mihin kenenkäkin elämä tulee menemään. Mutta ei minua haittaa, että kotini on edelleenkin myös täysi-ikäisen poikani koti.

No, tämä nyt vähän harhautui pääaiheesta, mutta ehkä joku saa tästä hyvän ajatuksen kipinän omaan elämäänsä.

- Yksinhuoltajaisä

Me ollaan pojan isän kanssa molemmat pidetty ihan ensiarvoisen tärkeänä, että poika elää molempien kanssa arkea ja läheinen suhde säilyy molempien kanssa. Tätä on poika itsekin toivonut.

En koe pojan kanssa vietettyä aikaa vaivannäkönä, vaan elämänä. Jos olisin saanut valita, olisin pitänyt hänet kokonaan itselläni, mutta mielestäni se ei ole ollut oikein häntä kohtaan, eikä isäänsä. Tiedän, että isänsä ajattelee samoin.

Joustavuus on säilytetty aina, lapsen lähtökohdista tarkastellen, mutta myös aikuisten, miksi emme olisi? Kun isä saa loman ja matkan etelään, lähtee poika halutessaan mukaan, riippumatta "kumman viikko". Kun äiti lähtee työmatkalle, menee poika isälle, huvitti tai ei.

Poika on joskus tahtonut poiketa sovitusta ja näin on tehty mikäli syy on ymmärrettävä. Poika ei kuitenkaan kolmen ihmisen elämänrytmiä hallinnoi minkään nuoren ihmisen mielenoikkujen mukaan. Miksi tekisimme hänelle sen karhunpalveluksen, että antaisimme ymmärtää maailman pyörivän hänen kunkin hetkisen mieliteon mukaan, kun ei se niin joka tapauksessa tee. Odotan nuorelta myös kykyä ja halua ottaa toiset ihmiset huomioon ihan siinä missä sitä odotetaan myös vanhemmalta.

Ja viimeisenä, en näe oman lapseni kasvatusta sijoituksena omaan tulevaisuuteeni, vaan sijoituksena hänen tulevaisuuteensa. Se kantaako kasvatustyöni hedelmää, riippuu kovasti hänestä itsestään. Hän ei ole minun saavutukseni, eikä minulla ole mainittavia odotuksia häntä kohtaan. Toivon, että uskaltaisi elää oman näköistään elämää ja pysyisi turvassa.

Hyvä että tilanne on sinulla tuo. Ketjun aihe oli kuitenkin ap:n halu ajaa teini-ikäinen lapsi pois kotoaan vaikka tuo lapsi on itse nähnyt parhaimmaksi että asuisi kotoaan pysyvästi ja tätä pysyvää kotia ap ei lapselleen halua millään antaa. Sitä tässä ketjussa on ihmetelty.

Niin. Ap haluaa joskus tehdä jotain ilman lastaan. En tiedä mitä, eikä se minulle kuulukaan. Jos ei 16-vuotias keksi muuta kyläpaikkaa tai pärjäile itsekseen niin sitten mennään isälle tai mummulaan, esim. Ja piste.

Käytät virheellisiä esimerkkejä.

Huomaatko eroa näissä neljässä vaihtoehdossa 16-vuotiaan tapauksessa:

1) Nyt lähdetään mummolaan, kyytiin hopi hopi!

2) Aion lähteä äitiäni tapaamaan yön yli naapuripaikkakunnalle, haluatko tulla mukaan vai pärjäätkö yksin?

3) Aion tehdä omia juttujani muualla, pärjäätkö yön yli kotona?

4) Lähde pois kotoasi, että saan tehdä omia juttujani!

Yksi näistä ei ole ok.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedän, että teini-ikään voi kuulua monenlaista vääntöä, itsellänikin on kaksi teiniä, mutta vanhemman paneutumisella, keskustelu-yhteyden huoltamisella, kuuntelulla, läsnä-ololla, pääsee jo pitkälle.

Tosin kaikissa ikävaiheissa vaivaa joutuu näkemään ja omat halut ja tarpeet jäävät aina kakkoseksi, mutta tästä ei vanhemmuudessa pääse yli eikä ympäri.

Olen aina noudattanut samaa periaatetta kuin lainaamani kirjoittaja, eli kun huolehtii lapsistaan hyvin, laittaa heidät etusijalle, vastaa heidän tarpeisiinsa, tekee paljon tulevaisuudenkin eteen.

Oivallinen kirjoitus, josta leikkasin paljon, koska haluan erikseen kommentoida lainaamaani tekstiä.

Niin, sen verran vielä haluaisin todeta, ettei lapsen asettaminen etusijalle kuitenkaan tarvitse tarkoittaa kaiken oman hylkäämistä. Toki autolomamatka Kolmårdenin kautta Legolandiin oli tietenkin tehty silloin 8-vuotiasta legohullua ajatellen. Mutta hankin myös halvan käytetyn pakettiauton, josta sai superlonpatjan ja retkikeittimen avulla tehtyä mitä parhaimman luontoretkitukikohdan kahdelle. Sillä tehtiin vuosien varrella monta hyvää viikonloppu- ja pidempääkin keikkaa, ja tällä tavalla sain tehtyä myös sellaisia asioita joista itse pidän. Se on muuten uskomaton matka, minkä 6-vuotias jaksaa päivän aikana iloisesti kävellä, jos repussa on makkaraa odottamassa ja lastenvaunut on jo 2-vuotiaana annettu perinnöksi seuraaville sukupolville. Kävelytaito kannattaa opettaa lapsena jo nuorena, eikä kuskata vaunuissa 5-vuotiaaksi vain siksi, että se saattaa sillä hetkellä tuntua kätevältä.

Nyt kun itse olen rikkonut 50 ikävuoden rajan, ja poika vetää viimeistä lukiovuottaan, tuntuu ettei kaikki se vaiva mennyt hukkaan. Tulevaisuutta on tietenkin vaikea ennustaa, että ei sitä koskaan tiedä, mihin kenenkäkin elämä tulee menemään. Mutta ei minua haittaa, että kotini on edelleenkin myös täysi-ikäisen poikani koti.

No, tämä nyt vähän harhautui pääaiheesta, mutta ehkä joku saa tästä hyvän ajatuksen kipinän omaan elämäänsä.

- Yksinhuoltajaisä

Me ollaan pojan isän kanssa molemmat pidetty ihan ensiarvoisen tärkeänä, että poika elää molempien kanssa arkea ja läheinen suhde säilyy molempien kanssa. Tätä on poika itsekin toivonut.

En koe pojan kanssa vietettyä aikaa vaivannäkönä, vaan elämänä. Jos olisin saanut valita, olisin pitänyt hänet kokonaan itselläni, mutta mielestäni se ei ole ollut oikein häntä kohtaan, eikä isäänsä. Tiedän, että isänsä ajattelee samoin.

Joustavuus on säilytetty aina, lapsen lähtökohdista tarkastellen, mutta myös aikuisten, miksi emme olisi? Kun isä saa loman ja matkan etelään, lähtee poika halutessaan mukaan, riippumatta "kumman viikko". Kun äiti lähtee työmatkalle, menee poika isälle, huvitti tai ei.

Poika on joskus tahtonut poiketa sovitusta ja näin on tehty mikäli syy on ymmärrettävä. Poika ei kuitenkaan kolmen ihmisen elämänrytmiä hallinnoi minkään nuoren ihmisen mielenoikkujen mukaan. Miksi tekisimme hänelle sen karhunpalveluksen, että antaisimme ymmärtää maailman pyörivän hänen kunkin hetkisen mieliteon mukaan, kun ei se niin joka tapauksessa tee. Odotan nuorelta myös kykyä ja halua ottaa toiset ihmiset huomioon ihan siinä missä sitä odotetaan myös vanhemmalta.

Ja viimeisenä, en näe oman lapseni kasvatusta sijoituksena omaan tulevaisuuteeni, vaan sijoituksena hänen tulevaisuuteensa. Se kantaako kasvatustyöni hedelmää, riippuu kovasti hänestä itsestään. Hän ei ole minun saavutukseni, eikä minulla ole mainittavia odotuksia häntä kohtaan. Toivon, että uskaltaisi elää oman näköistään elämää ja pysyisi turvassa.

Hyvä että tilanne on sinulla tuo. Ketjun aihe oli kuitenkin ap:n halu ajaa teini-ikäinen lapsi pois kotoaan vaikka tuo lapsi on itse nähnyt parhaimmaksi että asuisi kotoaan pysyvästi ja tätä pysyvää kotia ap ei lapselleen halua millään antaa. Sitä tässä ketjussa on ihmetelty.

Niin. Ap haluaa joskus tehdä jotain ilman lastaan. En tiedä mitä, eikä se minulle kuulukaan. Jos ei 16-vuotias keksi muuta kyläpaikkaa tai pärjäile itsekseen niin sitten mennään isälle tai mummulaan, esim. Ja piste.

Ei ole Ap.n vika, ettei kaikilla ole turvaverkkoa johon nojata kun tavitsee lapselle väliaikaista vahtia. Eikä se, että nuori tyttö viettää kaksi yötä joka toinen viikko poissa pääasiallisesta asuinpaikastaan mitenkään vie häneltä "pysyvää kotia". Muuten voisin todeta, ettei minullakaan tainnut sellaista lapsuuden ydinperheidyllissä olla, koska lietsusin kylillä vähintään sen verran jo tuon ikäisenä.

Ja kiitos aloittajalle siitä, että a) huolehtii lapsen ja toisen vanhemman suhteesta sen minkä verran on hänen käsissään ja b) ei kasvata nuorta, joka kuvittelee, että kun hän sanoo "hyppää" suistuu maailma akseliltaan kaikkien hypätessä samaan aikaan ilmaan.

Alaikäiset elää huoltajan kukkarolla, sekä laillisen vastuun ja päätäntävallan alla, joten huoltaja päättää myös sen milloin kotona voi ja milloin ei voi olla. En siellä kotona ollut minäkään silloin kun vanhemmat päätti, että viikonloppuna mennään mökille. Se oli tyrkyttäydytävä kaverille yöksi tai lähdettävä sinne mökille mukaan. Usein lähdettävä mukaan, vanhempien yksipuolisella päätöksellä.

Nykyvanhemmilla on todellakin vanhemmuus ja auktoriteetti täysin kadoksissa. Jäljet voi lukea lööpeistä joka päivä..

Vanhemmuus on kadoksissa niillä jotka hyppivät suhteesta toiseen tehden lapsia niissä ja eivätkä pysty pitämään vanhemuuttaan oikeissa uomissa vaan sekoilevat vaihtuvien kumppanien kanssa ja luulevat sitä terveelliseksi malliksi lapsille. Seuraukset todella näkyvät lööpeistä ja nuorisopsykiatrian tarpeen kasvusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedän, että teini-ikään voi kuulua monenlaista vääntöä, itsellänikin on kaksi teiniä, mutta vanhemman paneutumisella, keskustelu-yhteyden huoltamisella, kuuntelulla, läsnä-ololla, pääsee jo pitkälle.

Tosin kaikissa ikävaiheissa vaivaa joutuu näkemään ja omat halut ja tarpeet jäävät aina kakkoseksi, mutta tästä ei vanhemmuudessa pääse yli eikä ympäri.

Olen aina noudattanut samaa periaatetta kuin lainaamani kirjoittaja, eli kun huolehtii lapsistaan hyvin, laittaa heidät etusijalle, vastaa heidän tarpeisiinsa, tekee paljon tulevaisuudenkin eteen.

Oivallinen kirjoitus, josta leikkasin paljon, koska haluan erikseen kommentoida lainaamaani tekstiä.

Niin, sen verran vielä haluaisin todeta, ettei lapsen asettaminen etusijalle kuitenkaan tarvitse tarkoittaa kaiken oman hylkäämistä. Toki autolomamatka Kolmårdenin kautta Legolandiin oli tietenkin tehty silloin 8-vuotiasta legohullua ajatellen. Mutta hankin myös halvan käytetyn pakettiauton, josta sai superlonpatjan ja retkikeittimen avulla tehtyä mitä parhaimman luontoretkitukikohdan kahdelle. Sillä tehtiin vuosien varrella monta hyvää viikonloppu- ja pidempääkin keikkaa, ja tällä tavalla sain tehtyä myös sellaisia asioita joista itse pidän. Se on muuten uskomaton matka, minkä 6-vuotias jaksaa päivän aikana iloisesti kävellä, jos repussa on makkaraa odottamassa ja lastenvaunut on jo 2-vuotiaana annettu perinnöksi seuraaville sukupolville. Kävelytaito kannattaa opettaa lapsena jo nuorena, eikä kuskata vaunuissa 5-vuotiaaksi vain siksi, että se saattaa sillä hetkellä tuntua kätevältä.

Nyt kun itse olen rikkonut 50 ikävuoden rajan, ja poika vetää viimeistä lukiovuottaan, tuntuu ettei kaikki se vaiva mennyt hukkaan. Tulevaisuutta on tietenkin vaikea ennustaa, että ei sitä koskaan tiedä, mihin kenenkäkin elämä tulee menemään. Mutta ei minua haittaa, että kotini on edelleenkin myös täysi-ikäisen poikani koti.

No, tämä nyt vähän harhautui pääaiheesta, mutta ehkä joku saa tästä hyvän ajatuksen kipinän omaan elämäänsä.

- Yksinhuoltajaisä

Me ollaan pojan isän kanssa molemmat pidetty ihan ensiarvoisen tärkeänä, että poika elää molempien kanssa arkea ja läheinen suhde säilyy molempien kanssa. Tätä on poika itsekin toivonut.

En koe pojan kanssa vietettyä aikaa vaivannäkönä, vaan elämänä. Jos olisin saanut valita, olisin pitänyt hänet kokonaan itselläni, mutta mielestäni se ei ole ollut oikein häntä kohtaan, eikä isäänsä. Tiedän, että isänsä ajattelee samoin.

Joustavuus on säilytetty aina, lapsen lähtökohdista tarkastellen, mutta myös aikuisten, miksi emme olisi? Kun isä saa loman ja matkan etelään, lähtee poika halutessaan mukaan, riippumatta "kumman viikko". Kun äiti lähtee työmatkalle, menee poika isälle, huvitti tai ei.

Poika on joskus tahtonut poiketa sovitusta ja näin on tehty mikäli syy on ymmärrettävä. Poika ei kuitenkaan kolmen ihmisen elämänrytmiä hallinnoi minkään nuoren ihmisen mielenoikkujen mukaan. Miksi tekisimme hänelle sen karhunpalveluksen, että antaisimme ymmärtää maailman pyörivän hänen kunkin hetkisen mieliteon mukaan, kun ei se niin joka tapauksessa tee. Odotan nuorelta myös kykyä ja halua ottaa toiset ihmiset huomioon ihan siinä missä sitä odotetaan myös vanhemmalta.

Ja viimeisenä, en näe oman lapseni kasvatusta sijoituksena omaan tulevaisuuteeni, vaan sijoituksena hänen tulevaisuuteensa. Se kantaako kasvatustyöni hedelmää, riippuu kovasti hänestä itsestään. Hän ei ole minun saavutukseni, eikä minulla ole mainittavia odotuksia häntä kohtaan. Toivon, että uskaltaisi elää oman näköistään elämää ja pysyisi turvassa.

Hyvä että tilanne on sinulla tuo. Ketjun aihe oli kuitenkin ap:n halu ajaa teini-ikäinen lapsi pois kotoaan vaikka tuo lapsi on itse nähnyt parhaimmaksi että asuisi kotoaan pysyvästi ja tätä pysyvää kotia ap ei lapselleen halua millään antaa. Sitä tässä ketjussa on ihmetelty.

Niin. Ap haluaa joskus tehdä jotain ilman lastaan. En tiedä mitä, eikä se minulle kuulukaan. Jos ei 16-vuotias keksi muuta kyläpaikkaa tai pärjäile itsekseen niin sitten mennään isälle tai mummulaan, esim. Ja piste.

Ei ole Ap.n vika, ettei kaikilla ole turvaverkkoa johon nojata kun tavitsee lapselle väliaikaista vahtia. Eikä se, että nuori tyttö viettää kaksi yötä joka toinen viikko poissa pääasiallisesta asuinpaikastaan mitenkään vie häneltä "pysyvää kotia". Muuten voisin todeta, ettei minullakaan tainnut sellaista lapsuuden ydinperheidyllissä olla, koska lietsusin kylillä vähintään sen verran jo tuon ikäisenä.

Ja kiitos aloittajalle siitä, että a) huolehtii lapsen ja toisen vanhemman suhteesta sen minkä verran on hänen käsissään ja b) ei kasvata nuorta, joka kuvittelee, että kun hän sanoo "hyppää" suistuu maailma akseliltaan kaikkien hypätessä samaan aikaan ilmaan.

Alaikäiset elää huoltajan kukkarolla, sekä laillisen vastuun ja päätäntävallan alla, joten huoltaja päättää myös sen milloin kotona voi ja milloin ei voi olla. En siellä kotona ollut minäkään silloin kun vanhemmat päätti, että viikonloppuna mennään mökille. Se oli tyrkyttäydytävä kaverille yöksi tai lähdettävä sinne mökille mukaan. Usein lähdettävä mukaan, vanhempien yksipuolisella päätöksellä.

Tuossa ap:n avauksessa oli kyse siitä että ap halusi vartavasten tyttären pois omasta kodistaan. Se on hylkäämistä ap:lta lasta kohtaan ja aiheuttaa tai pahentaa jo ennestään lapsella mahdollisesti olevia tunnevaurioita (ja pls ei tartte takertua tohon ja spinnata)

Kukaan ei ihmettelisi jos ap silloin tällöin olisi itse poissa yhden tai kaksi yötä kuukaudesta kun teini jää kotiin. Onhan yksinhuoltajia jotka yövuoroissa joskus.

voi tsiisus.. ja hylkäämistraumaa ei aiheuta se, että sinne toiseen kotiin päin voi vaan ilmoittaa, et ei enää oikein huvittais tulla ja sieltä sanotaan et eipä mittää, mulle passaa oikein mukavasti ettet enää tule

Hylkäämistä :'D Kumma kun mulle ei tullut kovin hyljeksitty olo kun joskus piti mennä mummille kun vanhemmilla oli juhlat tai ne meni johonkin viikonloppureissuun:'D

Tiedättekö miten palstamamman lapsi vaihtaa hehkulampun?

Pitää lampunkannasta kiinni ja maailma pyörii ympärillä.

Jostain tällaisesta ne taitaa opetkin näinä päivinä kirjoitella...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedän, että teini-ikään voi kuulua monenlaista vääntöä, itsellänikin on kaksi teiniä, mutta vanhemman paneutumisella, keskustelu-yhteyden huoltamisella, kuuntelulla, läsnä-ololla, pääsee jo pitkälle.

Tosin kaikissa ikävaiheissa vaivaa joutuu näkemään ja omat halut ja tarpeet jäävät aina kakkoseksi, mutta tästä ei vanhemmuudessa pääse yli eikä ympäri.

Olen aina noudattanut samaa periaatetta kuin lainaamani kirjoittaja, eli kun huolehtii lapsistaan hyvin, laittaa heidät etusijalle, vastaa heidän tarpeisiinsa, tekee paljon tulevaisuudenkin eteen.

Oivallinen kirjoitus, josta leikkasin paljon, koska haluan erikseen kommentoida lainaamaani tekstiä.

Niin, sen verran vielä haluaisin todeta, ettei lapsen asettaminen etusijalle kuitenkaan tarvitse tarkoittaa kaiken oman hylkäämistä. Toki autolomamatka Kolmårdenin kautta Legolandiin oli tietenkin tehty silloin 8-vuotiasta legohullua ajatellen. Mutta hankin myös halvan käytetyn pakettiauton, josta sai superlonpatjan ja retkikeittimen avulla tehtyä mitä parhaimman luontoretkitukikohdan kahdelle. Sillä tehtiin vuosien varrella monta hyvää viikonloppu- ja pidempääkin keikkaa, ja tällä tavalla sain tehtyä myös sellaisia asioita joista itse pidän. Se on muuten uskomaton matka, minkä 6-vuotias jaksaa päivän aikana iloisesti kävellä, jos repussa on makkaraa odottamassa ja lastenvaunut on jo 2-vuotiaana annettu perinnöksi seuraaville sukupolville. Kävelytaito kannattaa opettaa lapsena jo nuorena, eikä kuskata vaunuissa 5-vuotiaaksi vain siksi, että se saattaa sillä hetkellä tuntua kätevältä.

Nyt kun itse olen rikkonut 50 ikävuoden rajan, ja poika vetää viimeistä lukiovuottaan, tuntuu ettei kaikki se vaiva mennyt hukkaan. Tulevaisuutta on tietenkin vaikea ennustaa, että ei sitä koskaan tiedä, mihin kenenkäkin elämä tulee menemään. Mutta ei minua haittaa, että kotini on edelleenkin myös täysi-ikäisen poikani koti.

No, tämä nyt vähän harhautui pääaiheesta, mutta ehkä joku saa tästä hyvän ajatuksen kipinän omaan elämäänsä.

- Yksinhuoltajaisä

Me ollaan pojan isän kanssa molemmat pidetty ihan ensiarvoisen tärkeänä, että poika elää molempien kanssa arkea ja läheinen suhde säilyy molempien kanssa. Tätä on poika itsekin toivonut.

En koe pojan kanssa vietettyä aikaa vaivannäkönä, vaan elämänä. Jos olisin saanut valita, olisin pitänyt hänet kokonaan itselläni, mutta mielestäni se ei ole ollut oikein häntä kohtaan, eikä isäänsä. Tiedän, että isänsä ajattelee samoin.

Joustavuus on säilytetty aina, lapsen lähtökohdista tarkastellen, mutta myös aikuisten, miksi emme olisi? Kun isä saa loman ja matkan etelään, lähtee poika halutessaan mukaan, riippumatta "kumman viikko". Kun äiti lähtee työmatkalle, menee poika isälle, huvitti tai ei.

Poika on joskus tahtonut poiketa sovitusta ja näin on tehty mikäli syy on ymmärrettävä. Poika ei kuitenkaan kolmen ihmisen elämänrytmiä hallinnoi minkään nuoren ihmisen mielenoikkujen mukaan. Miksi tekisimme hänelle sen karhunpalveluksen, että antaisimme ymmärtää maailman pyörivän hänen kunkin hetkisen mieliteon mukaan, kun ei se niin joka tapauksessa tee. Odotan nuorelta myös kykyä ja halua ottaa toiset ihmiset huomioon ihan siinä missä sitä odotetaan myös vanhemmalta.

Ja viimeisenä, en näe oman lapseni kasvatusta sijoituksena omaan tulevaisuuteeni, vaan sijoituksena hänen tulevaisuuteensa. Se kantaako kasvatustyöni hedelmää, riippuu kovasti hänestä itsestään. Hän ei ole minun saavutukseni, eikä minulla ole mainittavia odotuksia häntä kohtaan. Toivon, että uskaltaisi elää oman näköistään elämää ja pysyisi turvassa.

Hyvä että tilanne on sinulla tuo. Ketjun aihe oli kuitenkin ap:n halu ajaa teini-ikäinen lapsi pois kotoaan vaikka tuo lapsi on itse nähnyt parhaimmaksi että asuisi kotoaan pysyvästi ja tätä pysyvää kotia ap ei lapselleen halua millään antaa. Sitä tässä ketjussa on ihmetelty.

Niin. Ap haluaa joskus tehdä jotain ilman lastaan. En tiedä mitä, eikä se minulle kuulukaan. Jos ei 16-vuotias keksi muuta kyläpaikkaa tai pärjäile itsekseen niin sitten mennään isälle tai mummulaan, esim. Ja piste.

Käytät virheellisiä esimerkkejä.

Huomaatko eroa näissä neljässä vaihtoehdossa 16-vuotiaan tapauksessa:

1) Nyt lähdetään mummolaan, kyytiin hopi hopi!

2) Aion lähteä äitiäni tapaamaan yön yli naapuripaikkakunnalle, haluatko tulla mukaan vai pärjäätkö yksin?

3) Aion tehdä omia juttujani muualla, pärjäätkö yön yli kotona?

4) Lähde pois kotoasi, että saan tehdä omia juttujani!

Yksi näistä ei ole ok.

Nyt oli hyvä. Ap ja täällä pyörivät hänen tukijansa voisivat selkeästi ja kiertelemättä vastata tuohon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedän, että teini-ikään voi kuulua monenlaista vääntöä, itsellänikin on kaksi teiniä, mutta vanhemman paneutumisella, keskustelu-yhteyden huoltamisella, kuuntelulla, läsnä-ololla, pääsee jo pitkälle.

Tosin kaikissa ikävaiheissa vaivaa joutuu näkemään ja omat halut ja tarpeet jäävät aina kakkoseksi, mutta tästä ei vanhemmuudessa pääse yli eikä ympäri.

Olen aina noudattanut samaa periaatetta kuin lainaamani kirjoittaja, eli kun huolehtii lapsistaan hyvin, laittaa heidät etusijalle, vastaa heidän tarpeisiinsa, tekee paljon tulevaisuudenkin eteen.

Oivallinen kirjoitus, josta leikkasin paljon, koska haluan erikseen kommentoida lainaamaani tekstiä.

Niin, sen verran vielä haluaisin todeta, ettei lapsen asettaminen etusijalle kuitenkaan tarvitse tarkoittaa kaiken oman hylkäämistä. Toki autolomamatka Kolmårdenin kautta Legolandiin oli tietenkin tehty silloin 8-vuotiasta legohullua ajatellen. Mutta hankin myös halvan käytetyn pakettiauton, josta sai superlonpatjan ja retkikeittimen avulla tehtyä mitä parhaimman luontoretkitukikohdan kahdelle. Sillä tehtiin vuosien varrella monta hyvää viikonloppu- ja pidempääkin keikkaa, ja tällä tavalla sain tehtyä myös sellaisia asioita joista itse pidän. Se on muuten uskomaton matka, minkä 6-vuotias jaksaa päivän aikana iloisesti kävellä, jos repussa on makkaraa odottamassa ja lastenvaunut on jo 2-vuotiaana annettu perinnöksi seuraaville sukupolville. Kävelytaito kannattaa opettaa lapsena jo nuorena, eikä kuskata vaunuissa 5-vuotiaaksi vain siksi, että se saattaa sillä hetkellä tuntua kätevältä.

Nyt kun itse olen rikkonut 50 ikävuoden rajan, ja poika vetää viimeistä lukiovuottaan, tuntuu ettei kaikki se vaiva mennyt hukkaan. Tulevaisuutta on tietenkin vaikea ennustaa, että ei sitä koskaan tiedä, mihin kenenkäkin elämä tulee menemään. Mutta ei minua haittaa, että kotini on edelleenkin myös täysi-ikäisen poikani koti.

No, tämä nyt vähän harhautui pääaiheesta, mutta ehkä joku saa tästä hyvän ajatuksen kipinän omaan elämäänsä.

- Yksinhuoltajaisä

Me ollaan pojan isän kanssa molemmat pidetty ihan ensiarvoisen tärkeänä, että poika elää molempien kanssa arkea ja läheinen suhde säilyy molempien kanssa. Tätä on poika itsekin toivonut.

En koe pojan kanssa vietettyä aikaa vaivannäkönä, vaan elämänä. Jos olisin saanut valita, olisin pitänyt hänet kokonaan itselläni, mutta mielestäni se ei ole ollut oikein häntä kohtaan, eikä isäänsä. Tiedän, että isänsä ajattelee samoin.

Joustavuus on säilytetty aina, lapsen lähtökohdista tarkastellen, mutta myös aikuisten, miksi emme olisi? Kun isä saa loman ja matkan etelään, lähtee poika halutessaan mukaan, riippumatta "kumman viikko". Kun äiti lähtee työmatkalle, menee poika isälle, huvitti tai ei.

Poika on joskus tahtonut poiketa sovitusta ja näin on tehty mikäli syy on ymmärrettävä. Poika ei kuitenkaan kolmen ihmisen elämänrytmiä hallinnoi minkään nuoren ihmisen mielenoikkujen mukaan. Miksi tekisimme hänelle sen karhunpalveluksen, että antaisimme ymmärtää maailman pyörivän hänen kunkin hetkisen mieliteon mukaan, kun ei se niin joka tapauksessa tee. Odotan nuorelta myös kykyä ja halua ottaa toiset ihmiset huomioon ihan siinä missä sitä odotetaan myös vanhemmalta.

Ja viimeisenä, en näe oman lapseni kasvatusta sijoituksena omaan tulevaisuuteeni, vaan sijoituksena hänen tulevaisuuteensa. Se kantaako kasvatustyöni hedelmää, riippuu kovasti hänestä itsestään. Hän ei ole minun saavutukseni, eikä minulla ole mainittavia odotuksia häntä kohtaan. Toivon, että uskaltaisi elää oman näköistään elämää ja pysyisi turvassa.

Hyvä että tilanne on sinulla tuo. Ketjun aihe oli kuitenkin ap:n halu ajaa teini-ikäinen lapsi pois kotoaan vaikka tuo lapsi on itse nähnyt parhaimmaksi että asuisi kotoaan pysyvästi ja tätä pysyvää kotia ap ei lapselleen halua millään antaa. Sitä tässä ketjussa on ihmetelty.

Niin. Ap haluaa joskus tehdä jotain ilman lastaan. En tiedä mitä, eikä se minulle kuulukaan. Jos ei 16-vuotias keksi muuta kyläpaikkaa tai pärjäile itsekseen niin sitten mennään isälle tai mummulaan, esim. Ja piste.

Ei ole Ap.n vika, ettei kaikilla ole turvaverkkoa johon nojata kun tavitsee lapselle väliaikaista vahtia. Eikä se, että nuori tyttö viettää kaksi yötä joka toinen viikko poissa pääasiallisesta asuinpaikastaan mitenkään vie häneltä "pysyvää kotia". Muuten voisin todeta, ettei minullakaan tainnut sellaista lapsuuden ydinperheidyllissä olla, koska lietsusin kylillä vähintään sen verran jo tuon ikäisenä.

Ja kiitos aloittajalle siitä, että a) huolehtii lapsen ja toisen vanhemman suhteesta sen minkä verran on hänen käsissään ja b) ei kasvata nuorta, joka kuvittelee, että kun hän sanoo "hyppää" suistuu maailma akseliltaan kaikkien hypätessä samaan aikaan ilmaan.

Alaikäiset elää huoltajan kukkarolla, sekä laillisen vastuun ja päätäntävallan alla, joten huoltaja päättää myös sen milloin kotona voi ja milloin ei voi olla. En siellä kotona ollut minäkään silloin kun vanhemmat päätti, että viikonloppuna mennään mökille. Se oli tyrkyttäydytävä kaverille yöksi tai lähdettävä sinne mökille mukaan. Usein lähdettävä mukaan, vanhempien yksipuolisella päätöksellä.

Tuossa ap:n avauksessa oli kyse siitä että ap halusi vartavasten tyttären pois omasta kodistaan. Se on hylkäämistä ap:lta lasta kohtaan ja aiheuttaa tai pahentaa jo ennestään lapsella mahdollisesti olevia tunnevaurioita (ja pls ei tartte takertua tohon ja spinnata)

Kukaan ei ihmettelisi jos ap silloin tällöin olisi itse poissa yhden tai kaksi yötä kuukaudesta kun teini jää kotiin. Onhan yksinhuoltajia jotka yövuoroissa joskus.

voi tsiisus.. ja hylkäämistraumaa ei aiheuta se, että sinne toiseen kotiin päin voi vaan ilmoittaa, et ei enää oikein huvittais tulla ja sieltä sanotaan et eipä mittää, mulle passaa oikein mukavasti ettet enää tule

Hylkäämistä :'D Kumma kun mulle ei tullut kovin hyljeksitty olo kun joskus piti mennä mummille kun vanhemmilla oli juhlat tai ne meni johonkin viikonloppureissuun:'D

Tiedättekö miten palstamamman lapsi vaihtaa hehkulampun?

Pitää lampunkannasta kiinni ja maailma pyörii ympärillä.

Jostain tällaisesta ne taitaa opetkin näinä päivinä kirjoitella...

Onko sulla oikeesti joku ongelma tämän ketjun kanssa kun spinnaat ja puhut asian vierestä koko ajan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedän, että teini-ikään voi kuulua monenlaista vääntöä, itsellänikin on kaksi teiniä, mutta vanhemman paneutumisella, keskustelu-yhteyden huoltamisella, kuuntelulla, läsnä-ololla, pääsee jo pitkälle.

Tosin kaikissa ikävaiheissa vaivaa joutuu näkemään ja omat halut ja tarpeet jäävät aina kakkoseksi, mutta tästä ei vanhemmuudessa pääse yli eikä ympäri.

Olen aina noudattanut samaa periaatetta kuin lainaamani kirjoittaja, eli kun huolehtii lapsistaan hyvin, laittaa heidät etusijalle, vastaa heidän tarpeisiinsa, tekee paljon tulevaisuudenkin eteen.

Oivallinen kirjoitus, josta leikkasin paljon, koska haluan erikseen kommentoida lainaamaani tekstiä.

Niin, sen verran vielä haluaisin todeta, ettei lapsen asettaminen etusijalle kuitenkaan tarvitse tarkoittaa kaiken oman hylkäämistä. Toki autolomamatka Kolmårdenin kautta Legolandiin oli tietenkin tehty silloin 8-vuotiasta legohullua ajatellen. Mutta hankin myös halvan käytetyn pakettiauton, josta sai superlonpatjan ja retkikeittimen avulla tehtyä mitä parhaimman luontoretkitukikohdan kahdelle. Sillä tehtiin vuosien varrella monta hyvää viikonloppu- ja pidempääkin keikkaa, ja tällä tavalla sain tehtyä myös sellaisia asioita joista itse pidän. Se on muuten uskomaton matka, minkä 6-vuotias jaksaa päivän aikana iloisesti kävellä, jos repussa on makkaraa odottamassa ja lastenvaunut on jo 2-vuotiaana annettu perinnöksi seuraaville sukupolville. Kävelytaito kannattaa opettaa lapsena jo nuorena, eikä kuskata vaunuissa 5-vuotiaaksi vain siksi, että se saattaa sillä hetkellä tuntua kätevältä.

Nyt kun itse olen rikkonut 50 ikävuoden rajan, ja poika vetää viimeistä lukiovuottaan, tuntuu ettei kaikki se vaiva mennyt hukkaan. Tulevaisuutta on tietenkin vaikea ennustaa, että ei sitä koskaan tiedä, mihin kenenkäkin elämä tulee menemään. Mutta ei minua haittaa, että kotini on edelleenkin myös täysi-ikäisen poikani koti.

No, tämä nyt vähän harhautui pääaiheesta, mutta ehkä joku saa tästä hyvän ajatuksen kipinän omaan elämäänsä.

- Yksinhuoltajaisä

Me ollaan pojan isän kanssa molemmat pidetty ihan ensiarvoisen tärkeänä, että poika elää molempien kanssa arkea ja läheinen suhde säilyy molempien kanssa. Tätä on poika itsekin toivonut.

En koe pojan kanssa vietettyä aikaa vaivannäkönä, vaan elämänä. Jos olisin saanut valita, olisin pitänyt hänet kokonaan itselläni, mutta mielestäni se ei ole ollut oikein häntä kohtaan, eikä isäänsä. Tiedän, että isänsä ajattelee samoin.

Joustavuus on säilytetty aina, lapsen lähtökohdista tarkastellen, mutta myös aikuisten, miksi emme olisi? Kun isä saa loman ja matkan etelään, lähtee poika halutessaan mukaan, riippumatta "kumman viikko". Kun äiti lähtee työmatkalle, menee poika isälle, huvitti tai ei.

Poika on joskus tahtonut poiketa sovitusta ja näin on tehty mikäli syy on ymmärrettävä. Poika ei kuitenkaan kolmen ihmisen elämänrytmiä hallinnoi minkään nuoren ihmisen mielenoikkujen mukaan. Miksi tekisimme hänelle sen karhunpalveluksen, että antaisimme ymmärtää maailman pyörivän hänen kunkin hetkisen mieliteon mukaan, kun ei se niin joka tapauksessa tee. Odotan nuorelta myös kykyä ja halua ottaa toiset ihmiset huomioon ihan siinä missä sitä odotetaan myös vanhemmalta.

Ja viimeisenä, en näe oman lapseni kasvatusta sijoituksena omaan tulevaisuuteeni, vaan sijoituksena hänen tulevaisuuteensa. Se kantaako kasvatustyöni hedelmää, riippuu kovasti hänestä itsestään. Hän ei ole minun saavutukseni, eikä minulla ole mainittavia odotuksia häntä kohtaan. Toivon, että uskaltaisi elää oman näköistään elämää ja pysyisi turvassa.

Hyvä että tilanne on sinulla tuo. Ketjun aihe oli kuitenkin ap:n halu ajaa teini-ikäinen lapsi pois kotoaan vaikka tuo lapsi on itse nähnyt parhaimmaksi että asuisi kotoaan pysyvästi ja tätä pysyvää kotia ap ei lapselleen halua millään antaa. Sitä tässä ketjussa on ihmetelty.

Niin. Ap haluaa joskus tehdä jotain ilman lastaan. En tiedä mitä, eikä se minulle kuulukaan. Jos ei 16-vuotias keksi muuta kyläpaikkaa tai pärjäile itsekseen niin sitten mennään isälle tai mummulaan, esim. Ja piste.

Käytät virheellisiä esimerkkejä.

Huomaatko eroa näissä neljässä vaihtoehdossa 16-vuotiaan tapauksessa:

1) Nyt lähdetään mummolaan, kyytiin hopi hopi!

2) Aion lähteä äitiäni tapaamaan yön yli naapuripaikkakunnalle, haluatko tulla mukaan vai pärjäätkö yksin?

3) Aion tehdä omia juttujani muualla, pärjäätkö yön yli kotona?

4) Lähde pois kotoasi, että saan tehdä omia juttujani!

Yksi näistä ei ole ok.

eikös sillä ole kaksi kotia?

ajatella, että mun on pitänyt jopa aikuisena lähteä pois omasta kodistani kun mies on pitänyt saunailtoja kavereille. Huh, niistäkin selvittiin ilman mainittavia henkisiä vammoja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedän, että teini-ikään voi kuulua monenlaista vääntöä, itsellänikin on kaksi teiniä, mutta vanhemman paneutumisella, keskustelu-yhteyden huoltamisella, kuuntelulla, läsnä-ololla, pääsee jo pitkälle.

Tosin kaikissa ikävaiheissa vaivaa joutuu näkemään ja omat halut ja tarpeet jäävät aina kakkoseksi, mutta tästä ei vanhemmuudessa pääse yli eikä ympäri.

Olen aina noudattanut samaa periaatetta kuin lainaamani kirjoittaja, eli kun huolehtii lapsistaan hyvin, laittaa heidät etusijalle, vastaa heidän tarpeisiinsa, tekee paljon tulevaisuudenkin eteen.

Oivallinen kirjoitus, josta leikkasin paljon, koska haluan erikseen kommentoida lainaamaani tekstiä.

Niin, sen verran vielä haluaisin todeta, ettei lapsen asettaminen etusijalle kuitenkaan tarvitse tarkoittaa kaiken oman hylkäämistä. Toki autolomamatka Kolmårdenin kautta Legolandiin oli tietenkin tehty silloin 8-vuotiasta legohullua ajatellen. Mutta hankin myös halvan käytetyn pakettiauton, josta sai superlonpatjan ja retkikeittimen avulla tehtyä mitä parhaimman luontoretkitukikohdan kahdelle. Sillä tehtiin vuosien varrella monta hyvää viikonloppu- ja pidempääkin keikkaa, ja tällä tavalla sain tehtyä myös sellaisia asioita joista itse pidän. Se on muuten uskomaton matka, minkä 6-vuotias jaksaa päivän aikana iloisesti kävellä, jos repussa on makkaraa odottamassa ja lastenvaunut on jo 2-vuotiaana annettu perinnöksi seuraaville sukupolville. Kävelytaito kannattaa opettaa lapsena jo nuorena, eikä kuskata vaunuissa 5-vuotiaaksi vain siksi, että se saattaa sillä hetkellä tuntua kätevältä.

Nyt kun itse olen rikkonut 50 ikävuoden rajan, ja poika vetää viimeistä lukiovuottaan, tuntuu ettei kaikki se vaiva mennyt hukkaan. Tulevaisuutta on tietenkin vaikea ennustaa, että ei sitä koskaan tiedä, mihin kenenkäkin elämä tulee menemään. Mutta ei minua haittaa, että kotini on edelleenkin myös täysi-ikäisen poikani koti.

No, tämä nyt vähän harhautui pääaiheesta, mutta ehkä joku saa tästä hyvän ajatuksen kipinän omaan elämäänsä.

- Yksinhuoltajaisä

Me ollaan pojan isän kanssa molemmat pidetty ihan ensiarvoisen tärkeänä, että poika elää molempien kanssa arkea ja läheinen suhde säilyy molempien kanssa. Tätä on poika itsekin toivonut.

En koe pojan kanssa vietettyä aikaa vaivannäkönä, vaan elämänä. Jos olisin saanut valita, olisin pitänyt hänet kokonaan itselläni, mutta mielestäni se ei ole ollut oikein häntä kohtaan, eikä isäänsä. Tiedän, että isänsä ajattelee samoin.

Joustavuus on säilytetty aina, lapsen lähtökohdista tarkastellen, mutta myös aikuisten, miksi emme olisi? Kun isä saa loman ja matkan etelään, lähtee poika halutessaan mukaan, riippumatta "kumman viikko". Kun äiti lähtee työmatkalle, menee poika isälle, huvitti tai ei.

Poika on joskus tahtonut poiketa sovitusta ja näin on tehty mikäli syy on ymmärrettävä. Poika ei kuitenkaan kolmen ihmisen elämänrytmiä hallinnoi minkään nuoren ihmisen mielenoikkujen mukaan. Miksi tekisimme hänelle sen karhunpalveluksen, että antaisimme ymmärtää maailman pyörivän hänen kunkin hetkisen mieliteon mukaan, kun ei se niin joka tapauksessa tee. Odotan nuorelta myös kykyä ja halua ottaa toiset ihmiset huomioon ihan siinä missä sitä odotetaan myös vanhemmalta.

Ja viimeisenä, en näe oman lapseni kasvatusta sijoituksena omaan tulevaisuuteeni, vaan sijoituksena hänen tulevaisuuteensa. Se kantaako kasvatustyöni hedelmää, riippuu kovasti hänestä itsestään. Hän ei ole minun saavutukseni, eikä minulla ole mainittavia odotuksia häntä kohtaan. Toivon, että uskaltaisi elää oman näköistään elämää ja pysyisi turvassa.

Hyvä että tilanne on sinulla tuo. Ketjun aihe oli kuitenkin ap:n halu ajaa teini-ikäinen lapsi pois kotoaan vaikka tuo lapsi on itse nähnyt parhaimmaksi että asuisi kotoaan pysyvästi ja tätä pysyvää kotia ap ei lapselleen halua millään antaa. Sitä tässä ketjussa on ihmetelty.

Niin. Ap haluaa joskus tehdä jotain ilman lastaan. En tiedä mitä, eikä se minulle kuulukaan. Jos ei 16-vuotias keksi muuta kyläpaikkaa tai pärjäile itsekseen niin sitten mennään isälle tai mummulaan, esim. Ja piste.

Ei ole Ap.n vika, ettei kaikilla ole turvaverkkoa johon nojata kun tavitsee lapselle väliaikaista vahtia. Eikä se, että nuori tyttö viettää kaksi yötä joka toinen viikko poissa pääasiallisesta asuinpaikastaan mitenkään vie häneltä "pysyvää kotia". Muuten voisin todeta, ettei minullakaan tainnut sellaista lapsuuden ydinperheidyllissä olla, koska lietsusin kylillä vähintään sen verran jo tuon ikäisenä.

Ja kiitos aloittajalle siitä, että a) huolehtii lapsen ja toisen vanhemman suhteesta sen minkä verran on hänen käsissään ja b) ei kasvata nuorta, joka kuvittelee, että kun hän sanoo "hyppää" suistuu maailma akseliltaan kaikkien hypätessä samaan aikaan ilmaan.

Alaikäiset elää huoltajan kukkarolla, sekä laillisen vastuun ja päätäntävallan alla, joten huoltaja päättää myös sen milloin kotona voi ja milloin ei voi olla. En siellä kotona ollut minäkään silloin kun vanhemmat päätti, että viikonloppuna mennään mökille. Se oli tyrkyttäydytävä kaverille yöksi tai lähdettävä sinne mökille mukaan. Usein lähdettävä mukaan, vanhempien yksipuolisella päätöksellä.

Tuossa ap:n avauksessa oli kyse siitä että ap halusi vartavasten tyttären pois omasta kodistaan. Se on hylkäämistä ap:lta lasta kohtaan ja aiheuttaa tai pahentaa jo ennestään lapsella mahdollisesti olevia tunnevaurioita (ja pls ei tartte takertua tohon ja spinnata)

Kukaan ei ihmettelisi jos ap silloin tällöin olisi itse poissa yhden tai kaksi yötä kuukaudesta kun teini jää kotiin. Onhan yksinhuoltajia jotka yövuoroissa joskus.

voi tsiisus.. ja hylkäämistraumaa ei aiheuta se, että sinne toiseen kotiin päin voi vaan ilmoittaa, et ei enää oikein huvittais tulla ja sieltä sanotaan et eipä mittää, mulle passaa oikein mukavasti ettet enää tule

Hylkäämistä :'D Kumma kun mulle ei tullut kovin hyljeksitty olo kun joskus piti mennä mummille kun vanhemmilla oli juhlat tai ne meni johonkin viikonloppureissuun:'D

Tiedättekö miten palstamamman lapsi vaihtaa hehkulampun?

Pitää lampunkannasta kiinni ja maailma pyörii ympärillä.

Jostain tällaisesta ne taitaa opetkin näinä päivinä kirjoitella...

Onko sulla oikeesti joku ongelma tämän ketjun kanssa kun spinnaat ja puhut asian vierestä koko ajan?

Suosittelen, että tutkit lasten -ja kasvatuspsykiatrien suosituksia eron jälkeisestä asumisesta, tästä on esim laaja ruotsalaistutkimus olemassa. 

Joskus sen toisen vanhemman vanhemmuuden tukeminen vaatii lapsen kanssa neuvottelua ja suostuttelua. Siitä on vielä matkaa pakottamiseen. Suren tässä ketjussa eniten sitä nuorta joka hetkellisen helppouden vuoksi valitsee etääntyä isästään kun itsenäiseen elämään on enää hetki aikaa.  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedän, että teini-ikään voi kuulua monenlaista vääntöä, itsellänikin on kaksi teiniä, mutta vanhemman paneutumisella, keskustelu-yhteyden huoltamisella, kuuntelulla, läsnä-ololla, pääsee jo pitkälle.

Tosin kaikissa ikävaiheissa vaivaa joutuu näkemään ja omat halut ja tarpeet jäävät aina kakkoseksi, mutta tästä ei vanhemmuudessa pääse yli eikä ympäri.

Olen aina noudattanut samaa periaatetta kuin lainaamani kirjoittaja, eli kun huolehtii lapsistaan hyvin, laittaa heidät etusijalle, vastaa heidän tarpeisiinsa, tekee paljon tulevaisuudenkin eteen.

Oivallinen kirjoitus, josta leikkasin paljon, koska haluan erikseen kommentoida lainaamaani tekstiä.

Niin, sen verran vielä haluaisin todeta, ettei lapsen asettaminen etusijalle kuitenkaan tarvitse tarkoittaa kaiken oman hylkäämistä. Toki autolomamatka Kolmårdenin kautta Legolandiin oli tietenkin tehty silloin 8-vuotiasta legohullua ajatellen. Mutta hankin myös halvan käytetyn pakettiauton, josta sai superlonpatjan ja retkikeittimen avulla tehtyä mitä parhaimman luontoretkitukikohdan kahdelle. Sillä tehtiin vuosien varrella monta hyvää viikonloppu- ja pidempääkin keikkaa, ja tällä tavalla sain tehtyä myös sellaisia asioita joista itse pidän. Se on muuten uskomaton matka, minkä 6-vuotias jaksaa päivän aikana iloisesti kävellä, jos repussa on makkaraa odottamassa ja lastenvaunut on jo 2-vuotiaana annettu perinnöksi seuraaville sukupolville. Kävelytaito kannattaa opettaa lapsena jo nuorena, eikä kuskata vaunuissa 5-vuotiaaksi vain siksi, että se saattaa sillä hetkellä tuntua kätevältä.

Nyt kun itse olen rikkonut 50 ikävuoden rajan, ja poika vetää viimeistä lukiovuottaan, tuntuu ettei kaikki se vaiva mennyt hukkaan. Tulevaisuutta on tietenkin vaikea ennustaa, että ei sitä koskaan tiedä, mihin kenenkäkin elämä tulee menemään. Mutta ei minua haittaa, että kotini on edelleenkin myös täysi-ikäisen poikani koti.

No, tämä nyt vähän harhautui pääaiheesta, mutta ehkä joku saa tästä hyvän ajatuksen kipinän omaan elämäänsä.

- Yksinhuoltajaisä

Me ollaan pojan isän kanssa molemmat pidetty ihan ensiarvoisen tärkeänä, että poika elää molempien kanssa arkea ja läheinen suhde säilyy molempien kanssa. Tätä on poika itsekin toivonut.

En koe pojan kanssa vietettyä aikaa vaivannäkönä, vaan elämänä. Jos olisin saanut valita, olisin pitänyt hänet kokonaan itselläni, mutta mielestäni se ei ole ollut oikein häntä kohtaan, eikä isäänsä. Tiedän, että isänsä ajattelee samoin.

Joustavuus on säilytetty aina, lapsen lähtökohdista tarkastellen, mutta myös aikuisten, miksi emme olisi? Kun isä saa loman ja matkan etelään, lähtee poika halutessaan mukaan, riippumatta "kumman viikko". Kun äiti lähtee työmatkalle, menee poika isälle, huvitti tai ei.

Poika on joskus tahtonut poiketa sovitusta ja näin on tehty mikäli syy on ymmärrettävä. Poika ei kuitenkaan kolmen ihmisen elämänrytmiä hallinnoi minkään nuoren ihmisen mielenoikkujen mukaan. Miksi tekisimme hänelle sen karhunpalveluksen, että antaisimme ymmärtää maailman pyörivän hänen kunkin hetkisen mieliteon mukaan, kun ei se niin joka tapauksessa tee. Odotan nuorelta myös kykyä ja halua ottaa toiset ihmiset huomioon ihan siinä missä sitä odotetaan myös vanhemmalta.

Ja viimeisenä, en näe oman lapseni kasvatusta sijoituksena omaan tulevaisuuteeni, vaan sijoituksena hänen tulevaisuuteensa. Se kantaako kasvatustyöni hedelmää, riippuu kovasti hänestä itsestään. Hän ei ole minun saavutukseni, eikä minulla ole mainittavia odotuksia häntä kohtaan. Toivon, että uskaltaisi elää oman näköistään elämää ja pysyisi turvassa.

Hyvä että tilanne on sinulla tuo. Ketjun aihe oli kuitenkin ap:n halu ajaa teini-ikäinen lapsi pois kotoaan vaikka tuo lapsi on itse nähnyt parhaimmaksi että asuisi kotoaan pysyvästi ja tätä pysyvää kotia ap ei lapselleen halua millään antaa. Sitä tässä ketjussa on ihmetelty.

Niin. Ap haluaa joskus tehdä jotain ilman lastaan. En tiedä mitä, eikä se minulle kuulukaan. Jos ei 16-vuotias keksi muuta kyläpaikkaa tai pärjäile itsekseen niin sitten mennään isälle tai mummulaan, esim. Ja piste.

Ei ole Ap.n vika, ettei kaikilla ole turvaverkkoa johon nojata kun tavitsee lapselle väliaikaista vahtia. Eikä se, että nuori tyttö viettää kaksi yötä joka toinen viikko poissa pääasiallisesta asuinpaikastaan mitenkään vie häneltä "pysyvää kotia". Muuten voisin todeta, ettei minullakaan tainnut sellaista lapsuuden ydinperheidyllissä olla, koska lietsusin kylillä vähintään sen verran jo tuon ikäisenä.

Ja kiitos aloittajalle siitä, että a) huolehtii lapsen ja toisen vanhemman suhteesta sen minkä verran on hänen käsissään ja b) ei kasvata nuorta, joka kuvittelee, että kun hän sanoo "hyppää" suistuu maailma akseliltaan kaikkien hypätessä samaan aikaan ilmaan.

Alaikäiset elää huoltajan kukkarolla, sekä laillisen vastuun ja päätäntävallan alla, joten huoltaja päättää myös sen milloin kotona voi ja milloin ei voi olla. En siellä kotona ollut minäkään silloin kun vanhemmat päätti, että viikonloppuna mennään mökille. Se oli tyrkyttäydytävä kaverille yöksi tai lähdettävä sinne mökille mukaan. Usein lähdettävä mukaan, vanhempien yksipuolisella päätöksellä.

Tämä pakottajien perustelu on yleensä aina, että hyvä juttu se pakottaminen on, koska minuakin pakotettiin.

Ei se ole mikään perustelu. Se vain kertoo, että pakottamisen malli periytyy sukupolvelta toiselle. Me, joita on kohdeltu kunnioittavasti, koemme pakottamisen outona ja tarpeettomana.

Lisäksi se on nimenomaan tapaamisoikeuden suhteen kielletty. Jos ette usko järkeä, uskokaa edes lakia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedän, että teini-ikään voi kuulua monenlaista vääntöä, itsellänikin on kaksi teiniä, mutta vanhemman paneutumisella, keskustelu-yhteyden huoltamisella, kuuntelulla, läsnä-ololla, pääsee jo pitkälle.

Tosin kaikissa ikävaiheissa vaivaa joutuu näkemään ja omat halut ja tarpeet jäävät aina kakkoseksi, mutta tästä ei vanhemmuudessa pääse yli eikä ympäri.

Olen aina noudattanut samaa periaatetta kuin lainaamani kirjoittaja, eli kun huolehtii lapsistaan hyvin, laittaa heidät etusijalle, vastaa heidän tarpeisiinsa, tekee paljon tulevaisuudenkin eteen.

Oivallinen kirjoitus, josta leikkasin paljon, koska haluan erikseen kommentoida lainaamaani tekstiä.

Niin, sen verran vielä haluaisin todeta, ettei lapsen asettaminen etusijalle kuitenkaan tarvitse tarkoittaa kaiken oman hylkäämistä. Toki autolomamatka Kolmårdenin kautta Legolandiin oli tietenkin tehty silloin 8-vuotiasta legohullua ajatellen. Mutta hankin myös halvan käytetyn pakettiauton, josta sai superlonpatjan ja retkikeittimen avulla tehtyä mitä parhaimman luontoretkitukikohdan kahdelle. Sillä tehtiin vuosien varrella monta hyvää viikonloppu- ja pidempääkin keikkaa, ja tällä tavalla sain tehtyä myös sellaisia asioita joista itse pidän. Se on muuten uskomaton matka, minkä 6-vuotias jaksaa päivän aikana iloisesti kävellä, jos repussa on makkaraa odottamassa ja lastenvaunut on jo 2-vuotiaana annettu perinnöksi seuraaville sukupolville. Kävelytaito kannattaa opettaa lapsena jo nuorena, eikä kuskata vaunuissa 5-vuotiaaksi vain siksi, että se saattaa sillä hetkellä tuntua kätevältä.

Nyt kun itse olen rikkonut 50 ikävuoden rajan, ja poika vetää viimeistä lukiovuottaan, tuntuu ettei kaikki se vaiva mennyt hukkaan. Tulevaisuutta on tietenkin vaikea ennustaa, että ei sitä koskaan tiedä, mihin kenenkäkin elämä tulee menemään. Mutta ei minua haittaa, että kotini on edelleenkin myös täysi-ikäisen poikani koti.

No, tämä nyt vähän harhautui pääaiheesta, mutta ehkä joku saa tästä hyvän ajatuksen kipinän omaan elämäänsä.

- Yksinhuoltajaisä

Me ollaan pojan isän kanssa molemmat pidetty ihan ensiarvoisen tärkeänä, että poika elää molempien kanssa arkea ja läheinen suhde säilyy molempien kanssa. Tätä on poika itsekin toivonut.

En koe pojan kanssa vietettyä aikaa vaivannäkönä, vaan elämänä. Jos olisin saanut valita, olisin pitänyt hänet kokonaan itselläni, mutta mielestäni se ei ole ollut oikein häntä kohtaan, eikä isäänsä. Tiedän, että isänsä ajattelee samoin.

Joustavuus on säilytetty aina, lapsen lähtökohdista tarkastellen, mutta myös aikuisten, miksi emme olisi? Kun isä saa loman ja matkan etelään, lähtee poika halutessaan mukaan, riippumatta "kumman viikko". Kun äiti lähtee työmatkalle, menee poika isälle, huvitti tai ei.

Poika on joskus tahtonut poiketa sovitusta ja näin on tehty mikäli syy on ymmärrettävä. Poika ei kuitenkaan kolmen ihmisen elämänrytmiä hallinnoi minkään nuoren ihmisen mielenoikkujen mukaan. Miksi tekisimme hänelle sen karhunpalveluksen, että antaisimme ymmärtää maailman pyörivän hänen kunkin hetkisen mieliteon mukaan, kun ei se niin joka tapauksessa tee. Odotan nuorelta myös kykyä ja halua ottaa toiset ihmiset huomioon ihan siinä missä sitä odotetaan myös vanhemmalta.

Ja viimeisenä, en näe oman lapseni kasvatusta sijoituksena omaan tulevaisuuteeni, vaan sijoituksena hänen tulevaisuuteensa. Se kantaako kasvatustyöni hedelmää, riippuu kovasti hänestä itsestään. Hän ei ole minun saavutukseni, eikä minulla ole mainittavia odotuksia häntä kohtaan. Toivon, että uskaltaisi elää oman näköistään elämää ja pysyisi turvassa.

Hyvä että tilanne on sinulla tuo. Ketjun aihe oli kuitenkin ap:n halu ajaa teini-ikäinen lapsi pois kotoaan vaikka tuo lapsi on itse nähnyt parhaimmaksi että asuisi kotoaan pysyvästi ja tätä pysyvää kotia ap ei lapselleen halua millään antaa. Sitä tässä ketjussa on ihmetelty.

Niin. Ap haluaa joskus tehdä jotain ilman lastaan. En tiedä mitä, eikä se minulle kuulukaan. Jos ei 16-vuotias keksi muuta kyläpaikkaa tai pärjäile itsekseen niin sitten mennään isälle tai mummulaan, esim. Ja piste.

Ei ole Ap.n vika, ettei kaikilla ole turvaverkkoa johon nojata kun tavitsee lapselle väliaikaista vahtia. Eikä se, että nuori tyttö viettää kaksi yötä joka toinen viikko poissa pääasiallisesta asuinpaikastaan mitenkään vie häneltä "pysyvää kotia". Muuten voisin todeta, ettei minullakaan tainnut sellaista lapsuuden ydinperheidyllissä olla, koska lietsusin kylillä vähintään sen verran jo tuon ikäisenä.

Ja kiitos aloittajalle siitä, että a) huolehtii lapsen ja toisen vanhemman suhteesta sen minkä verran on hänen käsissään ja b) ei kasvata nuorta, joka kuvittelee, että kun hän sanoo "hyppää" suistuu maailma akseliltaan kaikkien hypätessä samaan aikaan ilmaan.

Alaikäiset elää huoltajan kukkarolla, sekä laillisen vastuun ja päätäntävallan alla, joten huoltaja päättää myös sen milloin kotona voi ja milloin ei voi olla. En siellä kotona ollut minäkään silloin kun vanhemmat päätti, että viikonloppuna mennään mökille. Se oli tyrkyttäydytävä kaverille yöksi tai lähdettävä sinne mökille mukaan. Usein lähdettävä mukaan, vanhempien yksipuolisella päätöksellä.

Tuossa ap:n avauksessa oli kyse siitä että ap halusi vartavasten tyttären pois omasta kodistaan. Se on hylkäämistä ap:lta lasta kohtaan ja aiheuttaa tai pahentaa jo ennestään lapsella mahdollisesti olevia tunnevaurioita (ja pls ei tartte takertua tohon ja spinnata)

Kukaan ei ihmettelisi jos ap silloin tällöin olisi itse poissa yhden tai kaksi yötä kuukaudesta kun teini jää kotiin. Onhan yksinhuoltajia jotka yövuoroissa joskus.

voi tsiisus.. ja hylkäämistraumaa ei aiheuta se, että sinne toiseen kotiin päin voi vaan ilmoittaa, et ei enää oikein huvittais tulla ja sieltä sanotaan et eipä mittää, mulle passaa oikein mukavasti ettet enää tule

Hylkäämistä :'D Kumma kun mulle ei tullut kovin hyljeksitty olo kun joskus piti mennä mummille kun vanhemmilla oli juhlat tai ne meni johonkin viikonloppureissuun:'D

Tiedättekö miten palstamamman lapsi vaihtaa hehkulampun?

Pitää lampunkannasta kiinni ja maailma pyörii ympärillä.

Jostain tällaisesta ne taitaa opetkin näinä päivinä kirjoitella...

Onko sulla oikeesti joku ongelma tämän ketjun kanssa kun spinnaat ja puhut asian vierestä koko ajan?

Suosittelen, että tutkit lasten -ja kasvatuspsykiatrien suosituksia eron jälkeisestä asumisesta, tästä on esim laaja ruotsalaistutkimus olemassa. 

Joskus sen toisen vanhemman vanhemmuuden tukeminen vaatii lapsen kanssa neuvottelua ja suostuttelua. Siitä on vielä matkaa pakottamiseen. Suren tässä ketjussa eniten sitä nuorta joka hetkellisen helppouden vuoksi valitsee etääntyä isästään kun itsenäiseen elämään on enää hetki aikaa.  

Miksi sua kiinnostelee noin paljon jonkun itsellesi tuntemattoman teinin valinta olla kotonaan yötä eikä viettää selkäreppulapsen elämää josta haluaa oman hyvinvointinsa vuoksi eroon?

Eikö teinistä saakka pitäisi kannustaa heitä tekemään hyvinvointitekoja itselleen ja elää omannäköistä elämäänsä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedän, että teini-ikään voi kuulua monenlaista vääntöä, itsellänikin on kaksi teiniä, mutta vanhemman paneutumisella, keskustelu-yhteyden huoltamisella, kuuntelulla, läsnä-ololla, pääsee jo pitkälle.

Tosin kaikissa ikävaiheissa vaivaa joutuu näkemään ja omat halut ja tarpeet jäävät aina kakkoseksi, mutta tästä ei vanhemmuudessa pääse yli eikä ympäri.

Olen aina noudattanut samaa periaatetta kuin lainaamani kirjoittaja, eli kun huolehtii lapsistaan hyvin, laittaa heidät etusijalle, vastaa heidän tarpeisiinsa, tekee paljon tulevaisuudenkin eteen.

Oivallinen kirjoitus, josta leikkasin paljon, koska haluan erikseen kommentoida lainaamaani tekstiä.

Niin, sen verran vielä haluaisin todeta, ettei lapsen asettaminen etusijalle kuitenkaan tarvitse tarkoittaa kaiken oman hylkäämistä. Toki autolomamatka Kolmårdenin kautta Legolandiin oli tietenkin tehty silloin 8-vuotiasta legohullua ajatellen. Mutta hankin myös halvan käytetyn pakettiauton, josta sai superlonpatjan ja retkikeittimen avulla tehtyä mitä parhaimman luontoretkitukikohdan kahdelle. Sillä tehtiin vuosien varrella monta hyvää viikonloppu- ja pidempääkin keikkaa, ja tällä tavalla sain tehtyä myös sellaisia asioita joista itse pidän. Se on muuten uskomaton matka, minkä 6-vuotias jaksaa päivän aikana iloisesti kävellä, jos repussa on makkaraa odottamassa ja lastenvaunut on jo 2-vuotiaana annettu perinnöksi seuraaville sukupolville. Kävelytaito kannattaa opettaa lapsena jo nuorena, eikä kuskata vaunuissa 5-vuotiaaksi vain siksi, että se saattaa sillä hetkellä tuntua kätevältä.

Nyt kun itse olen rikkonut 50 ikävuoden rajan, ja poika vetää viimeistä lukiovuottaan, tuntuu ettei kaikki se vaiva mennyt hukkaan. Tulevaisuutta on tietenkin vaikea ennustaa, että ei sitä koskaan tiedä, mihin kenenkäkin elämä tulee menemään. Mutta ei minua haittaa, että kotini on edelleenkin myös täysi-ikäisen poikani koti.

No, tämä nyt vähän harhautui pääaiheesta, mutta ehkä joku saa tästä hyvän ajatuksen kipinän omaan elämäänsä.

- Yksinhuoltajaisä

Me ollaan pojan isän kanssa molemmat pidetty ihan ensiarvoisen tärkeänä, että poika elää molempien kanssa arkea ja läheinen suhde säilyy molempien kanssa. Tätä on poika itsekin toivonut.

En koe pojan kanssa vietettyä aikaa vaivannäkönä, vaan elämänä. Jos olisin saanut valita, olisin pitänyt hänet kokonaan itselläni, mutta mielestäni se ei ole ollut oikein häntä kohtaan, eikä isäänsä. Tiedän, että isänsä ajattelee samoin.

Joustavuus on säilytetty aina, lapsen lähtökohdista tarkastellen, mutta myös aikuisten, miksi emme olisi? Kun isä saa loman ja matkan etelään, lähtee poika halutessaan mukaan, riippumatta "kumman viikko". Kun äiti lähtee työmatkalle, menee poika isälle, huvitti tai ei.

Poika on joskus tahtonut poiketa sovitusta ja näin on tehty mikäli syy on ymmärrettävä. Poika ei kuitenkaan kolmen ihmisen elämänrytmiä hallinnoi minkään nuoren ihmisen mielenoikkujen mukaan. Miksi tekisimme hänelle sen karhunpalveluksen, että antaisimme ymmärtää maailman pyörivän hänen kunkin hetkisen mieliteon mukaan, kun ei se niin joka tapauksessa tee. Odotan nuorelta myös kykyä ja halua ottaa toiset ihmiset huomioon ihan siinä missä sitä odotetaan myös vanhemmalta.

Ja viimeisenä, en näe oman lapseni kasvatusta sijoituksena omaan tulevaisuuteeni, vaan sijoituksena hänen tulevaisuuteensa. Se kantaako kasvatustyöni hedelmää, riippuu kovasti hänestä itsestään. Hän ei ole minun saavutukseni, eikä minulla ole mainittavia odotuksia häntä kohtaan. Toivon, että uskaltaisi elää oman näköistään elämää ja pysyisi turvassa.

Hyvä että tilanne on sinulla tuo. Ketjun aihe oli kuitenkin ap:n halu ajaa teini-ikäinen lapsi pois kotoaan vaikka tuo lapsi on itse nähnyt parhaimmaksi että asuisi kotoaan pysyvästi ja tätä pysyvää kotia ap ei lapselleen halua millään antaa. Sitä tässä ketjussa on ihmetelty.

Niin. Ap haluaa joskus tehdä jotain ilman lastaan. En tiedä mitä, eikä se minulle kuulukaan. Jos ei 16-vuotias keksi muuta kyläpaikkaa tai pärjäile itsekseen niin sitten mennään isälle tai mummulaan, esim. Ja piste.

Ei ole Ap.n vika, ettei kaikilla ole turvaverkkoa johon nojata kun tavitsee lapselle väliaikaista vahtia. Eikä se, että nuori tyttö viettää kaksi yötä joka toinen viikko poissa pääasiallisesta asuinpaikastaan mitenkään vie häneltä "pysyvää kotia". Muuten voisin todeta, ettei minullakaan tainnut sellaista lapsuuden ydinperheidyllissä olla, koska lietsusin kylillä vähintään sen verran jo tuon ikäisenä.

Ja kiitos aloittajalle siitä, että a) huolehtii lapsen ja toisen vanhemman suhteesta sen minkä verran on hänen käsissään ja b) ei kasvata nuorta, joka kuvittelee, että kun hän sanoo "hyppää" suistuu maailma akseliltaan kaikkien hypätessä samaan aikaan ilmaan.

Alaikäiset elää huoltajan kukkarolla, sekä laillisen vastuun ja päätäntävallan alla, joten huoltaja päättää myös sen milloin kotona voi ja milloin ei voi olla. En siellä kotona ollut minäkään silloin kun vanhemmat päätti, että viikonloppuna mennään mökille. Se oli tyrkyttäydytävä kaverille yöksi tai lähdettävä sinne mökille mukaan. Usein lähdettävä mukaan, vanhempien yksipuolisella päätöksellä.

Nykyvanhemmilla on todellakin vanhemmuus ja auktoriteetti täysin kadoksissa. Jäljet voi lukea lööpeistä joka päivä..

Vanhemmuus on kadoksissa niillä jotka hyppivät suhteesta toiseen tehden lapsia niissä ja eivätkä pysty pitämään vanhemuuttaan oikeissa uomissa vaan sekoilevat vaihtuvien kumppanien kanssa ja luulevat sitä terveelliseksi malliksi lapsille. Seuraukset todella näkyvät lööpeistä ja nuorisopsykiatrian tarpeen kasvusta.

öhh, miten tämä liittyy aloittajan tilanteeseen? Yksi lapsi, kumppania vailla elävä äiti.

Lapsen asumisesta on aikuisten hyvä sopia yhdessä. Lapsen mielipidettä voi kuunnella ja sen ottaa huomioon päätöksissä kun lapsi on riittävän kypsä ja mielipide on lapsen oma, aivan kuten laissakin määrätään.

https://www.iltalehti.fi/perheartikkelit/a/b64fc522-824e-4e3e-8737-07bd…

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedän, että teini-ikään voi kuulua monenlaista vääntöä, itsellänikin on kaksi teiniä, mutta vanhemman paneutumisella, keskustelu-yhteyden huoltamisella, kuuntelulla, läsnä-ololla, pääsee jo pitkälle.

Tosin kaikissa ikävaiheissa vaivaa joutuu näkemään ja omat halut ja tarpeet jäävät aina kakkoseksi, mutta tästä ei vanhemmuudessa pääse yli eikä ympäri.

Olen aina noudattanut samaa periaatetta kuin lainaamani kirjoittaja, eli kun huolehtii lapsistaan hyvin, laittaa heidät etusijalle, vastaa heidän tarpeisiinsa, tekee paljon tulevaisuudenkin eteen.

Oivallinen kirjoitus, josta leikkasin paljon, koska haluan erikseen kommentoida lainaamaani tekstiä.

Niin, sen verran vielä haluaisin todeta, ettei lapsen asettaminen etusijalle kuitenkaan tarvitse tarkoittaa kaiken oman hylkäämistä. Toki autolomamatka Kolmårdenin kautta Legolandiin oli tietenkin tehty silloin 8-vuotiasta legohullua ajatellen. Mutta hankin myös halvan käytetyn pakettiauton, josta sai superlonpatjan ja retkikeittimen avulla tehtyä mitä parhaimman luontoretkitukikohdan kahdelle. Sillä tehtiin vuosien varrella monta hyvää viikonloppu- ja pidempääkin keikkaa, ja tällä tavalla sain tehtyä myös sellaisia asioita joista itse pidän. Se on muuten uskomaton matka, minkä 6-vuotias jaksaa päivän aikana iloisesti kävellä, jos repussa on makkaraa odottamassa ja lastenvaunut on jo 2-vuotiaana annettu perinnöksi seuraaville sukupolville. Kävelytaito kannattaa opettaa lapsena jo nuorena, eikä kuskata vaunuissa 5-vuotiaaksi vain siksi, että se saattaa sillä hetkellä tuntua kätevältä.

Nyt kun itse olen rikkonut 50 ikävuoden rajan, ja poika vetää viimeistä lukiovuottaan, tuntuu ettei kaikki se vaiva mennyt hukkaan. Tulevaisuutta on tietenkin vaikea ennustaa, että ei sitä koskaan tiedä, mihin kenenkäkin elämä tulee menemään. Mutta ei minua haittaa, että kotini on edelleenkin myös täysi-ikäisen poikani koti.

No, tämä nyt vähän harhautui pääaiheesta, mutta ehkä joku saa tästä hyvän ajatuksen kipinän omaan elämäänsä.

- Yksinhuoltajaisä

Me ollaan pojan isän kanssa molemmat pidetty ihan ensiarvoisen tärkeänä, että poika elää molempien kanssa arkea ja läheinen suhde säilyy molempien kanssa. Tätä on poika itsekin toivonut.

En koe pojan kanssa vietettyä aikaa vaivannäkönä, vaan elämänä. Jos olisin saanut valita, olisin pitänyt hänet kokonaan itselläni, mutta mielestäni se ei ole ollut oikein häntä kohtaan, eikä isäänsä. Tiedän, että isänsä ajattelee samoin.

Joustavuus on säilytetty aina, lapsen lähtökohdista tarkastellen, mutta myös aikuisten, miksi emme olisi? Kun isä saa loman ja matkan etelään, lähtee poika halutessaan mukaan, riippumatta "kumman viikko". Kun äiti lähtee työmatkalle, menee poika isälle, huvitti tai ei.

Poika on joskus tahtonut poiketa sovitusta ja näin on tehty mikäli syy on ymmärrettävä. Poika ei kuitenkaan kolmen ihmisen elämänrytmiä hallinnoi minkään nuoren ihmisen mielenoikkujen mukaan. Miksi tekisimme hänelle sen karhunpalveluksen, että antaisimme ymmärtää maailman pyörivän hänen kunkin hetkisen mieliteon mukaan, kun ei se niin joka tapauksessa tee. Odotan nuorelta myös kykyä ja halua ottaa toiset ihmiset huomioon ihan siinä missä sitä odotetaan myös vanhemmalta.

Ja viimeisenä, en näe oman lapseni kasvatusta sijoituksena omaan tulevaisuuteeni, vaan sijoituksena hänen tulevaisuuteensa. Se kantaako kasvatustyöni hedelmää, riippuu kovasti hänestä itsestään. Hän ei ole minun saavutukseni, eikä minulla ole mainittavia odotuksia häntä kohtaan. Toivon, että uskaltaisi elää oman näköistään elämää ja pysyisi turvassa.

Hyvä että tilanne on sinulla tuo. Ketjun aihe oli kuitenkin ap:n halu ajaa teini-ikäinen lapsi pois kotoaan vaikka tuo lapsi on itse nähnyt parhaimmaksi että asuisi kotoaan pysyvästi ja tätä pysyvää kotia ap ei lapselleen halua millään antaa. Sitä tässä ketjussa on ihmetelty.

Niin. Ap haluaa joskus tehdä jotain ilman lastaan. En tiedä mitä, eikä se minulle kuulukaan. Jos ei 16-vuotias keksi muuta kyläpaikkaa tai pärjäile itsekseen niin sitten mennään isälle tai mummulaan, esim. Ja piste.

Ei ole Ap.n vika, ettei kaikilla ole turvaverkkoa johon nojata kun tavitsee lapselle väliaikaista vahtia. Eikä se, että nuori tyttö viettää kaksi yötä joka toinen viikko poissa pääasiallisesta asuinpaikastaan mitenkään vie häneltä "pysyvää kotia". Muuten voisin todeta, ettei minullakaan tainnut sellaista lapsuuden ydinperheidyllissä olla, koska lietsusin kylillä vähintään sen verran jo tuon ikäisenä.

Ja kiitos aloittajalle siitä, että a) huolehtii lapsen ja toisen vanhemman suhteesta sen minkä verran on hänen käsissään ja b) ei kasvata nuorta, joka kuvittelee, että kun hän sanoo "hyppää" suistuu maailma akseliltaan kaikkien hypätessä samaan aikaan ilmaan.

Alaikäiset elää huoltajan kukkarolla, sekä laillisen vastuun ja päätäntävallan alla, joten huoltaja päättää myös sen milloin kotona voi ja milloin ei voi olla. En siellä kotona ollut minäkään silloin kun vanhemmat päätti, että viikonloppuna mennään mökille. Se oli tyrkyttäydytävä kaverille yöksi tai lähdettävä sinne mökille mukaan. Usein lähdettävä mukaan, vanhempien yksipuolisella päätöksellä.

Tämä pakottajien perustelu on yleensä aina, että hyvä juttu se pakottaminen on, koska minuakin pakotettiin.

Ei se ole mikään perustelu. Se vain kertoo, että pakottamisen malli periytyy sukupolvelta toiselle. Me, joita on kohdeltu kunnioittavasti, koemme pakottamisen outona ja tarpeettomana.

Lisäksi se on nimenomaan tapaamisoikeuden suhteen kielletty. Jos ette usko järkeä, uskokaa edes lakia.

Olet aivan vakavissasi, ettei teini-ikäisen vanhemmat saa pakottaa teiniä mukaan mökille tai tulee traumat.

Saako mummun hautajaisiin pakottaa vai päättääkö teini itse osallistuuko kun onhan siellä tylsää? Entä kouluun, onko pakko mennä [vai onko eri asia kun se on virkavalta joka tulee ja pakottaa kun äiti ei halua, ettei lapsi mene rikki..]

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedän, että teini-ikään voi kuulua monenlaista vääntöä, itsellänikin on kaksi teiniä, mutta vanhemman paneutumisella, keskustelu-yhteyden huoltamisella, kuuntelulla, läsnä-ololla, pääsee jo pitkälle.

Tosin kaikissa ikävaiheissa vaivaa joutuu näkemään ja omat halut ja tarpeet jäävät aina kakkoseksi, mutta tästä ei vanhemmuudessa pääse yli eikä ympäri.

Olen aina noudattanut samaa periaatetta kuin lainaamani kirjoittaja, eli kun huolehtii lapsistaan hyvin, laittaa heidät etusijalle, vastaa heidän tarpeisiinsa, tekee paljon tulevaisuudenkin eteen.

Oivallinen kirjoitus, josta leikkasin paljon, koska haluan erikseen kommentoida lainaamaani tekstiä.

Niin, sen verran vielä haluaisin todeta, ettei lapsen asettaminen etusijalle kuitenkaan tarvitse tarkoittaa kaiken oman hylkäämistä. Toki autolomamatka Kolmårdenin kautta Legolandiin oli tietenkin tehty silloin 8-vuotiasta legohullua ajatellen. Mutta hankin myös halvan käytetyn pakettiauton, josta sai superlonpatjan ja retkikeittimen avulla tehtyä mitä parhaimman luontoretkitukikohdan kahdelle. Sillä tehtiin vuosien varrella monta hyvää viikonloppu- ja pidempääkin keikkaa, ja tällä tavalla sain tehtyä myös sellaisia asioita joista itse pidän. Se on muuten uskomaton matka, minkä 6-vuotias jaksaa päivän aikana iloisesti kävellä, jos repussa on makkaraa odottamassa ja lastenvaunut on jo 2-vuotiaana annettu perinnöksi seuraaville sukupolville. Kävelytaito kannattaa opettaa lapsena jo nuorena, eikä kuskata vaunuissa 5-vuotiaaksi vain siksi, että se saattaa sillä hetkellä tuntua kätevältä.

Nyt kun itse olen rikkonut 50 ikävuoden rajan, ja poika vetää viimeistä lukiovuottaan, tuntuu ettei kaikki se vaiva mennyt hukkaan. Tulevaisuutta on tietenkin vaikea ennustaa, että ei sitä koskaan tiedä, mihin kenenkäkin elämä tulee menemään. Mutta ei minua haittaa, että kotini on edelleenkin myös täysi-ikäisen poikani koti.

No, tämä nyt vähän harhautui pääaiheesta, mutta ehkä joku saa tästä hyvän ajatuksen kipinän omaan elämäänsä.

- Yksinhuoltajaisä

Me ollaan pojan isän kanssa molemmat pidetty ihan ensiarvoisen tärkeänä, että poika elää molempien kanssa arkea ja läheinen suhde säilyy molempien kanssa. Tätä on poika itsekin toivonut.

En koe pojan kanssa vietettyä aikaa vaivannäkönä, vaan elämänä. Jos olisin saanut valita, olisin pitänyt hänet kokonaan itselläni, mutta mielestäni se ei ole ollut oikein häntä kohtaan, eikä isäänsä. Tiedän, että isänsä ajattelee samoin.

Joustavuus on säilytetty aina, lapsen lähtökohdista tarkastellen, mutta myös aikuisten, miksi emme olisi? Kun isä saa loman ja matkan etelään, lähtee poika halutessaan mukaan, riippumatta "kumman viikko". Kun äiti lähtee työmatkalle, menee poika isälle, huvitti tai ei.

Poika on joskus tahtonut poiketa sovitusta ja näin on tehty mikäli syy on ymmärrettävä. Poika ei kuitenkaan kolmen ihmisen elämänrytmiä hallinnoi minkään nuoren ihmisen mielenoikkujen mukaan. Miksi tekisimme hänelle sen karhunpalveluksen, että antaisimme ymmärtää maailman pyörivän hänen kunkin hetkisen mieliteon mukaan, kun ei se niin joka tapauksessa tee. Odotan nuorelta myös kykyä ja halua ottaa toiset ihmiset huomioon ihan siinä missä sitä odotetaan myös vanhemmalta.

Ja viimeisenä, en näe oman lapseni kasvatusta sijoituksena omaan tulevaisuuteeni, vaan sijoituksena hänen tulevaisuuteensa. Se kantaako kasvatustyöni hedelmää, riippuu kovasti hänestä itsestään. Hän ei ole minun saavutukseni, eikä minulla ole mainittavia odotuksia häntä kohtaan. Toivon, että uskaltaisi elää oman näköistään elämää ja pysyisi turvassa.

Hyvä että tilanne on sinulla tuo. Ketjun aihe oli kuitenkin ap:n halu ajaa teini-ikäinen lapsi pois kotoaan vaikka tuo lapsi on itse nähnyt parhaimmaksi että asuisi kotoaan pysyvästi ja tätä pysyvää kotia ap ei lapselleen halua millään antaa. Sitä tässä ketjussa on ihmetelty.

Niin. Ap haluaa joskus tehdä jotain ilman lastaan. En tiedä mitä, eikä se minulle kuulukaan. Jos ei 16-vuotias keksi muuta kyläpaikkaa tai pärjäile itsekseen niin sitten mennään isälle tai mummulaan, esim. Ja piste.

Ei ole Ap.n vika, ettei kaikilla ole turvaverkkoa johon nojata kun tavitsee lapselle väliaikaista vahtia. Eikä se, että nuori tyttö viettää kaksi yötä joka toinen viikko poissa pääasiallisesta asuinpaikastaan mitenkään vie häneltä "pysyvää kotia". Muuten voisin todeta, ettei minullakaan tainnut sellaista lapsuuden ydinperheidyllissä olla, koska lietsusin kylillä vähintään sen verran jo tuon ikäisenä.

Ja kiitos aloittajalle siitä, että a) huolehtii lapsen ja toisen vanhemman suhteesta sen minkä verran on hänen käsissään ja b) ei kasvata nuorta, joka kuvittelee, että kun hän sanoo "hyppää" suistuu maailma akseliltaan kaikkien hypätessä samaan aikaan ilmaan.

Alaikäiset elää huoltajan kukkarolla, sekä laillisen vastuun ja päätäntävallan alla, joten huoltaja päättää myös sen milloin kotona voi ja milloin ei voi olla. En siellä kotona ollut minäkään silloin kun vanhemmat päätti, että viikonloppuna mennään mökille. Se oli tyrkyttäydytävä kaverille yöksi tai lähdettävä sinne mökille mukaan. Usein lähdettävä mukaan, vanhempien yksipuolisella päätöksellä.

Tuossa ap:n avauksessa oli kyse siitä että ap halusi vartavasten tyttären pois omasta kodistaan. Se on hylkäämistä ap:lta lasta kohtaan ja aiheuttaa tai pahentaa jo ennestään lapsella mahdollisesti olevia tunnevaurioita (ja pls ei tartte takertua tohon ja spinnata)

Kukaan ei ihmettelisi jos ap silloin tällöin olisi itse poissa yhden tai kaksi yötä kuukaudesta kun teini jää kotiin. Onhan yksinhuoltajia jotka yövuoroissa joskus.

voi tsiisus.. ja hylkäämistraumaa ei aiheuta se, että sinne toiseen kotiin päin voi vaan ilmoittaa, et ei enää oikein huvittais tulla ja sieltä sanotaan et eipä mittää, mulle passaa oikein mukavasti ettet enää tule

Ja taas harhautetaan. Ap:n mukaan lapsi ja isä tapaavat useammin kuin ennen, mutta eivät sillä tavalla kuin mitä Ap toivoo, eli juuri hänen haluaminaan viikonloppuina yön yli. Se, millä tavalla isänsä omasta tahdostaan useammin tapaaminen voisi aihauttaa lapselle traumaa, jää ainakin minulta ymmärtämättä.