Lue keskustelun säännöt.
Missä vaiheessa totesit ettei uusperhe-elämä olekaan sinua varten?
Olen kertakaikkisen turhautunut uusperheellisyyteen. Pelkäsin omaa sopeutumattomuttani jo siinä vaiheessa kun tähän kelkkaan lähdin, ja nyt varmaan lentää kuraa niskaan, mutta jotenkin ajattelin että sopeudun lopulta. Muutama vuosi menikin ihan ok, mutta kun oma lapsi aikuistui ja muutti pois niin nyt tämä on muuttunut sietämättömäksi.
Miehen lapset sinänsä ovat ihan ok ja mukavia, mutta en kertakaikkiaan meinaa kestää kun ovat täällä joka toinen viikonloppu ja lomilla tietty enemmänkin. Olen koittanut järjestää nuo viikonloput täyteen omia menoja ja harrastuksia, mutta se ei sovi miehelle vaan hän mököttää kun en ole paikalla ja läsnä. Ahdistus kasvaa ja kasvaa eikä keskusteluista huolimatta tunnu löytyvän mitään keskitietä. Tykkään miehestä valtavasti ja kun olemme kahdestaan, niin kaikki on todella hyvin enkä hänestä haluaisi luopua. En vaan tiedä pystynkö odottamaan seuraavia 10 vuotta että miehen lapset eivät meillä enää niin notkuisi. Jos jostain syystä tänne muuttaisivat, niin lähtisin saman tien. Nyt kuitenkin verrattain vähän ovat niin mietin saisinko jotenkin sopeutettua itseni tähän vai pitäisikö vaan lähteä
Kommentit (1149)
Olen aina tiennyt sen ja siksi en koskaan lähtenytkään siihen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulla on kaksi lasta (15v ja 5 v) ja miehellä jonka kanssa seurustelin pari vuotta oli yksi lapsi (8v) jota tapasi tosi harvoin. En tavannut miehen lasta koskaan, miehen mukaan lapsi oli liian arka että uskaltaisi tutustuttaa uusiin ihmisiin.
Mies oli luonani tosi paljon muttei luonut minkäänlaista suhdetta lapsiini silloin kun lapset olivat luonani samaan aikaan kuin mies. Isällään lapset olivat noin 30% ajasta. Lapset olivat miehelle usein kuin ilmaa. Teinilapseni tietysti meni paljon omissa menoissaan ja ymmärrän ettei tähän paljon luonut suhdetta mutta edes tuo 5 vuotiaani herättänyt miehessä mitään halua tutustua. Lähinnä komensi tätä jos lapsi riehui, ei muuta. Kun mies alkoi puhua yhteenmuutosta, vihelsin pelin poikki. Ei meillä kotona voi pyöriä joku tyyppi joka valitsee vain minut ja lapset on jotain ylimääräisiä ärsykkeitä. Erosin ja päätin että elän kolmistaan lasten kanssa siihen asti että molemmat muuttavat kotoa.
N41
Oletpa tehnyt fiksusti! Moni kun ottaa uuden kumppanin saman katon alle, vaikka lapsen kotiolot huonontuisivat siitä. Mutta kun ei osata olla yksin lasten kanssa. Ja typerimmät tekevät siihen vielä yhteisen "rakkauslapsen", ja sitten taas kohta erotaan.
Nostan hattua sinun kaltaiselle suoraselkäiselle naiselle, joka todellakin laittaa lapsien hyvät kotiolot etusijalle.
Vierailija kirjoitti:
Olen aina tiennyt sen ja siksi en koskaan lähtenytkään siihen.
Sama juttu itselläni. Tiedän kokemattakin sen olevan hyvin ahdistavaa. Kun kerran olen päättänyt olla tekemättä omia lapsia, niin en silloin jaksaisi toisenkaan lapsia. Ja vielä kun moni mies olettaa ja odottaa uuden naisystävän hoitavan ja huolehtivan lapsesta, niin ei kiitos. Rakastan rauhallista ja yksinkertaista elämää, niin siihen ei todellakaan kuulu eikä tule kuulumaankaan kenenkään lapset.
Reilu vuosi sitten eron jälkeen olin muutamalla deittipalstalla.. Etukäteen päätin että rajaan pois useamman lapset yh:t , poikkeavan rumat ja reippaan ylipainoiset.
Olin silloin 56v ja omat pari lasta aikuisia. Tulin huomaamaan että monella 50:llä naisella voi vielä lapsia pyöriä kotona. Samoin ne hieman nuoremmat nätit yh:t heillä monesti lapsia tyyliin 2-3 tai enemmän..
Eli ennakoin jo kättelyssä etten ala isompaa uusio perheen arkea pyörittämään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen aina tiennyt sen ja siksi en koskaan lähtenytkään siihen.
Sama juttu itselläni. Tiedän kokemattakin sen olevan hyvin ahdistavaa. Kun kerran olen päättänyt olla tekemättä omia lapsia, niin en silloin jaksaisi toisenkaan lapsia. Ja vielä kun moni mies olettaa ja odottaa uuden naisystävän hoitavan ja huolehtivan lapsesta, niin ei kiitos. Rakastan rauhallista ja yksinkertaista elämää, niin siihen ei todellakaan kuulu eikä tule kuulumaankaan kenenkään lapset.
Itselläni on lapsi, mutta jouduin toteamaan, etten olisi valmis uusperheeseen, enkä valmis olemaan äitipuoli kenellekään.
Tämän ääneen sanominen vaan tuntuu olevan väärin, oletus vissiin on että naisen pitäisi helposti pystyä rakastamaan toisen lapsia kuin omiaan.
Lisäksi se parisuhteen muodostuminenkin on minulle liian outoa, kun alkuhuumassa pitäisi hypätä heti siihen yhteiseen lapsiarkeen. Jos kaipaat enemmän kaksistaanoloa, olet itsekäs joka ei ymmärrä lasten olevan aina ykkösiä.
Joten joo, päätin että suhteet on minun osiltani suhteiltu siihen saakka, että omani lähestyy täysikää. Ei ole minusta noihin kuvioihin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Asiaa tullut ajateltua monelta eri kantilta tässä nyt seurustelun edetessä, ja alan päätymään tulokseen että ei ole minua varten myöskään. Itsellä kaksi lasta vuoroviikoin ja naisystävällä kolme jatkuvasti. Tarvittaisiin todella iso asunto ja sen jälkeen minulla ei olisi enää lainkaan lapsivapaata. Tietenkin omat lapset edelleen olisivat vain puolet ajasta, mutta kotonani olisi sitten jatkuvasti lapsia joille joutuisin opettamaan tapoja. Parempi vaan rakentaa omaa elämää omien lasten kanssa ja yhteenmuutto sitten kun ei ole enää ketään nurkissa kummallakaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta tuntuu, että uusioperheissä muhii paljon ongelmia, joista lapset puhuvat vasta aikuisena. Ei niitä osaa lapsena sanoittaa. Itselläni oli isäpuoli, joka hoiti käytännön asiat kunnollisesti, mutta monta kertaa tuli katkuisia kommentteja, joita äitini yritti tasoittaa. Uusioperheissä joutuvat kaikki tasapainoilemaan, ja huonot asiat jäävät kalvamaan. Minulla ei ollut oma isä kuvioissa, mutta uskon että hyppimiset omien isien ja äitien luona rasittavat lasta tosi paljon.
Tältä alkanut taas viime aikoina tuntumaan. Välillä menee paremmin mutta sitten taas ymmärtää, ettei merkitse sille lapsia "omaavalle" puolisolle paljon mitään. Lapsellisen puolison kaikki aika ja energia menee viikko- ja kuukausikaupalla lapsen/lasten ongelmiin ja asioihin eikä sille lapsettomalle osapuolelle jää kuin muruset, jos sitäkään. Ja niistä murusista pitäisi ilmeisesti olla kiitollinen...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tältä alkanut taas viime aikoina tuntumaan. Välillä menee paremmin mutta sitten taas ymmärtää, ettei merkitse sille lapsia "omaavalle" puolisolle paljon mitään. Lapsellisen puolison kaikki aika ja energia menee viikko- ja kuukausikaupalla lapsen/lasten ongelmiin ja asioihin eikä sille lapsettomalle osapuolelle jää kuin muruset, jos sitäkään. Ja niistä murusista pitäisi ilmeisesti olla kiitollinen...
Jatkan vielä, kun täällä ei voi viestejä muokata:
Tosiaan se puoliso antaa yleensä suhteen alussa ruusuisemman kuvan siitä toiselle jäävän ajan määrästä. Kumma kyllä suhteen vakiinnuttua sitä aikaa ei enää olekaan, eikä sitä millään pysty enää järjestämään. Meillä tilanne on mennyt vain huonommaksi, vaikka lapsi on kasvanut suhteen aikana pikkulapsesta teiniksi, ja silti sitä yhteistä aikaa on koko ajan vain vähemmän ja lapsi roikkuu entistä pahemmin äidissään kiinni. Luulin ihan omaan lapsuuteen peilaten, että kävisi päinvastoin.
Vierailija kirjoitti:
Tältä alkanut taas viime aikoina tuntumaan. Välillä menee paremmin mutta sitten taas ymmärtää, ettei merkitse sille lapsia "omaavalle" puolisolle paljon mitään. Lapsellisen puolison kaikki aika ja energia menee viikko- ja kuukausikaupalla lapsen/lasten ongelmiin ja asioihin eikä sille lapsettomalle osapuolelle jää kuin muruset, jos sitäkään. Ja niistä murusista pitäisi ilmeisesti olla kiitollinen...
Olet äiti - tai isäpuolena ikuinen kakkonen. Kuinka moni parisuhde kestää sen? Ja monesti jos ero on ollut vaikea, tai jtn omituista muuten, niin uusi puoliso tulee vasta eksänkin jälkeen! Heillä on kuitenkin pitkä historia ja yhteiset lapset. Muu suku voi myös tukea eksää ja hänet nostetaan "jalustalle".
Kaiken kaikkiaan uusperheet on ihan mahdotonta saada toimimaan, saati olemaan onnellinen perhe. En suosittele kenellekään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos mies näkee lapsiaan vain joka toinen viikonloppu, niin voin elää tämän kanssa. Mutta yhtään enempää en voisi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tältä alkanut taas viime aikoina tuntumaan. Välillä menee paremmin mutta sitten taas ymmärtää, ettei merkitse sille lapsia "omaavalle" puolisolle paljon mitään. Lapsellisen puolison kaikki aika ja energia menee viikko- ja kuukausikaupalla lapsen/lasten ongelmiin ja asioihin eikä sille lapsettomalle osapuolelle jää kuin muruset, jos sitäkään. Ja niistä murusista pitäisi ilmeisesti olla kiitollinen...
Olet äiti - tai isäpuolena ikuinen kakkonen. Kuinka moni parisuhde kestää sen? Ja monesti jos ero on ollut vaikea, tai jtn omituista muuten, niin uusi puoliso tulee vasta eksänkin jälkeen! Heillä on kuitenkin pitkä historia ja yhteiset lapset. Muu suku voi myös tukea eksää ja hänet nostetaan "jalustalle".
Kaiken kaikkiaan uusperheet on ihan mahdotonta saada toimimaan, saati olemaan onnellinen perhe. En suosittele kenellekään.
Osasyy tässä on siinäkin, että puolisoni on kasvattanut/kasvattamassa lapsestaan avuttoman. Jos ei 8-luokkalainen pääse omin avuin alle kilometrin päässä olevaa koulua kauemmas (ja sinnekin hädin tuskin eikä joka päivä), niin silloin vanhemman elämä on sitä jatkuvaa kuskaamista ja lapsen tarpeiden mukaan elämistä. Sitähän se pitää tiettyyn pisteeseen asti ollakin, mutta rajansa kaikella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Silloin kun ryhdytään seukkaamaan ihmisen kanssa jolla on jo edeltävistä suhteista lapsia, suhteeseen lähdetään toisen osapuolen koko paketti hyväksyen ja mukaan ottaen, ja tässä tapauksessa se tarkoittaa myös kumppanin lasten hyväksymistä ja heidän rakentavaa huomioimistaan.
Edellä kerrottu tarkoittaa suhteen vakiintuessa sitä, että ei voi ottaa ja hyväksyä vain puolisoa, vaan pitää ottaa ja hyväksyä myös hänen lapsensa, olivat nuo lapset sitten paikalla kokoaikaisesti tai osa-aikaisesti.
Elin 15 vuotta uusperheen isänä ja isäpuolena. Oli hienoa nähdä eri sukupuolta olevien lasten kasvavan aikuisiksi ja saada nähdä kaikki heidän elämänvaiheensa. Olisin jäänyt paljosta paitsi jos en olisi saanut seurata lasten kasvua ja kehittymistä pennuista nuoriksi aikuisiksi, joiden siivet kantavat nyt jo omillaan.
Koska me elämme vain tasan yhden kerran, hyvin toimiva uusperhe on parhaimmillaan hauska sirkus ja antaa paljon. -Jo lapsia omistavan kanssa suhteen perustavan on kysyttävä itseltään jo suhteen alkuvaiheessa sitä, että onko hän valmis sitoutumaan myös kaikkeen siihen mitä lapset tuovat mukanaan, ja jos vastaus on kyllä, vastauksen täytyy ja tulee kestää niin hyvinä kuin pahoinakin päivinä, sillä niin myrskyt, talvet kuin kesäinen lämmin myötätuuli ja auringonpaiste kuuluvat elämään.
Vierailija kirjoitti:
"Mulle oli viimeinen niitti siinä kun olin maksanut exän lapsille matkan etelään all-inclusive hoidolla. Lapset luulivat että limsahanat ovat täysin rajoituksettomassa käytössä. Huomautin heitä, että kohtuudella - emme ole mitään rosvoja jotka tulevat nipistämään hotellinpitäjän pienistä katteista viimeisetkin muruset. Exän mielestä lapset olivat oikeassa. Se oli osaltani siinä."
All-inclusive palvelussa on idea juurikin se , että ne limsahanat ovat asiakkaalle rajoituksettomassa käytössä. Hotellinpitäjä on huomioinut nämä seikat siinä katteessa, eli all-inclusive-laskutuksessa asiakkaalta. Eli päättele tuosta kuka oli oikeassa, olit maksanut exän lapsille all inclusive palvelun, mutta sitten aloitkin ärtyneenä rajoittamaan tätä palvelua josta lapset nauttivat ,surkutellen hotellinpitäjän katetta ja mieltäen lapset limsarosvoiksi?
Vierailija kirjoitti:
Itse kasvoin uusperheessä ja aistin koko ajan, ettei isäpuoli minusta pidä. Enkä minä hänestä. Myöhemmin olen ymmärtänyt miten mahdoton kuvio se oli ja olen kiitollinen, että isäpuoli ei kuitenkaan ollut sen ilkeämpi. Hän oli vain kylmä ja välinpitämätön.
Mulla on valitettavasti isäpuolena samanlaisia tuntemuksia puolison lasta kohtaan, eli välinpitämättömyyttä. Mutta inhottava en halua olla. Ja puolustuksekseni sanon, että nuo tuntemukset ovat syntyneet ajan kanssa, koska lapsi on alusta asti ollut jollain tavalla inhottava minua kohtaan. Alussa lapsi roikkui minussa kiinni muutaman vuoden, siis ihan kirjaimellisesti roikkui kiinni joka kauppareissulla ja kotonakin. Sen jälkeen kun tein selväksi henkilökohtaiset rajani, niin on ollut monenlaista jatkuvan luonteista tahallista ärsyttämistä lapsen eli nykyisen teinin puolelta. Esim. jokaisen yhteisen lomamme lapsi on pilannut jatkuvalla kiukuttelullaan ja värkkäämisellään, ihan tietoisesti. Lapsella on myös tarve olla koko ajan minun ja äitinsä välissä ja kytätä meidän hellyyden osoituksia, yökkäillä suurieleisesti, yms. Kaikesta huolimatta meillä menee silti lapsen kanssa paljon paremmin kun olemme kahdestaan ja tuo häiriökäyttäytyminen on pahempaa lapsen äidin ollessa paikalla, syytä en tiedä.
Vierailija kirjoitti:
Silloin kun ryhdytään seukkaamaan ihmisen kanssa jolla on jo edeltävistä suhteista lapsia, suhteeseen lähdetään toisen osapuolen koko paketti hyväksyen ja mukaan ottaen, ja tässä tapauksessa se tarkoittaa myös kumppanin lasten hyväksymistä ja heidän rakentavaa huomioimistaan.
Edellä kerrottu tarkoittaa suhteen vakiintuessa sitä, että ei voi ottaa ja hyväksyä vain puolisoa, vaan pitää ottaa ja hyväksyä myös hänen lapsensa, olivat nuo lapset sitten paikalla kokoaikaisesti tai osa-aikaisesti.
Elin 15 vuotta uusperheen isänä ja isäpuolena. Oli hienoa nähdä eri sukupuolta olevien lasten kasvavan aikuisiksi ja saada nähdä kaikki heidän elämänvaiheensa. Olisin jäänyt paljosta paitsi jos en olisi saanut seurata lasten kasvua ja kehittymistä pennuista nuoriksi aikuisiksi, joiden siivet kantavat nyt jo omillaan.
Koska me elämme vain tasan yhden kerran, hyvin toimiva uusperhe on parhaimmillaan hauska sirkus ja antaa
Kaunis ajatus, mutta siihen se jää. Kukaan ei voi ennalta tietää uusperheeseen liittyviä ongelmia ja tunnetiloja. Voi toivoa ja rukoilla, että tulisin pitämään puolison lapsesta ja hän minusta. Tulisin toimeen myös eksän kanssa. Ei olisi mustasukkaisuutta ja ulkopuolisuuden tunnetta. Kaikki vaan rakastaa toisiaan, kun se on alussa niin päätetty ja koska se on aikuismaista.
Meillä ei olisi niin valtavasti uusperhehelvettejä, jos asiat olisi noin helppoja. Parisuhde on tunnesuhde ja on äärimmäisen repivää taistella mustasukkaisuuden ja ulkopuolisuuden tunteiden kanssa. Omassa kodissaan, omassa perheessä. Ei toimi koskaan.
Olen mies jolla on 8-vuotias poika vuoroviikoin. En missään nimessä halua mitään uusioperhettä. En sano että se ei voisi toimia ,mutta ei ole minua varten. Hoidan oman lapseni enkö myöskään kaipaa mitään lapsenhoitajaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Noin reilu vuoden jälkeen kun miehen exä oli riittävästi riehunut ja (yrittänyt) aktiivisesti määräillä meidän perhettä, sanoin että pakkaan kamani jos exää ei saada kuriin. En kertakaikkiaan enää jaksanut sitä sekopäätä enää yhtään. Soitteli meille vähän väliä jopa aamuyöstä, ja määräili millon mitäkin aivan älytöntä, kaikki meidän perheen tekeminen oli hänelle ongelma enkä olisi enää saanut edes lapsen hiuksiakaan laittaa ja satoja muita yhtä sairaita esimerkkejä. Varasteli tahallaan lapsen meidän ostamia tavaroita, teki kiusallaan lasuja ja riehaantui sukkien käytöstäni. Pisti lapsen todella usein kärsimään vain siksi, että sai jotenkin kostettua jotain käsittämätöntä meille. (En liity eroon mitenkään eli ei mitään selitystä vihalle muu kuin kateus/mustasukkaisuus) Ahdistuin tosi paljon siitä, miten paljon pahaa hän teki lapselle, koska minulla oli aikoinaan samanlai
Tämän kirjoittaja ei ainakaan ole kouluttautunut ja sivistynyt ihminen.
Sellainen tilanne että miehellä vuoroviikkosysteemillä 12v. lapsi. Seurustelun alussa olin toiveikas ja helpottunut että miehellä jo lapsi koska itse en hedelmättömyyden vuoksi pysty lapsia saamaan. Odoteltiin hyvän aikaa ennen kuin nähtiin lapsen kanssa ensimmäistä kertaa ja mielestäni tapaamiset sujui ihan hyvin ja lapsi on kiva ja fiksu. Myöhemmin huomasin että ilmapiiri erilainen ja joku aika sitten mies kertoikin että lapsi alkanut pelätä että muutetaan yhteen, ja haluaa olla isänsä kanssa kaksistaan. Mitään yhteenmuuttosuunnitelmia ei todellakaan ole ja lapsi tietää tämän nyt. Enkä edes joka kerta siellä rampannut kun lapsi oli isällään. Olen silti vaistonnut edelleen ettei kaikki ole kunnossa ja jotenkin tullut nyt sellainen olo etten uskalla enää mennä ollenkaan lapsiviikoilla miehen luo käymään ja mies vaikuttaa olevan tästä surullinen. Mutta en haluaisi aiheuttaa toisen lapselle ahdistusta. Mietin jopa eroa tai taukoa jossain vaiheessa jos syynä olenkin mä että lapsi ei vaan jostain syystä pidä musta. Ilmeisesti joillain toiminut se että sillä "bonuksella" oma elämä ja asunto vuoroviikoin eikä näe toisen lapsia kuin harvoin. Pelkään että pidemmän päälle alkaa käymään henkisesti raskaaksi kun joutuu aina palaamaan viikoksi yksin kotiin, melkeinpä henkisesti helpompaa olla sataprosenttisesti sinkku. Surettaa jos ero tulee kun vihdoin löytyi mies jonka kanssa viihtyisi jopa loppuelämän. Mut tämmöstä se elämä on, paskaa.