En saa aikaiseksi mitään kun mies on kotona

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla tämä liittyy varmaan eniten sellaiseen, että jos läsnä on muita henkilöitä, huomioin heidät tietoisuudessani edes alitajunnassa. Vert jos pyöräilisin ulkona lapsen kanssa, pitäisin joka hetki kartalla, että missä lapsi menee, olisin tietoinen siitä, että hän on yhä mukana ja ei ole kaatunut tms.

Välillä ulkona näkee niin naisia kuin miehiä, jotka pyöräilevät lasten kanssa niin, että aikuinen menee edellä ja lapsi perässä, ja se aikuinen katsoo eteenpäin. Jos se lapsi kaatuisi tai ajaisi harhaan, tms, niin se aikuinen ei huomaisi sitä pitkään aikaan.

Niin ehkä meitä on erilaisia ihmistyyppejä, on näitä jatkuvasti ympäristön ihmisistä tietoisia ja valppaita, kuten mä, jolla jatkuva ihmisten kassa olo on kuluttavaa. Ja sitten on niitä, jotka voivat olla ilman, että käyttävät energiaa jatkuvasti siihen, että ovat jollain tasolla koko ajan 'yhteydessä' tai 'kartalla' muiden läsnäolevien suhteen. Heitä ei kuluta, vaikka kotona eläisi muitakin.

Esim nyt mun lapsi on pelaillut huoneessaan jo pitkään koulun jölkeen ja teoriassa olen ollut yksin olohuoneessa, mutta toisella korvalla mä rekisteröin koko ajan, mitä hän siellä huoneessa tekee ja jos tulee ikäänkuin 'poikkeavia' ääniä, niin reagoin siihen muutokseen. Tiedän koko ajan, missä hän on ja mitä tekee. Sellaisia ihmisiäkin on varmaan, jotka voivat olla samassa asunnossa ilman, että ovat koko ajan tietoisia lapsen puuhista, osaavat keskittyä vain itseensä. Mulla on jäänyt mieleen kerta, kun oltiin messuilla miehen kanssa ja hän tapasi siellä jonkun lapsuudenystävänsä. Juttelivat ja mies sitten lähti vaan kävelemään johonkin suuntaan ihan vaan olettaen, että muut tulevat perässä, ei yhtään katsonut taakseen, että tulevatko. En olisi ikinä voinut tehdä niin, vaanolisin huomioinut muita ja pitänyt yhteyttä ja liikkumut joukkona, niin että tietää kaikkien kulkevan sinne samaan suuntaan yhdessä.

Tämä oli hyvin kirjoitettu. Just tuollainen olen itsekin. Mun mies on myös tuollainen, että jos ollaan jossain yhdessä perheellä ei yhtään havannoi missä me muut mennään. Jos pysähdyn hetkeksi kaivamaan jotain laukusta, pysähdyn, kun reagoin johonkin lapsen tarpeeseen tms. menee mies menojaan. Ei ollenkaan rekisteröi, että ei tulla enää perässä. Joskus tähän ärsyyntyneenä jäin istumaan ja seuraamaan viereiselle puiston penkille että miten kauaksi ehtii, ennen kuin huomaa ettei minä ja lapset olla enää mukana.

Ärsyyntyykö mies, kun ette olekaan seuranneet häntä? Meillä ärsyyntyy.

Nyt tarkemmin mietittynä, myös oma isäni toimi täsmälleen samoin!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muistakaa, että aina, kun ihminen tekee jotain, hän tekee sen, koska kokee olevansa oikeutettu siihen. Minä saan, minä voin, tämä on mulle OK.

Jos käytös toistuu koko ajan, henkilö oikeuttaa sen itselleen tai on kykenemätön muuttumaan neurologisen poikkeavuuden myötä (jota ei ole hoidettu lääkkeillä ja/tai käyttäytymisterapialla).

Jos mies siis tulee häsläämään ja arvostelemaan, ja häslää ja arvostelee, vaikka kieltäisi, hän oikeuttaa häsläämisensä ja arvostelun itselleen, koska se ei häiritse HÄNTÄ. Viis siitä, että se häiritsee sinua. Ei sinusta ole kyse, vaan miehestä. Joko siksi, että mies on pälli tai siksi, että häntä ei vaan kiinnosta tai siksi, että hän on neuroepätyypillinen (ADHD, autismi, asberger jne)

Me autistiset ihmiset muokataan käyttäytymistämme koko elämämme ajan, koska kaikista poikkeamista huomautetaan. Joten me ollaan viimeisin ryhmä joka ei käytöstään muuta, koska me ollaan ihmisiä jotka on kaikille muille väärin koko elämänsä ajan.  Jos meidän käytöksessä on jotain mikä ei tunnu hyvältä se johtuu luultavasti siitä, että joku muu on sitä aiemmin vaatinut. Ja mehän tehdään kuin sirkusapinat kunhan saataisiin olla vain rauhassa. Esimerkiksi ex mieheni sanoi, että on epänormaalia jos ihmiset ei huuda toisilleen parisuhteessa, joten opettelin käyttäytymään vaaditulla tavalla. Työharjoittelussa sanottiin, että naamani ei kelpaa koska minulla on aina sama synkkä ilme. Opettelin hymyilemään koko ajan, jotta naamastani ei valitettaisi.  Minä en halua olla mitään muuta kuin normaali muiden silmissä, vaikka miten järjettömille, typerille ja mielenvikaisille te neurotyypilliset sitten aina vaikutattekin tältä suunnalta katsottuna minun silmiini.

Vika lause tiivistää, miksi teistä autisteista ei pidetä.

Itseasiassa testaudun sosiaaliselta älykkyydeltäni neurotyypillisiin, paitsi että olen luokiteltavissa siinä neroksi, joten teknisesti olen parempi kuin 98% neurotyypillisistä heidän omassa lajissaan. Teillä on vain hyvin alhainen sosiaalinen älykkyys minuun verrattuna. Joka on mielenkiintoinen paradoksi ihmisyydessä. Minun pitää näytellä sosiaaliselta älykkyydeltäni lähes kyvytöntä ollakseni neurotyypillisesti uskottava neurotyypillisten seurassa. 

Meillä on samaa ja taitaa miehelläkin olla niin! Monesti, kun minäkin olen pois kotoa, niin on kämppä puunattu viimeisen päälle saunaa myöten. Ei tee tällaisia asioita, kun olemme samaan aikaan kotona. Viimeksi oli pessyt ikkunat sillä välin, kun minä olin lapsen kanssa kaverin luona yökylässä toisella paikkakunnalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muistakaa, että aina, kun ihminen tekee jotain, hän tekee sen, koska kokee olevansa oikeutettu siihen. Minä saan, minä voin, tämä on mulle OK.

Jos käytös toistuu koko ajan, henkilö oikeuttaa sen itselleen tai on kykenemätön muuttumaan neurologisen poikkeavuuden myötä (jota ei ole hoidettu lääkkeillä ja/tai käyttäytymisterapialla).

Jos mies siis tulee häsläämään ja arvostelemaan, ja häslää ja arvostelee, vaikka kieltäisi, hän oikeuttaa häsläämisensä ja arvostelun itselleen, koska se ei häiritse HÄNTÄ. Viis siitä, että se häiritsee sinua. Ei sinusta ole kyse, vaan miehestä. Joko siksi, että mies on pälli tai siksi, että häntä ei vaan kiinnosta tai siksi, että hän on neuroepätyypillinen (ADHD, autismi, asberger jne)

Me autistiset ihmiset muokataan käyttäytymistämme koko elämämme ajan, koska kaikista poikkeamista huomautetaan. Joten me ollaan viimeisin ryhmä joka ei käytöstään muuta, koska me ollaan ihmisiä jotka on kaikille muille väärin koko elämänsä ajan.  Jos meidän käytöksessä on jotain mikä ei tunnu hyvältä se johtuu luultavasti siitä, että joku muu on sitä aiemmin vaatinut. Ja mehän tehdään kuin sirkusapinat kunhan saataisiin olla vain rauhassa. Esimerkiksi ex mieheni sanoi, että on epänormaalia jos ihmiset ei huuda toisilleen parisuhteessa, joten opettelin käyttäytymään vaaditulla tavalla. Työharjoittelussa sanottiin, että naamani ei kelpaa koska minulla on aina sama synkkä ilme. Opettelin hymyilemään koko ajan, jotta naamastani ei valitettaisi.  Minä en halua olla mitään muuta kuin normaali muiden silmissä, vaikka miten järjettömille, typerille ja mielenvikaisille te neurotyypilliset sitten aina vaikutattekin tältä suunnalta katsottuna minun silmiini.

Ei millään pahalla, mutta viestisi kertoo tasan sen, miksi autistiset ovat aika raskaita ihmisiä ja etenkin kumppaneita.

1. Sanot muokkaavasi käytöstäsi ja samaan aikaan et. En ymmärrä mitä yrität tuossa viestiä. Tuntuu, että joillakin autisteilla puhe on oudon katkonaista ja pari kokonaista lausetta jää välistä.

2. Muiltakin ihmisiltä "vaaditaan" tietynlaista käytöstä. Sitä pitää opetella pitkälle aikuisuuteen.

3. Ette saa koskaan olla täysin rauhassa tässä sosiaalisessa maassa, ellette perusta jotain omaa kollektiivia erämaahan.

4. Hymyileminen ja ystävälliseen sävyyn puhuminen on tärkeää, kun on tekemisissä vieraiden ihmisten kanssa. Synkkä tai ilmeetön olemus ei herätä luottamusta.

5. Olette itsepäisiä, "minä en halua opetella tapoja, te muut olette tyhmiä".

6. Otatte kaiken syvänä loukkauksena ja paisuttelette päässänne, että "aina minulle sanotaan näin, aina minua kiusataan".

Ps. Ei tuo ex-miehesi ja pomosikaan kuulosta kovin ystävällisiltä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan uskomatonta, jos suurella osalla parisuhteessa on tuollaista. Mitä edes kannattaa asua yhdessä?

Samaa mietin, että kannattaako asua yhdessä. Mutta mies ei halua erillisiä asuntoja. Ap

No mitä sinä haluat? Miksi se mies päättää mitä te teette?

Saatat olla jonkin äärellä tässä. Ehkä puoliso uuvuttaa, koska mies päättää jopa sen mitä me päätetään ilman niitä. Kun ei voi edes omasta hyvinvoinnistaan pitää huolta kun se on vastoin miehen intressejä, niin ollaan tekemättä sitten. 

eri

Viisaita sanoja! 

Uskon, että osa miehistä ei todellakaan tee tätä tietoisesti, vaan naisella vain on tuntosarvet säädetty liian herkälle. Ja sitten on tottakai myös niitä miehiä, joille kyseinen toimintatapa on toinen luonto.

Samaa huomaan omassa suhteessani. Läheisriippuvuudesta lukeminen (englanniksi, Suomessa ei ymmärretä ilmiötä, sillä lähes kaikki ovat läheisriippuvaisia kuolleesta tunneilmastosta johtuen) on auttanut hahmottamaan omaa käytöstäni ja omia parivalintojani. Muutosta en ole vielä saanut aikaan mutta senkin aika tulee vielä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muistakaa, että aina, kun ihminen tekee jotain, hän tekee sen, koska kokee olevansa oikeutettu siihen. Minä saan, minä voin, tämä on mulle OK.

Jos käytös toistuu koko ajan, henkilö oikeuttaa sen itselleen tai on kykenemätön muuttumaan neurologisen poikkeavuuden myötä (jota ei ole hoidettu lääkkeillä ja/tai käyttäytymisterapialla).

Jos mies siis tulee häsläämään ja arvostelemaan, ja häslää ja arvostelee, vaikka kieltäisi, hän oikeuttaa häsläämisensä ja arvostelun itselleen, koska se ei häiritse HÄNTÄ. Viis siitä, että se häiritsee sinua. Ei sinusta ole kyse, vaan miehestä. Joko siksi, että mies on pälli tai siksi, että häntä ei vaan kiinnosta tai siksi, että hän on neuroepätyypillinen (ADHD, autismi, asberger jne)

Me autistiset ihmiset muokataan käyttäytymistämme koko elämämme ajan, koska kaikista poikkeamista huomautetaan. Joten me ollaan viimeisin ryhmä joka ei käytöstään muuta, koska me ollaan ihmisiä jotka on kaikille muille väärin koko elämänsä ajan.  Jos meidän käytöksessä on jotain mikä ei tunnu hyvältä se johtuu luultavasti siitä, että joku muu on sitä aiemmin vaatinut. Ja mehän tehdään kuin sirkusapinat kunhan saataisiin olla vain rauhassa. Esimerkiksi ex mieheni sanoi, että on epänormaalia jos ihmiset ei huuda toisilleen parisuhteessa, joten opettelin käyttäytymään vaaditulla tavalla. Työharjoittelussa sanottiin, että naamani ei kelpaa koska minulla on aina sama synkkä ilme. Opettelin hymyilemään koko ajan, jotta naamastani ei valitettaisi.  Minä en halua olla mitään muuta kuin normaali muiden silmissä, vaikka miten järjettömille, typerille ja mielenvikaisille te neurotyypilliset sitten aina vaikutattekin tältä suunnalta katsottuna minun silmiini.

Ei millään pahalla, mutta viestisi kertoo tasan sen, miksi autistiset ovat aika raskaita ihmisiä ja etenkin kumppaneita.

1. Sanot muokkaavasi käytöstäsi ja samaan aikaan et. En ymmärrä mitä yrität tuossa viestiä. Tuntuu, että joillakin autisteilla puhe on oudon katkonaista ja pari kokonaista lausetta jää välistä.

2. Muiltakin ihmisiltä "vaaditaan" tietynlaista käytöstä. Sitä pitää opetella pitkälle aikuisuuteen.

3. Ette saa koskaan olla täysin rauhassa tässä sosiaalisessa maassa, ellette perusta jotain omaa kollektiivia erämaahan.

4. Hymyileminen ja ystävälliseen sävyyn puhuminen on tärkeää, kun on tekemisissä vieraiden ihmisten kanssa. Synkkä tai ilmeetön olemus ei herätä luottamusta.

5. Olette itsepäisiä, "minä en halua opetella tapoja, te muut olette tyhmiä".

6. Otatte kaiken syvänä loukkauksena ja paisuttelette päässänne, että "aina minulle sanotaan näin, aina minua kiusataan".

Ps. Ei tuo ex-miehesi ja pomosikaan kuulosta kovin ystävällisiltä.

En nyt tuohon sano mitään muuta kuin sen, että sitä pomoa pidettiin ihan hillittömänä kusipäänä työpaikalla. Itseasiassa työkaverit ottivat enemmän nokkiinsa hänen puheistaan kuin minä. Lisäksi olen hyvin sulava sosiaalisesti. Kirjoittaminen on nykyään hankalaa, kun on ollut pari pienehköä aivohalvausta viime vuosina. Olen aina ollut työyhteissöni pidetty ja haluttu sijainen jos niitä hommia olen tehnyt. Se kun puhun ongelmista mitä on ei neurotyypillisillä niin en välttämättä puhu itsestäni tai nykyisestä tilanteestani. Esimerkkini työpaikaltakin oli parinkymmenen vuoden takaa ja sairastin silloin masennusta. Kumppaninakaan en ole ollut raskas vaan sieltä helpoimmasta päästä. Ei ole kukaan ikinä luonteesta valittanut, päinvastoin.  

Naiset kasvatetaan häivyttämään itsensä. Jo koulussa tytöt pannaan istumaan häiriköivien poikien viereen, jotta nämä alkaisivat käyttäytyä. Tyttöjen oppimisesta viis. Sitten kun päädytään saman katon alle niin nainen katoaa itseltään, on jatkuvasti herkkänä miehen läsnäololle ja mahdollisille tuntemuksille. Pahimmassa tapauksessa valitaan kontrolloiva mies tai dynamiikka muuttuu ajan myötä muuten vain sellaiseksi että nainen ei ole enää oma henkilönsä. Lastensaanti viimeistään pakottaa naisen palvelussuhteeseen ja tämä ulottuu myös parisuhteeseen.

Minullekin kävi näin. Epämääräistä pahaa oloa, vaikka sinänsä hyvä kumppani. Ei erillisyyden ja autonomian kokemusta yhteisessä kodissa. Seksi ja läheisyys ei kiinnosta yhtään kun tunnetasolla ollaan muututtu yhdeksi ja samaksi. Lamaannus ja voimattomuus. Työt ja lapset tietysti hoidetaan.

Vierailija kirjoitti:

Samaa huomaan omassa suhteessani. Läheisriippuvuudesta lukeminen (englanniksi, Suomessa ei ymmärretä ilmiötä, sillä lähes kaikki ovat läheisriippuvaisia kuolleesta tunneilmastosta johtuen) on auttanut hahmottamaan omaa käytöstäni ja omia parivalintojani. Muutosta en ole vielä saanut aikaan mutta senkin aika tulee vielä.

Kumpi näissä suhteissa on se läheisriippuvainen? Eneegiasyöppö, vai energian luovuttaja?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Samaa huomaan omassa suhteessani. Läheisriippuvuudesta lukeminen (englanniksi, Suomessa ei ymmärretä ilmiötä, sillä lähes kaikki ovat läheisriippuvaisia kuolleesta tunneilmastosta johtuen) on auttanut hahmottamaan omaa käytöstäni ja omia parivalintojani. Muutosta en ole vielä saanut aikaan mutta senkin aika tulee vielä.

Kumpi näissä suhteissa on se läheisriippuvainen? Eneegiasyöppö, vai energian luovuttaja?

Läheisriippuvainen on aina se joka imetään tyhjiin. Läheisriippuvaisen ainoa oikeutus olla on se, että se on muille hyödyksi. Itsestään ei saa välittää vähääkään.

Vierailija kirjoitti:

Naiset kasvatetaan häivyttämään itsensä. Jo koulussa tytöt pannaan istumaan häiriköivien poikien viereen, jotta nämä alkaisivat käyttäytyä. Tyttöjen oppimisesta viis. Sitten kun päädytään saman katon alle niin nainen katoaa itseltään, on jatkuvasti herkkänä miehen läsnäololle ja mahdollisille tuntemuksille. Pahimmassa tapauksessa valitaan kontrolloiva mies tai dynamiikka muuttuu ajan myötä muuten vain sellaiseksi että nainen ei ole enää oma henkilönsä. Lastensaanti viimeistään pakottaa naisen palvelussuhteeseen ja tämä ulottuu myös parisuhteeseen.

Minullekin kävi näin. Epämääräistä pahaa oloa, vaikka sinänsä hyvä kumppani. Ei erillisyyden ja autonomian kokemusta yhteisessä kodissa. Seksi ja läheisyys ei kiinnosta yhtään kun tunnetasolla ollaan muututtu yhdeksi ja samaksi. Lamaannus ja voimattomuus. Työt ja lapset tietysti hoidetaan.

Sitten sanotaan, että tytöt kehittyy nopeammin kuin pojat. Ei ne kehity, niiden ei vain anneta olla lapsia. Jos kerran jo alakouluikäiselle tyttölapselle annetaan tulevaisuuden mieslapsi holhottavaksi ja sen tunnesäätely ja käytös huolehdittavaksi niin mitä voi kuvitella että näistä tulee aikuisena muuta kuin tunneventtiilejä muille ihmisille?

Yksin siivotessa tai touhutessa ei vituta, mutta kun katselee sitä sohvalla vönyvää ukkoa, niin vituttaa. Miehellä ei ole ikinä sopivaa hetkeä, jolloin voisi osallistua kodin askareisiin, koska televisiosta tulee AINA jotain kiinnostavaa katseltavaa, jota EI VOI jättää väliin. Ero on vain ajan kysymys.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Samaa huomaan omassa suhteessani. Läheisriippuvuudesta lukeminen (englanniksi, Suomessa ei ymmärretä ilmiötä, sillä lähes kaikki ovat läheisriippuvaisia kuolleesta tunneilmastosta johtuen) on auttanut hahmottamaan omaa käytöstäni ja omia parivalintojani. Muutosta en ole vielä saanut aikaan mutta senkin aika tulee vielä.

Kumpi näissä suhteissa on se läheisriippuvainen? Eneegiasyöppö, vai energian luovuttaja?

Läheisriippuvainen on aina se joka imetään tyhjiin. Läheisriippuvaisen ainoa oikeutus olla on se, että se on muille hyödyksi. Itsestään ei saa välittää vähääkään.

Myös syöppö voi olla läheisriippuvainen, koska tarvitsee sen toisen läsnäoloa kokoajan. Aina se tyhjiin imetty ei edes tajua tilannetta, kuten moni tässä ketjussa on sanonut. Hän on kuin sammakko kiehuvassa vedessä, vaikka ei ole läheisriippuvainen. Se mitä ns. heräämisen jälkeen tekee, määrittelee onko läheisriippuvainen vai ei.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Naiset kasvatetaan häivyttämään itsensä. Jo koulussa tytöt pannaan istumaan häiriköivien poikien viereen, jotta nämä alkaisivat käyttäytyä. Tyttöjen oppimisesta viis. Sitten kun päädytään saman katon alle niin nainen katoaa itseltään, on jatkuvasti herkkänä miehen läsnäololle ja mahdollisille tuntemuksille. Pahimmassa tapauksessa valitaan kontrolloiva mies tai dynamiikka muuttuu ajan myötä muuten vain sellaiseksi että nainen ei ole enää oma henkilönsä. Lastensaanti viimeistään pakottaa naisen palvelussuhteeseen ja tämä ulottuu myös parisuhteeseen.

Minullekin kävi näin. Epämääräistä pahaa oloa, vaikka sinänsä hyvä kumppani. Ei erillisyyden ja autonomian kokemusta yhteisessä kodissa. Seksi ja läheisyys ei kiinnosta yhtään kun tunnetasolla ollaan muututtu yhdeksi ja samaksi. Lamaannus ja voimattomuus. Työt ja lapset tietysti hoidetaan.

Sitten sanotaan, että tytöt kehittyy nopeammin kuin pojat. Ei ne kehity, niiden ei vain anneta olla lapsia. Jos kerran jo alakouluikäiselle tyttölapselle annetaan tulevaisuuden mieslapsi holhottavaksi ja sen tunnesäätely ja käytös huolehdittavaksi niin mitä voi kuvitella että näistä tulee aikuisena muuta kuin tunneventtiilejä muille ihmisille?

Mitenköhän minun pojalleni tulevaisuudessa käy? Hän on koulussa se rauhallinen, jolle annetaan ryhmätöihin ns. hälisijät kaitsettaviksi. Kotona hän puolestaan imee toisten energiaa (tai ainakin minun). Ehkä siksi, että jaksaa koulussa?  Toisaalta, lapsethan saakin olla energiasyöppöjä, energiasyöppö kirjan mukaan.

Seuratkaapa huviksenne omaanne tai vaikka tuttavaperheen dynamiikkaa lasten osalta. Pojille vastataan heti ja vaikka kesken aikuisten lauseen, tytöt odottavat vuoroaan tai vetäytyvät kokonaan omiin oloihinsa. Pojat eivät (mukamas) osaa pukea sukkaa jalkaan vielä 8-vuotiaanakaan, tyttöjen kohdalla ei edes muista koska heitä olisi pitänyt auttaa moisessa. Kyse ei ole mistään sukupuolieroista vaan siitä miten vastaamme lasten tarpeisiin, paljonko meillä on kärsivällisyyttä heidän keskeneräisyydelleen. Koulussa tämä on ihan ilmiselvää. Meidänkin perheessä on näin ja tätä on tosi vaikea muuttaa positiivisin keinoin. Pelkään, että poikani jatkaa energiasyöppönä aikuisenakin ja että tyttö jää taka-alalle omassa elämässään, tunnetasolla siis, ja kärsii samanlaisesta nimettömästä ahdistuksesta kuin kaikki tuntemani keski-ikäiset naiset, itseni mukaanlukien. 

Olen ollut naimisissa kertaalleen. Nyt seurustelen, mutta en ikinä enää muuta yhteen yhdenkään miehenpuolen kanssa. Tiedän, mitä tapahtuu. Minä hiippailisin yhteisessä kodissamme aistien miehen kulloisiakin mielenliikkeitä. En sano, että vika on miehessä, mutta en enää jaksa sellaista. Minulle riittää, että tapaamme iltaisin yhteisen television katselun merkeissä. Haluan hoitaa vain ja ainoastaan omat asiani.

Tämä on ensimmäinen kerta kun olen nähnyt tästä puhuttavan, mutta tunnistan heti saman omassa perheessäni. Vuosikausia olen elänyt vain niitä hetkiä varten, kun saan olla hetken yksin. Perhe on ihana ja rakastan miestä ja lapsia, mutta samalla haaveilen omasta yksiöstä hiljaisessa kerrostalossa. Saisi tuntea rauhassa tunteensa, ei tarvitsisi koko ajan elää jonkun toisen tunneilmastossa ja tehdä sitä tunnetyötä toisen puolesta. 

Minä ja mies asutaan nykyään eri osoitteissa - asuttu jo 10 vuotta. Silloin tällöin käydään toistemme luona tai reissussa. Tänäänkin hän on tulossa yökylään ja tehdään yhdessä ruokaa.

Hän on puuhakas ekstrovertti, joka olisi koko ajan tekemässä jotain tai menossa jonnekin. Itse olen kotona viihtyvä enkä kaipaa mitään ylimääräistä.

Minuun iski tosi kovaa, kun luin Tove Janssonin elämäkertaa tai jotain vastaavaa, ja hän jossain kirjeessa totesi että on nyt päättänyt, että ei tule menemään koskaan naimisiin. Se oli siinä kuvattu jotenkin tosi hyvin - ei nostettu erikseen esille mitään kotitöiden tai lasten sitovuutta tai muuta, mutta oli vaan jotenkin sanottu että siihen päättyisi minun maalaamiseni ja minusta tulisi miehen ympärillä hiipivä palvelija, niin kuin käy kaikille naisille. Hän myös oli surullinen siitä, miten oman äitinsä elämä oli mennyt juuri näin toisen varjona, vaikka ulospäin hänen äidilläänkin oli hienon näköinen ura.

Jotenkin tunnistin niin itseni tuosta. Niin se on, minun pitää nykyään kotirauhan (tai miksi sitä nyt kutsutaankaan) nimissä työntää itseni kaappiin. En elä omaa elämääni, vaan harrastelen omia juttuja niissä pienissä väleissä joissa saan hetken olla oma itseni, eli yksin tai vain lasten kanssa. Se toinen taas menee ja tulee mielensä mukaan eikä vaivaa tällaisilla päätään.

Ihan vaikka tänäänkin: laitoin lapsille aamiaista ja siivoilin sotkut kun huomasin että mies oli hävinnyt jonnekin. Ilman puhelinta autotalliin varmaan, mutta en voinut tarkistaa kun jonkun piti vahtia pieniä lapsia. Oli ollut puhetta lähteä jonnekin ehkä, mutta en nyt sitten oikein voinut pakata mihinkään kun en tiennyt minne mennään ja millä porukalla. Kun mies tuli takaisin, lapsilla oli jo nälkä ja piti laittaa lounasta. Mies ei sitten halunnutkaan lähteä mihinkään, eli oltaisiin lasten kanssa voitu liikkua jo silloin kello 10 ja oltaisiin ehditty vaikka minne. Sen sijaan meni iltapäivään kotona notkuessa ja miehen mielenliikkeitä seuraillessa.

Miksi sitten ei vain lähdetty? Koska siitähän mies loukkaantuu. Minne te menette ilman häntä, hänen pitää vielä pakata? Tai sitten hän olisi voinut jälleen kerran ilmoittaa, että on vaikka vieraita tulossa juuri kun ollaan lähdössä.

En kyllä tiedä, onko tämä jotain mistä selviää keskustelemalla. Mutta en oikeasti halua elää näin enää.

Onko tässä kysymys siitä, että tytöiltä ja naisilta odotetaan enemmän muiden huomioimista kaikessa, myös toisten kunkinhetkisten tunnetilojen havainnoimista? En nyt osaa sanoa täsmällistä esimerkkiä edes omasta elämästäni, ehkä nämä asenteet ovat niin syvällä kulttuurissa tai jotakin.