Lue keskustelun säännöt.
Missä vaiheessa totesit ettei uusperhe-elämä olekaan sinua varten?
Olen kertakaikkisen turhautunut uusperheellisyyteen. Pelkäsin omaa sopeutumattomuttani jo siinä vaiheessa kun tähän kelkkaan lähdin, ja nyt varmaan lentää kuraa niskaan, mutta jotenkin ajattelin että sopeudun lopulta. Muutama vuosi menikin ihan ok, mutta kun oma lapsi aikuistui ja muutti pois niin nyt tämä on muuttunut sietämättömäksi.
Miehen lapset sinänsä ovat ihan ok ja mukavia, mutta en kertakaikkiaan meinaa kestää kun ovat täällä joka toinen viikonloppu ja lomilla tietty enemmänkin. Olen koittanut järjestää nuo viikonloput täyteen omia menoja ja harrastuksia, mutta se ei sovi miehelle vaan hän mököttää kun en ole paikalla ja läsnä. Ahdistus kasvaa ja kasvaa eikä keskusteluista huolimatta tunnu löytyvän mitään keskitietä. Tykkään miehestä valtavasti ja kun olemme kahdestaan, niin kaikki on todella hyvin enkä hänestä haluaisi luopua. En vaan tiedä pystynkö odottamaan seuraavia 10 vuotta että miehen lapset eivät meillä enää niin notkuisi. Jos jostain syystä tänne muuttaisivat, niin lähtisin saman tien. Nyt kuitenkin verrattain vähän ovat niin mietin saisinko jotenkin sopeutettua itseni tähän vai pitäisikö vaan lähteä
Kommentit (1149)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos on vastikään eronnut ja juuri järjestänyt omien lastensa kanssa uutta elämää, niin ei kannata heti rynnätä asumaan yhteiseen asuntoon sen ensimmäisen uudenihastuksen kanssa. Kannattaa katsella pidempään ja vasta sitten tehdä ratkaisuja mikäli sitten vielä on sitä mieltä. Se on lapsille aika rankkaa se uusiin mahdollisiin isän/äidin puolisoehdokkaisiin tutustuminen.
Joskus ei tuokaan auta vaikka kuinka odottelee. Jotkut lapset eivät vaan pääse yli siitä että heidän isänsä on uudessa suhteessa, ei se mene ohi ennen kuin saavat tahtonsa perille elikkä että iskä on vaan heidän ja nyksä savustetaan ulos.
Itsellä tilanne että miehen aikuinen tytär 28 v edelleen asuu kotona, ei lähe kulumallakaan, ikään kuin tarkkailee tilannetta, asuu ilmaiseksi ja isänsä (on varakas), ei halua painostaa häntä. Tällä ollaan menty jo 5 vuotta, miehen exä on ihan ok. Tytär on vaan päättänyt ettei se ole hän joka luovuttaa..
En minäkään ole luovuttamassa joten katotaan onko hän valmis uhraamaan koko itsellisen elämänsä tämän saavutuksen eteen..Asutteko Jenkeissä kun lapsi asuu kotonaan vielä tuon ikäisenä? Lapsi muuttaa vasta kun menee naimisiin? :D
Mun mieheni muutti pois kotoa 28 vuotiaana.
Lukion jälkeen opiskeli, kävi välillä intissä, valmistui ja aloitti aspin. Appivanhemmilla on myös iso talo.
Aloitti aspin säästämisen 25 vuotiaana ja just oli säästötavoite täynnä, kun nähtiin
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla itselläni on kumppani joka on lapseton eikä halua omia biologisia lapsia. Ollaan 8kk oltu yhdessä, mutta etäsuhde 500km matkalla. Itsellä yksi pieni lapsi (alle kouluikäinen).
Mä olen alusta asti tehnyt selväksi että lapsi on minun biologisesti hankkimani exän kanssa ja että lapsella on isä. Ketään "kakkosisää" en halua ikinäkään hänestä luoda ja että lapsen velvollisuudet on aina minulla, ei hänellä. En tiedä ajattelenko jotenkin vanhanaikaisesti valtavirtaan verraten, mutta kun en halua alkaa leikkiä kotia ja pakottaa toista "isän rooliin" :D Olen todennut että häneltä pyydän vain että on turvallinen aikuinen lapselleni, jota hän kyllä varmasti on. Ei hänen kuulu kuskata harrastuksiin tai hakea hoidosta jne, ne on minun velvollisuuksia omaa lastani kohtaan. Mutta ihanaa oli, että esim kun olin lasta hakemassa niin oli kaikille lämmittänyt ruuan valmiiksi. Posteja pieniä tekoja arkeen (joita tekee meidän ollessa kahden), ei lapsen kasvatusvastuuta. Se on mun ajatusmaailmassa bio-vanhempien vastuu.
Ovat vasta pari kertaa viettäneet yhtä aikaa aikaa minun luonani ha näen sen hyvänä sekä mieheni että lapseni kannalta. Rauhallisuus on valttia ja etäsuhde kiva kun ei kasaudu paineita siitä että "pitäisikö yhdessä asua". Lapsen ollessa isällä vietetään aikuisten aikaa ja hitaasti vuosien aikana lisätään aikaa kolmestaan. Ei elämässä ole kiire mihinkään vaan pitää nauttia matkasta <3
Naisilta tulee aina tekosyyt millä kaikki muut vastuutetaan huolehtimaan oman lapsen eduista
Minun asiakkaani ovat päätyneet eroon silloin, kun toiselta loppu tahto. Eli ei enää halua muutosta. Mutta usein muutos on mahdollinen. Se vaatii vain paljon sitkeyttä, arjen pieniä mutta sitäkin hankalampia valintoja, joilla tehdään se itse muutos ja nöyryyttä.
Jokainen uusperhe on yksilöllinen, samoin sen jäsen ja lähipiiri, elämänolosuhteet Siksi ei ole yhtä ja oikeaa tapaa elää uusperhe-elämää tai olla bonusvanhempi. Se riippuu niin monesta seikasta.
Kuten jotkut ovat kommentoineetkin, niin tosiaan, kun erotaan, ei voida olettaa että entinen puoliso pysyy poissa normaalista elämästä, ei muodosta parisuhdetta ja perhettä eron jälkeen. Eikä eksällä ole siihen sanomista: jokaiselle tulee antaa vapaus elää omaa elämää. Jokaisen vanhemmuus on myös omanlaistaan ja sen sijaan että keskittyy entisen puolison vanhemmuutteen, on parempi keskittyä omaan vanhemmuuteen. Lasta ei tarvitse pelastaa tai suojella toiselta biologiselta vanhemmalta, uusilta kumppaneilta, eikä hänen uudelta elämältä. Entiset puolisot voisivat ehkä enemmänkin tukea, jos lasten elämään tulee uusi ihminen, että lapsi saa mahdollisimman hyvän suhteen tuon uuden ihmisen kanssa, sen sijaan että hajoittaa ja pyrkii sabotoimaan sitä. Mahdollisimman monta hyvää ja välittävää aikuista lapsen elämässä on aina rikkaus.
Toisaalta uusien bonusvanhempien on myös hyvä kuulostella itseään, puolisoa ja lapsia, ihan rauhassa ja antaa tilaa identiteetin muokkautumiselle. Ja bonuksellakin on oikeudet: vaikuttaa päätöksiin, jotka koskevat hänen elämäänsä, hänen parisuhdettaan, hänen kotiaan. Ja erityisesti: bonusvanhemmallakin on oikeus, tehdä virheitä, saada anteeksi.
Kun puhumme lapsen edusta, on hyvä kysyä, mitä se lopulta on. Kaikki ”lapsen eteen tehty” ei välttämättä ole lapselle eduksi, pitkällä tähtäimellä. Lapsen ”pelastaminen” vaikeilta tunteilta tai haastavilta tilanteilta ei myöskään aina ole lapsen etu. Voi olla että siinä tiedostamissa pelastaakin itseään. Ja rakkaus lapseen on eri rakkautta kuin rakkaus puolisoon. Ne eivät kilpaile samassa sarjassa.
On myös tärkeää ettemme ole vain vanhempi ja hylkää omaa aikuista elämää. Lapselle on hyvä nähdä, että aikuisuudessa on muutakin kuin pelkkiä velvollisuuksia, jotain tavoiteltavaa, mitä hänellä ei lapsensa ole. Myös parisuhde, jota elämme, voi todennäköisesti olla myös malli, jonka annamme lapselle aikuisuuteen parisuhteesta jonka hän hankkii.
Lapselle on hyvä opettaa että aikuinen voi rakastaa montaa ihmistä, eikä toiselle annettu rakkaus ole häneltä pois, vaikka se aiheuttaisikin haastavia tunteita.
Lapselle on hyvä myös opettaa vastuullisuutta, rajoja ja empatia. Sen usein unohdamme tässä maailmassa ja ohjaudumme vanhemmuudessa olemaan vain se ”parempi vanhempi”: Yritämme ohjailla toista vanhempaa.
Uusperheellisillä aikuisilla on oikeus parisuhteeseen ja romantiikkaan ja kahdenkeskiseen aikaan. Kun parisuhde voi hyvin, jaksaa paremmin ja motivoituu paremmin myös toisen lasten äärellä.
Ja usein lapsen kipu voi lopulta juontaa lopulta juurensa myös ydinperheaikoihin.
Tietenkin jos on kyse vakavista laiminlyönneistä, henkisestä tai fyysisestä väkivallasta tvs on asia toisin. Niistä en luonnollisistikaan puhe. Silloin viranomaiset on se paikka, jotka voivat auttaa.
Taru Meritie, uusperhasintuntija, terapeutti, www.uusperhe. fi
Sarvukh kirjoitti:
Uskomatonta, miten tämä pitää sanoa aikuisille. Lapset ovat vanhemmilleen aina etusijalla. AINA. Jos menette yhteen vanhemman kanssa, lapset tulevat aina olemaan tärkeimpiä hänelle. Jos haluatte jakamatonta huomiota, hankkikaa koira.
No, väite pitää osittain paikkansa.
Toki lapset pelastetaan palavasta talosta, mutta loppupeleissä lapset ovat meillä vain lainassa. Kyllä se parisuhde pitää hoitaa niin, että kun lapset muuttavat pois, on parisuhteestakin jotain vielä jäljellä. Tämä pätee ihan ydinperheessäkin.
Uusperheessä ei taas ole muuta yhdistävää tekijää kuin parisuhde. Lapset eivät ole se liima, vaan parisuhde on. Siksi parisuhde on vain asetettava tärkeimmäksi asiaksi, mikäli sen haluaa jatkuvan. Jos ei halua, niin sitten voi lapset laittaa etusijalle.
Se, että laittaa parisuhteen etusijalle ei tarkoita, etteikö lapsista pidetä huolta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itse kasvoin uusperheessä ja aistin koko ajan, ettei isäpuoli minusta pidä. Enkä minä hänestä. Myöhemmin olen ymmärtänyt miten mahdoton kuvio se oli ja olen kiitollinen, että isäpuoli ei kuitenkaan ollut sen ilkeämpi. Hän oli vain kylmä ja välinpitämätön.
Kuinka paljon nämä bonusvanhemmat oikein olivat teidän elämässä?
Minä elin uusperheessä, lapset olivat teini-iän kynnyksellä, kun yhteen muutettiin. Arkisin lapset eivät edes nähneet isäpuoltaan. Hän tuli kotiin aika vasta uutisten aikasn. Minä olin lasten kanssa ja söimme kolmistaan. Viikonloppuisin emme paljoakaan olleet ns perheenä, koska lapsilla omia menoja.
Isäpuoli ihan tykkäsi lapsistani,mutta vaikka ei olisi tykännyt, niin miten lapseni olisivat edes tajunneet asiaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuntuu, että Tinderissä suurin osa miehistä, joilla on pieniäkin lapsia, haluavat vain lapsettomia naisia.
Täytyy kestää uusperhe arkea tai sitten vain taas jälleen kertaa erota suhteessa. Ihan loogista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sarvukh kirjoitti:
Uskomatonta, miten tämä pitää sanoa aikuisille. Lapset ovat vanhemmilleen aina etusijalla. AINA. Jos menette yhteen vanhemman kanssa, lapset tulevat aina olemaan tärkeimpiä hänelle. Jos haluatte jakamatonta huomiota, hankkikaa koira.
No, väite pitää osittain paikkansa.
Toki lapset pelastetaan palavasta talosta, mutta loppupeleissä lapset ovat meillä vain lainassa. Kyllä se parisuhde pitää hoitaa niin, että kun lapset muuttavat pois, on parisuhteestakin jotain vielä jäljellä. Tämä pätee ihan ydinperheessäkin.
Uusperheessä ei taas ole muuta yhdistävää tekijää kuin parisuhde. Lapset eivät ole se liima, vaan parisuhde on. Siksi parisuhde on vain asetettava tärkeimmäksi asiaksi, mikäli sen haluaa jatkuvan. Jos ei halua, niin sitten voi lapset laittaa etusijalle.
Se, että laittaa parisuhteen etusijalle ei tarkoita, etteikö lapsista pidetä huolta.
Tästä olen täysin samaa mieltä. Siksi mä en perusta uusperhettä vaikka olenkin löytänyt elämäni rakkauden vasta eroni jälkeen. Pelkäisin menettäväni sen rakkauden ja siitä syntyneen parisuhteen uusperheelle. En halua sitä. Sinnittelen muutaman vuoden eri osoitteissa. Jos tää on niin suuri rakkaus kuin uskon, se kestää kyllä ne vuodet.
Vierailija kirjoitti:
Täytyy kestää uusperhe arkea tai sitten vain taas jälleen kertaa erota suhteessa. Ihan loogista.
Tai ehkä ottaa takapakkia ja muuttaa eri osoitteisiin? Jos oikeasti rakastaa, kuinka siitä voi luopua?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se oli aika pian eron jälkeen jollain treffeillä, kun oltiin lasten kanssa puistossa. Ja omat lapset elää uusioperheessä, eivätkä kokemukset ole hyviä. Niinpä en ole ryhtynyt omaa uutta perhettä rakentamaan, että heillä olis edes joku rauhallinen paikka
1995 yritin puoli vuotta, enkå.ole sen koommin sotkeutunut niihin kuvioihin.
M53
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla uusperhe-elämä vakavassa harkinnassa.
Omat lapseni ovat jo aikuisia, pois kotoa muuttaneita.
Miehellä 10-vuotias, joka on puolet kuukaudesta paikalla + lomilla enemmän.
Mulla ainakin jo ajatuksen tasolla paljon sopeutumisongelmia. 😬Entäs sillä lapsella? Onko hänellä sopeutumisongelmia, vai kysyykö häneltä kukaan?
On kysytty, huoli pois. 😊👍
En ole muuttanut, enkä aiokaan muuttaa lapsen (ja hänen isänsä) kotiin asioita mutkistamaan, ja heidän kuvioitaan "sotkemaan."
Vierailija kirjoitti:
1995 yritin puoli vuotta, enkå.ole sen koommin sotkeutunut niihin kuvioihin.
M53
;D
Ystäväni kysyi voisinko yrittää oppia tai ymmärtää tilannettani jotenkin paremmin.
Kysyin et kuulostaako asetelmani tosiaan sinusta miellyttävältä ja helpolta. Voisitko sinä itse muuttaa uusperheeseen?
Hän vastasi äkkiä: "Minä?!? Apua! En todellakaan!!!"
Heti.
Parisuhde ja rakkaus, sensuaalinen, eroottinen lataus loppui.
T: Nainen
Uusperheessä on omat haasteensa ja niitä on monenlaisia. Yksi elämänalue, jossa kulttuurit voivat olla hyvin erilaisia, on ruokailutottumukset.
Mieleen tulee vanha tapaus, josta me kaikki voimme oppia. Minun lapsuudessani eli samassa pihapiirissä perhe, jossa äitipuoli teki jauhelihakeittoa kissanlihasta. Syötti omille ja miehensä lapsille ja saatiin sinne tulla syömään me naapurin mukulatkin.
Siinä talon liepeillä liikkui siis paljon kulkukissoja ja niitä se nainen pyydysti ja niistä se keittonsa keitti. Ei ne keitot huonoja olleet, mutta kyllä me alettiin niitä vähän vieroksua, kun ymmärrettiin, mistä ne oli valmistettu.
Uusperheessäkin on siis syytä tarkkailla naapureitaan ja tarkkailla myös itseään. Hiljaa hyvä tulee, sanoo sananlaskukin.
Ruokailutavoista voi kyllä tulla pahojakin ristiriitoja, jos aikuiset eivät osaa sopia asioista järkevästi ja ymmärrä vetää yhteistä linjaa.
Mutta ei kai kukaan enää nykypäivänä mitään kissanlihakeittoja tarjoa. Tuon tapahtuman täytyy olla sota-ajalta. Siis toisen maailmansodan, joka Suomessa kulkee Jatkosodan nimellä.
Kyllä on yhteinen vastuu, ja lapset tulee ensin, ihan kaikki perheen lapset. Kun parhaimmillaan jo kahden perheen lapsien perheet on menneet rikki höystettynä yhteisillä, on sen uuden perheen aikusilla ihan täysi yhteinen vastuu siitä että homma toimii ja kaikki lapset on yhdenvertaisia ja onnellisia. Ja nimenomaan niin että se parisuhde sitä perhettä kantaa, etenkin kun ei ole mitään biosuhdetta kaikkiin lapsiin.
Puolisoni lapsella oli ongelmia, ja joutui tästä syystä sossun tarkkailun alle. Siellä me tosiaan kaikki bio- ja muut vanhemmat sossun kanssa neuvoteltiin miten homma saadaan raiteilleen ihan sossun käskystä. Se on sitä aikuisten vastuunkantoa. Mieti kun siinä olis sanonu puolisolle, että sun lapsi, sun ongelma. Huh! Eikä tosiaan ole aina tuollaiset asiat helppoja, ja monesti miettii onko tää sen arvoista, mutta se on valinta.
Eihän siitä mitään tulis, jos oltais olevinaan perhe mut kumpikin puoliso ajais vaan itsensä ja oman pirkko-petterinsä asiaa. Ja koska monet tekee noin, on sit niitä moneen kertaan hajonneita perheitä, ei se taidakkaan olla se lapsen etu?