En saa aikaiseksi mitään kun mies on kotona

Meillä molemmat tiedostavat oman tilan tarpeen ja siksi asutaankin isossa 2-kerroksisessa omakotitalossa, jossa voi oikeasti ottaa etäisyyttä. Suosittelen miettimään isompaa asuntoa, niin omiin asioihin pystyy keskittymään ihan eri tavalla vaikka puoliso on kotona, jos hän on esim ihan toisella puolella taloa eri kerroksessa.

Vierailija kirjoitti:

Feromonit. Ne saavat heittäytymään levolle suojeltavaksi sekä otettavaksi. Hormonisäilöt kannattaa tyhjentää harrastamalla seksiä usein, mielellään päivittäin. Näin sitä alkaa pikku hiljaa saada jotain aikaiseksi.

Tämä saattaa pitää paikkansa. Vaikka vähän karrikoidusti tiivistettynä.

Ongelma vaan on se, ettei mies tahdo harrastaa seksiä kanssani. Olen siis lukkiutunut tähän tilaan.

Vierailija kirjoitti:

Meillä molemmat tiedostavat oman tilan tarpeen ja siksi asutaankin isossa 2-kerroksisessa omakotitalossa, jossa voi oikeasti ottaa etäisyyttä. Suosittelen miettimään isompaa asuntoa, niin omiin asioihin pystyy keskittymään ihan eri tavalla vaikka puoliso on kotona, jos hän on esim ihan toisella puolella taloa eri kerroksessa.

Ei auta. Oleskelette kuitenkin kotona yhteisenä "pariyksikkönä"

Omien havaintojeni perusteella alkaa vaikuttaa siltä, että hyvin suurta osaa naisista ei vaan voi pitää tyytyväisenä. Teen enemmän kuin puolet kaikista kotitöistä, ulkona ja sisällä, kannan rahaa taloon säkkikaupalla, viihdytän vaimonkin lapsia, vaikka eivät ole minun, huolehdin aikatauluista, pidän huolta hygieniastani, käyn salilla ja olen aina ollut hyvässä kunnossa jne. jne. Silti kohtaan vähättelyä ja kaikkea tätä pidetään kuin itsestään selvänä. Vaimo ei luultavasti pidä minua haluttavana, liekö koskaan pitänytkään. Aiemmissakin suhteissa olen ollut kertakäyttötavaraa.

Ja tämän ketjun perusteella pelkkä läsnäolo voi olla kohtalokasta. Muissa ketjuissa poissaolo on ollut se tuhoisa juttu. Ehkä on tullut aika antaa periksi. Rahatkin voisin käyttää itseeni ja omaan poikaani, enkä vaimoon ja sen lapsiin. Luultavasti voisin jopa rahoittaa tämän talon, eikä tarvitsisi edes muuttaa.

Biologinen kello tikittää, olisi siis syytä tehdä jotain muuta tärkeämpää kuin siivota ym..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä molemmat tiedostavat oman tilan tarpeen ja siksi asutaankin isossa 2-kerroksisessa omakotitalossa, jossa voi oikeasti ottaa etäisyyttä. Suosittelen miettimään isompaa asuntoa, niin omiin asioihin pystyy keskittymään ihan eri tavalla vaikka puoliso on kotona, jos hän on esim ihan toisella puolella taloa eri kerroksessa.

Ei auta. Oleskelette kuitenkin kotona yhteisenä "pariyksikkönä"

Joillakin auttaa, joillakin ei. Esim. itse en pystyisi asumaan tyyliin kaksiossa miehen kanssa, mutta 200 neliötä on aivan täysin eri asia!

Vierailija kirjoitti:

Omien havaintojeni perusteella alkaa vaikuttaa siltä, että hyvin suurta osaa naisista ei vaan voi pitää tyytyväisenä. Teen enemmän kuin puolet kaikista kotitöistä, ulkona ja sisällä, kannan rahaa taloon säkkikaupalla, viihdytän vaimonkin lapsia, vaikka eivät ole minun, huolehdin aikatauluista, pidän huolta hygieniastani, käyn salilla ja olen aina ollut hyvässä kunnossa jne. jne. Silti kohtaan vähättelyä ja kaikkea tätä pidetään kuin itsestään selvänä. Vaimo ei luultavasti pidä minua haluttavana, liekö koskaan pitänytkään. Aiemmissakin suhteissa olen ollut kertakäyttötavaraa.

Ja tämän ketjun perusteella pelkkä läsnäolo voi olla kohtalokasta. Muissa ketjuissa poissaolo on ollut se tuhoisa juttu. Ehkä on tullut aika antaa periksi. Rahatkin voisin käyttää itseeni ja omaan poikaani, enkä vaimoon ja sen lapsiin. Luultavasti voisin jopa rahoittaa tämän talon, eikä tarvitsisi edes muuttaa.

Siis elätätkö sinä aikuista ihmistä ja sen jollekin muulle tekemiä lapsia? Jos näin niin LOPETA!  Olen itse aikoinani sortunut tuollaiseen ja olen katsonut sivusta kaverini tekevän samaa kuin sinäkin. Ulkoapäin katsottuna näytti sille, että nainen vähät välitti mutta ilmestyi aina antamaan murusen kun oli jotain todella kallista hankintaa vailla ja halusi maksatuttaa miehellä. Et sinä voi ostaa oikeuttasi olla kenenkään elämässä, eikä siinä ole mitään järkeä että myyt tulevaisuutesikin sen vuoksi. Olet tehnyt liian paljon ja ihan väärälle ihmiselle. Nyt lusikat jakoon, hop hop.

Vierailija kirjoitti:

Mulla tämä liittyy varmaan eniten sellaiseen, että jos läsnä on muita henkilöitä, huomioin heidät tietoisuudessani edes alitajunnassa. Vert jos pyöräilisin ulkona lapsen kanssa, pitäisin joka hetki kartalla, että missä lapsi menee, olisin tietoinen siitä, että hän on yhä mukana ja ei ole kaatunut tms.

Välillä ulkona näkee niin naisia kuin miehiä, jotka pyöräilevät lasten kanssa niin, että aikuinen menee edellä ja lapsi perässä, ja se aikuinen katsoo eteenpäin. Jos se lapsi kaatuisi tai ajaisi harhaan, tms, niin se aikuinen ei huomaisi sitä pitkään aikaan.

Niin ehkä meitä on erilaisia ihmistyyppejä, on näitä jatkuvasti ympäristön ihmisistä tietoisia ja valppaita, kuten mä, jolla jatkuva ihmisten kassa olo on kuluttavaa. Ja sitten on niitä, jotka voivat olla ilman, että käyttävät energiaa jatkuvasti siihen, että ovat jollain tasolla koko ajan 'yhteydessä' tai 'kartalla' muiden läsnäolevien suhteen. Heitä ei kuluta, vaikka kotona eläisi muitakin.

Esim nyt mun lapsi on pelaillut huoneessaan jo pitkään koulun jölkeen ja teoriassa olen ollut yksin olohuoneessa, mutta toisella korvalla mä rekisteröin koko ajan, mitä hän siellä huoneessa tekee ja jos tulee ikäänkuin 'poikkeavia' ääniä, niin reagoin siihen muutokseen. Tiedän koko ajan, missä hän on ja mitä tekee. Sellaisia ihmisiäkin on varmaan, jotka voivat olla samassa asunnossa ilman, että ovat koko ajan tietoisia lapsen puuhista, osaavat keskittyä vain itseensä. Mulla on jäänyt mieleen kerta, kun oltiin messuilla miehen kanssa ja hän tapasi siellä jonkun lapsuudenystävänsä. Juttelivat ja mies sitten lähti vaan kävelemään johonkin suuntaan ihan vaan olettaen, että muut tulevat perässä, ei yhtään katsonut taakseen, että tulevatko. En olisi ikinä voinut tehdä niin, vaanolisin huomioinut muita ja pitänyt yhteyttä ja liikkumut joukkona, niin että tietää kaikkien kulkevan sinne samaan suuntaan yhdessä.

Tämä oli hyvin kirjoitettu. Just tuollainen olen itsekin. Mun mies on myös tuollainen, että jos ollaan jossain yhdessä perheellä ei yhtään havannoi missä me muut mennään. Jos pysähdyn hetkeksi kaivamaan jotain laukusta, pysähdyn, kun reagoin johonkin lapsen tarpeeseen tms. menee mies menojaan. Ei ollenkaan rekisteröi, että ei tulla enää perässä. Joskus tähän ärsyyntyneenä jäin istumaan ja seuraamaan viereiselle puiston penkille että miten kauaksi ehtii, ennen kuin huomaa ettei minä ja lapset olla enää mukana.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muistakaa, että aina, kun ihminen tekee jotain, hän tekee sen, koska kokee olevansa oikeutettu siihen. Minä saan, minä voin, tämä on mulle OK.

Jos käytös toistuu koko ajan, henkilö oikeuttaa sen itselleen tai on kykenemätön muuttumaan neurologisen poikkeavuuden myötä (jota ei ole hoidettu lääkkeillä ja/tai käyttäytymisterapialla).

Jos mies siis tulee häsläämään ja arvostelemaan, ja häslää ja arvostelee, vaikka kieltäisi, hän oikeuttaa häsläämisensä ja arvostelun itselleen, koska se ei häiritse HÄNTÄ. Viis siitä, että se häiritsee sinua. Ei sinusta ole kyse, vaan miehestä. Joko siksi, että mies on pälli tai siksi, että häntä ei vaan kiinnosta tai siksi, että hän on neuroepätyypillinen (ADHD, autismi, asberger jne)

Me autistiset ihmiset muokataan käyttäytymistämme koko elämämme ajan, koska kaikista poikkeamista huomautetaan. Joten me ollaan viimeisin ryhmä joka ei käytöstään muuta, koska me ollaan ihmisiä jotka on kaikille muille väärin koko elämänsä ajan.  Jos meidän käytöksessä on jotain mikä ei tunnu hyvältä se johtuu luultavasti siitä, että joku muu on sitä aiemmin vaatinut. Ja mehän tehdään kuin sirkusapinat kunhan saataisiin olla vain rauhassa. Esimerkiksi ex mieheni sanoi, että on epänormaalia jos ihmiset ei huuda toisilleen parisuhteessa, joten opettelin käyttäytymään vaaditulla tavalla. Työharjoittelussa sanottiin, että naamani ei kelpaa koska minulla on aina sama synkkä ilme. Opettelin hymyilemään koko ajan, jotta naamastani ei valitettaisi.  Minä en halua olla mitään muuta kuin normaali muiden silmissä, vaikka miten järjettömille, typerille ja mielenvikaisille te neurotyypilliset sitten aina vaikutattekin tältä suunnalta katsottuna minun silmiini.

Vika lause tiivistää, miksi teistä autisteista ei pidetä.

Mulla oli ihan päinvastoin. Yksin ollessa en tehnyt yhtikästä mitään muuta kuin itselle mukavia asioita. Saatoin katsoa jotain sarjaa putkeen ja vastapainoksi ulkoilin tosi paljon. Eksän läsnä ollessa touhusin ja pyysin häntä myös auttamaan kodinhoidossa. Nyt asun yksin ja on kova homma saada itseä siivoamaan vaikka siivoan kyllä kerran viikossa, mutta aloitus on aina niin hankalaa. Mieluummin vaan lähtisin metsälenkille koiran kanssa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan uskomatonta, jos suurella osalla parisuhteessa on tuollaista. Mitä edes kannattaa asua yhdessä?

Samaa mietin, että kannattaako asua yhdessä. Mutta mies ei halua erillisiä asuntoja. Ap

No mitä sinä haluat? Miksi se mies päättää mitä te teette?

Vierailija kirjoitti:

Muistakaa, että aina, kun ihminen tekee jotain, hän tekee sen, koska kokee olevansa oikeutettu siihen. Minä saan, minä voin, tämä on mulle OK.

Jos käytös toistuu koko ajan, henkilö oikeuttaa sen itselleen tai on kykenemätön muuttumaan neurologisen poikkeavuuden myötä (jota ei ole hoidettu lääkkeillä ja/tai käyttäytymisterapialla).

Jos mies siis tulee häsläämään ja arvostelemaan, ja häslää ja arvostelee, vaikka kieltäisi, hän oikeuttaa häsläämisensä ja arvostelun itselleen, koska se ei häiritse HÄNTÄ. Viis siitä, että se häiritsee sinua. Ei sinusta ole kyse, vaan miehestä. Joko siksi, että mies on pälli tai siksi, että häntä ei vaan kiinnosta tai siksi, että hän on neuroepätyypillinen (ADHD, autismi, asberger jne)

Asbergerkin voisi halutessaan oppia "sääntöjä", kuten: En puhu puolisolleni, jos hän lukee kirjaa, ellei talossa ole tulipaloa. Varsinkin jos itse tietää olevansa kirjolla ja laativansa itselleen sääntöjä. Eli luultavasti on vaan tuo itsekäs pälli.

Vierailija kirjoitti:

Olen myös tuollainen. Sinkkuna aktiivinen, energinen, iloinen, aikaansaava. Jolla on siisti koti, joka harrastaa ja urheilee, tapaa aktiivisesti ystäviä, on hyvässä fyysisessä kunnossa jne. Ja parisuhteessa jokin passivoi minut, imee kaiken energiani, ilo katoaa, harrastukset jää jne. Olen jo 44 ja ollut kolme pitkää suhdetta, yksi niistä nykyinen liitto. Kaikissa on käynyt näin.

Miksi olet parisuhteessa? Minä ainakin olisin mieluummin sinkku ja oma virkeä itseni kuin passiivinen parisuhteessa. Mitä iloa tuollainen parisuhde tuo?

Tämä ketju osui ja upposi minuun. 

Avasin ketjun vain siksi, kun ihmettelin miksi siihen on kommentoitu niin paljon. Lukiessani niitä, moni oli kun  omasta elämästäni. Minua uuvuttaa erityisesti miehen jatkuvat vaatimukset, "rakentava" kritiikki ja se loputon negatiivisuus. Olen usein miettinyt, että mies on todellakin kuin vampyyri, joka imee minusta energian. Hän itse voi hyvin ja kukoistaa, kun koko perhe on yhdessä. Tai ainakin niin kauan, kun minulla sitä energiaa riittää. Sitten kun minä väsähdän, niin asiat ovat huonosti (ja syy on tietysti minun). Olen vuosia ihmetellyt, että miksi hän on joka kerta vähintään naama väärässä, kun minä olen kipeä. Olisikohan syy siinä, että hänellä ei silloin ole sitä ikiomaa energiavarastoaan, josta ammentaa itselleen?

Olisikohan tässä ilmiössä syy siihen miksi niin monet eroavat kesän jälkeen? Itse ainakin olen täysin tyhjiin imetty rätti, luojan kiitos, arki alkoi taas ja voin pikkuhiljaa alkaa keräämään voimiani. :)

Ja kyllä, taidan olla introvertti ja ehkä hieman erityisherkkäkin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan uskomatonta, jos suurella osalla parisuhteessa on tuollaista. Mitä edes kannattaa asua yhdessä?

Samaa mietin, että kannattaako asua yhdessä. Mutta mies ei halua erillisiä asuntoja. Ap

No mitä sinä haluat? Miksi se mies päättää mitä te teette?

Saatat olla jonkin äärellä tässä. Ehkä puoliso uuvuttaa, koska mies päättää jopa sen mitä me päätetään ilman niitä. Kun ei voi edes omasta hyvinvoinnistaan pitää huolta kun se on vastoin miehen intressejä, niin ollaan tekemättä sitten. 

eri

Vierailija kirjoitti:

Muistakaa, että aina, kun ihminen tekee jotain, hän tekee sen, koska kokee olevansa oikeutettu siihen. Minä saan, minä voin, tämä on mulle OK.

Jos käytös toistuu koko ajan, henkilö oikeuttaa sen itselleen tai on kykenemätön muuttumaan neurologisen poikkeavuuden myötä (jota ei ole hoidettu lääkkeillä ja/tai käyttäytymisterapialla).

Jos mies siis tulee häsläämään ja arvostelemaan, ja häslää ja arvostelee, vaikka kieltäisi, hän oikeuttaa häsläämisensä ja arvostelun itselleen, koska se ei häiritse HÄNTÄ. Viis siitä, että se häiritsee sinua. Ei sinusta ole kyse, vaan miehestä. Joko siksi, että mies on pälli tai siksi, että häntä ei vaan kiinnosta tai siksi, että hän on neuroepätyypillinen (ADHD, autismi, asberger jne)

Myös minulla on mies, joka toimii näin.

Ehkä juuri mallioppimisen kautta eteenkin vanhempi poikani toimii myös helposti näin, tyttö taas puolestaan alkaa helposti huomioimaan/palvelemaan veljiään. Vuosia olen kumpaakin yrittänyt kasvattaa eroon tavasta, mutta huolestuttavasti tuntuu siltä, että taitaa olla tuhoon tuomittu yritys ja pyörä jatkaa pyörimistään. :(

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

51 jatkaa,

niinkuin muutama muukin mainitsi, mies on myös kärkäs kommentoimaan asioita joita teen. Negatiivisesti tietenkin. Hän myöskin häiriköi usein toimintaani. Ihan kuin hänen kaikki pienetkin asiansa olisivat paljon tärkeämpiä kuin minun toimintani. Hän soittelee töihin, tai jos olen esimerkiksi kavereitani tapaamassa, ja jopa soittaa kun olen lasten kanssa katsomassa elokuvaa ja kun sanon että ollaan keskellä leffaa, hän silti selittää tikusta asiaa kun "ei siinä kauaa mene". Ja joudun olemaan lapsilleni/ystävilleni/seuralleni tavallaan tyly, roikkumalla puhelimessa kun pitäisi keskittyä tekemiseemme. Nyt moni meinaa että olenko ihan tossu kun en vain lopeta puhelua mutta ihan oikeasti yritän sitä kaikin keinoin (ilman että vedän luurit korvaan).

Voi siis olla että mies on se läheisriippuvainen kun tavallaan vaatii huomiotani koko ajan.

Niinkuin joku mainitsi, tykkään kovasti kuunnella musiikkia tai podcasteja tehdessäni kotitöitä mutta miehen ollessa kotona sekin ahdistaa koska hän keskeyttelee minua kokoajan ja sitten hermostuu kun "en kuuntele" kun viidennen kerran vartin sisään kaivan nappia korvasta kun mies on taas alkanut puhumaan jostain työasiasta tai vaatimaan minua huomioimaan jonkun asian ympäristössämme.

Ja kyllä olen myös introvertti ADHD

Apua, meillä on ihan sama. Varsinkin tuo jatkuva puhuminen. Mies puhuu koko ajan! Eniten ärsyttää se, kun mies näkee että olen lukemassa kirjaa, mutta hänestä on ihan ok jatkaa puhumista, enkä voi sitten keskittyä.

Meillä mies vielä suuttuu päälle, koska kehtaan lukea kirjaa, enkä huomioi häntä riittävästi. Ei haittaa, että sitä ennen hän olisi ollut tuntikausia autotallissa. 

Olen kyllä ihan hämmästynyt millaisia parisuhteita näköjään on. Eikö parisuhteen pitäisi tuoda voimaa eikä viedä kaikki voimat pois? Ja suosiolla vielä jäätte tuollaisiin suhteisiin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä molemmat tiedostavat oman tilan tarpeen ja siksi asutaankin isossa 2-kerroksisessa omakotitalossa, jossa voi oikeasti ottaa etäisyyttä. Suosittelen miettimään isompaa asuntoa, niin omiin asioihin pystyy keskittymään ihan eri tavalla vaikka puoliso on kotona, jos hän on esim ihan toisella puolella taloa eri kerroksessa.

Ei auta. Oleskelette kuitenkin kotona yhteisenä "pariyksikkönä"

"Pariyksikkönä" kuin Batman ja Robin...

Vierailija kirjoitti:

Olen kyllä ihan hämmästynyt millaisia parisuhteita näköjään on. Eikö parisuhteen pitäisi tuoda voimaa eikä viedä kaikki voimat pois? Ja suosiolla vielä jäätte tuollaisiin suhteisiin. 

Jos olet ketjua lukenut, suurin osa on syyttänyt itseään tilanteesta.