Lue keskustelun säännöt.
Huonoissa suhteissa pitkään olleet: mitä hälytysmerkkejä et huomioinut jo alkuvaiheissa?
Huonoissa suhteissa pitkään olleet: mitä hälytysmerkkejä et huomioinut jo alkuvaiheissa? Mitä kaikkea painoit villaisella ihastuneena?
Kommentit (1437)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Menee kaverillisesti hyvin, ei ole yhteisiä keskustelunaiheita ja mielenkiinnon kohteita. Ärsyttää jopa toisen ruokailutottumukset ja välillä tuntuisi paljon paremmalta, jos saisi toisesta pitkän paussin. Lasten takia kuitenkin vielä yritän jaksaa toista.
Lapsesi eivät tule sinua siitä kiittämään, päinvastoin. Toivoin itse koko lapsuuteni, että vanhemmat eroaisi, koska kotona oli aina kamala tunnelma. Tuo ihmeellinen uhrautumisen ihanne on täydellisen perseestä ja estää kaikkia perheenjäseniä olemasta onnellisia.
eroa.
(sitä paitsi ei liity avauksen aiheeseen millään tavalla)
Se on vain sun kokemuksesi. Älä yleistä sitä muihin. Muut ovat saattaneet hoitaa traumansa ajoissa.
Osuit asian ytimeen. Pitämällä yllä perhehelvettiä, joka raukeaisi eroamalla, aiheutat traumoja lapsillesi.
Olen eri mutta onko sinulla tarkkaa tietoa tuon kommentoijan perhetilanteesta? Tunnetko hänet henkilökohtaisesti? Mikäli et niin lopeta itsellesi tuntemattomien ihmisten arvostelu ja haukkuminen.
En ole haukkunut sinua. Puhuin omasta kokemuksestani, ja myös psykologit puhuvat tästä asiasta. Huonoa suhdetta ei kannata pitkittää, varsinkaan niin, että vyöryttää vastuun siitä lasten niskoille.
Totta puhut että huonoa suhdetta ei kannata koskaan pitkittää. Esimerkkinä puolison jääminen kiinni pettämisestä jota on salaillut. Silloin pitää lähteä ja heti koska se on lapsille parempi ja antaa heille esimerkin että huonolla kohtelulla puolisoa kohtaan on seurauksia. Mitä olet tästä mieltä?
Tämä ei ole ketjun aihe, perusta omalle parisuhteellesi oma ketju, jos haluat siitä jauhaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Menee kaverillisesti hyvin, ei ole yhteisiä keskustelunaiheita ja mielenkiinnon kohteita. Ärsyttää jopa toisen ruokailutottumukset ja välillä tuntuisi paljon paremmalta, jos saisi toisesta pitkän paussin. Lasten takia kuitenkin vielä yritän jaksaa toista.
Lapsesi eivät tule sinua siitä kiittämään, päinvastoin. Toivoin itse koko lapsuuteni, että vanhemmat eroaisi, koska kotona oli aina kamala tunnelma. Tuo ihmeellinen uhrautumisen ihanne on täydellisen perseestä ja estää kaikkia perheenjäseniä olemasta onnellisia.
eroa.
(sitä paitsi ei liity avauksen aiheeseen millään tavalla)
Se on vain sun kokemuksesi. Älä yleistä sitä muihin. Muut ovat saattaneet hoitaa traumansa ajoissa.
Osuit asian ytimeen. Pitämällä yllä perhehelvettiä, joka raukeaisi eroamalla, aiheutat traumoja lapsillesi.
Olen eri mutta onko sinulla tarkkaa tietoa tuon kommentoijan perhetilanteesta? Tunnetko hänet henkilökohtaisesti? Mikäli et niin lopeta itsellesi tuntemattomien ihmisten arvostelu ja haukkuminen.
En ole haukkunut sinua. Puhuin omasta kokemuksestani, ja myös psykologit puhuvat tästä asiasta. Huonoa suhdetta ei kannata pitkittää, varsinkaan niin, että vyöryttää vastuun siitä lasten niskoille.
Totta puhut että huonoa suhdetta ei kannata koskaan pitkittää. Esimerkkinä puolison jääminen kiinni pettämisestä jota on salaillut. Silloin pitää lähteä ja heti koska se on lapsille parempi ja antaa heille esimerkin että huonolla kohtelulla puolisoa kohtaan on seurauksia. Mitä olet tästä mieltä?
Hyvä ja osuva kommentti. Pettäjät aiheuttavat sen ydinperhehelvetin itse ja siitä pitää päästä pois jättämällä pettäjä heti. Se on itsensä pelastamista pahuudelta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Menee kaverillisesti hyvin, ei ole yhteisiä keskustelunaiheita ja mielenkiinnon kohteita. Ärsyttää jopa toisen ruokailutottumukset ja välillä tuntuisi paljon paremmalta, jos saisi toisesta pitkän paussin. Lasten takia kuitenkin vielä yritän jaksaa toista.
Lapsesi eivät tule sinua siitä kiittämään, päinvastoin. Toivoin itse koko lapsuuteni, että vanhemmat eroaisi, koska kotona oli aina kamala tunnelma. Tuo ihmeellinen uhrautumisen ihanne on täydellisen perseestä ja estää kaikkia perheenjäseniä olemasta onnellisia.
eroa.
(sitä paitsi ei liity avauksen aiheeseen millään tavalla)
Se on vain sun kokemuksesi. Älä yleistä sitä muihin. Muut ovat saattaneet hoitaa traumansa ajoissa.
Osuit asian ytimeen. Pitämällä yllä perhehelvettiä, joka raukeaisi eroamalla, aiheutat traumoja lapsillesi.
Olen eri mutta onko sinulla tarkkaa tietoa tuon kommentoijan perhetilanteesta? Tunnetko hänet henkilökohtaisesti? Mikäli et niin lopeta itsellesi tuntemattomien ihmisten arvostelu ja haukkuminen.
En ole haukkunut sinua. Puhuin omasta kokemuksestani, ja myös psykologit puhuvat tästä asiasta. Huonoa suhdetta ei kannata pitkittää, varsinkaan niin, että vyöryttää vastuun siitä lasten niskoille.
Totta puhut että huonoa suhdetta ei kannata koskaan pitkittää. Esimerkkinä puolison jääminen kiinni pettämisestä jota on salaillut. Silloin pitää lähteä ja heti koska se on lapsille parempi ja antaa heille esimerkin että huonolla kohtelulla puolisoa kohtaan on seurauksia. Mitä olet tästä mieltä?
Tämä ei ole ketjun aihe, perusta omalle parisuhteellesi oma ketju, jos haluat siitä jauhaa.
Ketjun aihe oli huonot suhteet. Mitä ihmettä sä määräilet täällä muita?
Ihaili muita naisia. Siis eihän siinä mitään pahaa, jos kommentoi kauniisti ja vilkuilee, kun ei koske. En vain pitänyt tyylistä, vähän liian kiinnostunut. Eroon johti se, ettei hän halunnut olla yhden naisen mies. Haaremiin minä en suostu ja jos toiselle ei riitä muu kuin haaremi, niin vähissä on vaihtoehdot.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Menee kaverillisesti hyvin, ei ole yhteisiä keskustelunaiheita ja mielenkiinnon kohteita. Ärsyttää jopa toisen ruokailutottumukset ja välillä tuntuisi paljon paremmalta, jos saisi toisesta pitkän paussin. Lasten takia kuitenkin vielä yritän jaksaa toista.
Lapsesi eivät tule sinua siitä kiittämään, päinvastoin. Toivoin itse koko lapsuuteni, että vanhemmat eroaisi, koska kotona oli aina kamala tunnelma. Tuo ihmeellinen uhrautumisen ihanne on täydellisen perseestä ja estää kaikkia perheenjäseniä olemasta onnellisia.
eroa.
(sitä paitsi ei liity avauksen aiheeseen millään tavalla)
Se on vain sun kokemuksesi. Älä yleistä sitä muihin. Muut ovat saattaneet hoitaa traumansa ajoissa.
Osuit asian ytimeen. Pitämällä yllä perhehelvettiä, joka raukeaisi eroamalla, aiheutat traumoja lapsillesi.
Olen eri mutta onko sinulla tarkkaa tietoa tuon kommentoijan perhetilanteesta? Tunnetko hänet henkilökohtaisesti? Mikäli et niin lopeta itsellesi tuntemattomien ihmisten arvostelu ja haukkuminen.
En ole haukkunut sinua. Puhuin omasta kokemuksestani, ja myös psykologit puhuvat tästä asiasta. Huonoa suhdetta ei kannata pitkittää, varsinkaan niin, että vyöryttää vastuun siitä lasten niskoille.
Totta puhut että huonoa suhdetta ei kannata koskaan pitkittää. Esimerkkinä puolison jääminen kiinni pettämisestä jota on salaillut. Silloin pitää lähteä ja heti koska se on lapsille parempi ja antaa heille esimerkin että huonolla kohtelulla puolisoa kohtaan on seurauksia. Mitä olet tästä mieltä?
Tämä ei ole ketjun aihe, perusta omalle parisuhteellesi oma ketju, jos haluat siitä jauhaa.
Ketjun aihe oli huonot suhteet. Mitä ihmettä sä määräilet täällä muita?
Jätä se ukko ja lakkaa jauhamasta. Tämän ketjun aihe on varoitusmerkit suhteen alussa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihaili muita naisia. Siis eihän siinä mitään pahaa, jos kommentoi kauniisti ja vilkuilee, kun ei koske. En vain pitänyt tyylistä, vähän liian kiinnostunut. Eroon johti se, ettei hän halunnut olla yhden naisen mies. Haaremiin minä en suostu ja jos toiselle ei riitä muu kuin haaremi, niin vähissä on vaihtoehdot.
Kenkää vain tuollaisille naisvihaajille.
Vierailija kirjoitti:
Ex-vaimollani oli jo suhteemme alussa monia tulehtuneita ihmissuhteita, vähän väliä katkesi välit jonkun kanssa ja vika oli hänen mielestään aina toisessa osapuolessa. Ei koskaan yhtään mitään vikaa hänen omassa toiminnassaan. Minulla ei voinut olla mitään niin tärkeää menoa että olisin jättänyt hänen tapaamisensa väliin, koska se olisi tarkoittanut sitä että asetan jonkin muun asian tärkeysjärjestyksessä hänen edelleen. Suhtautumisessa muihin ihmisiin musta vaihtui hetkessä valkoiseksi ja valkoinen mustaksi: sama ihminen, joka oli hetkeä aiemmin haukuttu hirveällä tavalla, oli aivan yhtäkkiä tuki ja turva, kunnes taas hän olikin maailman hirvein ihminen johon ei voi luottaa ollenkaan.
Olin nuorena miehenä aivan liian epävarma enkä kunnioittanut itseäni. Ex-vaimoni sai minut todella lujille, ja avioliittomme päätyttyä olen vain ihmetellyt, miten sain pidettyä mielenterveyteni ja miten en tehnyt itselleni mitään peruuttamatonta. Merkit alussa olivat jälkikäteen ajateltuna niin selkeät, että jos nykyään näkisin tuollaista jo suhteen alussa niin juoksisin lujaa pois.
Miten tässäkin ketjussa toistuu aina se, että normaalin hyväkäytöksinen mies päätyy yhteen jonkun epävakaan riivinraudan kanssa, ja toisaalta ujonpuoleinen ja vaatimatonkin nainen joutuu sietämättömän epävarman hyypiön pompoteltavaksi?
Niin soisin että normaalit löytäisivät toisensa ja pershäröt voisivat pysyä kaltaistensa kimpussa, pois meitä ei-häröisiä häiritsemästä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ex-vaimollani oli jo suhteemme alussa monia tulehtuneita ihmissuhteita, vähän väliä katkesi välit jonkun kanssa ja vika oli hänen mielestään aina toisessa osapuolessa. Ei koskaan yhtään mitään vikaa hänen omassa toiminnassaan. Minulla ei voinut olla mitään niin tärkeää menoa että olisin jättänyt hänen tapaamisensa väliin, koska se olisi tarkoittanut sitä että asetan jonkin muun asian tärkeysjärjestyksessä hänen edelleen. Suhtautumisessa muihin ihmisiin musta vaihtui hetkessä valkoiseksi ja valkoinen mustaksi: sama ihminen, joka oli hetkeä aiemmin haukuttu hirveällä tavalla, oli aivan yhtäkkiä tuki ja turva, kunnes taas hän olikin maailman hirvein ihminen johon ei voi luottaa ollenkaan.
Olin nuorena miehenä aivan liian epävarma enkä kunnioittanut itseäni. Ex-vaimoni sai minut todella lujille, ja avioliittomme päätyttyä olen vain ihmetellyt, miten sain pidettyä mielenterveyteni ja miten en tehnyt itselleni mitään peruuttamatonta. Merkit alussa olivat jälkikäteen ajateltuna niin selkeät, että jos nykyään näkisin tuollaista jo suhteen alussa niin juoksisin lujaa pois.
Miten tässäkin ketjussa toistuu aina se, että normaalin hyväkäytöksinen mies päätyy yhteen jonkun epävakaan riivinraudan kanssa, ja toisaalta ujonpuoleinen ja vaatimatonkin nainen joutuu sietämättömän epävarman hyypiön pompoteltavaksi?
Niin soisin että normaalit löytäisivät toisensa ja pershäröt voisivat pysyä kaltaistensa kimpussa, pois meitä ei-häröisiä häiritsemästä.
Epänormaaleista ja loukkaavista käytösmalleista yritetään jatkuvasti tehdä normaaleja ja hyväksyttäviä ns vapauden nimissä.
Hän oli aina oikeassa, minä väärässä.
Jos tein ruuaksi makaronilaatikkoa, sain luennon, mitkä kaikki ravintoarvot on pielessä. Sitten kun toisena viikonloppuna laitoinkin parsakaalia ja porkkanaa uunissa ja broilerinfilettä, se oli liian kevyt ateria raavaalle miehelle. Sen sijaan kun hän eräänä yhteisenä viikonloppuna kokkasi, siitä omakehusta ei tullut loppua. Siis ruoka oli sotkua, jossa oli mm. tummaa riisiä, broilerinjauhelihaa, herkkusieniä, herneitä ja kerma-juustokastike. En edes muista, mitä muuta sinne oli heitelty, ei ananasta sentään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
EI kysynyt koskaan minulta mitään kysymystä!!! joo kyllä ei ikänä kysynyt mitään mihin olisi voinut vastata!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloitekyvyttömyys. Oma-aloitteisesti kykeni juuri ja juuri käymään töissä ja hoitamaan elämänsä välttämättömät perusedellytykset (ruokaa, jotakin ehkä puhdasta vaatetta, katto pään päälle ja bensaa autoon), mutta siihen se sitten jäikin: oikeastaan mihinkään muuhun ei omasta aloitteestaan ryhtynyt eikä myöskään pyydettäessä saanut aikaiseksi ilman jatkuvaa painostamista ja siitä seurannutta molemminpuolista ärsyyntymistä.
Alkuaikoina miehellä oli sen verran tarvetta tehdä vaikutus, että pyynnöstä tai ehdotuksesta hoiti ja teki asioita kyllä. Piirteen kanssa siis pärjäsi, vaikka passiivisuuden kyllä huomasi. Vuosien saatossa ja yhteisesti hoidettavien asioiden lisääntyessä kävi aivan mahdottomaksi, vaikka mies oli muuten hyvä kumppani. Todella raskasta jakaa elämänsä sellaisen ihmisen kanssa, jota on aivan joka asiassa (niin omissaan kun yhteisissä) potkittava eteenpäin (ja vielä kestettävä se siitä seuraava kiukuttelu) jos meinaa saada mitään koskaan aikaiseksi.
Tässä jotenkin kuulostaa siltä, että olet itse ottanut asiaksesi muokata miehestäsi itsellesi mieluisan, mikä sekin on henkistä väkivaltaa. Miksi sinä "potkit miestäsi eteenpäin?" Kuvittelet ilmeisesti ttietäväsi mikä hänelle on parasta. Miksette alkuun jutelleet, mitä tavoitteita kummallakin on? Toiset tyytyvät aika yksinkertaiseen elämään ja toisilla on valtava hinku kehittää itseään ja kaikkea, päästä eteenpäin, saada lisää sitä ja tätä. Teillä on selvästikin ihna eri tavoitteet ja käsitykset hyvästä elämästä. Voi jeesus, mua surettaa kyllä.. aika inhottavaa olla se, jota koko ajan "potkitaan eteenpäin". Minä laittaisin moisen potkijan kiertoon ja jatkaisin omaa leppoisaa elämääni sen jälkeen rauhassa.
Vaikka sellaisen vaikutelman voi kyllä saada, tämän miehen kanssa "eteenpäin potkiminen" ei tarkoittanut mitään minun keksimääni urakiitoa, uutta lenkkeilyharrastusta, remonttiin ryhtymistä tms. elämänmuutoksia tai itsensä kehittämistä. Vaan valitettavasti ihan sellaisia asioita, että saa aikaiseksi soittaa pankkiin, varata lääkäriajan siihen vaivaan josta on puoli vuotta valittanut tai että voisi joskus vaikka ilman eri käskyä viedä kierrätykseen pursuilevat astiat kun kuitenkin käy siinä kaupassa, jonka pihalla kierrätyspiste on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En pidä ulkonäkökekeisistä ja siksi olin mielissäni, kun mies ei kommentoinut ulkonäköäni suuntaan eikä toiseen. Ajan myötä opin kuitenkin sen, ettei hän kehunut minua mistään. Jos sain jostain muualta positiivista palautetta esim. töistäni, niin hän otti tavakseen lytätä asia myöhemmin kahden kesken. Joskus humalapäissään hän selitti, että koska itse halveksii itseään, niin hänen on pakko halveksia erityisesti niitä ihmisiä, jotka pitävät hänestä. Pitkään jaksoin tukea häntä diagnosoidussa masennuksessaan, mutta ei tuollaista ilkeyttä kuitenkaan kukaan jaksa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nää ketkä ihmettelee miksi joku on huonossa suhteessa pitkään.. kotikasvatus on usein syy siihen, miksi huonon kohtelun vaan sivuuttaa. Niitä arvoja mitä lapsuudenkodista oppii, soveltaa sitten (ainakin minä sovelsin) vähän turhan suoraan ja kyseenalaistamatta.
Esimerkiksi:
Kotona opetettiin, että vähäosaisia ja niitä keillä on vähemmän pitää auttaa. Auttaminen on hyve. Kyllä ja jokaisen meidän pitäisikin pyrkiä siihen.. mutta.. nuorena tapasin pojan, joka oli sotkenut raha-asiansa pikavipeillä, lainoilla, osamaksuilla ja pahinta oli ettei tuntunut jotenkin ymmärtävän miksi hän nyt joutui "kuseen" eikä tehnyt elettäkään korjatakseen asioitaan. No minähän aloin auttamaan ja pelastamaan, pojalle tuli helpompi elämä kuin manulle illallinen. Alkoi loisia minunkin lompakollani, eikä suostunut lopulta muuttamaan ulos kämpästäni. Tarvitsi minua tukemaan taloudellisesti ja järjestelemään elämäänsä. Ajattelin, että hän muuttuu, kun autan häntä. Nykyään parisuhteeseen ehdoton edellytys on se, että raha-asiansa hoitaa itse.Ikävä kyllä isovanhempani olivat sellaisia, etteivät kovin pitäneet minusta ja arvostelivat esim ulkonäköäni jo ollessani ihan pieni lapsi. Vanhempani jotenkin sivuuttivat tämän niin, että "eikä kun ne tykkää susta". Näitä esimerkkejä on muitakin, että he eivät uskaltaneet puuttua ja pehmentelivät vaan kiusaamista. Omaksuin sitten itsekin kuin varkain sen, että se ei haittaa jos mua kiusataan, voihan se silti tykätä. Jo ala-asteella oli "kavereita" jotka kiusasi, silti vaan roikuin mukana enkä puolustanut itseäni. Puhumattakaan siitä, miten sitten annoin nuoruuden poikaystävieni minua kohdella. Koitin vaan mukautua ja miellyttää, ajattelin että vika on sitten varmaan minussa.
Ei mikään ihme. Se sinun vanhempasi on heidän lapsensa eli mieti millaista on ollut kasvaa aikuiseksi tuollaisten vanhempien kanssa. Sinulle ne sentään oli "vain" isovanhemmat.
Näitä ihmisiä on ollut paljon jotka piti kaikin tavoin huolta siitä, että "kasvatuksella" saadaan kitketyksi kaikenlainen itsekunnioitus ja terve itsevarmuus lapsesta jota toki kutsuttiinkin pelkästään ylpeydeksi. On heitä varmasti vieläkin, mutta tuo "kasvatusoppi" on onneksi jo väistynyt pois vaikka aiemmin se taisi olla ihan valtavirtaa.
Ja näitä omassa lapsuudessa opittuja käytösmalleja sitten toistetaan jopa alitajuntaisesti myös omien lasten kanssa ja pidetään esim aivan normaalina sanoa omille perheenjäsenille vaikka mitä ilkeää, koska siihen tyyliin kommunikoida on totuttu. Onhan sitä niitäkin, jotka ei juuri puhua pukahda paitsi sitten kun on jotain kritisoitavaa tai ilkuttavaa.
Ja usein nämä ketjussa jo mainitutkin kaikesta keskustelusta kimpaantuvat ja normaalit asiat/tapahtumatkin ainoastaan syyllistämisenä ja henkilökohtaisena loukkauksena kokevat ihmiset onkin todennäköisesti kasvatettu juurikin syyttämällä/syyllistämällä eikä lapsuudenperheessä ole ollut oikein minkäänlaista keskustelukulttuuria. On puhuttu vain silloin kun on sanottavana jotain negatiivista. Ja sitähän on riittänyt ettei vaan lapsi tosiaan ylpisty.
Kasvatuksesta on tosiaan puuttunut kokonaan kaikki kannustus, lempeys ja lämpö eikä lapsen ole sallittu epäonnistua eikä edes opetella mitään, vaan kaikki on pitänyt osata kerrasta ja kun se ei onnistu, niin sitten on raivottu sekä syyllistäen todettu ettei sinusta mihinkään ole. Tämän lisäksi on sitten syyllistetty ihan kaikesta mahdollisesta ja luonnollisesti myös asioista joihin ei itsellä ole ollut osaa, ei arpaa eikä edes mahdollisuutta vaikuttaa. Sille syyllisten ainaiselle etsimiselle on joissakin suvuissa jo pitkät perinteet :(
Useinhan nämä syyllistyjät eivät itsekään ole mitenkään puheliaita (paitsi ehkä päivän säästä) ja ns asiaa puhutaan vain silloin kun joku toinen ei osaa jotain, tekee jotain väärin tai muuten vaan ärsyttää. Ja se on tietenkin muiden syy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hän oli aina oikeassa, minä väärässä.
Jos tein ruuaksi makaronilaatikkoa, sain luennon, mitkä kaikki ravintoarvot on pielessä. Sitten kun toisena viikonloppuna laitoinkin parsakaalia ja porkkanaa uunissa ja broilerinfilettä, se oli liian kevyt ateria raavaalle miehelle. Sen sijaan kun hän eräänä yhteisenä viikonloppuna kokkasi, siitä omakehusta ei tullut loppua. Siis ruoka oli sotkua, jossa oli mm. tummaa riisiä, broilerinjauhelihaa, herkkusieniä, herneitä ja kerma-juustokastike. En edes muista, mitä muuta sinne oli heitelty, ei ananasta sentään.
Samaa sarjaa tuon olet aina väärässä-asenteen kanssa on kokemukseni miehestä joka ei ikinäkoskaanmilloinkaan kehunut (tai ollut edes kommentoimatta) tekemääni ruokaa eikä leipomuksiani.
Aina oli liikaa tai liian vähän suolaa tai jotain muuta maustetta. Perunamuussi oli liian sileää tai sitten olikin jäänyt klimppejä koska ei ollut liian sileää. Pulla oli joko liian tummaksi paistettua tai sitten liian vaaleaa, kuutamollako paistoit..
Ihan joka stanan asiassa oli jotain nillitettävää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nää ketkä ihmettelee miksi joku on huonossa suhteessa pitkään.. kotikasvatus on usein syy siihen, miksi huonon kohtelun vaan sivuuttaa. Niitä arvoja mitä lapsuudenkodista oppii, soveltaa sitten (ainakin minä sovelsin) vähän turhan suoraan ja kyseenalaistamatta.
Esimerkiksi:
Kotona opetettiin, että vähäosaisia ja niitä keillä on vähemmän pitää auttaa. Auttaminen on hyve. Kyllä ja jokaisen meidän pitäisikin pyrkiä siihen.. mutta.. nuorena tapasin pojan, joka oli sotkenut raha-asiansa pikavipeillä, lainoilla, osamaksuilla ja pahinta oli ettei tuntunut jotenkin ymmärtävän miksi hän nyt joutui "kuseen" eikä tehnyt elettäkään korjatakseen asioitaan. No minähän aloin auttamaan ja pelastamaan, pojalle tuli helpompi elämä kuin manulle illallinen. Alkoi loisia minunkin lompakollani, eikä suostunut lopulta muuttamaan ulos kämpästäni. Tarvitsi minua tukemaan taloudellisesti ja järjestelemään elämäänsä. Ajattelin, että hän muuttuu, kun autan häntä. Nykyään parisuhteeseen ehdoton edellytys on se, että raha-asiansa hoitaa itse.Ikävä kyllä isovanhempani olivat sellaisia, etteivät kovin pitäneet minusta ja arvostelivat esim ulkonäköäni jo ollessani ihan pieni lapsi. Vanhempani jotenkin sivuuttivat tämän niin, että "eikä kun ne tykkää susta". Näitä esimerkkejä on muitakin, että he eivät uskaltaneet puuttua ja pehmentelivät vaan kiusaamista. Omaksuin sitten itsekin kuin varkain sen, että se ei haittaa jos mua kiusataan, voihan se silti tykätä. Jo ala-asteella oli "kavereita" jotka kiusasi, silti vaan roikuin mukana enkä puolustanut itseäni. Puhumattakaan siitä, miten sitten annoin nuoruuden poikaystävieni minua kohdella. Koitin vaan mukautua ja miellyttää, ajattelin että vika on sitten varmaan minussa.
Ei mikään ihme. Se sinun vanhempasi on heidän lapsensa eli mieti millaista on ollut kasvaa aikuiseksi tuollaisten vanhempien kanssa. Sinulle ne sentään oli "vain" isovanhemmat.
Näitä ihmisiä on ollut paljon jotka piti kaikin tavoin huolta siitä, että "kasvatuksella" saadaan kitketyksi kaikenlainen itsekunnioitus ja terve itsevarmuus lapsesta jota toki kutsuttiinkin pelkästään ylpeydeksi. On heitä varmasti vieläkin, mutta tuo "kasvatusoppi" on onneksi jo väistynyt pois vaikka aiemmin se taisi olla ihan valtavirtaa.
Ja näitä omassa lapsuudessa opittuja käytösmalleja sitten toistetaan jopa alitajuntaisesti myös omien lasten kanssa ja pidetään esim aivan normaalina sanoa omille perheenjäsenille vaikka mitä ilkeää, koska siihen tyyliin kommunikoida on totuttu. Onhan sitä niitäkin, jotka ei juuri puhua pukahda paitsi sitten kun on jotain kritisoitavaa tai ilkuttavaa.
Ja usein nämä ketjussa jo mainitutkin kaikesta keskustelusta kimpaantuvat ja normaalit asiat/tapahtumatkin ainoastaan syyllistämisenä ja henkilökohtaisena loukkauksena kokevat ihmiset onkin todennäköisesti kasvatettu juurikin syyttämällä/syyllistämällä eikä lapsuudenperheessä ole ollut oikein minkäänlaista keskustelukulttuuria. On puhuttu vain silloin kun on sanottavana jotain negatiivista. Ja sitähän on riittänyt ettei vaan lapsi tosiaan ylpisty.
Kasvatuksesta on tosiaan puuttunut kokonaan kaikki kannustus, lempeys ja lämpö eikä lapsen ole sallittu epäonnistua eikä edes opetella mitään, vaan kaikki on pitänyt osata kerrasta ja kun se ei onnistu, niin sitten on raivottu sekä syyllistäen todettu ettei sinusta mihinkään ole. Tämän lisäksi on sitten syyllistetty ihan kaikesta mahdollisesta ja luonnollisesti myös asioista joihin ei itsellä ole ollut osaa, ei arpaa eikä edes mahdollisuutta vaikuttaa. Sille syyllisten ainaiselle etsimiselle on joissakin suvuissa jo pitkät perinteet :(
Useinhan nämä syyllistyjät eivät itsekään ole mitenkään puheliaita (paitsi ehkä päivän säästä) ja ns asiaa puhutaan vain silloin kun joku toinen ei osaa jotain, tekee jotain väärin tai muuten vaan ärsyttää. Ja se on tietenkin muiden syy.
Onneksi tuollainen on jo menneiden vuosikymmenten juttuja. Nykypäivänä lapsia kasvatetaan toisin. Oppivat tuntemaan itsensä ja heitä kannustetaan oikeudenmukaisuuteen, rehellisyyteen ja terveellä tavalla omaksuttuun moraalinormistoon. Tiedostavat oikean ja väärän eivätkä ole mustavalkoisia muuta kuin silloin jos tunnistavat huijauksen.
En huolestunut vaikka mies ajoi takaa mökkimetsässä ilman housuja ja mölisi. Heitteli myös kepeillä ja raahasi tukasta.
Mies ei halunnut riidellä. Pidin sitä hyvänä asiana, koska lapsuudenkodissani valta-asetelma oli ollut täysin epäoikeudenmukainen. Narsisti-isä raivosi ja kiltti äiti alistui. Se oli minulle malli riitelystä ja vältteli sitä omassa liitossani viimeiseen asti. Vaikeista asioista vaiettiin.
- alkoholin käyttö bilettäessä (käyttikin enemmän mitä kertoi käyttävänsä)
- valehtelu niin että asiat saa näyttämään paremmilta (join 3, todellisuudessa 13)
Vinkki: älä usko ja luota siihen, että asiat muuttuu paremmaksi ajan kanssa. Niin ei useimmiten tapahdu.
46v miehellä paljon ja monissa tilanteissa hyvin lapsellisia piirteitä. Välillä myös jutut ja vitsailu kuin 12 vuotiaalla.
No, osottautu vuoden sisällä myös psyykkiseltä kehitykseltään aikuislapseksi jonka itsetunto myös lapsen tasolla.
Totta puhut että huonoa suhdetta ei kannata koskaan pitkittää. Esimerkkinä puolison jääminen kiinni pettämisestä jota on salaillut. Silloin pitää lähteä ja heti koska se on lapsille parempi ja antaa heille esimerkin että huonolla kohtelulla puolisoa kohtaan on seurauksia. Mitä olet tästä mieltä?