En saa aikaiseksi mitään kun mies on kotona

Miehillä on usein voimakkaampi energia kuin naisella, ja vievät naiselta tilaa.

Mies hallitsee olemuksellaan herkästi koko kotia, ja naiselta tuo nitistää toimintaan tarvittavan vapauden.

Eli menette häkkiin miehen kanssa, ja häkissä oleva lintuhan ei lennä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Taitaa kaikilla teillä, joilla moinen ongelma on, olla kotitöitä tekemätön mies. Vähän siltä vaikuttaa, jos kerran miehen poissaollessa saatte siivottua jne. Ihan vaan missä vaiheessa se teidän mies tekee niitä kotitöitä?

Ei se tee, ellen erikseen pyydä. Lähtee kyllä lasten kanssa ulos usein, jolloin saan touhuta yksin.

Meillä sama, hyvä niin, mutta joskus ärsyttää se, että mies saa ylistystä ja suitsutusta siitä, että on lasten kanssa ulkona. Moni on kehunut, että mulla on hyvä mies. No, ne ihmiset eivät näe sitä työtä, minkä minä teen kotona. Teen kaiken yksin laskujen maksamisesta lähtien. Mielelläni mäkin chillailisin lasten kanssa ulkona jos sen jälkeen voisi palata siistiin kotiin valmiin ruoan ääreen.

Kyllä ja ruoan päälle voisi pötkähtää sohvalle päikkäreille miehen siivotessa pöydän ja komentaa lapsia olemaan hiljempaa. Ehtoommalla sitten telkkarin katsomista.

Suomalaisissa on valtavan paljon introvertteja. Kun valitsee puolisokseen ekstrovertin, joka on kotona viihtyvä ja läheisriippuvainen, alkaa introverttia ahdistamaan jossain vaiheessa.

Vierailija kirjoitti:

Miehillä on usein voimakkaampi energia kuin naisella, ja vievät naiselta tilaa.

Mies hallitsee olemuksellaan herkästi koko kotia, ja naiselta tuo nitistää toimintaan tarvittavan vapauden.

Eli menette häkkiin miehen kanssa, ja häkissä oleva lintuhan ei lennä.

Nykyajan miehet on aika passiivisia ja neitimäisiä. Niin naisellisia naisiakin on vaikea löytää. Lisäksi miehen läsnäolo todellakin imee energiat vaikka se istuisi hiljaa omassa huoneessaan suljetun oven takana. Pelkkä tietoisuus että se on olemassa samassa kiinteistössä/ huoneistossa riittää viemään voimat.

Sama täällä. Ratkaisuna joko omat asunnot tai yhteinen asunto + lisäksi oma asunto, jossa voi käydä välillä latautumassa. En suostu suhteeseen, jossa tämä ei onnistu. 

Luulin olevani ainoa, mutta en näemmä olekaan. Jotenkin helpottavaa, että ilmiö onkin yleinen ja monet sen tiedostavat. Liittyy kai samaan kuin se, että nainen alkaa suorastaan kukoistaa eron jälkeen, saattaa laihtua jne kun onkin taas energiaa itselleen.

Jotenkin ahdistava tilanne tällä hetkellä, sillä erolle ei olisi mitään suurempaa syytä kuin se, että kaipaa omaa aikaa/elämää, vaikka suhteessa ei olekaan mitään varsinaisesti vialla. Ehkä vain pelottaa se eron aika, että jos toinen muuttuukin mul*uksi ja tekee elämästä haastavampaa. Miksi eroamisen pitää olla niin vaikeaa, että sitä miettii niin kauan, ettei ole enää muita vaihtoehtoja?

Minua ärsyttää myös se, että tiedän viihtyväni täydellisesti yksin ja sitten eron jälkeen nautin olostani, kunnes taas tapaan jonkun ihanan miehen ja sitten hetken päästä palaan samaan tilanteeseen. Raivostuttavaa.

Tästä keskustelusta tulee mieleen joukko-eroamisen suunnittelu :D Toteutetaanko ero kaikki samana päivänä

En ole koskaan ymmärtänyt sitä, että minkä takia ihmiset muuttavat yhteen saman katon alle, mahdollisesti jo lyhyen seurustelun jälkeen? Itsellä takana useita suhteita ja ikinä en ole halunnut muuttaa yhteen enkä usko että sitä tapahtuu koskaan. Uskon että parisuhde pysyy parempana kun molemmilla omat kodit, sillon saa tarvittaessa aina omaa tilaa mutta tarvittaessa voi olla niin paljon yhdessä kuin haluaa. Ei tule mitään turhia erimielisyyksiä esim siivoamisesta ja kipinä pysyy yllä.

Vierailija kirjoitti:

Vähän mietin erilleen muuttoa niiden päivien jälkeen, kun on saanut olla yksin. On se ikävää, kun parisuhde ja yhdessäasuminen kuluttavat energiaa, eivätkä tuo sitä. Onko kaikilla muillakin niin ja miksi sitä niin yleisesti halutaan asua yhdessä? Vai ollaanko me vähemmistössä, jotka tarvitsevat omaa rauhaa ja tilaa?

Eikös tämä ole todettu ihan oikeissa tutkimuksissakin? Miehet hyötyvät avioliitoista ja vastaavista pitkistä, vakaista suhteista. He ovat saamapuolella, vaikka älisevistä ja avioliittoa ja naisia mollaavista kommenttivyöryistä voisi muuta muka päätellä. Suhde ei kuluta miehiä, ei vie heidän huomiotaan ja palvelu usein silti pelaa ja seksi on säännöllistä.

Ja naiset ovat sitten ilmeisesti niitä, jotka ehkä eivät koe saavansa niin paljon kuin mitä panostavat. Kun miehet ovat läsnä, naisen huomio keskittyy heihin (jos tulee lapsi, niin sitten se lapsi vie sen huomion). Muu aika tehdään koti- ja metatöitä kieli vyön alla. Mitä naiset saavat? Seksiä, turvaa? Yleensä tällaisissa tapauksissa nainen on viimeistään nelikymppisenä totaalikypsynyt. Mutta kysymys kuuluu: onko hän kypsynyt itseensä vai mieheen vai molempiin?

Muistan nuoruudessani ajatelleeni, kun likkakavereitani tarkkailin, että naisissa oli paljon sellaisia, joilla ei tuntunut olevan mitään 'omaa', heidät oli kuin luotu jonkun tyttöystäväksi, pikkuvaimoksi, nalkuttavaksi ja rahaa vaativaksi eukoksi, jonkun äidiksi, jonkun isoäidiksi. Eikä siinä mitään, nuo ovat hienoja juttuja sinänsä. Se vain, että nuo naiset olivat aina sieltä tylsimmästä päästä, juuri siksi, että heillä ei tuntunut olevan mitään omaa juttua, ei intohimoa mihinkään. Oli vain pojat ja pojat ja sit miehet ja miehet ja ihmissuhdekiemurat. Ja sitten lapset ja lasten sattumukset. Niin sitä ajatteli, että voi tulla pitemmän päälle hankaluuksia, jos a) elää vain toisten ihmisten kautta b) on niin tylsä että varmaan itsekin puutuu itseensä ja senkin takia tarrautuu muihin.

Täälläkin kohtalonsisar.

Minun mieheni ei ole passivinen, pikemminkin päinvastoin, eli sekään ei sitä selitä.

Sen sijaan hän on henkisesti kuin puskutraktori. Kun hän tulee paikalle, hän syrjäyttää kaikkien muiden henkiset tilat, puuhat ja prioriteetit ja korvaa ne omillaan. Jos hänellä oli kiireinen päivä, hän kävellä jyskyttää niin että stressi siirtyy kaikkiin muihinkin. Jos hänellä on into korjata jotain, muiden pitäisi äkkiä hypätä auttamaan häntä siinä, etsimään hänelle teippiä ja työkaluja ja siirtyä pois sohvalta, koska se pitää siirtää pois alta. Jos hän haluaa siivota, pölynimuri alkaa laulaa, vaikka kaikki muut olisivat äsken saaneet loppuun jonkun raskaan urakan ja haluaisivat levätä hiljaisuudessa.

Tuo ei ole edes sitä, että mies haluaisi muuttaa muiden tilaa, mutta kun hän ei kiinnitä siihen mitään huomiota. Kun hän tulee ulko-ovesta sisälle, hän ei katso muita edes silmiin eikä tule mieleen edes kysyä, mitä on meneillään, vaan hän jatkaa sitä omaa meininkiään täysin saumatta vaikka onkin nyt toisten seurassa.

Kun tehdään etätöitä omissa työhuoneissa, minun huoneeni ovi voi koska tahansa aueta ja mies tulla selittämään jotain omaa asiaansa. Hän on yleensä jo puhunut pari lausetta ennen kuin saan edes luurit päästä. Tuntuu vaikealta keskittyä johonkin vaativaan kun tietää jo ennalta, että keskeytys voi tulla koska vaan.

Kaikki oma tekeminen taas on kuin avoin kutsu miehelle osallistua ja tulla tarjoamaan parempia ehdotuksia, miten sen asian voisi tehdä. En jaksa kerta toisensa jälkeen perustella, että minä nyt haluan tehdä tämän näin, ja minä en ihan oikeasti nyt halua keskustella tästä roskapussin sulkemisesta vaan ajatella omia ajatuksiani. Varmaan tästäkin syystä mieluummin olen tekemättä mitään. Tuntuu vaikealta suunnitelta arkea. Mies ihmettelee, miksi en vain aikatauluta kaikkea mitä pitää tehdä ja tee niitä. En niin, koska en voi mitenkään ennustaa, että koska minulla on oikeasti rauha tehdä asioita. Sitä minä odottelen.

On yritetty puhua, mutta mies ei ymmärrä. Hän ihmettelee, miten minua voi kotona stressata, kun hän kuitenkin minua niin paljon auttaa.

Meilläkin parhaita aikoja ovat ne, kun mies on työmatkalla ja olen keskenäni lasten kanssa. Työtä on enemmän kyllä, mutta minähän olen kova työihminen, pärjään hienosti ja aikaa jää tuhlattavaksikin. Saan silloin kodin ikää kuin uudestaan omaan haltuuni. Saan pitää sen siistinä ja tehdä keskeytyksettä asioita silloin kun ne tulevat mieleen.

Jotenkin ymmärrän nykyään paljon paremmin sitä, että entisaikaan oli niin tiukasti miesten ja naisten työt, eikä sen toisen osapuolen tonttiin kajottu. Se antoi varmasti rauhan suunnitella ja tehdä omia töitä rauhassa, ihan riippumatta että millä perusteella ne työt oli jaoteltu. Kun vanha kansa sanoi, että kyllä se oli paras että miehillä on miesten työt ja naisilla naisten, niin ehkä sillä ei oikeasti ole tarkoitettukaan sitä, että toiset soveltuisivat toisia paremmin tiettyihin töihin vaan sitä, että kummallakin pitää olla omat vastuualueensa, joihin toinen ei mene ronkkimaan.

up

Mä tiesin jo hyvissä ajoin, etten halua asua kenenkään kanssa, mutta haluan olla jonkun kanssa.

Löysin samoin ajattelevan miehen.

Olemme nyt seurustelleet parikymmentä vuotta. Talojen väli n. 400metriä.

Hyvin menee, ollaan riidattomia ja onnellisia.

51 jatkaa,

niinkuin muutama muukin mainitsi, mies on myös kärkäs kommentoimaan asioita joita teen. Negatiivisesti tietenkin. Hän myöskin häiriköi usein toimintaani. Ihan kuin hänen kaikki pienetkin asiansa olisivat paljon tärkeämpiä kuin minun toimintani. Hän soittelee töihin, tai jos olen esimerkiksi kavereitani tapaamassa, ja jopa soittaa kun olen lasten kanssa katsomassa elokuvaa ja kun sanon että ollaan keskellä leffaa, hän silti selittää tikusta asiaa kun "ei siinä kauaa mene". Ja joudun olemaan lapsilleni/ystävilleni/seuralleni tavallaan tyly, roikkumalla puhelimessa kun pitäisi keskittyä tekemiseemme. Nyt moni meinaa että olenko ihan tossu kun en vain lopeta puhelua mutta ihan oikeasti yritän sitä kaikin keinoin (ilman että vedän luurit korvaan).

Voi siis olla että mies on se läheisriippuvainen kun tavallaan vaatii huomiotani koko ajan.

Niinkuin joku mainitsi, tykkään kovasti kuunnella musiikkia tai podcasteja tehdessäni kotitöitä mutta miehen ollessa kotona sekin ahdistaa koska hän keskeyttelee minua kokoajan ja sitten hermostuu kun "en kuuntele" kun viidennen kerran vartin sisään kaivan nappia korvasta kun mies on taas alkanut puhumaan jostain työasiasta tai vaatimaan minua huomioimaan jonkun asian ympäristössämme.

Ja kyllä olen myös introvertti ADHD

Mulla tämä liittyy varmaan eniten sellaiseen, että jos läsnä on muita henkilöitä, huomioin heidät tietoisuudessani edes alitajunnassa. Vert jos pyöräilisin ulkona lapsen kanssa, pitäisin joka hetki kartalla, että missä lapsi menee, olisin tietoinen siitä, että hän on yhä mukana ja ei ole kaatunut tms.

Välillä ulkona näkee niin naisia kuin miehiä, jotka pyöräilevät lasten kanssa niin, että aikuinen menee edellä ja lapsi perässä, ja se aikuinen katsoo eteenpäin. Jos se lapsi kaatuisi tai ajaisi harhaan, tms, niin se aikuinen ei huomaisi sitä pitkään aikaan.

Niin ehkä meitä on erilaisia ihmistyyppejä, on näitä jatkuvasti ympäristön ihmisistä tietoisia ja valppaita, kuten mä, jolla jatkuva ihmisten kassa olo on kuluttavaa. Ja sitten on niitä, jotka voivat olla ilman, että käyttävät energiaa jatkuvasti siihen, että ovat jollain tasolla koko ajan 'yhteydessä' tai 'kartalla' muiden läsnäolevien suhteen. Heitä ei kuluta, vaikka kotona eläisi muitakin.

Esim nyt mun lapsi on pelaillut huoneessaan jo pitkään koulun jölkeen ja teoriassa olen ollut yksin olohuoneessa, mutta toisella korvalla mä rekisteröin koko ajan, mitä hän siellä huoneessa tekee ja jos tulee ikäänkuin 'poikkeavia' ääniä, niin reagoin siihen muutokseen. Tiedän koko ajan, missä hän on ja mitä tekee. Sellaisia ihmisiäkin on varmaan, jotka voivat olla samassa asunnossa ilman, että ovat koko ajan tietoisia lapsen puuhista, osaavat keskittyä vain itseensä. Mulla on jäänyt mieleen kerta, kun oltiin messuilla miehen kanssa ja hän tapasi siellä jonkun lapsuudenystävänsä. Juttelivat ja mies sitten lähti vaan kävelemään johonkin suuntaan ihan vaan olettaen, että muut tulevat perässä, ei yhtään katsonut taakseen, että tulevatko. En olisi ikinä voinut tehdä niin, vaanolisin huomioinut muita ja pitänyt yhteyttä ja liikkumut joukkona, niin että tietää kaikkien kulkevan sinne samaan suuntaan yhdessä.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on sama vaikutus myös koiralla. En pysty keskittymään mihinkään, kun se on kotona, tuntuu että sitä pitäisi huomioida jotenkin koko ajan. Sama tunne oli silloin, kun lapsi oli pieni. Nyt sain olla kesällä täysin yksin viikon ja tuntuu, että löysin itseni uudestaan ja virkistyin ja elin täyspainoisesti. Siis muistin, kuka ihminen olen ollut aiemmassa elämänvaiheessani ja se oli tervehdyttävää. Stressi alkoi heti, kun muut perheenjäsenet palasivat. Mua vähän houkuttaisi erilleenmuutto, mutta silloin miehen pitäisi ottaa koira, muuten tämä mun omituinen, läheisistä johtuva vankeus jatkuu vaan.

Sama. Asun yksin, olen lapseton eikä minulla ole lemmikkejä. Koskaan en ole asunut kumppanin kanssa saman katon alla. Pari hetkeä kokeilin kimppa-asumista ystävän kanssa, ja olin onnellisimmillani ollessani yksin.

Jotkut meistä ovat niin introverttejä, että kaikki läsnäolo, myös se lemmikin, vie energiaa.

Vierailija kirjoitti:

51 jatkaa,

niinkuin muutama muukin mainitsi, mies on myös kärkäs kommentoimaan asioita joita teen. Negatiivisesti tietenkin. Hän myöskin häiriköi usein toimintaani. Ihan kuin hänen kaikki pienetkin asiansa olisivat paljon tärkeämpiä kuin minun toimintani. Hän soittelee töihin, tai jos olen esimerkiksi kavereitani tapaamassa, ja jopa soittaa kun olen lasten kanssa katsomassa elokuvaa ja kun sanon että ollaan keskellä leffaa, hän silti selittää tikusta asiaa kun "ei siinä kauaa mene". Ja joudun olemaan lapsilleni/ystävilleni/seuralleni tavallaan tyly, roikkumalla puhelimessa kun pitäisi keskittyä tekemiseemme. Nyt moni meinaa että olenko ihan tossu kun en vain lopeta puhelua mutta ihan oikeasti yritän sitä kaikin keinoin (ilman että vedän luurit korvaan).

Voi siis olla että mies on se läheisriippuvainen kun tavallaan vaatii huomiotani koko ajan.

Niinkuin joku mainitsi, tykkään kovasti kuunnella musiikkia tai podcasteja tehdessäni kotitöitä mutta miehen ollessa kotona sekin ahdistaa koska hän keskeyttelee minua kokoajan ja sitten hermostuu kun "en kuuntele" kun viidennen kerran vartin sisään kaivan nappia korvasta kun mies on taas alkanut puhumaan jostain työasiasta tai vaatimaan minua huomioimaan jonkun asian ympäristössämme.

Ja kyllä olen myös introvertti ADHD

Apua, meillä on ihan sama. Varsinkin tuo jatkuva puhuminen. Mies puhuu koko ajan! Eniten ärsyttää se, kun mies näkee että olen lukemassa kirjaa, mutta hänestä on ihan ok jatkaa puhumista, enkä voi sitten keskittyä.

Vierailija kirjoitti:

Jätä se sika

Moro.Näkemiin?

Muistakaa, että aina, kun ihminen tekee jotain, hän tekee sen, koska kokee olevansa oikeutettu siihen. Minä saan, minä voin, tämä on mulle OK.

Jos käytös toistuu koko ajan, henkilö oikeuttaa sen itselleen tai on kykenemätön muuttumaan neurologisen poikkeavuuden myötä (jota ei ole hoidettu lääkkeillä ja/tai käyttäytymisterapialla).

Jos mies siis tulee häsläämään ja arvostelemaan, ja häslää ja arvostelee, vaikka kieltäisi, hän oikeuttaa häsläämisensä ja arvostelun itselleen, koska se ei häiritse HÄNTÄ. Viis siitä, että se häiritsee sinua. Ei sinusta ole kyse, vaan miehestä. Joko siksi, että mies on pälli tai siksi, että häntä ei vaan kiinnosta tai siksi, että hän on neuroepätyypillinen (ADHD, autismi, asberger jne)

En minä ainakaan saa tehtyä mitään kun haluan vain löhiä miehen kainalossa ja katsella sitä. Etäsuhde

Vierailija kirjoitti:

Miehillä on usein voimakkaampi energia kuin naisella, ja vievät naiselta tilaa.

Mies hallitsee olemuksellaan herkästi koko kotia, ja naiselta tuo nitistää toimintaan tarvittavan vapauden.

Eli menette häkkiin miehen kanssa, ja häkissä oleva lintuhan ei lennä.

95% av-mammoista on oikeasti näin sekaisin. :D

Vierailija kirjoitti:

Muistakaa, että aina, kun ihminen tekee jotain, hän tekee sen, koska kokee olevansa oikeutettu siihen. Minä saan, minä voin, tämä on mulle OK.

Jos käytös toistuu koko ajan, henkilö oikeuttaa sen itselleen tai on kykenemätön muuttumaan neurologisen poikkeavuuden myötä (jota ei ole hoidettu lääkkeillä ja/tai käyttäytymisterapialla).

Jos mies siis tulee häsläämään ja arvostelemaan, ja häslää ja arvostelee, vaikka kieltäisi, hän oikeuttaa häsläämisensä ja arvostelun itselleen, koska se ei häiritse HÄNTÄ. Viis siitä, että se häiritsee sinua. Ei sinusta ole kyse, vaan miehestä. Joko siksi, että mies on pälli tai siksi, että häntä ei vaan kiinnosta tai siksi, että hän on neuroepätyypillinen (ADHD, autismi, asberger jne)

Me autistiset ihmiset muokataan käyttäytymistämme koko elämämme ajan, koska kaikista poikkeamista huomautetaan. Joten me ollaan viimeisin ryhmä joka ei käytöstään muuta, koska me ollaan ihmisiä jotka on kaikille muille väärin koko elämänsä ajan.  Jos meidän käytöksessä on jotain mikä ei tunnu hyvältä se johtuu luultavasti siitä, että joku muu on sitä aiemmin vaatinut. Ja mehän tehdään kuin sirkusapinat kunhan saataisiin olla vain rauhassa. Esimerkiksi ex mieheni sanoi, että on epänormaalia jos ihmiset ei huuda toisilleen parisuhteessa, joten opettelin käyttäytymään vaaditulla tavalla. Työharjoittelussa sanottiin, että naamani ei kelpaa koska minulla on aina sama synkkä ilme. Opettelin hymyilemään koko ajan, jotta naamastani ei valitettaisi.  Minä en halua olla mitään muuta kuin normaali muiden silmissä, vaikka miten järjettömille, typerille ja mielenvikaisille te neurotyypilliset sitten aina vaikutattekin tältä suunnalta katsottuna minun silmiini.