En saa aikaiseksi mitään kun mies on kotona

Mulla sama aivan kuin ap:n kirjoittama! Mutta itse enemmän lamaannun kun mies tulee kotiin. Koskaan kun ei tiedä missä vaiheessa suusta tulee jotain ikävää minulle. 

Ero.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo on yllättävän yleistä. Yksi työkaveri sanoi, että mies sai viikon sairauslomaa eikä hän saa koko viikkona mitään suunniteltua tehtyä. Minä ja moni muu sanoi samaa, että niin käy meilläkin. Itse en ehtinyt tänään imuroida ennen miehen tuloa, joten se jää nyt tekemättä.

No niin, mies lähti käymään jossakin, niin voin imuroida. On tämäkin, en olisi aikoinaan ikinä uskonut. Ensi viikolla mies on muutaman päivän pois, joten saan rauhassa pestä ikkunat rauhassa ja kelloon katsomatta.

Mulla ei oo koskaan ollut tuommoista paitsi pienten lasten kanssa. Miehen kanssa molemmat siivoillaan ja pestään yhdessä ikkunat.

Oli aivan mieletöntä vertaistukea nähdä tämä aloitus, luulin pitkään että mussa ja meidän parisuhteessa on vain "tämä vika"..

Olemme olleet naimisissa toista vuosikymmentä ja olen vasta alkanut tiedostaa miten paljon miehen seura passivoi minua. Olen muutaman kuukauden asunut lasten kanssa toisessa kaupungissa työkuvioiden takia enkä ole vuosiin ollut näin energinen. Kämppä on siisti kuten parisuhteemme alkuaikoina aina oli. Aloin tosissani harrastaa ja urheilla ja tavata ystäviä ja sukulaisia ja niinkuin joku aiemmin sanoitti: ekaa kertaa vuosiin oli kuin olisin löytänyt itseni uudestaan. Tunne on ollut todella vapauttava mutta myös pysähdyttävä. Mies tulee luoksemme viikonloppuisin ja tuntuu kuin minusta revittäisiin patterit ulos. Olen yrittänyt paikallistaa tarkempaa syytä mutta se on vaikeaa.

Mies on kotona ollessaan hyvin passiivinen, makaa sohvalla suurimman osan aikaa. Lähtee kyllä mun ja lasten kanssa uloskin mutta on kuin myrskyn merkki allakan kulmassa. Kaikesta tekemisestä menee puhti. Ei innosta kokoajan heilua edessä tekemässä kaikkea kun toinen vie tavallaan koko tilan. Tiedostan myös että mieheni ärsyyntyy kun "hössötän" ja korjailen hänen jälkiään koska minua ahdistaa epäjärjestys. Joten hillitsen himoani järjestellä jotta toinen ei kokisi sitä kritiikiksi. On alkanut tuntua että tuohon hyvittelyn ja uupumisen kierre on johtanut tavallaan oman itseni kadottamiseen siltä osin.

Olen aina ollut introvertti ja puuhailen mielelläni asioita yksin. Tämä mies on aina ollut mulle poikkeus ja hänen olo kuplassani ei ole koskaan aiemmin ahdistanut minua. Kuten eivät lapsetkaan. Mutta nyt saatuani omaa aikaa, tajuan miten paljon olemme kasvaneet yhteen ja samalla myös kietoneet hieman epäterveitä tapoja toisiimme ja kanssakäymiseemme.

Suhteessamme on tällä hetkellä muitakin syitä jotka saavat minut ahdistuneeksi ja väsyneeksi tähän tilanteeseen ja "erossa olo", jonka piti auttaa molempia selvittämään tunteensa ja työjuttunsa onkin ajanut häntä lähemmäs mutta minua kauemmas.

Olen todella hämilläni ja pyöritän tunteitani laidasta toiseen. Parisuhde on aina kompromisseja mutta en enää tässä iässä ja elämäntilanteessa olekaan varma ovatko nämä kompromissit sellaisia joita haluan enää tehdä.

Juu, sama täällä. Molempien työ onneksi sellaista ettei olla paljon yhtä aikaa kotona. Muuten olisi varmaan jo muutettu erilleen.

Tykkään esim. siivota yksin.

Täällä myös sama! Tykkäisin itse tehdä kaikkea mutta tuntuu, että se häiritsee miestä enkä halua häiritä "riehumisellani". Jos joskus intoudun jotain tekemään niin sitten mies tulee yleensä keskeyttämään ja häiritsemään minua, enkä tykkää siitä vaan omasta rauhasta. Kun mies on poissa voi olla vapaammin eikä tarvitse ottaa muita saman katon alla asujia huomioon. Itsellä ehkä johtuu tästä?

Vierailija kirjoitti:

Mulla on sama vaikutus myös koiralla. En pysty keskittymään mihinkään, kun se on kotona, tuntuu että sitä pitäisi huomioida jotenkin koko ajan. Sama tunne oli silloin, kun lapsi oli pieni. Nyt sain olla kesällä täysin yksin viikon ja tuntuu, että löysin itseni uudestaan ja virkistyin ja elin täyspainoisesti. Siis muistin, kuka ihminen olen ollut aiemmassa elämänvaiheessani ja se oli tervehdyttävää. Stressi alkoi heti, kun muut perheenjäsenet palasivat. Mua vähän houkuttaisi erilleenmuutto, mutta silloin miehen pitäisi ottaa koira, muuten tämä mun omituinen, läheisistä johtuva vankeus jatkuu vaan.

Nainen haluaa perheen ja sitten myöhemmin valittaa kuinka perhe on kuin vankila. En ymmärrä teitä.

Miksi olette parisuhteissa jos se on teille tuollaista tuskaa?!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletteko miehenne "muusia", aina valmiina tekemään miehen hyväksi jotain, ruokaa, pesemään pyykkiä tai kuuntelemaan häntä? Se johtuu teidän alisteisesta asemastanne ja siitä, ettette pääse irti vallitsevasta toimintamallista. 

Oma äitini on juuri tuollainen. Tuntuu, että hänen pitää olla kotona jos mies vaikka vaan istumassa sohvalla jos miehellä on jotain mielen päällä. 

Hirveä  elämä, muuttakaa kahteen eri osoitteeseen. Näette kun haluatte ja muuten puuhaatte omia. 

Et ymmärtänyt ollenkaan.

Olen eri, mutta onhan toi ihan mahdollinen syy.

Mikä on oma selityksesi tälle ilmiölle?

Tunnistan ilmiön myös itsessäni. Olen kyllä jo eronnut, mutta miehen kanssa asuessa illat meni lähinnä telkkaa katsoessa. Eron jälkeen olen saanut ihan eri vaihteen päälle: aloitin luovan harrastuksen, liikun ja syön paremmin, teen ylipäätään enemmän asioita, olen terveempi ja reippaampi.

Jollain tavoin se toisen passiivisuus passivoitti minutkin. Nyt muistan taas kuka oikeastaan olen, ihan kuin muutkin täällä kuvaili. En usko että enää muutan miehen kanssa yhteen, se ei tunnu sopivan mulle.

Olen myös tuollainen. Sinkkuna aktiivinen, energinen, iloinen, aikaansaava. Jolla on siisti koti, joka harrastaa ja urheilee, tapaa aktiivisesti ystäviä, on hyvässä fyysisessä kunnossa jne. Ja parisuhteessa jokin passivoi minut, imee kaiken energiani, ilo katoaa, harrastukset jää jne. Olen jo 44 ja ollut kolme pitkää suhdetta, yksi niistä nykyinen liitto. Kaikissa on käynyt näin.

Mikähän tässä kuviossa asian oikein aiheuttaa?

Edes kasvonaamiota ei tule laitettua kasvoille miehen läsnäollessa. En mitenkään ujostele, on mun mies kasvonaamionkin naamallani nähnyt, mutta jotenkin vaan tuppaa noinkin yksinkertainen asia jäämään väliin, kun mies on kotona.

Sama oli exän kanssa ollessa. Mutta se johtui siitä, että hän sitten kyttäsi tai arvosteli miten teen ne kotityöt. Tein sitten niitä silloin kun olin yksin tai lasten kanssa. Toki hän sitten kuvitteli, että en tee mitään, kun ei hän sitä koskaan nähnyt tai kun en kertonut mitä olin tehnyt. Koska jos vaikka mainitsin, että imuroin tänään, niin ekana kysyi että imuroitko sohvan altakin tms.

Tunnistan ilmiön. En ymmärrä itsekään, että mistä on kysymys. Ehkä se toisen passiivisuus tarttuu tai jotain. Imuroi nyt siinä, kun toinen katsoo telkkaria. Yritän tehdä asiat silloin, kun mies on poissa. Ehkä siihen liittyy jotain sellaistakin, että haluaa olla samalla aaltopituudella toisen kanssa, eikä hössöttää sitä koko aikaa, kun ollaan yhdessä. Inhoan kylläkin koko hössöttää-sanaa, koska miehen mielestä kaikki, välttämättömimmätkin kotityöt ovat "hössöttämistä".

Loistava aloitus! Tunnistan ilmiön täydellisesti! Minä energinen urheiluhullu passivoiduin täysin nykyisen aviomieheni kanssa. Mietin tätä juuri yksi päivä ja hämmästyin mihin kaikki energia ja draivi on kadonnut. Ikäänkuin olisin vain haalea muisto entisestä. Outoa miten yleinen ilmiö tämä on, mistä lie johtuu.

Ilmiö liittyy siihen, että miehillä on yhä nykyaikanakin taipumus olla täysin passiivisia välttämättömienkin kotitöiden suhteen. Minusta on jotenkin kiusallista tehdä toisen katsellessa valtava määrä kotitöitä kun toinen ei pysty samaan. Mutta ei sekään oikein ole, että kotityöt tehdään salaa ja mies vain tupsahtaa puunattuun kotiin. Se on 1950-lukua.

Vierailija kirjoitti:

Sama täällä. Mistähän johtuu? Tuntuu muutenkin, että menetän parhaat palani itsestäni parisuhteessa ollessani. Aloitekykyisestä, reippaasta ja itsevarmasta naisesta tulee väsynyt, aikaansaamaton ja epävarma vässykkä. Onko vika minussa vai tekevätkö miehet minusta tällaisia?

Hyvä kysymys, mulla ihan sama

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan uskomatonta, jos suurella osalla parisuhteessa on tuollaista. Mitä edes kannattaa asua yhdessä?

Samaa mietin, että kannattaako asua yhdessä. Mutta mies ei halua erillisiä asuntoja. Ap

Eli koska mies ei halua luopua ilmaisesta kodinhoitajasta, eli olla parisuhteessa asumatta yhdessä, sinä uhraat oman hyvinvointisi ? 

Taitaa kaikilla teillä, joilla moinen ongelma on, olla kotitöitä tekemätön mies. Vähän siltä vaikuttaa, jos kerran miehen poissaollessa saatte siivottua jne. Ihan vaan missä vaiheessa se teidän mies tekee niitä kotitöitä?

Mä olen ajatellut eroa tämän asian takia, mutta sitä estää mm. se, että koko ajan varoitellaan yksinäisyyden vaaroista. Just tuli Prisma-ohjelmakin ja sen mukaan yksinäisyys ja vähäiset sosiaaliset suhteet heikentävät terveyttä. Mietin että kuinka suuret ne vaikutukset ovat puolesta ja vastaan, jos parisuhteessa on tällainen olo ja ryhtyisikin elämään yksin, kumpi on haitallisempaa terveydelle?

Mulla se passivoiva energiat pois-olo tulee jotenkin miehen läsnäolostakin, vaikka hän olisi hiljaa eri huoneessa. Se estää mua jotenkin keskittymästä omaan olemiseen ja mulla on tuntosarvet jatkuvasti hälytysvalmiudessa, ikäänkuin tietoisuuden ja ajatuksen tasolla huomioin jatkuvasti jotain toista henkilöä.