Huonoissa suhteissa pitkään olleet: mitä hälytysmerkkejä et huomioinut jo alkuvaiheissa?

Kun mäitä juttuja lukee, niin herää kysymys voiko kenenkään kanssa olla koskaan, kannattaako edes etsiä parisuhdetta.

Kaikki sellaiset piirteet mistä ei itse tykätä luetaan varotusmerkeiksi....

Hymmm....

Ei oo ihme että suomalaiset onniin yksinäinen ja yksin pärjääävä kansa kun emme siedä muita ihmisiä.

Ja se etteikö ihminen voisi muuttua ei muuten pidä paikkaansa.

Moni ihminen on ihan erilainen ja eri tavalla käyttäytyvä 25vuotiaana kuin sitten vaikka 35-40 vuotiaana saati viiskymppisenä.

Elämä jalostaa meitä kokoajan ja me opitaan tai taannutaan.

Itsellä kokemus että nuorena avomieheni oli kiltti, hauska, iloinen vekkuli, ei koskaan sanonut minulle pahasti jne, mutta viina virtasi joka vk lopou ja baariin piti kavereiden kanssa päästä, joka oli ihan hirveetä minun näkökulmasta.

Nykysin toisin päin, siitä on tullu kärkäs ja kärttynen, murahtelee vaan mennessään, sanoo monesti väsyneenä pahastikin mutta ei juo enää kuin 1 saunakaljan ehkä kerran kuussa.

Aliarvostaminen.

Hän järjesti shown hänen ystävänsä luona, kun oltiin yökylässä suhteen alkuaikoina. Aiheena oli minun hampaiden pesu. Olin ajatellut pestä ne aamupalan jälkeen. Hän kuitenkin aloitti puhumaan siitä jo ruokapöydässä ja lopulta naureskeli epäsiisteyttäni vitsin voimin, kun en ollut vielä pessyt niitä. Hänellä oli selkeästi tarve jotenkin nolata minut. Tätä jatkuikin sitten joka kerta kun oli muita läsnä. Jopa eromme jälkeenkin lastemme rippijuhlissa. Tein lohikeittoa, josta vieraat pitivät. Hän sitten kuittasi sen sillä, että se oli hänen äitinsä tekemää. Se aliarvostaminen kuitenkin oli punainen lankansa koko 15v. suhteen ajan. En muista hänen koskaan kehuneen minua ja jos joku muu sen teki, niin heti vähätteli jollain muka hauskalla vitsillä. Mitä vaan tein niin siinä oli joku vika. Liian vähän suolaa. Liian paljon pesuainetta. Liian täysi pesukone. Väärin luututtu lattia jne.

Kyllä ensimmäinen varoitusmerkki oli se, että viisikymppinen mies oli ollut aikaisemmin kaksi kertaa naimisissa, kerran kihloissa ja kerran pitkässä avoliitossa. Kaikki suhteet olivat päättyneet eroon, eikä mies ollut minkäänlaisissa väleissä ex-puolisoiden kanssa. Syy eroihin oli aina ex-puolisossa ja varsinkaan ensimmäisen vaimon mustamaalaamisesta ei tullut loppua.

Mies oli kuitenkin todella mukava, komea, urheilullinen, hyvässä työssä, fiksu ja sosiaalinen... vaikutti ihan unelmakumppanilta ensimmäisinä kuukausina. Hiljensin siis mielessä olevat epäilykset.  Mies osoittautui todella hallitsevaksi ja äkkipikaiseksi persoonaksi, jota välillä jopa vähän pelkäsin, vaikka ei minuun koskaan käynytkään varsinaisesti kiinni. Hän teki mitä lystäsi kysymättä kodin yhteisiin asioihin minun mielipidettäni. Hän oli pihi, merkkasi kaiken mahdollisen excell-taulukoihin joiden kanssa vietti aikaansa, eikä ottanut missään asiassa huomioon sitä, miltä jokin asia saattaisi tuntua, vain hinta merkitsi jotakin. Tunneäly puuttui täysin. 

Olimme yhdessä vuoden ja kun ero tuli, ymmärsin täysin miksi oli tullut ero myös niiden ex-puolisoiden kanssa. 

Mies oli kaikin puolin hurmaava ja puoleensavetävä, mutta ei ollut päässyt yli eksästään kymmenen vuoden jälkeenkään. Varsinkin humalassa jaanasi aina eksän tekemisiä ja tekemättä jättämisiä. Jatkoin suhdetta kuitenkin liian pitkään. Lopulta tulin järkiini ja tajusin, että ex on miehen elämän suuri rakkaus, enkä ikinä tule olemaan samalla viivalla. Olisin voinut asian kanssa elää, mutta kun sitä oikein hierottiin naamaan jatkuvasti, vaikkakin se oli tahatonta, niin en vain jaksanut.

Sairaalloinen mustasukkaisuus ja raivokohtaukset. Olis todellakin pitänyt tajuta jo ensimmäisestä, mutta nuorena haksahdin jännämieheen. Nyt olen 34-vuotias ja ulospääsyä ei näytä olevan, olen kokoajan ahdistunut ja stressaantunut.

Mies kehui ja kommentoi minulle muiden naisten ulkonäköä. Sellaisten jotka eivät olleet yhtään minun näköisiäni. Näitä mies jaksoi sitten kehua. Olisi pitänyt lempata äijä heti, kun en kerran ollut hänen tyyppiään. Olin typerä ja annoin ääliölle mahdollisuuden. Älkää ottako tyytyjää!

Mies totesi usein, vähintään kerran puolessa vuodessa, pitävänsä tummatukkaisista naisista. Olen blondi. Olimme yhdessä yli 20 vuotta

Vierailija kirjoitti:

Kyllä ensimmäinen varoitusmerkki oli se, että viisikymppinen mies oli ollut aikaisemmin kaksi kertaa naimisissa, kerran kihloissa ja kerran pitkässä avoliitossa. Kaikki suhteet olivat päättyneet eroon, eikä mies ollut minkäänlaisissa väleissä ex-puolisoiden kanssa. Syy eroihin oli aina ex-puolisossa ja varsinkaan ensimmäisen vaimon mustamaalaamisesta ei tullut loppua.

Mies oli kuitenkin todella mukava, komea, urheilullinen, hyvässä työssä, fiksu ja sosiaalinen... vaikutti ihan unelmakumppanilta ensimmäisinä kuukausina. Hiljensin siis mielessä olevat epäilykset.  Mies osoittautui todella hallitsevaksi ja äkkipikaiseksi persoonaksi, jota välillä jopa vähän pelkäsin, vaikka ei minuun koskaan käynytkään varsinaisesti kiinni. Hän teki mitä lystäsi kysymättä kodin yhteisiin asioihin minun mielipidettäni. Hän oli pihi, merkkasi kaiken mahdollisen excell-taulukoihin joiden kanssa vietti aikaansa, eikä ottanut missään asiassa huomioon sitä, miltä jokin asia saattaisi tuntua, vain hinta merkitsi jotakin. Tunneäly puuttui täysin. 

Olimme yhdessä vuoden ja kun ero tuli, ymmärsin täysin miksi oli tullut ero myös niiden ex-puolisoiden kanssa. 

Jouko perkele saanut sinutkin loukkuun 😀👌

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiinnostus toisiin naisiin, kykenemättömyys itkeä ja lohduttaa.

Kykenemättömyys lohduttaa on kamalaa, mutta se on ollut jokaisen miesystäväni piirre. Eivät pysty ollenkaan käsittelemään toisen ihmisen tunnetilaa, saati omaansa. Aika iso varoitusmerkki, mutta en tiedä onko muunlaisia miehiä olemassakaan.

Kykenetkö itse lohduttamaan? Miten toimit, jos miehesi itkee sinun edessäsi jostain omasta mielestäsi vähäpätöisestä asiasta? Olisi oikeasti kiva tietää, koska olen itse tuollainen mies, joka ei osaa lohduttaa muuta kuin halaamalla ja sanomalla jotain tyyliin "kyllä se siitä". 

Vierailija kirjoitti:

En tiedä oliko narsisti vai mikä.

Oli tietenkin, kuten kaikilla muillakin täällä. 

Vierailija kirjoitti:

Mies ei halunnut riidellä. Pidin sitä hyvänä asiana, koska lapsuudenkodissani valta-asetelma oli ollut täysin epäoikeudenmukainen. Narsisti-isä raivosi ja kiltti äiti alistui. Se oli minulle malli riitelystä ja vältteli sitä omassa liitossani viimeiseen asti. Vaikeista asioista vaiettiin.

Meillä vaiettiin myös kaikesta vaikeasta eikä keskusteltu ikinä mistään tärkeästä, mutta ei se silti molemminpuolista raivoamista estänyt..

Itseasiassa sehän vaan ruokki sitä kun kumpikaan ei osannut keskustella (tämä oppi siis lapsuudesta) eikä myöskään ottaa toista huomioon missään asiassa, kun mistään ei puhuttu vaan ainoastaan oletettiin toisenkin ajattelevan samoin. Ja sitten syytettiin toisen kantaa vääräksi ja erimieltä olemista suurin piirtein pelkäksi tahalliseksi kiusanteoksi.

Jotenkin hassuakin näin jälkeenpäin miettiä tuota aikaa, että miksi sitä edes halusi olla parisuhteessa kun kerran toiseen tutustuminen ei kiinnostanut oikein missään vaiheessa ja sen minkä tutustui odottikin muuttuvan ajan kanssa toisenlaiseksi.

Miksi se olikin niin tärkeää tuolloin, että voi sanoa olevansa varattu?

Tärkein vinkki on, että ikinä ei pidä tyytyä keneenkään ja kelpuuttaa kuka vaan (joka kelpuuttaa sinut) jotta olisi joku. Ei sellainen suhde voi muuta ollakaan kuin huono.

Vierailija kirjoitti:

Sisäinen ääni varoitti, en kuunnellut sitä.

Samoin. Läsnäolon ja yhteyden puute.

Mies ei milloinkaan kysellyt minun asioistani , taustoistani lausetta pidempään.

Eli ollut todella kiinnostunut minun persoonasta, minun tunne-elämästä.

Ei kysynyt millainen lapsuus oli, mitä tykkäsin tehdä, miksi valitsin juuri tuon auton tai asunnon, ketkä ovat parhaat ystäväni, montako siskoa minulla on, mistä unelmoin, mitä haluaisin tehdä yhdessä ensi kesänä tai jouluna, millaisen lemminkin ottaa, mitkä ovat lempivärejäni.

Hän oli jo silloin empatiakyvytön ja kiinnostunut vain itsestään. En missään tilanteessa kuulumisineeni, tunteineni, ajatuksineen ole riittänyt viemään hänen koko huomiotaan. En tuntenut milloinkaan todellista läsnäoloa, pysähtymistä äärelleni.

Narsistiksi paljastui.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nää ketkä ihmettelee miksi joku on huonossa suhteessa pitkään.. kotikasvatus on usein syy siihen, miksi huonon kohtelun vaan sivuuttaa. Niitä arvoja mitä lapsuudenkodista oppii, soveltaa sitten (ainakin minä sovelsin) vähän turhan suoraan ja kyseenalaistamatta.

Esimerkiksi:

Kotona opetettiin, että vähäosaisia ja niitä keillä on vähemmän pitää auttaa. Auttaminen on hyve. Kyllä ja jokaisen meidän pitäisikin pyrkiä siihen.. mutta.. nuorena tapasin pojan, joka oli sotkenut raha-asiansa pikavipeillä, lainoilla, osamaksuilla ja pahinta oli ettei tuntunut jotenkin ymmärtävän miksi hän nyt joutui "kuseen" eikä tehnyt elettäkään korjatakseen asioitaan. No minähän aloin auttamaan ja pelastamaan, pojalle tuli helpompi elämä kuin manulle illallinen. Alkoi loisia minunkin lompakollani, eikä suostunut lopulta muuttamaan ulos kämpästäni. Tarvitsi minua tukemaan taloudellisesti ja järjestelemään elämäänsä. Ajattelin, että hän muuttuu, kun autan häntä. Nykyään parisuhteeseen ehdoton edellytys on se, että raha-asiansa hoitaa itse.

Ikävä kyllä isovanhempani olivat sellaisia, etteivät kovin pitäneet minusta ja arvostelivat esim ulkonäköäni jo ollessani ihan pieni lapsi. Vanhempani jotenkin sivuuttivat tämän niin, että "eikä kun ne tykkää susta". Näitä esimerkkejä on muitakin, että he eivät uskaltaneet puuttua ja pehmentelivät vaan kiusaamista. Omaksuin sitten itsekin kuin varkain sen, että se ei haittaa jos mua kiusataan, voihan se silti tykätä. Jo ala-asteella oli "kavereita" jotka kiusasi, silti vaan roikuin mukana enkä puolustanut itseäni. Puhumattakaan siitä, miten sitten annoin nuoruuden poikaystävieni minua kohdella. Koitin vaan mukautua ja miellyttää, ajattelin että vika on sitten varmaan minussa.

Ei mikään ihme. Se sinun vanhempasi on heidän lapsensa eli mieti millaista on ollut kasvaa aikuiseksi tuollaisten vanhempien kanssa. Sinulle ne sentään oli "vain" isovanhemmat.

Näitä ihmisiä on ollut paljon jotka piti kaikin tavoin huolta siitä, että "kasvatuksella" saadaan kitketyksi kaikenlainen itsekunnioitus ja terve itsevarmuus lapsesta jota toki kutsuttiinkin pelkästään ylpeydeksi. On heitä varmasti vieläkin, mutta tuo "kasvatusoppi" on onneksi jo väistynyt pois vaikka aiemmin se taisi olla ihan valtavirtaa.

Ja näitä omassa lapsuudessa opittuja käytösmalleja sitten toistetaan jopa alitajuntaisesti myös omien lasten kanssa ja pidetään esim aivan normaalina sanoa omille perheenjäsenille vaikka mitä ilkeää, koska siihen tyyliin kommunikoida on totuttu. Onhan sitä niitäkin, jotka ei juuri puhua pukahda paitsi sitten kun on jotain kritisoitavaa tai ilkuttavaa.

Ja usein nämä ketjussa jo mainitutkin kaikesta keskustelusta kimpaantuvat ja normaalit asiat/tapahtumatkin ainoastaan syyllistämisenä ja henkilökohtaisena loukkauksena kokevat ihmiset onkin todennäköisesti kasvatettu juurikin syyttämällä/syyllistämällä eikä lapsuudenperheessä ole ollut oikein minkäänlaista keskustelukulttuuria. On puhuttu vain silloin kun on sanottavana jotain negatiivista. Ja sitähän on riittänyt ettei vaan lapsi tosiaan ylpisty. 

Kasvatuksesta on tosiaan puuttunut kokonaan kaikki kannustus, lempeys ja lämpö eikä lapsen ole sallittu epäonnistua eikä edes opetella mitään, vaan kaikki on pitänyt osata kerrasta ja kun se ei onnistu, niin sitten on raivottu sekä syyllistäen todettu ettei sinusta mihinkään ole. Tämän lisäksi on sitten syyllistetty ihan kaikesta mahdollisesta ja luonnollisesti myös asioista joihin ei itsellä ole ollut osaa, ei arpaa eikä edes mahdollisuutta vaikuttaa. Sille syyllisten ainaiselle etsimiselle on joissakin suvuissa jo pitkät perinteet :(

Useinhan nämä syyllistyjät eivät itsekään ole mitenkään puheliaita (paitsi ehkä päivän säästä) ja ns asiaa puhutaan vain silloin kun joku toinen ei osaa jotain, tekee jotain väärin tai muuten vaan ärsyttää. Ja se on tietenkin muiden syy.

Onneksi tuollainen on jo menneiden vuosikymmenten juttuja. Nykypäivänä lapsia kasvatetaan toisin. Oppivat tuntemaan itsensä ja heitä kannustetaan oikeudenmukaisuuteen, rehellisyyteen ja terveellä tavalla omaksuttuun moraalinormistoon. Tiedostavat oikean ja väärän eivätkä ole mustavalkoisia muuta kuin silloin jos tunnistavat huijauksen.

Ei nämä edellä mainitulla tavalla kasvatetut, vielä/vasta keski-ikäiset varmasti itseään kovin onnekkaaksi tunne. Eikä varmasti tunne heidän (ex-) puolisotkaan.

Se on sääli, että tuolla kasvatusmetodilla on tuhottu niin monta elämää jota kenelläkään ei yhtä enempää ole. Eikä ne ongelmat kohdistu vain parisuhteisiin vaan usein tuollainen lannistamalla ja syyllistämällä kasvatettu on huonoitsetuntoisena myös alisuorittaja ja arka yrittämäänkään mitään, kun pelkää epäonnistuvansa. Eikä tuota välttämättä edes itse hoksaa, koska se pelko on niin alitajunnassa ja selkäytimeen iskostettu, että se en mä kuitenkaan osaa/onnistu- ajatus tulee automaattisesti. Jonkun toisin kasvatetun silmin tämä alisuorittaminen sitten näyttäytyy pelkkänä saamattomuutena ja laiskuutena.

Taatusti se (liian) erilaisen ihmisen kanssa yhteiselo on raskasta ja hankalaa, mutta monikin ärsytys voisi jopa kadota sillä, että suhteessa oikeasti keskusteltaisiin ja tutustuttaisiin toiseen sekä yritettäisiin ymmärtää sen toisenkin näkökulmaa ja jopa lähtökohtia. Ja tämä siis jo siinä vaiheessa kun vasta tapaillaan eli ennen kun edes aletaan harkita yhteenmuuttoa ym.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sisäinen ääni varoitti, en kuunnellut sitä.

Samoin. Läsnäolon ja yhteyden puute.

Mies ei milloinkaan kysellyt minun asioistani , taustoistani lausetta pidempään.

Eli ollut todella kiinnostunut minun persoonasta, minun tunne-elämästä.

Ei kysynyt millainen lapsuus oli, mitä tykkäsin tehdä, miksi valitsin juuri tuon auton tai asunnon, ketkä ovat parhaat ystäväni, montako siskoa minulla on, mistä unelmoin, mitä haluaisin tehdä yhdessä ensi kesänä tai jouluna, millaisen lemminkin ottaa, mitkä ovat lempivärejäni.

Hän oli jo silloin empatiakyvytön ja kiinnostunut vain itsestään. En missään tilanteessa kuulumisineeni, tunteineni, ajatuksineen ole riittänyt viemään hänen koko huomiotaan. En tuntenut milloinkaan todellista läsnäoloa, pysähtymistä äärelleni.

Narsistiksi paljastui.

En usko, että itselläni jokainen kumppani olisi narsisti ollut mutta tuollaista se on jokaisen kanssa ollut. Ei minkäänlaista kiinnostusta aitoon tutustumiseen eikä kyllä itsestäänkään kertomiseen vaan asenne on ollut enemmän älä utele ja kuuluuko se muka sulle. Nykyhetkeä ja tulevaisuutta koskevat keskustelut taas sai aikaan joko pakene-reaktion tai sitten ykskantaan toteamuksen, että älä mene asioiden edelle. 

Ja siis tosiaankaan en mitään naimisiinmenoa tai lastentekoa edes ehdotellut ;-)

Menen viereen tai muuten lähelle. Toista ja tilannetta lukien saatan laittaa käden ympärille, silittää, kysyä haluaako tulla maate, rintaa vasten tms. Riippuu aivan tilanteesta. Juttelen aika vähän, mutta jotain hyväksyvää, kuten ei haittaa... Tai sanon että on mukava saada olla lähellä, kysyn voinko auttaa tai pahoittelen kun en osaa sanoa mitään fiksumpaa. Ei yleensä ole tarvinnutkaan osata. Pelkkä hyväksyvä lösnäolo, turva ja empatian tuntu on tärkeintä. Eli sinulla on jo mielestäni oikein hyvä perusta lohduttamiseen, ei se mitään hirmuisen erikoista vaadi.

Todella ne, jotka eivät kertakaikkisesti osaa lohduttaa, menevät ihan lukkoon, poistuvat tilanteesta tai alkavat itse oireilla, syyllistää ja haukkua. Tätä tapahtuu harmillisen paljon, sillä ihmiset jitka eivät itse koe saavansa tuntea tällaisia "heikkouksia" eivät usein kestä sitä toisiltakaan.

Edellinen siis vastaus lohdutuskysymykseen.

Mies, näin lohdutat itkevää: Halaa, ota lähelle, silittele selkää tai hiuksia. Sano lempeällä äänellä esim. Voi kulta, kyllä se siitä helpottaa, ei ole mitään hätää, kyllä tästä selvitään, mä olen tässä sun kanssa. Tarjoa nenäliinaa. Jatka tätä niin kauan kunnes toinen on toennut. 

Ei ole vaikeaa. Toimii naisiin ja lapsiin, uskoisin että myös miehiin pienin muutoksin. 

Nainen sai yöllisiä hulluuskohtauksia ja valvotti minua aamuun ja jankkasi sekavia juttuja, joista en tajunnut mitään. Päivällä oli pääosin ihan normaali. Olisi pitänyt jo aikaisemmin ymmärtää, että homma alkaa käydä turhan vaikeaksi jossain vaiheessa, kun mihinkään hoitoon tai lääkitykseen hän ei suostunut.

Vierailija kirjoitti:

En huolestunut vaikka mies ajoi takaa mökkimetsässä ilman housuja ja mölisi. Heitteli myös kepeillä ja raahasi tukasta.

Vakava asia, mutta silti tämä viesti hymyilytti=)

Vierailija kirjoitti:

Menen viereen tai muuten lähelle. Toista ja tilannetta lukien saatan laittaa käden ympärille, silittää, kysyä haluaako tulla maate, rintaa vasten tms. Riippuu aivan tilanteesta. Juttelen aika vähän, mutta jotain hyväksyvää, kuten ei haittaa... Tai sanon että on mukava saada olla lähellä, kysyn voinko auttaa tai pahoittelen kun en osaa sanoa mitään fiksumpaa. Ei yleensä ole tarvinnutkaan osata. Pelkkä hyväksyvä lösnäolo, turva ja empatian tuntu on tärkeintä. Eli sinulla on jo mielestäni oikein hyvä perusta lohduttamiseen, ei se mitään hirmuisen erikoista vaadi.

Todella ne, jotka eivät kertakaikkisesti osaa lohduttaa, menevät ihan lukkoon, poistuvat tilanteesta tai alkavat itse oireilla, syyllistää ja haukkua. Tätä tapahtuu harmillisen paljon, sillä ihmiset jitka eivät itse koe saavansa tuntea tällaisia "heikkouksia" eivät usein kestä sitä toisiltakaan.

Eräs sukulaiseni on todella huono lohduttaja. Kun hänen puolisonsa joutui sairaalaan, niin hänen rektionsa oli räjähtää nauruun sairaalavuoteen äärellä, koska kumppani oli kuulemma niin huvittavan näköinen letkujen keskellä. Kun oma puolisoni oli sairastunut todella vakavasti, kyseinen sukulainen vain antoi puhelimen heti puolisolleen. Ymmärrän toki, että ovat vaikeita tilanteita/aiheita keskustella, mutta silloin on ok todeta, että ei osa sanoa oikein mitään ja ihan vain kuunnella, miltä toisesta tuntuu. Ei ainakaan naureskella niin, että toinen pillahtaa itkuun.